Akateeminen talousblogi

SOTE-uudistus, taksiliikenteen sääntöjen muuttaminen ja monen muun uudistuksen hyödyllisyys perustellaan usein kilpailun lisääntymisellä ja käyttäjien valintamahdollisuuksien kasvamisella. Kilpailun lisääntymisen väitetään alentavan hintoja ja sitä kautta suoraan lisäävän kansalaisten reaalituloja ja siten sitä pidetään hyvänä politiikkana. Mikään näistä väitteistä ei välttämättä pidä paikkaansa, joskus pitää, joskus ei.

Monet kilpailun edistämistä kannattavat puheenvuorot perustuvat väitteelle, että kilpailun vähyys johtuu turhasta säätelystä. Näin tehdään vailla kunnollisia perusteita ja implisiittisesti väitteet usein perustuvat oletukselle, että säätelyn poistuttua kilpailu olisi täydellistä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, markkinoita, joilla kilpailu olisi täydellistä taloustieteen perusmääritelmän mukaan, ei ole, yritykset asettavat tuotteidensa hinnat itse. Maailma on siis epätäydellinen, mutta ei vain sen vuoksi, että yrityksillä on aina jonkin verran markkinavoimaa.

Zuzana Fungáčová, Anastasiya Shamshur ja Laurent Weill ovat tutkineet pankkikilpailun vaikutusta luottokorkoihin laajalla pankkiaineistolla. Päinvastoin kuin olettaisimme kilpailun lisääntyminen näyttää nostaneen korkoja, ei siis laskeneen. Tälle on olemassa hyvät perusteet: vähemmän kilpailluilla markkinoilla pankeilla on varaa tutkia perusteellisemmin asiakaskuntaansa kuin kilpailluilla markkinoilla. Näin ne lieventävät epäsymmetrisen informaation ongelmaa, joka on aina osa lähes kaikkea vaihdantaa markkinoilla. Lainamarkkinoilla lainanottajat tietävät pääsääntöisesti pankkeja paremmin, millainen heidän investointikohteensa on ja miten he aikovat saamansa lainan käyttää. Samanlaiset ongelmat ovat osa kaikkea liiketoimintaa.

Bruce Greenwald ja Joseph Stiglitz osoittivat vuonna 1987, että täydellisen kilpailun tasapaino taloudessa, jossa informaatio on jakautunut epäsymmetrisesti, on (Pareto-) tehoton. Tämä tarkoittaa sitä, että aina löytyy politiikka, jolla talouden tilaa voidaan parantaa. Näin on, vaikka politiikan tekijä tietää vain sen saman kuin yksityiset kansalaisetkin tietävät. Ehkäpä se joskus on säätelyä, joka rajoittaa kilpailua.

Terveydenhoitomarkkinat ovat yksi erikoistapaus, johon Greenwald ja Stiglitz -teoreema sopii, Kenneth Arrow näytti tämän jo vuosikymmeniä sitten. Artikkelissaan hän pohtii esimerkiksi niitä hyötyjä ja haittoja, joita lääkärien lupajärjestelmästä on: joillekinhan lääkäriluvat ovat turhaa säätelyä, kyllä ihmiset aikaa myöten oppivat, ketkä ovat hyviä, ketkä huonoja lääkäreitä (elleivät kuole sitä ennen).

On syytä palauttaa mieliin yksi taloustieteen optimaalisen politiikan perusteorioista, teoria toiseksi parhaasta ja markkinoiden säätelyn välttämättömyydestä. Teorian esittivät Richard Lipsey ja Kelvin Lancaster, sekin syntyi jo vuosikymmeniä sitten. Teoria kertoo sen, että jos jossakin päin taloutta on olemassa “markkinahäiriö” (markkinavoimaa käyttävät yritykset, epäsymmetristä informaatiota jne.), josta ei päästä irti, niin yhteiskunnan kannalta (Pareto-tehokkuuden näkökulmasta) paras politiikka yleisesti on luoda markkinahäiriöitä (säätelyä) muualle talouteen. Vaikka väistämätön markkinahäiriö olisi pieni (siis vaikka yritysten markkinavoima hyvin pientä), niin on mahdollista, että optimaalinen säätely on voimakasta.

Taloustieteessä on yritetty luonnehtia niitä periaatteita, joiden perustalle optimaalinen politiikka vodaan rakentaa. Ehkä keskeisin niistä on ns. kohdentamisperiaate, jonka mukaan optimaalinen politiikka pureutuu suoraan ongelmaan (ks. tämä Avinash Dixitin kirjoittama lyhyt ei-tekninen artikkeli, joka käsittelee Greenwaldin ja Stiglitzin teoreemaa).

Terveydenhoidosta löytyy tästä esimerkki. Yksi Kenneth Arrow’n löytämä ongelma täydellisen kilpailun terveydenhoitomarkkinoilla on laadun ongelma, täysin vapailla markkinoilla terveydenhoidon laatu on heikko. Mutta onko tämä ongelma lievennettävissä?

Jos laatu on ongelma, niin säädellään markkinoita niin, että saadaan yritykset kilpailemaan laadulla. Tämä voidaan tehdä niin, että julkinen valta asettaa palveluiden hinnat. Tällöin yritykset eivät voi kilpailla kuin laadulla. Englannin terveydenhoitojärjestelmässä tätä periaatetta on noudatettu hyvin tuloksin, tässä Carol Propperin tiivistelmä tutkimustuloksista, hän viittaa myös tutkimusnäyttöön, jonka mukaan hinnoittelun ollessa vapaata laatuongelmia todella syntyy. Yrityksillä on myös kannustin tuottaa hyvää laatua mahdollisimman tehokkaasti.

Tämä on hyvin radikaali tapa säädellä markkinoita, sen huomasi H(elsingin)S(anomien)P(ää)K(irjoitus)T(oimittaja):kin joku aika sitten. Jäänkin odottamaan, että HSPKT alkaa soveltaa näitä radikaaleja ajatuksia yleisemmin säätelyn tarpeellisuuden arviointiin. Suomessahan taksijärjestelmä toimii pitkälle samalla periaatteella, hinnat on säännöstelty ja palvelun laatu on hyvä, kuljettajat käyvät läpi koulutuksen, asiakkaalla on oikeus valita taksinsa, joten myös kilpailua ja valinnanvapautta on.

Kilpailun ja säätelyn ongelma tulee esiin arvioitaessa globalisaation vaikutuksia, siis myös kaupan vapauttamisen vaikutuksia. Tavallisin väite on, että kaupan esteet jos jotakin vähentävät kilpailua. Tätä on esitetty yhdeksi perusteeksi myös esimerkiksi TTIP-sopimuksen hyväksymiselle. Yleisesti ottaen väite on väärä jo teoriassakin, teoreettisesti on perustellumpaa väittää, että jotkin erityiset kaupan esteet kuten tuontikiintiöt vähentävät kilpailua. Hyvä esimerkki kaupan vapauttamisen vaikutuksista löytyy Intiasta.

De Loecker, Goldberg, Khandelwal ja Pavcnik (Econometrica March 2016, tässä työpaperi) ovat tutkineet intialaisella yritysaineistolla tuontipanosten tullien alentamisen vaikutuksia yritysten tuotantoon ja hintoihin. Tällainen tullin alennus alentaa yritysten kustannuksia laajentaa tuotantoaan, joten sen voi olettaa lisäävän tuotantoa. Näin kävikin, artikkelissa tätä kutsutaan kilpailua lisääväksi vaikutukseksi. Erikoista kuitenkin on, että yritysten markkinavoima samalla kasvoi, kuluttajahinnat eivät laskeneet kuin hyvin vähän: yritysten voittomarginaalit, kuluttajahinnan ja tuotannon lisäyksestä aiheutuvan kustannuksen erotus, kasvoivat. Tämä erotus on yksi mitta yritysten markkinavoimalle.

Säätelyn purku ei siis väistämättä lisää kilpailua, eikä kaikki säätely vähennä sitä. Paitsi, että meillä ja muuallakin käyty keskustelu perustuu heitoille tarpeettomasta säätelystä ja säätelyn purkamisen automaattisesti kilpailua ja siten hyvinvointia parantavasta vaikutuksesta taustalla on myös, joskus aivan oikeaan osuva (eikö olekin mielenkiintoinen?), näkemys siitä, että säätely on syntynyt jonkin, vain omaa etuaan ajavan, painostusryhmän vaatimuksesta (tällöin puhutaan säätelyn omimisesta, käännökseni regulatory capture -termille). Aina säätelyä ei kuitenkaan voida tulkita säätelyn omimiseksi (tässä toinen kirjoitus edellisestä blogista). Ja teoria toiseksi parhaasta pakottaa kysymään, eikö myös säätelyn purkamista ja kilpailuttamista voi tulkita säätelyn omimiseksi?

Yksi mahdollinen esimerkki Suomesta on SOTE-uudistuksen vaatimus, että kilpailutusprosessiin voivat osallistua vain yhtiömuotoiset yhteisöt.  Tämän mukaan osuuskuntien ja erilaisten järjestöjen pitää perustaa yritys, jotta ne voisivat olla mukana. Englannissa ja Ruotsissa, joissa SOTE-uudistuksen kaltainen uudistus on jo tehty, tällaista vaatimusta ei palveluiden tuottajille ole asetettu. Käsittääkseni Englannissa ei julkisen sektorin tuotantoakaan ole yhtiöitetty.

Ja ehkä hyvästä syystä, tämän Englannin järjestelmää arvioivan tutkimuksen perusteella kolmannen sektorin tuottajat ja osuuskunnat ovat tuottaneet prosessi-innovaatioita, tapoja organisoida palveluita, joilla terveyspalveluiden laatua on parannettu. Onko Suomesta vielä löytynyt yksityistä terveyspalveluiden tuottajaa, joka olisi laadussa ja tehokkuudessa EKSOTE:n (Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän) veroinen?

Miksi siis Suomessa kilpailua ei avata niin, että sallitaan erilaiset organisaatiomuodot, eikö kaikkien kannalta ole parempi, että kilpailutus tukee parhaan mahdollisen toimintamuodon tai eri muotojen yhdistelmän löytämistä? Keiden etuja rajoitus (säätelyä tämäkin tietysti) palvelee? Kannattanee odottaa ja katsoa, millainen virta ihmisiä siirtyy julkishallinnosta ja politiikasta yksityisiin yrityksiin, kun uudistus on tehty ja saatu alkuun. Pientä virtaustahan tässä on jo tapahtunut.

Edellä olen käsitellyt tavaroiden ja palveluiden markkinoiden säätelyä. Mutta kaikki sama pätee myös työmarkkinoille: täysin säätelemättömät markkinat ovat tehottomat samoista syistä kuin muutkin markkinat. Englannin Keskuspankin tutkijat Millard ja Tatomir ovat yrityskyselyn avulla selvittäneet, ovatko yritykset alentaneet nykyisen talouskriisin aikana palkkoja ja jos eivät, niin miksi eivät. Huomatkaa muuten, että lähtökohtana on, että yritykset säätelevät palkkoja, niillä on siis markkinavoimaa, ne ovat monopsoneja.

Vastaus oli, että palkkoja ei ollut laskettu. Syynä ei ollut kuin joissakin tapauksissa ay-liikkeen toiminta, pääsyynä olivat epäsymmetrisen informaation tuottamat kannustinongelmat ja reiluuden huomioonotto. Palkkojen alentamisen uskottiin alentavan työntekijöiden tuottavuutta, siksi että kannustin tehdä kunnolla työtä pienenisi ja siksi, että työnantajat uskoivat työntekijöiden pitävän palkkojen laskua epäreiluna, osaksi siksi, että sitä ei olisi kohdennettu kaikkiin työntekijöihin, suhteellisilla palkoilla on merkitystä motivoinnille. Tulos ei ole yllätys, Englannin työmarkkinoilla on säätelyä purettu rajusti 1980-luvulta alkaen.

Monien maailmalla ja Suomessa tehtyjen työmarkkinauudistusten tarkoituksena on ollut paitsi alentaa palkkoja myös lisätä palkkahajontaa. Edellä olevan perusteella ei siis olekaan ihme, että ne ovat heikentäneet talouskasvua (tässä DeGrauwen ja Jin tuore tutkimus), ja eritoten kokonaistuottavuutta, kuten viimevuotisessa IMF WEO-raportissa näytettiin (viite löytyy DeGrauwen ja Jin tutkimuksesta ja aikaisemmasta blogistani). Odottaisi, että tämä otetaan huomioon päätöksenteossa ja politiikan suunnittelussa. Voiko tätä odottaa valmistelukoneistolta, joka ei viimeisten julkitulojen perusteella tiedä tärkeitä perusasioita (tässä Sakari Heikkisen huomiot aiheesta)?

Monet yksityiset yritykset lieventää epäsymmetrisen informaation tuottamia ongelmia eivät myöskään onnistu. Stephen Terry on tutkinut sitä, miten yritysjohdon kannustimet vaikuttavat yritysten investointipäätöksiin. Hän huomasi, että yritysjohdon tulot riippuvat siitä, saavuttavatko he markkinoiden niiltä odottaman tuloksen. Yritykset, joiden tulos oli vain hiukan parempi kuin odotettu, olivat karsineet tutkimus- ja kehitysmenojaan ja muita investointejaan. Tulos oli siis saavutettu pitkän ajan kehityksen kustannuksella. Jos tulos oli huonompi kuin ennakoitu, johdon tulot laskivat. Terryn arvion mukaan Yhdysvallat kasvaa tämän vuoksi 0,1 prosenttiyksiköä hitaammin vuosittain.

Koska yrityksillä on markkinavoimaa suhteessa työntekijöihinsä, niin minipalkkojen ja niiden nostamisen vaikutukset työllisyyteen ovat epäselvät (Alan Manning on tämän osoittanut monissa tutkimuksissaan). Ei siis liene yllätys, että tutkimustuloksetkin minimipalkkojen vaikutuksista vaihtelevat paljon, Menzie Chinn tarjoaa meille  hyvin havainnollisen katsauksen niihin. Hänen johtopäätöksensä on, että minimipalkkojen nostaminen todennäköisesti vähentää työvoiman kysyntää, mutta vaikutus on erittäin pieni. Käytännössä siis minimipalkkojen nostaminen on tulonsiirto yritysten omistajilta työntekijöille.

Yksityiset markkinat eivät käytännössä koskaan toimi tavalla, joilla taloustieteen täydellisen kilpailun mallissa oletetaan. Mikään säätelyn purku ei siis tuota tätä oppikirjamaailmaa. Toiseksi parhaan säätelyn teorian mukaan säätelylle on siis tarvetta. Sille on tarvetta myös siksi, että joku säätely on poliittisista syistä pysyvää. Suomessa hyvä esimerkki on maatalouden tukeminen. Toiseksi parhaan teoria sanoo, että jo sen olemassaolon vuoksi säätelyä (veroja, tukiaisia, muita toimia) todennäköisesti tarvitaan muuallakin taloudessa. Siksi yritykset lieventää säätelyä muussa taloudessa pitäisi harkita perusteellisesti, mutta enpä usko tämän tulleen pääministerille mieleen. Siksi hallituksen politiikka ei ole toiseksi parasta, olisikohan edes 5. parasta?

Toiseksi parhaan teoria on kuitenkin varsin destruktiivinen, se kertoo säätelyn tarpeesta, mutta ei kerro mitään yksityiskohdista. Ehkä ainoa konstruktiivinen tulos on yllä mainitsemani kohdentamisperiaate. Artikkelissaan Dixit korostaakin, että taloustieteilijöiltä on syytä odottaa apua “järkevien” reformipakettien rakentamisessa, samaa esitettiin muutama vuosi sitten myös The Economist-lehden artikkelissa, joka käsitteli toiseksi parhaan teoriaa ja sen käytännön sovellutusta. Selvää on vain se, että minkä tahansa säätelyn purun ei pitäisi kelvata eikä säätelyn täydelliselle purkamiselle yksittäisiltä markkinoilta ole todennäköisesti mitään perusteita.

Käytännöllisten uudistusten rakentaminen on hankalaa myös siksi, että taloustieteen teoriat harvoin ottavat huomioon sen, että paitsi erilaiset säätelytoimet eroavat myös sen mukaan, kuinka suuria kustannuksia niiden toimeenpaneminen tuottaa. Tullimaksujen keräämiseksi tarvitaan iso koneisto, samoin koneiston rakentaminen ja ylläpito tarjouskilpailujen järjestämiseksi.

Nämä tulee ottaa huomioon samoin kuin se, että monesti markkinoiden säätelyn purkaminen sysää kustannuksia kuluttajalle: vapaan valinnan kääntöpuoli on pakkovalinta. Monesti ihmiset eivät halua valita: Ruotsin siirtyessä enemmän rahastoivaan eläkejärjestelmään kansalaisten tuli valita joko annetusta joukosta itse rahasto, johon heidän eläkesäästönsä menevät, tai tyytyä viranomaisten rakentamaan rahastoon.  Enemmistö ei halunnut valita, mikä jälkikäteen osoittautui järkeväksi ei-valinnaksi.

Flunssan iskiessä joutuu valitsemaan lääkärin, vaikka valinnalla ei ole väliä. Turvallisen taksin etsimiseen menee aikaa usein juuri silloin, kun on muutenkin väsynyt, jos taksiliikenteen säätely puretaan, kun nyt voi ottaa turvallisesti minkä tahansa taksin. Nämäkin kustannukset tulee ottaa huomioon. Ja myös se, että kansalainen usein silloin, kun kyseessä on hänelle todella tärkeä päätös, ei pysty päätöstä itse tekemään. Mutta kuten Propper korostaa, valinnanvapaus on myös säästänyt henkiä.

Valintoihin menevä aika voi olla pienikin. Mutta tiedämmehän nyt, kuinka tärkeä päivittäinen 6-minuuttinen on kansakunnalle ja sen talouskasvulle, sitä ei pidä käyttää kännykän näpräilyyn. Tai ehkä yliopistoissa pitäisi, näin saataisiin lisärahoitusta.

Säätely ja sen muuttaminen herättää luonnollisesti poliittisia intohimoja ja siten runsaasti keskustelua. Pari viikkoa sitten Dani Rodrik herätti huomiota tällä kirjoituksellaan, jossa hän toteaa, että hyvin usein suuret säätelyn purkupäätökset, kuten pääomaliikkeiden vapauttamisen, ovat tehneet vasemmistoenemmistöiset hallitukset ja vasemmistoteknokraatit. Suomessakin näin on käynyt. Rodrikin mukaan samalla vasemmisto luovutti vallan oikeistolle. Brad DeLong on huomauttanut tähän, että monet pääomamarkkinoiden ja pääomaliikkeiden vapauttamista vaatineet kuvittelivat näin rikkovansa rahoitusmarkkinoille syntyneet valtakeskittymät, joilla oli myös suuri poliittinen vaikutusvalta, ja auttaa myös köyhiä saamaan rahoitusta. Mutta miten kävikään?

Lopuksi The Economist-lehden taloustieteilijöille asettaman vaatimuksen mukaisesti kirjoitan pari lausetta ihmisten todellisen käyttäytymisen huomioon ottamisesta. Kuten sanottu edellä, säätelyn purkamisen välittömänä tavoitteena on lisätä kilpailua, koska lisääntyvän kilpailun nähdään olevan se mekanismi, joka tuottaa ne hyödyt, jotka purkamisesta on saatavilla. Tällöin uskotaan ihmisten muuttavan käytöstään vain siksi, että hänen kannustimensa ja budjettirajoitteensa muuttuvat. Mutta mitä, jos se vaikuttaa heidän näkemykseensä siitä, millainen maailma on ja miltä pohjalta siinä on hyvä käyttäytyä, toisin sanoen vaikuttaa suoraan myös siihen, millaiset preferenssit ihmisillä on? Mitkä tekijät vaikuttavat ihmisten motivaatioon?

Bosworth, Singer ja Snower artikkelissaan “Cooperation, motivation and social balance” (J. of Economic Behavior & Organization 2016, ks. hyvin lyhyt kuvaus sen sisällöstä ja yhteyksistä muuhun mielenkiintoiseen tästä) olettavat (oletukset perustuvat moniin taloustieteellisiin ja psykologian alan tutkimuksiin), että ihmiset valitsevat käyttäytymismallinsa sen mukaan, millaisessa ympäristössä he näkevät olevansa. Tilanteet ovat joko kilpailullisia tai yhteistyötä suosivia. Kilpailullinen tilanne on vaikkapa tavallinen ostotilanne, henkilö A ostaa kaupasta kurkun, jolloin muille ostajille jää vähemmän ostettavaa. Ostolla on siis (tässä tapauksessa ehkä hyvin pieni) negatiivinen ulkoisvaikutus muihin ostajiin. Yhteistyötilanteessa toisen ihmisen valinta parantaa omasta valinnasta saatavaa hyvinvointia, yksilön teolla on positiivinen ulkoisvaikutus muihin.

Yksilöiden preferenssit ovat joko puhtaasti itsekkäät tai muut huomioonottavia ja yksilö voi päättää miltä pohjalta hän tekee valintansa. Yksilöt voivat olla opportunisteja (valita tilanteen mukaan käyttäytymismallinsa) tai valita saman mallin kaikkiin tilanteisiin.

Itsekkäiden ihmisten vuoksi talouden tila on aina (Pareto-) tehoton, koska he eivät ota huomioon omien päätöstensä vaikutuksia muille ihmisille. Tilannetta korjaa, muttei kokonaan ihmiset, jotka ottavat muut huomioon. Maailma ei koskaan voi olla sellainen, jossa kaikki ihmiset ottavat kaikki muut huomioon: jos näin olisi, niin jonkun kannattaisi alkaa itsekkääksi vapaa-matkustajaksi.

Tällaisessa maailmassa kilpailullisten tilanteiden määrän kasvu, siis esimerkiksi tarjouskilpailuiden kasvu, hyvin kilpailullisten kannustimien käyttöönottaminen jne., lisää itsekkäiden yksilöiden osuutta koko väestöstä. Sen lisää välittömästi tehottomuutta, mutta sen vaikutuksista hyvinvointiin, jos sitä mitataan utilitaristisella hyötyfunktiolla, jossa kylläkin erilaisten yksilöiden painot myös vaihtuvat, jos politiikassa tehdään muutoksia, on vaikeampi määrittää. Mielenkiintoista on myös se, että itsekkäiden ihmisten hyvinvointikin voi laskea, koska he nyt useammin törmäävät toiseen samanlaiseen ja toisaalta lypsettävien ihmisten määrä laskee.

Tällä lopulla yritin vain sanoa sen, että talouspolitiikalla voi olla syviä yhteiskunnallisia vaikutuksia, joita meidän normaaleissa vaikutusarvioissamme ei oteta huomioon. Vielä syvemmin, meidän pitäisi pohtia sitä, miten vaikutusarviot tehdään, jos ihmisten preferenssit muuttuvat politiikan muuttuessa.

Säätely on siis tätä päivää, säätelyn purku ei, se on paluuta 1700-luvun ja 1800-luviun ajatusmaailmaan, ja sen seuraukset on jo koettu.

Avainsanat: säätely, säätelyn omiminen, toiseksi paras

Aihealueet: Lajittelematon

Kommentointi on suljettu
CC: by-nd-nc