Asunto- ja yritysluottojen korkomarginaalit ovat leventyneet. Korkomarginaalilla tarkoitetaan sitä korkolisää, jonka pankki veloittaa luottoasiakkaalta markkinakorkojen (esimerkiksi 12 kuukauden Euribor-koron) päälle.
On useita syitä, minkä vuoksi sekä asunto- että yritysluottojen marginaalit saattavat pysyä myös jatkossa aikaisempaa leveämpinä.
Asunto- ja yritysluottojen korkomarginaalien nousupaine liittyy mm. seuraaviin tekijöihin:
Ensinnäkin, korkomarginaalit levenevät, jos riski siitä, että luottoa ei makseta takaisin, kasvaa. Monien luottoasiakkaiden takaisinmaksukyky on epäilemättä nyt ja myös pitkään jatkossakin heikompi kuin mitä se oli ennen sub-prime kriisiä ja käsillä olevaa kansainvälistä laskusuhdannetta.
Leveämpi korkomarginaali on pankin keino varautua odotettavissa oleviin asiakkaiden maksuvaikeuksiin ja luottotappioihin. Jos suurelta joukolta luottoasiakkaita veloitetaan hieman aikaisempaa korkeampi marginaali, tällä lisätuotolla voidaan kattaa ne odotettavissa olevat luottotappiot, jotka maksuongelmiin ajautuvien asiakkaiden luotoista aiheutuvat.
Toiseksi, kilpailupaine luottomarkkinoilla on aikaisempaa pienempi. Tämä selittynee osin sillä, että osa ulkomaalaisista pankeista on vetäytynyt suomalaisilta luottomarkkinoilta. Osin se selittyy myös sillä, että rahoitussektorin ja pankkien omaan varainhankintaan liittyvien ongelmien myötä pankit ovat joutuneet vähentämään uusien luottoasiakkaiden aktiivista hankintaa.
Kolmanneksi, pankkien on täytynyt viime aikoina pitää erityistä huolta omasta luottokelpoisuudestaan. Ulkopuolisten luottoluokittajien arviot pankista saattavat heikentyä (ja sen jälleenrahoituksen kustannukset näin nousta), ellei pankki hanki riittävän suurta osaa varoistaan riittävän pitkäaikaisena rahoituksena.
Edellä sanottu tarkoittaa, että pankkien oma varainhankinta saattaa perustua kalliimpaan pitkäaikaiseen rahoitukseen, vaikka luottojen kysyntä kohdistuisikin luottotuotteisiin, joiden viitekorko on esimerkiksi jokin lyhyt markkinakorko. Mikäli lyhyet markkinakorot ovat tällaisessa tilanteessa selvästi pitkiä markkinakorkoja alhaisemmat, paine luottomarginaalien leventämiselle on ilmeinen.
Neljänneksi, pankkien oman pääoman kustannukset ovat nousseet. Tällä on merkitystä luottojen hinnoittelun (ja siten korkomarginaalien) kannalta mm. siksi, että pankkien täytyy pitää taseessaan kutakin myönnettyä luottoeuroa kohti hieman omaa pääomaa.
Viidenneksi syyksi korkomarginaalien leventymiselle voidaan nostaa se, että kriisiä edeltäneet marginaalit olivat ilmeisesti ainakin osin epäterveitä. Esimerkiksi hyvin edullisia asuntoluottoja käytettiin ilmeisesti ainakin jossain määrin jonkinlaisena houkuttimena (”sisäänheittotuotteena”) uusien asiakkaiden hankkimiseksi.
On varsin vaikeaa arvioida, onko jokin näistä edellä kuvatuista syistä luottomarginaalien levenemiselle muita selvästi tärkeämpi. Ja on hyvä korostaa, että yllä olevan listan ei ole tarkoitus olla täydellisen tyhjentävä. Myös muitakin mahdollisia selityksiä marginaalien leventymiselle on.
Luottoa tarvitsevien asiakkaiden kannalta marginaalien leveneminen on tietysti harmittavaa. Mutta ehkä luoton hintaakin tärkeämpi asia on sen saatavuus. Asuntoa on hankala vaihtaa suurempaan tai yritystoimintaa ylläpitää tai laajentaa, jos luottoa ei olisi lainkaan saatavilla.
En usko olevani kovin väärässä, jos väitän, että hyvät ja luottokelpoiset kotitalous- ja yritysasiakkaat saavat edelleenkin Suomessa pankeista luottoa ja vieläpä varsin kohtuullisin ehdoin.
Kirjoittaja toimii taloustieteen professorina Jyväskylän yliopistossa.
Avainsanat: luottokorot, pankit
Aihealueet: Rahoitus