Auttaako julkisten menojen karsiminen vähentämään julkisen sektorin velkaantumista? Katsotaanpa, miten Hollannissa, pienessä euroalueen avotaloudessa, kävi.
Suurin osa puolueista on esittänyt Tasavallan Presidentin esittämän toiveen mukaisesti julkisten menojen leikkausohjelmia, joita seuraavan hallituksen tulisi noudattaa. Eilen yksi luottoluokittajista, Fitsch, varoitti Suomea luottoluokituksen mahdollisesta alentamisesta ja vaati Suomelta sopeutus- ja korjaustoimia. Tämä orwellilainen ilmaisu tarkoittaa rehellisellä suomella menojen leikkauksia.
Hollannin luottoluokitus aleni pari vuotta sitten. Luottoluokittajat vaativat siltä samoja toimia kuin nyt Fitsch vaatii Suomelta. Mielenkiintoista on, että Hollanti oli noudattanut näitä ohjeita jo ennen kuin sen luokitusta alennettiin. Seuraavaan kuvaan olen piirtänyt Hollannin julkisen sektorin rakenteellisen vajeen ja julkisen sektorin velkaantumisasteen vuodesta 2010 alkaen, tiedot olen ottanut IMF:n World Economic Outlook October 2014 -tietokannasta (joka on kaikille avoin). Finanssipolitiikan kiristäminen (menojen leikkaukset, verojen nostot) alentavat rakenteellista alijäämää, joten käyrän ylöspäin nousu tarkoittaa siis finanssipolitiikan kiristämistä.
Kuva kertoo synkän tarinan: finanssipolitiikan kiristäminen, joka on Hollannissa ollut rajua, on lisännyt Hollannin julkisen sektorin velkaantuneisuutta nopeasti. Vuodesta 2014 eteenpäin luvut ovat IMF:n ennusteita. Niiden mukaan Hollannin velkaantuneisuus jää pitkäksi aikaa korkeammalle tasolle. IMF toki odottaa velkaantuneisuuden hieman laskevan, vaikka samaan aikaan finanssipolitiikka muuttuisi elvyttäväksi. Pienenä hauskana detaljina on syytä mainita, että Hollannin VATT:ta vastaavan laitoksen, Central Planning Bureaun, johtaja varoitti jo vuonna 2012 päättäjiä siitä, että kiristäminen voi lisätä velkaantumista, aiheesta löytyy keskustelua tästä Simon Wren-Lewisin kirjoituksesta.
Hollannin kokemus osoittaa selvästi sen, että nykyoloissa finanssipolitiikan kerroin voi olla suuri, tässä tapauksessa suurempi kuin 1 myös pienessä avotaloudessa, aivan niiden uuskeynesiläisten makromallien perusteella, joissa käsitellään finanssipolitiikkaa nollakorko-tilanteessa. Kerroin mittaa sitä, kuinka monella prosentilla bruttokansantuote muuttuu, kun julkisia menoja kasvatetaan yhdellä prosentilla. Jos yhteisen valuutan alue on nollakorko-tilassa, kuten nyt euro-aluekin on, niin sen kaikki maat ovat nollakorkotilassa. Tätä yksinkertainen totuus on jäänyt huomaamatta monelta. Suomessa se näkyy paitsi uuden julkisen velan alhaisena, jopa negatiivisena korkona, yritysten taseiden paranemisena ja yksityisen kysynnän heikkenemisenä.
IMF:n arvio Kreikan kertoimeksi on ollut 1,3. Hollannin kerroin on samaa luokkaa, vähän alempi. Tämä nähdään seuraavasta kuvasta, johon olen aikaisemminkin viitannut, olen ottanut sen Mazzolinin ja Modyn artikkelista. Siinä on pystyakselilla IMF:n kaikille OECD-maille ajalle 2011-2013 tekemä BKT-kasvun ennustevirhe ja vaaka-akselilla julkisen sektorin rakenteellisen vajeen muutos. Kuvaan piirretty suora kertoo keskimääräisen yhteyden. Sen mukaan julkisen sektorin kiristykset ovat lisänneet ennustevirhettä tuolla ajalla, niin että kiristykset ovat alentaneet kasvua enemmän kuin IMF ennusti. Huomatkaa, että Hollanti, NL, on tuolla viivalla. Suomi, FI, on tuon viivan alapuolella, kauempana kuin Kreikka, GR, joten Suomelle kiristämisen vaikutukset ovat olleet huomattavasti suuremmat kuin keskimäärin OECD-maille ja erityisesti Hollannille ja Kreikalle. Tämä tukee väitettä, että Suomen kerroin on vähintään samaa luokkaa kuin Hollannin ja Kreikan kerroin.
Kireä finanssipolitiikka lisää julkista velkaantuneisuutta (velan suhdetta BKT:een), jos kerroin on tarpeeksi suuri. Hollannin kerroin on ollut tarpeeksi suuri, Mazzolini ja Mody kertovat koko tarinan.
Viimeisessä Talous ja Yhteiskunta -lehden numerossa selvittelin mahdollisuutta, että elvytys Suomessa rahoittaisi itsensä siinä mielessä, että se alentaisi Suomen julkisen velan suhdetta BKT:een. Laskelmani perustuivat Brad DeLongin ja Lawrence Summersin ajatusmallille. Sen yksi keskeinen osa on, että elvytyksellä voi olla pitkän ajan vaikutuksia ns. hystereesi-ilmiön vuoksi: lyhyen ajan työllisyyden lisäyksellä voi olla pitkän ajan vaikutuksia esimerkiksi siksi, että työllistettyjen inhimillinen pääoma ei rapaudu ja he näin pysyvät työvoimassa. Arvioin hystereesin tason hyödyntämällä IMF:n ennusteita Suomen sekä lyhyen että pitkän ajan BKT:n muutoksille.
Palaan hystereesiin pian, mutta käsitellään ensin kerroin. Minua on (kuulemma, en seuraa lainkaan epäSOMEa) arvosteltu siitä, että arvioin Suomen kertoimen liian korkeaksi. Käytin arvoa 1, joka on OECD-maille arvioitujen kertoimien alapäässä. Viime viikolla VM:n virkamiehet olivat oman esityksensä vaikutusarviossa kiinnittäneet kertoimen arvoksi 0,5.
Arvostelijani eivät ole kuitenkaan huomanneet sitä, että laskelmien keskeinen muuttuja on rajanettoveroaste, joka kertoo sen, kuinka paljon BKT:n muutos nettona lisää julkisen sektorin verotuloa. Kiinnitin sen arvoksi 0,2, joka on lähellä keskimääräistä nettoveroastetta. Minua on arvosteltu siitä, että se on huomattavasti liian alhainen, oikea olisi 0,4-0,5. Teinkin uusia laskelmia olettamalla nettorajaveroasteeksi 0,4 tai 0,5. Kertoimen arvoksi oletin VM:n virkamiesten arvioiman 0,5. Elvytyksen itsensä rahoittavuus on nyt vielä vahvempaa kuin aiemmissa laskelmissani: hystereesivaikutuksen ei tarvitse kestää kuin 5 vuotta (kun realistisempaa olisi olettaa sen kestävän 20-25 vuotta) nettorajaveroasteella 0,5, ja 7 vuotta nettorajaveroasteella 0,4.
Takaisin hystereesiin. Virallisen talouspolitiikan kulmakivi on jaottelu rakenneongelmiin ja suhdanneongelmiin. Rakenneongelmia luonnehditaan ns. rakenteellisen työttömyyden ja sen pohjalle rakennetun tuotantokuilun avulla. Tuotantokuilulla tarkoitetaan eroa havaitun BKT:n ja sen teoreettisen BKT:n välillä, joka toteutuisi, jos kaikki työttömyys olisi rakennetyöttömyyttä. Rakennetyöttömyysaste on se työttömyysaste, jolla inflaatio pysyy vakaana, mikä tahansa inflaatiovauhti on, olkoon 2 prosenttia, 100 prosenttia tai -40 prosenttia.
Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että (arvioitu) rakennetyöttömyys vaihtelee hyvin paljon ja usein se liikkuu nopeasti samaan suuntaan kuin havaittu työttömyys. Virallinen talouspolitiikka perustuukin väitteelle, että kaikki työttömyysongelmat ovat rakenteellisia.
Vaihtoehtoinen tulkinta on, että kyse on hystereesistä: lyhyen ajan työttömyysongelmista tulee nopeasti pysyviä ihmisten työtaitojen rapautuessa tai muiden samantapaisten ilmiöiden vuoksi. Miten näitä kahta näkemyksen relevanssia voidaan arvioida?
Virallisen talouspolitiikan taustalla oleva käsitys on tietysti itsessään outo, miten on mahdollista, että työttömyysasteen vaihtelut lähes kokonaan ovat rakenteellisia, jos kukaan ei edes pysty sanomaan, mitkä rakenteelliset tekijät selittävät muutosta. Mutta jätetään tämä tähän. Jos virallinen näkemys pitäisi paikkansa, niin teorian mukaan työttömyysasteen ylittäessä rakennetyöttömyyden hintojen/palkkojen nousuvauhdin tulisi olla alhaisempi kuin jos työttömyysaste olisi rakennetyöttömyyttä alhaisempi. Mitä alhaisempi työttömyysaste on suhteessa rakennetyöttömyyteen sen korkeampi inflaation tulisi olla. Havaintojen pitäisi myös olla suhteellisen tasaisesti jakautuneita rakennetyöttömyyden ympärille.
Seuraavissa kuvissa olen esittänyt Suomen yksikkötyökustannusten (palkkojen korjattuna tuottavuudella) nousuvauhdin ja työttömyysasteen poikkeaman välisen suhteen ensin nykyisen kriisin ajalta 2009-2014, sitten eurojäsenyyden ajalta 2002-2014 ja sitten vuosilta 1996-2014, tiedot olen ottanut OECD:n Economic Outlook-tietokannasta. Minun silmäni sanovat, että virallinen näkemys ei saa mitään tukea niistä. Kuvia katsovan on syytä muistaa, että pystyakseli on paikassa, jossa työttömyysaste on yhtä suuri kuin rakenteellinen työttömyys.
Sen sijaan kuvat tukevat voimakkaasti hystereesiolettamusta: annetulla työttömyyden poikkeamalla rakennetyöttömyydestä ei varsinkaan nykykriisin ajalla ole mitään tekemistä inflaation kanssa, mutta pidemmälläkin ajalla yhteys näyttää varsin heikolta. En ole niitä piirtänyt, mutta havaintoaineisto näyttäisi pikemminkin tukevan sitä, että ns. Phillips-käyrä on palannut takaisin. Tämäkin tukee väitettä, että suhdanneongelmia ja rakenneongelmia on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.
Näillä perusteilla en voi kuin ihmetellä Valtiovarainministeriön virkamiesten viimeviikkoista muistiota menojen leikkauksista. Enää muutamaan vuoteen kukaan ei ole pystynyt esittämään yhtäkään menestyksellistä menojen julkisten leikkaamiselle rakentunutta talouspoliittista kokeilua. Euroalueella on tosiasiassa hyväksytty näkemys, että alueen ongelmien taustalla on kokonaiskysynnän puute, sitähän kaikkien hyväksymä EKP:n politiikka yrittää poistaa. Euroalueen finanssipolitiikan kiristäminen ei ole vähentänyt alueen julkista velkaantumista (ks.Gechert et. al. 2015) ja joissakin maissa kiristäminen on sitä lisännytkin. Tässä tilanteessa olisi luullut virkamiesten paljon laajemmin selvittävän menojen leikkauksiin liittyviä riskejä, keskustelleen paremmin laskelmien herkkyydestä eri oletuksille ja ottaneet vakavasti myös sen mahdollisuuden, että leikkaukset eivät edes helpota velkaantumista. Toivottavasti valtiovarainministeri ottaa tämän esille, kun käy heidän kanssaan seuraavat kehityskeskustelut, ellei koko kehityskeskustelukäytäntöä ole siihen mennessä (toivottavasti) poistettu.
Pääministeri Stubb on väittänyt julkisuudessa, että Suomen tie on joko Kreikan tie tai leikkausten tie (jota hän jostakin syystä kutsuu työn tieksi). Edellä olevan perusteella sanoisin, että hän on johtamassa Suomen kaavailemillaan leikkauksilla parhaimmillaankin Kreikan ja Hollannin tielle, pahimmillaan jollekin vielä nurjemmalle kadulle.
Avainsanat: elvytys, Hollanti, julkinen velkaantumistaste, kerroin, menoleikkaukset
Aihealueet: Lajittelematon
Jorinaa hystereesistä ja finanssipolitiikasta:
https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S016518891830068X
“We show that the fiscal output multiplier is much larger in the presence of hysteresis and that the welfare multiplier of fiscal policy–the consumption equivalent change in welfare for one dollar change in public spending–is positive (negative) in the presence (absence) of hysteresis. The main benefit of accommodative fiscal policy in the presence of hysteresis is to diminish the damage of a recession to the long-term level of productivity and, thus, output.”
Lisäksi tässä on jorinaa julkisesta velasta:
http://www.nber.org/papers/w23789
“Whether new fiscal stimulus programs would be jeopardized by these already heavy public debt burdens is a central question. For a sample of developed countries, we find that government spending shocks do not lead to persistent increases in debt-to-GDP ratios or costs of borrowing, especially during periods of economic weakness. Indeed, fiscal stimulus in a weak economy can improve fiscal sustainability along the metrics we study.”
Tässä blogissa on käyty tärkeää keskustelua Suomen talouspolitiikan suunnasta. Vaalitulos oli täystyrmäys elvytysvaatimuksille, joita on esittänyt puolueista Vasemmistoliitto ja joita on puolustanut taloustieteilijöistä vahvimmin Pertti Haaparanta.
Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Velaksi eläminen on “kansan” mielestä vastuuttomuutta ja johtaa tuhon=Kreikan tielle!
Toivoisin, että jatkossa tässä blogissa arvioitaisiin tulevan hallituksen (leikkaus)politiikan vaikutuksia.
Pertti Haaparannalle kiitos vallitsevan talouspolitiikan haastaneista ja rohkeista puheenvuoroista!
Tämän takia Suomen pörssiyhtiöitä hallitsee Juha-niminen mies.
http://nyt.fi/a1305941357247
Suomen listattujen yritysten kurssit kohoavat. Suomen kansantalous ei kohene. Miehet vaihtoon? (Ottamatta kantaa pääministeriehdokkaiden etunimiin.)
Juha: Kiitos vastauksista! Yksi jäi vielä hiukan puuttumaan:
1 Et vastannut kysymykseen. Koostuuko siis pitkä aikaväli monesta lyhyestä aikavälistä? Osaatko tutkijana antaa empiriaan pohjautuvia arvioita siitä, kuinka pitkä (vuosissa) on pitkä aikaväli ja kuinka pitkä (vuosissa) on lyhyt aikaväli?
Jos pitkällä aikavälillä talous on tasapainossa (=mitä tämä ikinä tarkoittaakaan käytännössä?), niin sen pitää tapahtua siis näiden lyhyiden aikavälien aggregaattina ja niiden ominaisuuksissa myös? Tasapaino siis viittaa johonkin dynamiikkaan, joka toteutuu samalla tavalla monella lyhyellä aikavälillä tai niiden kuluessa sekä yhtenä pitkänä aikavälinä?
Eli lyhyt aikaväli (LAV) + lyhyt aikaväli + lyhyt aikaväli = pitkä aikaväli = tasapaino LAV + LAV + LAV = tasapaino, tasapaino/3 = LAV
Vai toteutuuko tasapaino vasta esimerkiksi kahden lyhyen aikavälin jälkeen, jolloin se ilmenee vasta viimeisellä lyhyellä aikavälillä. Onko tällöin siis viimeinen lyhyt aikaväli pitkä aikaväli? Ja tällöin lyhyellä aikavälillä talous olisi tasapainossa, eli siis se olisi tasapainossa joskus ja taas joskus ei. Toisaalta tällöinhän puhumme täysin eri ominaisuuksista kuin konseptuaalisesti lyhyestä aikavälistä ja pitkästä aikavälistä. Voisimme puhua vain ajasta.
Käsittääkseni prof. Haaparanta on puhunut ekspansiivisemman fipon tehokkuudesta nollakorkotilassa jo vuosikausia. Ihmeellistä että miestä ei ole kuunneltu ilmeisesti lainkaan.
Julkisen talouden leikkauksista keskustellaan kaikkialla. Se on hyvä. Epäilen kuitenkin, että liian harva ihminen on tutustunut finanssipolitiikan tutkimuksiin sillä tavoin, että osaisi arvioida finanssipolitiikan vaikutuksia tilanteessa, jossa ollaan nollakorkorajalla ja jossa vapaata kapasiteetti on paljon (negatiivinen tuotantokuilu on melko iso).
Uuskeynesiläinen ekonomisti, Michel Woodford, on korostanut, että finanssipolitiikka on tehokasta ja tarpeellista - vain ja ainoastaan - kun korko on nollarajalla ja negatiivinen tuotantokuilu on iso:
https://www.aeaweb.org/articles.php?doi=10.1257/mac.3.1.1
Monet tahot kuitenkin kertovat, että julkisten alijäämien vähentäminen – nykyisessä taloustilanteessa – on vastuullista talouspolitiikkaa. Käytän Vastuullisen talousPolitiikan Kannattajista lyhennettä VPK. VPK osallistuu keskusteluun sanomalla, että julkisia alijäämiä pitää vähentää, koska julkinen velka ei voi kasvaa loputtomiin ja siksi VPK:n talouspolitiikka on vastuullista. Normaalissa taloustilanteessa tämä on eittämättä järkevä näkemys. Katsotaanpa kuitenkin kalvosarjan sivua 42:
http://blogs.helsinki.fi/jtervala/files/2015/03/DebattiFinanssipolitiikasta.pdf
Yhden tutkimuksen mukaan 2011–2013 välisenä aikana euroalueella tehtiin julkisten alijäämien vähentämistä, joiden kumulatiivinen vaikutus vuoteen 2013 mennessä oli 3,9 % BKT:stä. Julkisten alijäämien vähentäminen laski BKT:tä 7,7 % vuoteen 2013 mennessä. Näin ollen julkisten alijäämien vähentäminen on aiheuttanut huomattavan suuren vaikutuksen BKT:hen ja tästä syystä julkisen talouden tilanne on parantunut vain hyvin vähän (0,2 % BKT:stä)! Kysymys kaikille: Onko tämä vastuullista talouspolitiikkaa taantumassa? Oletteko oikeasti valmiita – keskellä euroalueen talouskriisiä – uhraamaan näin paljon tuotantoa, jotta saadaan aikaan pieni parannus julkiseen talouteen?
(Tutkimuksen tulos riippuu keskeisesti siitä, että finanssipolitiikan kertoimet ovat tilariippuvia, siis siitä että kertoimet ovat taantumissa ja talouskriiseissä huomattavasti suurempia kuin normaaliaikoina. Normaaleina aikoina julkisten alijäämien vähentäminen ei olisi saanut aikaan huomattavaa BKT:n laskua ja julkinen talous olisi siten parantunut paljon, paljon enemmän.)
Euroalueen VPK on pyrkinyt tasapainottamaan julkisia talouksia tilanteessa, jossa ohjauskorko on ollut (lähes) nollassa ja taloudessa on paljon vapaata kapasiteettia. En ole lainkaan vakuuttunut VPK:n toiminnan vastuullisuudesta. Enkä usko VPK:n ymmärtävän finanssipolitiikan vaikutusten riippuvuutta nollakorkorajoitteesta ja talouden tilasta. Ei ole myöskään syytä unohtaa sitä, että julkisen ja yksityisen velkaosuuden (velka/BKT) vakauttaminen onnistuu parhaiten talouskasvun aikana.
Sitten Suomeen: Matti Pohjola puhuu tänään HS:ssä leikkausten kustannuksista. Samassa keskustellaan Suomen talouden ongelmien taustoista. Sanoisin tähän liittyen, että jokainen valistunut tahoa ymmärtää, että taloutemme ongelmien taustalla ovat 1) teollisuuden rakenteellisen asiat: metsä- ja erityisesti elektroniikkateollisuuden ongelmat (lue Nokian romahdus) 2) hintakilpailukyvyn nopea laskeminen vuoden 2007 jälkeen ja 3) kysyntäongelmat (globaali talouskriisi, euroalueen pitkä taantuma ja nyt myös Venäjän ongelmat). Järkevä keskustelu alkaa vasta siitä, kun pohditaan näiden tekijöiden suhteellisia osuuksia talousongelmien taustalla. Ongelmien 1 ja 2 korjaamisessa elvytys ei auta korjaa, mutta menoleikkausten lykkääminen auttaa ongelmaan 3. Kustannuskilpailukyvyn parantaminen on tärkeää ongelman 2 korjaamisessa ja se korjaa myös ongelmaa 3. Eri ongelmat siis vaativat erilaisia ratkaisuja, eikä Suomella ole vain yhtä ongelmaa. Suomi tarvitsee myös rakenteellisia reformeja, joilla luodaan pohja kestävälle toipumiselle.
Väliin vähän huumoria: Talouselämän raati pohtii ”menoleikkauksia vai elvytystä?”
http://www.talouselama.fi/vaalit/vaalitebatti/menoleikkauksia+vai+elvytysta+nain+vaaliraati+vastaa/a2298695
Tämä on eittämättä se raati, jonka mielipiteellä on eniten väliä. Tämä joukko on juuri se, joka ymmärtää parhaiten taloustieteellistä tutkimusta siitä miten finanssipolitiikan vaikutukset tuotantoon ja julkiseen talouteen riippuu rahapolitiikasta (nollakorko vai normaali tila) ja talouden tilasta.
Lopuksi Matti Salosen kysymykset: 1) pitkällä ajalla talous on tasapainottunut. 2) Ei ole syytä uskoa, että elvytys vaikuttaa pysyvästi, vaikutus on vain väliaikainen. Elvytys on väliaikaista ja talous palaa tasapainoon, joten finanssipolitiikan vaikutukset ovat väliaikaisia. 3) Kalvolla sanotaan, että ”Suomessa on vuosina 2000–2012 harjoitettu - yleisesti ottaen - ekspansiivista finanssipolitiikkaa.” FP-käyrä on siis trendinomaisesti laskenut. Kalvolla ei sanota, että FP-käyrä on tullut alaspäin joka vuosi. 4) Finanssipolitiikan kertoimia koskevat tulokset eivät varmaan käytä Suomen dataa, mutta ei ole syytä olettaa, että talous toimisi Suomessa paljoakaan eri tavalla kuin muissa OECD-maissa.
Elvytyskeskustelua 25.3.2015
Esko Aho (Lapin Kansa): Valtio on käyttänyt 50 miljardia velkarahaa elvytykseen ja tulosta ei ole tullut. Hullukaan ei usko elvytykseen.
Erkki Liikanen (SP:n lehdistötiedote) :Euroalue tarvitsee elpyäkseen rakenneuudistuksia erityisesti tuote- ja työmarkkinoilla. Tarve toteuttaa rakenteellisia uudistuksia talouden kasvupotentiaalin lisäämiseksi korostuu erityisesti maissa, joissa työikäisen väestön määrä ei enää kasva tai supistuu. Vakaus- ja kasvusopimuksen johdonmukainen noudattaminen ylläpitää luottamusta julkiseen talouteen. Kysyntää tukevalle finanssipolitiikalle on rajoitetusti tilaa, jos valtion budjetti on ollut pitkään alijäämäinen ja pitkän aikavälin kasvunäkymät ovat heikot.
Näyttää siis siltä, että elvytyksen vastustajat ovat poliittisesti vahvoilla. Jostain syystä akateemiseen tutkimukseen perustuvilla puheenvuoroilla ei ole vaikutusta poliittiseen keskusteluun ja -päätöksiin.
Tuo yhden totuuden propaganda saa tosiaan huolestuttavia piirteitä, jos lukuja ja käsitteitä tahallaan tai tahattomastikin sekoitetaan.
Julkisuudessa alkaa onneksi kuulua toisenlaistakin totuutta. Moniongelmapotilas kun tarvitsee yhtä, kahta ja kolmattakin lääkettä moninaisiin vaivoihinsa.
Matti Kärkkäinen,
Totta kai Hesari järjesti heti Haaparannan viestiä kiistäviä lausuntoja. Ne oli luultavasti tilattu jo etukäteen. HS on keskeinen EK:n ja VM:n yhteistyössä Suomeen ajaman talouspolitiikan äänenkannattaja. HS:n tahtipuikon heiluttaja on Herlin, joka laittoi EK:n näkemyksen lehteen vaihtamalla päätoimittajan. Historiankirjoitus sitten kertoo tämän meille, mutta vielä aika ei ole sille kypsä. Se on kuitenkin niin ilmiselvää, ettei se voi keneltäkään jäädä huomaamatta.
Ilolla tervehdin sen sijaan sitä, että HS koki vihdoin olleen pakotettu päästämään myös tieteen ääneen ja nyt voidaan hyvässä lykyssä päästä takaisin keskustelemaan talouspolitiikasta. Epäilen sitä, mutta siihen on ainakin mahdollisuus. Tähän astihan ollaan menty näillä vakio”asiantuntijoilla” eli Vartiainen et al. Vartiainen on erityisesti pahimmista päästä. Hän on heitellyt julkisuudessa jo vuosien ajan poliittisia väitteitä pukemalla ne johonkin “taloustieteen” kaapuun. Tarkkaavaiset ovat tietenkin huomanneet, ettei Vartiainen koskaan perustele väitteitään lukuun ottamatta viittauksia vieraisiin maihin ilman syy-yhteyttä. Viimeisessä televisiokeskustelussa (kaapista ulos tulon jälkeen) Vartiainen vahingossa meni myöntämään, että tämä tällainen talouspoliittinen analyysi onkin enemmän “näppituntumaa”. Niinpä, ja sitä samaa näppituntumaa nämä VM:n ja EK:n laskelmatkin ovat. Voi olla totta, mutta mitään evidenssiä näille ei ole esittää. Itse asiassa tilanne alkaa olla päinvastoin.
VM meni myös osoittamaan, kuinka kokoomus-EK:lainen tahtotila ollaan saatu ankkuroitua tärkeää ministeriöön virkanimityksin. Ministerin on todella vaikea toimia, jos se haluaa antaa keskustelulle tilaa kyseisessä ministeriössä. Näin Suomessa kaapataan äänestetty valta.
Ihan näin yleisenä huomiona, tuossa kauppalehden jutussa johon nimimerkki juha viittasi on numerot niin pahasti pirin pärin että ei voi kuin taas kerran ihmetellä miten olemattomalla filtterillä velkahysterisoijat replikoivat mitä tahansa jossa kauhistellaa velkaa. Ei sentään lapsia mainittu.
Mutsiisjoo vähän vakavammin, tossa kauppalehden jutussa on harvinaisen iloisesti sekasin numerot ja käsitteet. Taitaa tarvita oikaisupyyntöä.
Valtiovarainministeriön tuore ennuste valtionvelan kasvusta (Kauppalehti, 24.3.2015):
“Valtion velan määrän arvioidaan kasvavan koko kehyskauden ja kipuavan 214 miljardiin euroon vuonna 2019. Määrä on 53 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, kun vuoden 2014 lopussa velkaa oli 95 miljardia euroa ja sen suhde bkt:hen oli 47 prosenttia. Valtionvelka on eri asia kuin julkisen talouden velka eli nk. emu-velka, jossa mukana ovat myös kuntatalous ja sosiaaliturvarahastot.”
http://www.kauppalehti.fi/uutiset/valtion-velka-kipuamassa-124-miljardiin/EkcdX5Td
Velka kasvaa. BKT kasvaa. Kasvavatko valtion varat? Vai unohtuivatko investoinnit?
Juha Tervalalle: Kiitos kiinnostavasta kalvosarjasta! Siinä tulee esille mielenkiintoisia näkökulmia, työkaluja ja tulkintoja talouden ja etenkin julkistalouden toimintaan.
Kysyisin tarkentaen vielä neljä asiaa, jotka eivät suoraan ilmene sarjassa:
1.Mitä tarkoitat pitkällä ja lyhyellä aikavälillä? Koostuuko pitkä aikaväli monesta lyhyestä aikavälistä vai ovatko nämä jotenkin luonteeltaan täysin erilisiä temporaalisia kokonaisuuksia?
2.Miksi finanssipolitiikka vaikuttaa vain tilapäisesti (”väliaikaista helpotusta taloustilanteeseen”) ja mikä on ”väliaikaisuuden” aikamääre (1 vuosi, 10 vuotta)?
3.Oletko varma, että väite Suomessa on harjoitettu ”elvyttävää finanssipolitiikkaa” 2001-2012 on totta? Jos tarkastellaan muutosta (suhteessa BKT) rakenteellisessa primäärialijäämässä, josta ovat poissa suhdanneluontoiset menot, ei (OECD:n datan perusteella) Suomen politiikka ei ole ollut yksiselitteisesti elvyttävää, vaan muutos on vuodesta riippuen plussalla tai miinuksella.
4. Delongin ja Summersin tutkimukseen liittyen on esitetty, että heidän kertoimensa ja mallinsa eivät sopisi Suomeen, sillä USA on erilainen. Kuinka monta tutkimusta kalvosarjassa käsittelevät muita maita kuin Suomea (datan osalta) ja kuinka moni niistä siis sopii mielestäsi Suomeen?
Pienet kirjoitusvirheet lisäävät aina tarinan uskottavuutta
http://blogs.helsinki.fi/jtervala/files/2015/03/DebattiFinanssipolitiikasta.pdf
Marjatta Laiholle: Kestävyysvaje kertoo kuinka paljon julkisen sektorin menoja pitää leikata tai veroja nostaa, jotta julkinen talous on pitkällä ajalla kestävällä pohjalla. Julkinen kestävyysvaje voidaan poistaa leikkaamalla julkisen sektorin menoja, jotka eivät ole välttämättömiä. Näin turvataan rahoitus keskeisille julkisille palveluille ja tulonsiirroille. Kestävyysvajeen VASTUULLINEN purkaminen on hyvinvointivaltion turvaamista; kestävyysvajeen kiistäminen tai haluttomuus sen korjaamiseen johtaa julkisen talouden romahtamiseen ja keskeisten julkisten palveluiden romahtamiseen ja pienituloisten sosiaaliturvan romututtamiseen. Julkisessa keskustelussa on ajoittain pyritty muuttamaan yö päiväksi ja päivä yöksi väittämällä, että kestävyysvajeeseen paneutuminen uhkaisi hyvinvointivaltiota – vaikka asia on enemmänkin päinvastoin. Tosin minä en ainakaan usko, että poliittinen järjestelmä pystyy leikkaamaan toissijaisista menoista; julkiset menot kasvavat kaikkialla ja kestävyysvaje puretaan palveluiden ja tulonsiirtojen reaalimääräistä tasoa leikkaamalla. Kyvyttömyys tehdä vaikeita valintoja siis purkaa kestävyysvajeen ja rapisuttaa hyvinvointivaltiota. Tämä on se surkea vaihtoehto, jota kohden – ikävä kyllä – mennään.
Ansiosidonnaisen päivärahan kestoa lyhentämällä työttömyys vähenisi ja menot putoaisivat. Käsittääkseni työllistymisessä näkyy aika moinen piikki siinä 500 päivän kohdalla. Jos lyhennettäisiin 400 päivään, niin ansiosidonnaisen kulut putoaisivat sen 20 prosenttia ja dynamiikka toisi vielä selvästi lisää.
Asumistuen jäädyttäminen auttaisi aivan varmasti myös, etenkin jos toimeentulotukinormi mitoitettaisiin siten että toimeentulotuella nyt vaan ei asuta Helsingissä (muuten tässä olisi seurauksena vaan tulonsiirron siirtyminen taskusta toiseen)
Lapsilisät pitäisi vähintään jäädyttää, voisi niitä laskeakin. Onhan noita paljon.
Menojen marginaalisen lisäyksen painopiste pitäisi olla *nyt* sellaisissa asioissa jotka maksavat itseään takaisin, samaten juustohöylän pitäisi kohdistua, niiltä osin kun ne tulonsiirtoihin kohdistuvat, niihin tulonsiirtoihin joilla on negatiivinen kannustinvaikutus, kuten juuri ansiosidonnaiseen. Minusta näyttää siltä, että hallinnollisissa kuluissa on mielettömiä määriä ilmaa.
Bengt Holmström (HS 24.3.2015) “ei usko, että tehostaminen olisi oikea keino pienentää julkisen sektorin kokoa, koska valtion ja kuntien tehtävät ovat hankalia… Tehostamispuheen sijaan Suomessa pitäisi miettiä, missä julkisen ja yksityisen sektorin rajan kuuluisi kulkea.”
Missä kuljimme kerran…
Useat suomalaiset taloustieteilijät kiistivät eilisessä Hesarissa Haaparannan kritiikin: elvytykseen ei ole enää varaa, leikkaukset ovat välttämättömiä, Suomen talouspolitiikka on ollut elvyttävää. Olisin odottanut Haaparannalta vastausta tähän kritiikkiin.
Juha Tervalan esitys on vakuuttava. Ei kai Haaparantakaan kiistäne sitä, että velkaantuminen on käännettävä laskuun pitkällä tähtäyksellä sitten kun se voidaan tehdä kasvua vaarantamatta? Olisin kuitenkin odottanut hieman konkretiaa käsitteeseen keskiluokan tulonsiirrot. Tarkoittaisiko se esim. sitä, että ansiosidonnaisille tulonsiirroille asetettaisiin katto tai että ansiosidonnaisuutta “loivennettaisiin” jonkin tulotason jälkeen vai mitä.
Haaparannan ajatukset eivät ole saaneet paljonkaan tilaa valtajulkisuudessa. Siksi eilinen Hesarin juttu oli tervetullut. Mielenkiintoista on myös, että lähes heti lehteen hankittiin myös Haaparannan näkemykset kiistävät puheenvuorot.
Haaparannan elvytystä ja mm. Kreikan velkakriisiä koskevat näkemykset ovat tärkeitä siksi, että ne osoittavat, että vaihtoehtoinen talouspolitiikka on mahdollista.
Minkä arvoinen on viisaudeltaan eläinlaji, jolla on ihmisen äly, nykyinen tieteellinen tietämys ja tekninen osaaminen – ja joka ei pysty järjestämään jokaiselle lajinsa yksilölle riittäviä aineellisia puitteita lajityypilliseen elämään? 1990-luvun lamaan saakka Suomessa vallitsi “konsensus” siitä, että oli jokin pohjatila, jolla sivistysvaltion kurjimmankin eläjän kuului saada olla. Nyt on käsittämätön “yksimielisyys” jonkin olion nimeltä “talous” esittämien vaateiden täyttämisen ehdottomasta välttämättömyydestä kaiken muun kustannuksella.
Toisen maailmansodan jälkeinen Suomi lähti rakentamaan hyvinvointivaltiota turvatakseen ihmisarvoisen elämän kaikille. Oliko siihen varaa? Ajattelivatko silloiset päättäjät pörssikurssien mahdollisia muutoksia ja kansainvälisen “kilpailukyvyn” notkahtamista jokaisen vanhainkotipaikan ja hoitajanviran johdosta vai kenties länsimaisen sivistyksen vaatimaa kunnioitusta kanssaihmistä kohtaan?
Tänä päivänä on puhallettu kummittelemaan ilmapallona mörkö nimeltä “kestävyysvaje”. Se tarkoittaa, että ihmisyksilö nähdään täysi-ikäisenä, valmiiksi ammattiin koulutettuna, aina terveenä ja “tuottavana” olentona, jota ei ole olemassa muulloin kuin työikänään. Joskus, kun oli vielä tapana tunnustaa tosiasioita, uskottiin jokaisen ihmisen kasvavan pienestä vauvasta aikuiseksi, vanhenevan ja lopulta raihnaistuvan iäkkäänä kuolemaansa kohti.
Onko nykypolven päättäjien tyhmyys todella niin pohjaton, ettei osata laskea jättimäistä levollisuusvajetta, joka on synnytetty sillä, että “tuottamattomat” ihmiset pyritään pitämään heitteillä niin kauan kuin mahdollista? Jos työssäkäyvät eivät joutuisi vuosikausia tai vuosikymmeniäkin elämässään hätäilemään vanhojen, sairaiden tai vammaisten läheistensä tarvitseman avun tai hoidon puutteesta ja tekemään työtään päivästä toiseen sydän syrjällään siitä, mitä esimerkiksi yksin kotona toikkaroivalle muistisairaalle kuuluu, tuottavuus nousisi hurjasti pelkästään sen ansiosta, että voisi keskittyä hommiinsa.
Moraaliset näkökohdat eivät sisälly “kestävyysvajeen” ja “ylivelkaantumisen” poistamissuunnitelmiin. Niiden unohtaminen maksaa lasten ja nuorten osalta sen, mitä syrjäytettävä joukko tuottaa kustannuksia, julkisuudessa esitettyjen laskelmien mukaan miljoona euroa / “menetetty” nuori. Vammaisten toimintamahdollisuuksien kaventaminen, sairaiden hoidon viivyttäminen tai heikentäminen ja vanhusten heitteillejättö maksavat jokaisen tapauksen kohdalla paljon enemmän kuin hyvä hoiva ja toimivan ympäristön tarjoaminen. “Tuottavassa” elämänvaiheessa elävien pelottelu sillä, että he voivat muuttua ykskaks hyljeksityiksi ja “tarpeettomiksi” ylijäämäihmisiksi jotenkin toimintakykyisyyttään menettäessään, työtä vaille jäädessään ja varmasti viimeistään vanhetessaan, syö rakentavaa työniloa lähes jokaiselta yhteisön jäseneltä.
Levollisesti kaikista eteen tulevista tilanteista selviämiseensä luottava, jonka vähemmän itsenäisesti selviytyvät omaiset myös elävät ihmisarvoista elämää riittävää hoivaa saaden, voi antaa täyden työpanoksensa niin taloudellisesti kuin inhimillisesti katsoen. Ihmisarvo on kestävä tuotannontekijä, jos sitä kunnioitetaan kehdosta hautaan.
Pertti Haaparanta käynnisti keskustelun – älyllisestä ja älyttömästä – talouspolitiikasta Suomessa. Tuon oman korteni kekoon tällä (pitkällä) kalvosarjalla:
http://blogs.helsinki.fi/jtervala/files/2015/03/DebaattiFinansipolitiikasta.pdf
Älyllisen keskustelun finanssipolitiikasta tulisi perustua ainakin kelvolliseen kuvaan Suomen talouden tilasta, huolelliseen ymmärrykseen finanssipolitiikan vaikutuksista ja julkisen sektorin intertemporaalisen budjettirajoitteen ymmärtämiseen. Kalvoilla käydään perusteellisesti läpi finanssipolitiikan vaikutuksia ja tunnuslukuja Suomen talouden ja julkisen talouden tilasta.
Argumentoin kalvoilla, että euroalueen pyrkimys tasapainottaa julkisia talouksia keskellä vakavaa taantumaa, jossa ollaan nollakorkorajalla, on suuri virhe. Argumentoin myös, että julkiset talouden pitää laittaa kuntoon, mutta tämä saa odottaa kestävää nousukautta.
Jokaisen suomalaisen – myös kiihkeimmän elvyttäjän – on syytä ymmärtää, että julkisen sektorin krooninen velkaantuminen ajaa valtion ja koko maan ongelmiin. Joten Suomen julkisen sektorin leikkaukset on pakko tehdä joskus. Argumentoin, että julkisten alijäämien supistaminen kannattaa tehdä menoja leikkaamalla, niiden negatiivinen vaikutus tuotantoon ja työllisyyteen on pienempi kuin veronkorotusten. Leikkaukset pitää tehdä vasta nousukaudella, koska tällöin leikkausten vaikutus tuotantoon on pieni. Perustelen myös näkemystä, että Suomen julkinen talous pitäisi tasapainottaa leikkaamalla tulonsiirtoja, vähittäisesti. Kaiken kaikkiaan on syytä uskoa, että julkisen talouden tasapainottaminen leikkaamalla (keskiluokan) tulonsiirtoja, vähittäisesti ja nousukauden aikana, ei aiheuttaisi tuotannolle ja työllisyydelle ongelmia. Taloustieteen opit tosin eivät koskaan ole vaikuttaneet talouspolitiikkaan tai julkiseen keskusteluun.
Tiedemies on oikeassa: leikkauslistojen lisäksi tarvitaan investointiohjelma.
Mitkä olisivat kärkihankkeet? Länsimetro. Lentokenttärata. LNG-terminaali…?
Tuottavia ja kannattavia julkisinvestointeja ei välttämättä löydy helposti. Mutta julkishyödykkeet, perustutkimus, puolustusvoimat, huoltovarmuus ja infrastruktuuri kaipaavat julkista rahoitusta. Mutta miten käynnistyisivät yksityiset investoinnit?
ALV ei ole tulonsiirto rikkaille, vaan kuluttajilta säästäjille.
Katsoin paperin läpi. Se on toki mielenkiintoinen, mutta siinäkin jako on todella karkea, eikä mene ollenkaan noiden menoluokkien yksityiskohtiin. Esimerkkinä vaikka “transfers”, jonka vaikutuksen kerroin vaihtelee aivan massiivisesti; kuten täälläkin varmaan on jonkin verran käsitelty, osa tulonsiirroistahan tuhoaa taloutta aivan suoraan. Tuo “upper” ja “lower” regime- analyysi jäi minulle tuosta linkin takana olevasta paperista hieman epäselväksi, tulkitsin sen niin, että RLO oli tilanne jossa talous on alamaissa ja RUP on se jossa taloudessa menee paremmin.
Mutta kaikenkaikkiaan, minusta näyttää tässä esitettyjen argumenttien valossa entistä selvemmin siltä, että menoja pitää leikata entistä rajummin ja samaan aikaan rahoittaa rankemmin investointeja.
Itse siis peräänkuulutan sitä, että tuo kertoimien erilaisuus tuotaisiin esiin *jokaisessa* puheenvuorossa jossa menojen tasosta puhutaan.
Minusta olisi tärkeää eritellä julkiset menot tämän kriteerin mukaan jo ihan siksi, että kysymykset “leikataan/ei leikata” ovat aivan vääriä. Leikkaustarve on pitkällä aikavälillä olemassa, mutta ei lyhyellä. Eikö juuri siksi pitäisi keskittyä siihen, että a) leikataan niistä asioista joilla on huonot kertoimet kautta linja b) päätetään tulevista leikkauksista niihin menoihin joiden kertoimet heikkenevät hyvinä aikoina ja c) laaditaan investointiohjelma jota voidaan rahoittaa velkarahalla, ja jossa painottuvat hyvät kertoimet.
Tällainen synteesi joka ottaa huomioon sinänsä legitiimin huolen pitkän aikavälin kestävyydestä sekä samalla kuitenkin huomioi makrotalouden reagoimisen leikkauksiin, olisi mielestäni kaikkein tärkeintä mitä talousasiantuntijoilla on antaa. Pelkkä teoreettinen selitys vaikka kuinka sinänsä “oikein” olisikin, sivuuttaa sen operationaalisen tason kokonaan, ja tätäkin kirjoitusta tullaan käyttämään argumenttina minkä hyvänsä leikkauksen vastustamisessa, vaikka kyseinen menoerä olisi pelkkää rahan polttamista nollakertoimella.
Velka / BKT < 60% on outo suhdeluku. Ei julkista velkaa makseta pois, ei ainakaan BKT:lla. Velan korot maksetaan verotuloilla tai uudella velalla, ei bruttokansantuotteella.
Suomen valtionvelan korkomenot ovat puolittuneet, vaikka velka on kaksinkertaistunut. Vuonna 2001 korkomenot olivat noin 4 mrd, mutta 2013…2015 vain 1.8 mrd/vuosi.
Suomen valtio ottaa lainaa nyt historiallisen halvalla, jopa negatiivisella korkotuotolla. Vanhat velat kannattaa uudelleenrahoittaa alemmin koroin ja pidemmin maturiteetein.
Nordean mukaan “Koko talouden pääomakanta pienenee, koska investoinnit eivät kata pääoman kulumista. Kansantalouden investoinnit olivat viime vuoden lopulla määrältään pienimmät vuoden 2002 jälkeen.” (Pasi Sorjonen, 20.3.2015).
Julkistalouden tulojen ja menojen tasapaino on tärkeää. Mutta niin ovat investoinnitkin. Tuleville sukupolville siirtyvät sekä velat että varat. Vai unohtuivatko investoinnit?
Eri menolajeilla on erilaiset kertoimet. Jos viitsit katsoa linkkiäni Gechert et. al. 2015 artikkeliin, niin löydät tietoa näistä, koko juttu perustuu sille, että kertoimet vaihtelevat käyttötarkoituksen ja suhdannetilanteen mukaan. Myöskään verotuksen ja menojen kertoimet eivät ole samat.
Lisään vielä tämän: Jos joka tapauksessa kohdataan poliittinen budjettirajoite — se voi olla eri kuin nyt retoriikassa perustellaan, mutta sellainen on olemassa kuitenkin — niin eikö taloustieteilijöiden pitäisi pyrkiä esittämään, ei ainoastaan karkeita väittämiä siitä missä rajoitteen pitäisi olla, vaan myös siitä, missä sen teorian sovelluksien rajat ja rajoitukset ovat, jota tässä käytetään.
Minusta on peräti edesvastuutonta antaa ymmärtää että jokainen kulutettu euro on jotenkin samanarvoinen, kuten tässä kirjoituksessa, koska juuri sillä tavalla sitä sitten tullaan tarkastelemaan. Kun ei ole, ja siitä juuri rakenteellisissa ongelmissa on kyse, ei niinkään menojen absoluuttisesta tasosta, vaan nimenomaan siitä, mihin ne menevät.
Lee Kuan Yew:n kuoleman kunniaksi, suosittelisin katsomaan Singaporen lukuja. Budjettirajoite on samaa luokkaa, velkaisuus myös, mutta talous kasvaa ja jos katsoo veroja, niin aivan eri suuruusluokassa. Ei voi kaikki selittyä pelkästään sillä että siellä on lämmin.
Miksi makrossa aina oletetaan että kerroin on riippumaton siitä, mihin raha laitetaan? Minusta on jotenkin olennaisella tavalla selvää, että jos julkisen sektorin johtavassa tehtävässä oleville ylimääräisen tienatun euron käyttöpäätökset tehdään siitä, mennäänkö Thaimaan lomalle vai ostetaanko amerikkalaisia osakkeita, niin euro joka palkkakustannuksissa säästetään, on ihan eri arvoinen kuin euro joka maksetaan homekoulun korjauskustannuksissa työttömälle kirvesmiehelle, jonka vaihtoehtona on nostaa ansiosidonnaista päivärahaa 60 senttiä palkkaeuron sijaan.
Miksi siis ei voisi ajatella, että samaan aikaan säästetään asioista joissa kerroin on todella matala ja lisätään kulutusta asioihin joissa kerroin on korkea. Ei tämän nyt pitäisi aivan mahdotonta olla.
“Euroalueella on tosiasiassa hyväksytty näkemys, että alueen ongelmien taustalla on kokonaiskysynnän puute, sitähän kaikkien hyväksymä EKP:n politiikka yrittää poistaa”
Itse näkisin, että EKP:n politiikan pääasiallinen tavoite on valuuttasota, jonka tarkoitus on heikentää euroa ja näin saada vienti vetämään heikommissakin euromaissa.
Suomen valtion 10-vuoden bondia myytiin viimeeksi 0,3 % korolla, joten tulevaisuudessa Suomella tulee menemään vähemmän rahaa korkoihin, joka jättää enemmän käytettävää valtiolle. 1- ja 2-vuoden bondithan alkavat jo -merkillä. Kokonaiskysyntä ei nouse ennen kuin valtiot alkavat kuluttamaan ja laittavat talouden pyörät pyörimään.
Taloutta ei kuitenkaan haluta valtion avustuksella laittaa pyörimään, sillä tämä johtaisi siihen, että palkat lähtisivät jälleen nousuun ja niitähän tässä on pidemmään aikaa yritetty laskea, että valtioista saataisiin jälleen kilpailukykyisä. Tämä valitettavasti johtaa noidankehään, joka tarkoittaa sitä, että muidenkin tulee laskea palkkoja euroalueella, että kilpailukyky säilyy.
Itse olen seurannut euroseikkailua sivusta tovin ja tullut siihen tulokseen, että palkkojen lasku johtaa velkadeflaatioon. Suosittelisinkin palkkojen korkeaa korotusta niissä maissa, joissa työttömyys on alhaista ja palkkamalttia niissä, joissa menee hieman heikommin, mutta palkkamaltinkin tulisi olla päälle yhden prosentin, ettei aivan paikoilleen jäädä, vaan kasvua tapahtuisi koko ajan.
“Pääministeri Stubb on väittänyt julkisuudessa, että Suomen tie on joko Kreikan tie tai leikkausten tie (jota hän jostakin syystä kutsuu työn tieksi). Edellä olevan perusteella sanoisin, että hän on johtamassa Suomen kaavailemillaan leikkauksilla parhaimmillaankin Kreikan ja Hollannin tielle, pahimmillaan jollekin vielä nurjemmalle kadulle.”
Satusetä Käteinenhän sai humpuukkiviran EU:sta, kun suostui mörisemään hikikarpalot otsalla Suomen kansalle, että pelastetaan Kreikka, euro ja yhteinen EU, vaikka tosiasiassa miljardit menivät lähinnä saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastamiseen. Kiristyksen avulla aloitettiin nämä rakenteelliset uudistukset, joissa työntekijöiden ja kansalaisten järjestäytymisoikeuksia alettiin rajoittamaan. Esim. Espanja on menossa kohti fasismia, sillä siellä neropatit ovat keksineet kieltää protestit järjettömien sakkojen uhalla. Jotenkin on hauskaa, että Suomessakin keskitytään, niin paljon Venäjän ongelmiin, kun EU:ssa on samanlaista totalitarismia havaittavissa. http://www.theguardian.com/world/2013/nov/21/spain-government-strict-anti-protest-laws
Voin olla väärässäkin, mutta kaikki viittaa siihen, että Stubb halua luoda neofeodaalisen ja fasistisen valtion, jossa ainoastaan ne joilla on massia saavat mällätä. Leikkaukset Stubb haluaa suunnata niille, joilla muutenkin on vaikeaa ja verohelpotukset tehdä niille, joilla on jo tarpeeksi. Kokoomuksen leikkauslista en ole lukenut, mutta vaaliväittelyissä hän jauhaa siitä, miten haluaisi tehdä tulonsiirron köyhiltä rikkaille nostamalla ALV:a ja laskemalla tuloverotusta. Itse ainakin lähemmäs 5 tonnia\kk tienaavana käsitän, että ne köyhät käyttävät kaiken saamansa tulon alv:n alaiseen toimintaan, kun minulla on varaa laittaa massit pörssiin ja olla näin kasvattamatta bkt:tä ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Tietysti, jos Stubb ei meinaa ruoan alv:n kajota, niin tällöin hän ainoastaan pyrkii tuhoamaan kaupanalan Suomesta, siirtämällä ostovoiman esim. Saksan markkinoille.
Suomen ongelmat ovat EU:n kiristyspolitiikka, jota käytetään oikeuksien viemiseen kansalaisilta ja liian korkeat palkat suhteessa muuhun euroalueeseen, kun otetaan mm. sijaintimme huomioon.
Meillä olisi varaa elvyttää, kun keskuspankit vain painavat rahaa ja antavat tätä valtiolle bondeja vastaan, kuten Japani on tehnyt, jossa valtio omistaa keskuspankin ja keskuspankki omistaa suurimman osan Japanin veloista. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio vain luo rahaa. Olisi hyvä ihmisten ymmärtää, että valtion ei tarvitse lainata rahaa esim. liikepankeilta ja maksaa tätä takaisin, kuten sinun tulee tehdä. Valtio voi tänään päättää luoda 50 000 000 euroa rakentaakseen Pisara-radan, lastensairaalan tai linnan. Tietysti tällä olisi vaikutusta valuuttakurssiin, jos meillä oma valuutta olisi, nyt olemme helisemässä, koska meillä ei omaa valuttaa ole. Kreikkakin käytti rahan luontia ennen eurojäsenyttää velkojenmaksuun, jonka huomasi inflaatiosta, mutta se, että sillä ei ollut enää omaa valuuttaa muutti tilanteen. Nyt tilanne on kuitenkin QE:n johdosta jälleen muuttunut. Valtioiden ei tarvitse olla markkinoiden armoilla, vaan keskuspankit voivat ostaa kaikki “velat” haluamaansa korkoon.
“Auttaako julkisten menojen karsiminen vähentämään julkisen sektorin velkaantumista? Katsotaanpa, miten Hollannissa, pienessä euroalueen avotaloudessa, kävi.”
Riippu ihan muusta maailmasta, jos muu maailma alkaa elvyttää, kilpailukykymme paranee sitä kautta, vientimme alkaa vetää ja tämä heijastuu muuhun talouteen.
Eikös 90-luvun alussakin koko maailma sakannut samaan aikaan, mutta tästä Suomi lähti nousuun muiden perässä? Nyt tilanne on eri, kun muu maailma ei ole lähtenyt nousuun ja kehittyneiden maiden palkankorotukset ja kasvu ovat hyvin maltillisia. Pörssisijoittajille viime vuodet ovat tuoneet huomattavasti 8 % keskiarvoa kovemmat tuotot. Itse ainakin ole ollut päälle 20 % tuotoissa viime vuosina. Tästä pääsemme jälleen siihen, että pääministeri Stubb haluaa jakaa maamme Lääninherroihin ja orjiin, työläisten keskiluokka pyritään tuhoamaan, joko tarkoituksella tai ymmärtämättömyyttään, kun kuunnellaan vain vientisektoria. Pian meiltäkin on viety kaikki oikeudet, kuten EU:ssa tällä hetkellä on pyrkimyksenä ja valtiojohto tekee omistavan luokan kanssa kaikki päätökset. Tämä on bye-bye demokratia ja tervetuloa fasismi.