Suomalaisilta jää usein (ehkä ihan hyvästä syystä) huomaamatta se, että monissa maissa sellaiset asiat, kuten oikeus valita koulu vapaasti ja koulujen välinen kilpailu, ovat kuumia keskustelun aiheita. Viimeisen 20 vuoden aikana monissa maissa on avattu koulutusmarkkinoita vapaalle kilpailulle. Tulokset ovat kuitenkin olleet pettymyksiä odotuksiin nähden. Toimiakseen kilpailu koulutusmarkkinoilla edellyttää viimeaikaisten kokemusten mukaan säätelyä ja mittaamista.
Suomi paistattelee vuodesta toiseen PISA-tulosten kärjessä, eikä täällä useinkaan pohdita koulujen välisen kilpailun hyötyjä ja haittoja. Kuitenkin esimerkiksi niinkin läheinen, ja stereoptypioiden mukaan markkinatalouteen skeptisesti suhtautuva, maa kuin Ruotsi toteutti 1990-luvulla todella radikaaleja uudistuksia, jotka avasivat peruskoulutuksen kilpailulle. Björklund et al ovat kuvanneet näitä uudistuksia sekä arvioineet niiden vaikutuksia erinomaisessa kirjassaan.
Näitä uudistuksia on usein perusteltu taloustieteellisin argumentein. Itse asiassa jo Milton Friedman esitti “Capitalism and Freedom” kirjassaan peruskoulutuksen avaamista kilpailulle. Friedmanin mallissa valtio antaisi kotitalouksille koulutusseteleitä, jotka he voisivat käyttää haluamassaan koulussa. Näin kilpailu oppilaista ajaisi koulut investoimaan tehokkaasti opetuksen laatuun ja markkinamekanismi korvaisi koulujen byrokraattisen valvonnan.
Friedmanin suosituksia myös seurattiin monissa maissa. Esimerkkeinä voidaan käyttää etunenässä tullutta Chileä, jossa tietyssä historian vaiheessa oltiin yleisemminkin kiinnostuneita Friedmanin ajatuksista, ja myöhemmin jo edellä mainittua Ruotsia. Minkälaisia vaikutuksia näillä uudistuksilla on sitten ollut? Chilen kohdalla tutkijoiden parissa vallitsee konsensus siitä, että tulokset ovat olleet pettymys. Ensinnäkin, uudistukset ovat johtaneet kasvaneeseen segregaatioon. Koulut erottautuvat nykyään yhä enemmän vanhempien tulotason mukaan. Toiseksi, uudistuksilla ei ole ollut mitään selviä positiivisia vaikutuksia oppimistuloksiin. Chileläiset eivät pärjää nykyään sen paremmin kansainvälisissä vertailuissa ja chileläisellä aineistolla tehdyt tutkimukset eivät ole löytäneet positiivisia vaikutksia. Ruotsissa taas ei ole havaittu, että segregaatio olisi mitenkään oleellisesti lisääntynyt, mutta toisaalta myös sieltä on korkeintaan ristiriitaista näyttöä vaikutuksista oppimistuloksiin.
Miksi tulokset ovat olleet näin heikkoja? W. Bentely MacLeod ja Miguel Urquiola pyrkivät selittämään näitä pettymyksiä uudessa NBER WP:ssään. MacLeodin ja Urquiolan mallissa koulutuksen jälkeinen palkka perustuu markkinoiden arvioon työntekijän tuottavuudesta. Tämä arvio on funktio työntekijän testituloksista sekä koulun maineesta. Kouluilla on siis kannustin panostaa maineeseensa. Ratkaisevaa on, miten koulun annetaan tämä tehdä. Jos koulut saavat vapaasti valita oppilaansa, johtaa se osittain valikoitumiseen synnynnäisen kyvykkyyden (tai perhetaustan) mukaan ja suboptimaaliseen panostukseen opetuksen laatuun. Näin kävi juuri Chilessä, jossa kouluilla on vapaus valita oppilaansa. Ruotsissa tämä on eksplisiittisesti kielletty mutta sieltä puuttuvat taas koulujen välillä vertailukelposet testitulokset. Niinpä kouluilla on kannustin keinotekoisesti nostaa arvosanojaan, jotta koulun maine parantuisi. Ruotsalaisen sisarblogimme Jonas Vlachos on väittänyt, että Ruotsissa kävi juuri näin. Parhaan arvosanan saaneiden oppilaiden osuus 28-kertaistui Ruotsissa vuosien 1997 ja 2007 välillä. Suurin osa näitä huippiarvosanoja antaneista kouluista on oppilaista kilpailevia yksityiskouluja.
Friedmanin peräänkuuluttama vapaa kilpailu koulutusmarkkinoilla voi toimia. Se edellyttää kuitenkin ainakin kahdenlaista säätelyä. Ensinnäkin, kouluja on estettävä valitsemasta oppilaansa. Toisaalta, tulosten mittaamiseksi on ylläpidettävä jonkinlaista valtakunnallista arviointimekanismia.
Aihealueet: Koulutus
Niin siis kyse on siitä kumpi lasketaan onnistumiseksi: se että asiakkaat ovat tyytyväisiä vai se, että byrokraatit ovat tyytyväisiä.
Minä kallistun ensimmäisen kannalle.
Vastaan viiveellä pahoitellen.
Nimimerkki Tommi jo osin vastasikin nimimerkki “Ruotsissa hyviä tuloksia” nimimerkin kirjoitukseen. Se, että ruotsalaiset vanhemmat ovat tyytyväisiä uuteen järjestelmään, ja minusta kaikki nämä Vapaasana -sivuston linkit kertoivat juuri tästä, ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että uudistuksen vaikutukset oppimismenestykseen ovat olleet vaisuja. Itse asiassa MacLeod ja Urquiola näyttävätkin, että kun objektiivisia oppimistulosten mittauksia ei ole käytettävissä, kouluilla on insentiivi käyttää kiplailuvaltteina täysin opetustehtävästä riippumattomia houkuttimia, kuten urehilu-fasiliteetteja tai vaikka roolipelejä, kuten Vapaasana kertoo Tanskassa tehtävän.
Eikä ole ollenkaan mahdotonta, että vanhemmat haluavat juuri tällaisia palveluja eivätkä opetusta. Ruotsalaiset vanhemmat ovatkin ehkä tyytyväisi itse vapaudesta valita. On kuitenkin hyvä muistaa, että koulutus on juuri sellainen julkinen palvelu, jota kansalaiset miltei kaikissa maissa pakotetaan ottamaan vastaan. On vaikea sanoa, mitä tapahtuisi, jos koulutus oikeasti avattaisiin vapaalle valinnalle. Ehkä silloin osa kansasta opiskelisi pelkästään roolipelejä tai ei menisi kouluun lainkaan.
Mielestäni on myös hyvä miettiä millä perusteilla koulu todellisuudessa valitaan. Koulun tuottamat hyvät opetustulokset ovat tuskin ainoa kriteeri.
Anekdoottina olen kuullut pohjoismaisessa opettajayhteyistyössä hyvin mukana olevalta opettajalta, että Ruotsissa lukiotasolla koulut toisinaan koittavat houkutella oppilaita opinahjoonsa tarjoamalla “kevyempiä” kursseja, kuten kokkikurssia tms. Keventämällä kurssien sisältöä koulu saa myös aikaan parempia arvosanoja, mikäli koulutuksen sisältöä tai kokeita ei harmonisoida ja valvota koulujen välillä. Mikäli kilpailu oppilaista pohjautuu tällaisiin menetelmiin, ei kilpailun varmaan voida katsoa lisäävän parempia oppimistuloksia.
Hyvätasoinen opetus ja oppiminen vaatii kuitenkin oppilaalta kovaa työtä, mikä yleensä on oppilaiden mielestä ikävää. Silloin, mikäli oppilaalla on koulun valintaan yhtään sananvaltaa, voi valituksi tulla hyvinkin vaihtoehto jossa aita on matalimmalla. Tai sitten se, mihin kaveritkin menevät.
Eikö ole monesti tutkittu, että jos kouluaan ei saa valita, ihmiset valitsevat asuinpaikkansa koulun mukaan ja väestön alueellinen segregoituminen vahvistuu huomattavasti?
Lisäksi ainakin nämä artikkelit kertovat hyvää Ruotsin koulukilpailusta:
http://www.svd.se/nyheter/inrikes/artikel_389073.svd
http://www.svd.se/naringsliv/nyheter/artikel_1043287.svd
http://www.vapaasana.net/artikkelit/2008/04/ruotsin-koulujen-yksityist%C3%A4minen-oli-menestystarina
Viimeisessä on myös lisää linkkejä
Eikös olisi mielenkiintoista miettia kuka olisi asiakas ? Ymmärtääkseni näissä on ajateltu että vanhemmat (ja niiden lapset) ovat asiakaat. Miten toimisi malli missä kunnat ovat asiakaat ja ne ostaisivat koulutusta kunnan lapsille. Silloin pääkriteeri tulisi olemaan kuolujen tehokuus, mikä organisaatio (koulu) saa parhaiten tietyn aluen lapsia (siis populaatiota) koulutettu. Ehkä samalaista effektia saisi kun rehtorien ja opettajien palkka/bonus olisi siitä kiinni.
Toisaltaa rahaa yksinään ei ole kovin hyvä motivaatoria ja opettajien motivaatio on varmasti tärkein osatekija lopputuloksissa. Mukava ilmapiiri, sopiva (pieni) luokakoko ja kollegojen tuki ovat varmasti tarkea. Yllä esitetty malli voisi ehkä tukea kouluja kokelemaan ja näytämään siitä ?