Kehitysavun on väitetty olevan tehotonta. Monien tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että avun tehokkuutta voidaan parantaa. Yksi syy vajaatehoon on avunantajien toiminta. Hyvä esimerkki tällaisesta on Suomen hallituksen aie siirtää varoja kehitysavusta kotimaisen työllisyyden hoitoon. Miksi tämä heikentää kehitysavun tehoa ja mitä pitäisi tehdä, ettei tämä enää toistu?
Kehitysavun tehokkuutta heikentää avun suuri vaihtelu jopa yhden vuoden sisällä saati eri vuosien välillä. Avunantajat saattavat poiketa avunsaajalle ilmoittamistaan apusuunnitelmista vuoden aikana hyvin nopeasti. Vaihtelun ongelma on tutkimusten mukaan todella iso. Ja käytännössä vaihtelu tarkoittaa aina avun vähentämistä ilmoitetusta. Suomen hallituksen suunnitelmat ovat hyvä esimerkki tästä. Vaihtelun vuoksi monet hankkeet on pakko keskeyttää tai niiden jatkaminen edellyttää sitä, että avunsaajamaa ottaa lisää velkaa. Jos maalla ei ole tähän mahdollisuutta, niin hanke keskeytyy usein lopullisesti. Vaihtelu vaikeuttaa myös avunsaajamaan hallituksen mahdollisuuksia suunnitella omaa politiikkaansa. Tämän vuoksi avunsaajamaan päättäjien kannustimet panostaa maansa pitkän ajan kehitykseen heikentyvät ja kannustimet huolehtia henkilökohtaisesta hyvinvoinnista voimistuvat. Avunsaajamaiden korruptiota pidetään usein syynä avun tehottomuuteen. Korruptiota on siis kuitenkin osaltaan synnyttänyt avunantajien oma toiminta. Varsin usein avunantajamaissa valtiovarainministeriöt ovat suhtautuneet epäilevästi kehitysapuun, eikä Suomi ole poikkeus. Ne voisivat kuitenkin katsoa peiliin, ne ovat itse olleet luomassa tehottomuutta.
Mutta ongelma, että myös avunantajamaissa on talouskriisin oloissa rahareikiä, on olemassa. Rahareiät ovat kuitenkin suurempia köyhissä maissa. Miten nämä kilpailevat tarpeet voidaan saattaa sopusointuun keskenään? Cornellin yliopiston professori Ravi Kanbur, yksi aikamme tunnetuimmista kehitystaloustieteilijöistä, teki mielenkiintoisen ehdotuksen ongelman ratkaisemiseksi äskettäisessä Kansainvälisen julkistalouden tutkijoiden seuran vuosikonferenssissa Kapkaupungissa pari viikkoa sitten.
Kanburin ehdotuksen taustalla ovat Chilen kokemukset viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Chilessä kuten monissa muissakin luonnonvaroiltaan rikkaissa maissa (Botswana, Norja) iso osa valtion luonnonvaroista saamista tuloista sijoitetaan rahastoon, jonka tuotot käytetään sitten julkisiin menoihin. Chilessä varoja sijoitetaan myös talouskriisejä varten, niiden avulla voidaan ylläpitää julkisia palveluita myös silloin, kun muut tulonlähteet ovat ehtyneet. Chilen valtiovarainministeri, Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professori Andres Velasco, pani nykykriisiä edeltävän huippusuhdanteen aikana säästöön enemmän kuin laki vaatii, koska hänen mielstään raaka-aineiden hinnoissa oli suuri kupla. Tämä johti suuriin mielenosoituksiin, mutta nyt Velasco on kansallissankari.
Kehitysapu on avunsaajamaan näkökulmasta kuin öljylähde: siitä voidaan pumpata öljyä ja saada tuloja, öljyn kokonaismäärä tiedetään rajalliseksi, mutta se, milloin öljy loppuu, on epävarmaa. Kanbur ehdottaakin siksi, että kullekin kehitysmaalle annettavasta avusta osa rahastoitaisiin kriisirahastoksi. Rahaston käytön ehdot päätettäisiin avunsaajamaan eduskunnissa (varmastikin yhteistyössä avunantajien kanssa) ja rahastojen varat sijoitettaisiin ulkomaille (kuten Chilessäkin). Varat olisivat käytettävissä juuri nykyisen kaltaisissa olosuhteissa, eivätkä sellaisten maiden kuten Suomen päätökset pääsisi enää vahingoittamaan köyhiä maita juuri silloin, kun ne ovat haavoittuneimmillaan.
Voidaan kysyä, eikö tällainen rahasto ole tarpeeton, eikö Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin tehtävä juuri ole tarjota kehitysmaille rahoitusta kriisioloissa? Huomautus on perusteltu, mutta niilläkään ei ole suuria rahastoja nopeasti käytettävissä. Tämä on tullut hyvin esille viime vuosien aikana, rahat kehitysmaille sekä ruoka- että talouskriisin vaikutusten lievittämiseksi on kaavittu kasaan eri maista ja yleensä siten, että rahaa on siirretty eri apumomenteilta kriisiapuun.
Suomen hallituksen aie siirtää kehitysapuvaroja kotimaiseen käyttöön on moraaliton. Mutta mitä muuta voi odottaa hallitukselta, joka suunnitteli perintöverouudistusta, joka olisi poistanut veron kokonaan varakkaimmilta? Joka nyt on tekemässä Suomesta kansainvälistä veroparatiisia? Joka väittää omaksi elvytystoimekseen automaattista vakautusta (sitä, että taloudellisen aktiviteetin laskiessa valtion velka automaattisesti kasvaa verotulojen laskiessa ja valtion menojen pysyessä ennallaan), ja joka kaiken lisäksi heikensi automaattisen vakautuksen voimaa alentamalla tuloveroastetta (ilman että se tarkoitti alennuksen elvytykseksi)? Jonka ulkoministerille mahdollisten sotarikosten selvittäminen on tärkeää vain, jos rikoksista syytettynä ja kohteena ovat oikeat tahot? Ehkä tämä hallitus onkin viimeisten vuosikymmenten moraalittomin hallitus Suomessa.
Mutta millainen on meidän kansalaisten oma moraali? Hyväksyisimmekö me sen, että oma maamme kärvistelee talouskriisin oloissa ja samalla toinen maa, vaikka paljon köyhempi, voi käyttää hyväkseen meidänkin rahojamme oman kriisinsä lievittämiseen?
Aihealueet: Lajittelematon