Ennen johtajat ja työntekijät, herrat ja narrit, tapasivat tai joutuivat nokikkain päivittäin työtehtävissä, kaikki suorittivat tehtäviään samoissa tiloissa samaan aikaan. Näin ei enää ole, vaan joudumme lukemaan esimerkiksi siivoojien työstä Hesarin kuukausiliitteestä, harvoin enää näemme siivoojia työmme yhteydessä, näemme vain heidän työnsä tulokset.
Siivoojat ovat erikoistapaus yleisestä ilmiöstä, että erilaiset työtehtävät tehdään eri paikoissa tai eri aikaan. Tehtäviä on myös paljon siirretty kokonaan ulkopuolisiin yrityksiin. Miksi näin on tapahtunut? Viimeaikaisen tutkimuksen perusteella voidaan ehdottaa, että teknologisen kehityksen seurauksena kussakin tehtävässä samantaitoiset ihmiset tukevat toisiaan: tuotos kasvaa, kun yhtäläiset taidot pannaan samaan tilaan. Michael Kremer ja Eric Maskin esittivät vuonna 1996 teorian siitä, miksi samat taidot kasaantuvat samoihin tehtäviin ja mitä se merkitsee palkkarakenteille. Heidän teoriansa yksi tulema on, että taitojen kasaantuminen kasvattaa tuloeroja, kun taitoerot ihmisten kesken kasvavat. Kun tehtävät voidaan erottaa toisistaan, niin myös eritaitoiset ihmiset erotetaan toisistaan fyysisesti.
Kansainvälinen kauppa ja mahdollisuudet osittaa fyysisesti tuotantoprosessi myös yritysten sisällä jakavat tehtävät eri maihin. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kansainvälinen ulkoistaminen on ollut nimenomaan tehtävien ulkoistamista. Ensimmäisinä tähän kiinnittivät huomiota Gene Grossman ja Esteban Rossi-Hansberg (ks. myös Richard Baldwinin raportti, jonka hän kirjoitti Valtioneuvoston globalisaatiotyöryhmää varten). Jos ulkoistamisen taustalla on Kremerin ja Maskinin esittämän teorian mukainen mekanismi, niin globalisaatio kasvattaa tuloeroja sekä köyhissä että rikkaissa maissa. Kansainväliset tuloerot voivat kyllä supistua, vaikka ne kasvaisivat kaikkien maiden sisällä. Arnaud Costinot ja Jonathan Vogel ovat rakentaneet Maskinin ja Kremerin teorian pohjalle oman teoriansa, jossa kansainvälinen kauppa on mukana, Robert Feenstra on Ohlin-luennoissaan tarkastellut suorien sijoitusten vaikutuksia.
Mutta onko tällä ilmiöllä laajempia yhteiskuntapoliittisia seurauksia? Daniel Cohenin mukaan on. Hän esittää näkemyksensä kirjassaan “Three Lectures on Post-Industrial Society”. Cohen näkee nykyhetken jatkumona kehityksessä, jossa erilaiset ihmiset eivät enää asu samoissa taloissa ja jossa alempituloiset joutuvat käymään töissä yhä kauempaa. Tämä vähentää ihmisten vuorovaikutusta, millä saattaa olla merkitystä harjoitetulle politiikalle, emme enää tiedä, missä jamassa toiset ovat. Puolueet edustavat yhä enemmän tiukemmin määriteltyjä ajatuksia (”veroja ei saa koskaan korottaa”). Paradoksaalisesti ne voivat kyllä markkinoida itseään vaikka työväenpuolueina, koska enää työväenluokkaa homogeenisena ryhmänä ei ole olemassa, mikään tyhjästä joukosta sanottu ei ole vale vaan täyttä totta.
Cohen vertaa taloutta, jossa taidot keskittyvät omiin koloihinsa, fordistiseen järjestelmään. Fordistisen järjestelmän ydin on liukuhihna: työprosessi yhdessä tilassa on jaettu hyvin pieniin osiin niin, että kaikille ihmisille löytyy tehtävä, jonka he hallitsevat: prosessin tarkoitus oli hyödyntää kaikkea mahdollista työvoimaa. Nyt tarkoituksena on löytää kullekin tehtävälle mahdollisimman hyvä tai halpa tekijä mistä päin maailmaa tahansa. Fordismissa tuotantojärjestelmä ratkaisi osaltaan yhteiskunnallisen kysymyksen, mistä löytää työtä myös kaikille Leppäsen Preeteille, nyt tuotantojärjestelmä ei sitä tee, jopa keskiluokka kurjistuu: myös korkean taidon tehtäviä ulkoistetaan. Osa ihmisistä ajautuu kokonaan “järjestelmän ulkopuolelle”.
On ilmeistä, että tällainen muutos luo paineita yhteiskuntapolitiikan muuttamiselle, mutta on vaikeaa sanoa miten. Ja toisaalta se tekee muutoksen vaikeaksi, koska ihmisten on vaikea ryhmittyä ajamaan asioita tuotannon pirstaloitumisen vuoksi, yhteiskunta pirstaloituu, kun tuotanto pirstaloituu, ulkopuolisillakaan ei ole yhteistä intressiä. Jotkut yrittävät löytää yhteisen edun illusorisesta vastakkainasettelusta pakolaisten kanssa. Yhteiskunnallinen osinko James Meaden termein, tutummin perustulo, on yksi ratkaisu, se antaa ihmisille mahdollisuuden tulla toimeen virallisen yhteiskunnan ulkopuolella. Kunnollisen tällaisen järjestelmän rahoittaminen on kuitenkin niin kallista, että virallinen yhteiskunta ei voi siihen suostua. Ehkä jatkamme maailmassa, jossa pieni ammattimainen protestoijien ryhmä seuraa virallisen yhteiskunnan huippuja ympäri maailmaa muiden yhteiskunnan ulkopuolelle jääneiden aseman heikentyessä? Vai käykö niin, että maailman ollessa täysin yhdentynyt ja kilpailun halvimmasta/tehokkaimmasta suorittajasta käydessä mahdottomaksi kaikki pääsevät takaisin viralliseen yhteiskuntaan?
Aihealueet: Kansainvälinen talous, Työmarkkinat
Esim. yhdysvaltalaisten alunperin köyhin kymmenys on syntynyt kehitysmaissa. Yhdysvaltojen köyhin kymmenys on nyt huomattavasti rikkaampaa kuin mitä nyky-yhdysvaltalaisten alunperin köyhin kymmenys oli esim. pari vuosikymmentä sitten (osin niissä kehitysmaissa).
Sitäkin toki tapahtuu, että alemman keskiluokan näkökulmasta heidän vaurauttaan on siirtynyt rikkaista maista rikastuviin maihin, mutta absoluuttisesti ottaen Suomessakin köyhinkin kymmenys on rikastunut, vaikkei mitään lähtömaita tms. katseltaisi, ja olisi rikastunut enemmänkin, ellei työmarkkinasääntelyllä olisi luotu niin paljon työttömyyttä ja syrjäytymistä.
Tämä ei tietenkään lohduta sitä yksittäistä huono-onnista, jonka asema on huonontunut. Keskimäärin talous on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan.
Matti Hyryläinen: Oon samaa mieltä muista kirjoittamistasi asioista, mutta tälle en kyllä löydä perusteita
Rikkaimmat eläisivät huomattavasti vauraammin kuin nykyisin Yhdysvalloissa ja köyhät huomattavasti vauraammin kuin köyhät Yhdysvalloissa. Markkinatalous ei ole nollasummapeliä eikä rikkaiden varallisuus tule muiden kustannuksella. Markkinatalous ei edellytä, että pohjalla kukaan elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tietysti joku on aina köyhin ja tekee aina matalimman tuottavuuden töitä, mutta ei se tarkoita että kenenkään tarvitsee tehdä niin matalan tuottavuuden töitä kuin nykyisin Intiassa tehdään.
Varsin hyvä kirjoitus mielestäni. Siinä esitettyyn suuntaan maailman talous on niin teoriassa kuin käytännössäkin kehittymässä, siis mikäli taloutta säädellään entisiin oppeihin ja mittareihin tuijottaen. Eikä tämä suunta näytä hyvältä.
Kuitenkaan, näin tekstiä tulkitsen, maailman ekonomistien terävinkään kärki ei ole halunnut/osannut esittää syrjinnän/syrjäytymisen vähentämiseksi sen parempaa ratkaisua kuin perustuloon siirtymisen – jonka välttämättömyydestä itse kirjoitin jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Sekään ei silti näytä kelpaavan:
Tämä saattaa pitää paikkansa tänään ja nykytalouden ehdoilla, mutta eihän se tarkoita sitä, että olisi olemassa jokin taloustieteellinen todiste perustuloa vastaan. Asiahan on päinvastoin. Onhan perustulo selvästi kustannustehokkain tapa taata tietty elintaso kaikille.
Lauseesi olennainen sisältö onkin sanoissa ”virallinen yhteiskunta”. Siis poliittinen järjestelmä ja taloudellinen järjestelmä, niiden päättävien elimien mukaan, ei voi suostua perustuloon. Tähän onkin aivan selvät syyt. Poliitikot saavat palkkansa erityisten ryhmien etujen ajamisesta ja se edellyttää luokittelevan säätelyn lisäämistä. Perustulon idea on päinvastainen, luokittelemattomuus ja säätelemättömyys. Se vähentäisi politiikan merkitystä ja poliitikkojen valtaa. Talouden päättävä kerros, omistajat ja heidän vasallinsa, saavat puolestaan palkkansa muiden töiden ohjaamisesta. Perustulo lisäisi yksilöiden itseohjautuvuutta ja vähentäisi talouden ylimmän kerroksen valtaa ja vaurautta.
Enpä usko. Sehän tarkoittaisi sitä, ettei maiden välillä enää vallitsisi merkittäviä eroja, mutta joka maassa rikkaimmat eläisivät kuin Yhdysvalloissa ja köyhimmät kuin Intiassa ja se siunattaisiin virallisesti välttämättömyydeksi. Luulisin, että jotain muuttuu sitä ennen. Toivoisin, että muutos olisi rauhallinen ja se saisi voimansa enemmänkin yksilöiden tarpeesta laajentaa taloudellista vapauttaan kuin yritysten tarpeesta kilpailla toisensa hengiltä tai valtiovaltojen tarpeesta asein puolustaa taloudellisia etujaan.
1. Kaikkialla maailmassa kurjistumisesta (deprivation) puhuttaessa se jaetaan käsiitteellisesti absoluuttiseen ja suhteelliseen (absolute, relative). Toki voit käyttää omaa terminologiaasi, mutta se on sinun yksityisasiasi. Marxin käsitys tietysti oli, että työväenluokka kurjistuu absoluuttisesti.
2. Mikään mitä olen sanonut, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että maailmassa tuottavuus on kasvanut melko tasaisesti pitkän aikaa. Yksi tuottavuuden lähde monien tutkimusten mukaan on juuri tuo ilmiö, josta blogissani kerron. Samoin tutkimusten mukaan se on myös yksi tekijä kasvaneiden tuloerojen taustalla. Minä kiinnitin huomiota vain näiden prosessien muihin puoliin ja mahdollisiin implikaatioihin.
3. Ja ehkä sinunkin tulisi. Selvästi kannatat coaselaista näkemystä, että omistusoikeuksien jako yhdistettynä täydelliseen kilpailuun kaikilla markkinoilla tuottaa kaikkien kannalta parhaan ratkaisun. En nyt puutu tässä siihen, että tällaisten väitteiden taustalla on lukuisa määrä olettamuksia. Coase väitti/uskoi, tai näin hänen ainakin tulkitaan väittäneen, että sillä, miten omistusoikeudet jaetaan, ei ole mitään vaikutusta lopputuloksen kanssa. Tämän väitteen osoitti vääräksi Terence Dolbear jo 1960-luvun lopulla. Jos näin on, niin silloin väistämättä joudutaan puhumaan esimerkiksi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta. Oletan, että olet perehtynyt Nozickin käsitykseen tästä aiheesta, toivottavasti olet tutustunut myös siitä käytyyn keskusteluun.
Pertti Haaparanta: Kiitos pikaisesta vastauksesta. Kiva keskustella, kun ei tarvitse odottaa vastausta…
Eiköhän meidän olisi parasta pitää tällaiset arvelut omana tietonamme, kun niillä ei ole mitään tekemistä tämän keskustelun kanssa.
Minä en tietenkään usko näin. Minä uskon, että omistusoikeuksien määrittämisen lisäksi markkinoihin puuttumisella on hyvin vaikea parantaa markkinoiden lopputulosta ihmisten hyvinvoinnilla mitattuna. Jokainen tilanne on kuitenkin arvioitava erikseen. Koska tämä koko keskustelu lähti siitä liikkeelle, että minä väitin, että kilpailua ei saada loppumaan kuin väkivalloin en ymmärrä miksi joudun puollustamaan näin absoluuttisia väitteitä…
Minä en kirjoittanut, että kurjistumisessa puhuttaisiin suhteellisen aseman heikkenemisestä, vaan absoluuttisesta heikkenemisestä. Jos joku kurjistuu hänen hyvinvointinsa laskee absoluuttisesti.
Mä luen noita Pikettyn papereita, kun kiireiltäni ehdin, mutta onkohan se osannut ottaa huomioon kotitalouksien koon muutokset, palkan ohella saatavien etujen arvon ja ottanut huomioon, että tulonjaon tasaisuutta ei voi mitata vertailemalla kahtena eri hetkenä eri ihmisryhmää, eli siis että pitää ottaa ryhmä X ja kattoo miten heidän tulonsa ovat kehittyneet ajassa Y, eikä niin että otetaan alussa top ja bottom 10% ja sitten ajan Y jälkeen taas top ja bottom 10% ja vertaillaan.
Ihmiset eivät toki ole kyvyiltään samanlaisia, mutta koska ihminen ei voi valita mihin oma minuus syntyy voidaan ajatella, että kaikilla on yhtä suuri todennäköisyys syntyä kyvykkään kuin kyvyttömänä, eli kaikilla on samat mahdollisuudet.
Tuleeko sinulle mieleen missä historian vaiheessa joku taloustietelijä ei olisi voinut kirjoittaa juuri samat lauseet ja ei olisi ollut täysin väärässä? Tuottavuus on jatkanut kasvuaan suunnilleen eksponentiaalisesti, vaikka aina ne low hanging fruitit on jo poimittu. Mitä tiiviimmäksi meidän maailmamme kehittyy sitä enemmän siellä on mahdollisuuksia. (vrt. kulttuurin kehittymiseen, koko ajan tuotetaan enemmän ja parempaa taidetta, vaikka “parhaat” ja helpoimmat keksinnöt on jo keksitty…)
Kiitoksia taas. Sinä selvästi uskot, että kilpailu (täydellinen sellainen?) aina tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen. Jotta tämä väite pätisi, sinun täytyy tehdä iso kasa oletuksia, niiden joukossa nykytietämyksen valossa oletus ihmisten tietyn tyyppisestä rationaalisuudesta. Jos teemme tämän oletuksen, niin yhteiskunnan instituutiotkin ovat parhaat mahdolliset, näiden joukossa edustuksellinen demokratia, rationaaliset ihmisethän sen ovat luoneet. Jos tässä järjestelmässä ei kannata käydä äänestämässä, niin tämäkin on otettu huomioon järjestelmää rakennettaessa.
Olet oikeassa, että kun puhutaan keskiluokan kurjistumisesta puhutaan paljolti sen suhteellisen aseman heikkenemisestä. Sen asema erityisesti huipputuloisiin on heikentynyt lähes kaikkialla maailmasssa, voit tarkistaa asian vaikkapa Thomas Pikettyn kotisivuilta löytyvistä artikkeleista, http://jourdan.ens.fr/piketty/index.php.
Hyvin monissa maissa, erityisesti Englannissa ja Yhdysvalloissa, sosiaalinen liikkuvuus on paljon heikompaa kuin Pohjoismaissa, mikä on tekee keskiluokkaisillekin vaikeaksi kohota sosiaalisesti. Tästä löydät empiiristä evidenssiä vaikka Markus Jäntin kotisivulta, http://users.abo.fi/mjantti/. Ja lopuksi, erilaisilla mahdollisuuksien tasa-arvon mitoilla Pohjoismaiden ulkopuolella tasa-arvosta ei paljon voi puhua, joten keskiluokan (ja sen alapuolella olevien luokkien) näkymät ovat heikot. Tällaisia laskelmia on esitetty mm. artikkelissa “To what extent do fiscal regimes equalize opportunities for income acquisition among citizens?”
Journal of Public Economics, Volume 87, Issues 3-4, March 2003, Pages 539-565, John E. Roemer, Rolf Aaberge, Ugo Colombino, Johan Fritzell, Stephen P. Jenkins, Arnaud Lefranc, Ive Marx, Marianne Page, Evert Pommer, Javier Ruiz-Castillo, Maria Jesus San Segundo, Torben Tranaes, Alain Trannoy, Gert G. Wagner, Ignacio Zubiri, jos sattuisi kiinnostamaan. Yhteiskuntapoliittisessa mielessä ns. liberaaleimmat yhteiskunnat eivät siis näytä olevan kovin hyviä luomaan ihmisille samanlaisia mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Roemerin mahdollisuuksien tasa-arvon käsite ottaa huomioon sen, että ihmiset eivät ole kyvyiltään samanlaisia.
Pertti Haaparanta:
Ne jotka saavat alimpia reaalituloja eivät ole keskiluokkaa.
Sinä voit tarkoittaa sillä tätä, mutta yleensä kielenkäytössä sillä ei tarkoiteta pettymystä odotusten suhteen vaan absoluuttista köyhtymistä.
Häh? Mitä sinä tiedät siitä miten minä ajattelen asioita? Ensinnäkin vaikka äänestäjät käyttäytyisivät rationaalisesti se ei tarkoita sitä, että he äänestäisivät sellaisen politiikan puolesta, joka nostaa heidän elintasoaan, koska yksi ääni ei ratkaise vaaleja koskaan, joten sillä ei ole mitään merkitystä ketä he äänestävät vaalien lopputuloksen kannalta. Äänestämisestä saatava hyöty on täysin muualla, kuin politiikkaan vaikuttamisessa.
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_the_Rational_Voter
Toisekseen demokraattisen päätöksenteon ongelma on, että vastakkain on usein pienet hyödyt suurelle joukolle ja suuret hyödyt pienellä joukolle. Jos transaktiokustannukset ovat suuremmat suuren joukon organisoimiseksi kuin pienen joukon organisoimiseksi, niin jälkimmäiset dominoivat edellistä päätöksenteossa.
The Concise Encyclopedia of Economics:
http://www.econlib.org/library/Enc/PoliticalBehavior.html
http://www.econlib.org/library/Columns/y2007/Robertspolitics.html
Tällä hetkellä on olemassa huomattavan paljon empiiristä aineistoa tuosta pirstaloitumisesta, josta blogissani kerroin ja jota siinä siteeratut artikkelit mallittavat. Alan Blinder on tehnyt paljon tutkimusta aiheesta, tässä esimerkki hänen työstään: http://www.world-economics-journal.com/Contents/ArticleOverview.aspx?ID=376. Cohenin kirjassa viitataan evidenssiin Ranskan osalta.
Meidän kaikkien elintaso on varmasti korkeammalla tasolla nyt kuin 1970-luvulla, kun sitä mitataan reaalituloilla. Suomessa alimmat reaalitulot ovat kuitenkin jo parinkymmenen vuoden aikana kasvaneet vain vähän, USA:ssa oli pitkä ajanjako, jonka aikana vähän koulutetun työvoiman reaalipalkat eivät kasvaneet lainkaan. Mutta tämä ei ole se, mitä keskiluokan kurjistumisella tarkoitetaan.
Sillä tarkoitetaan pettymystä odotuksiin nähden. Keskiluokalla ei ole enää varaa asua sellaisilla paikoilla kuin ennen, sen asema työmarkkinoilla on tullut epävarmemmaksi jne.
Kilpailusta: Puhuin kilpailusta vain siinä mielessä, että maailman yhdentyessä tiiviimmäksi “helpot” ratkaisut kuten joidenkin tehtävien siirtäminen työvoimakustannuksiltaan halvempiin maihin eivät ole enää käytettävissä, halpoja maita kun ei silloin enää ole, johtajatkin joutuvat silloin tosi toimiin. Mutta en voi olla huomauttamatta, että malleissa, joiden avulla yritetään kuvaamaani pirstaloitumista eritellä, täydellinen kilpailu ei väistämättä tuota tehokasta ratkaisua.
Ja yleisesti ottaen sinun tavallasi ajatella asioista, jos julkinen valta rajoittaa jotenkin kilpailua, niin sen täytyy olla tehokasta: kaikki ovat rationaalisia olioita, me äänestäjinä viime kädessä. Siksi poliitikot eivät voi tehdä huonoja päätöksiä, sillä jos niin olisi, niin sekä poliitikkojen että meidän tavallisten kansalaisten asemaa voitaisiin parantaa vaihtamalla politiikkaa ja jakamalla näin saadut hyödyt keskenämme. Kyse olisi vain tulonjaosta, mutta sillähän ei ole merkitystä, eihän? Joten, kaikki havaittu politiikka on tehokasta, eikö vain?
Pertti Haaparanta:
häh? Siis miten pitkän ajan trendeistä nyt puhutaan? Viimeiset 6kk? Minä en ainakaan vaihtais paikkaa isäni kanssa 70-luvulle, koska keskiluokan elintaso on nyt niin paljon korkeampi kuin silloin.
Eiköhän se yhteiskunnan pirstaloituminen johdu ihan muista syistä, mm. informaatiokanavien pirstaloitumisesta, tiedonsiirron halventumisesta ja liikkumisen kustannusten pienenemisestä suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin. Sen lisäksi pirstaloituminen ei ole negatiivista. Nyt ihmiset voivat muodostaa tiiviitä pieniä yhteisöjä toistensa kanssa, kun heillä on muutakin yhteistä kuin työpaikka tai asuinalue.
Kilpailu ei lopu, jos valtio ei sitä väkivalloin lopeta.
Mielenkiintoinen kirjoitus kuten myös Liskin eilinen BKT-kirjoitus.
Eikö “kunnon” perustuloksi riitä se, että työikäisten työkykyisten perustulo on niin matala, että sillä on tosi nihkeää elää pidempään?
Samalla työmarkkinoita tulisi sen verran vapauttaa, ettei kukaan heistä pelkällä perustulolla joudukaan pidempään elämään, ellei halua nirsoilla töiden suhteen.
Täydellinen työttömyys varmaan katoaisi, kun kaikkien kannattaisi tehdä edes keikka- ja pätkähommia. Jos irtisanominen olisi helpompaa, tuurijuoppojakin uskallettaisiin palkata moniin hommiin, ja näin heillä olisi mahdollisuus saada itsetunto takaisin ja päästä kuiville. Tai 80-luvun malliin edes olisivat pitkään kuivilla juoppoputkien välillä.
Veikkaisin, että työttömyys on pahin syrjäytymisen ja köyhyyden syy työikäisten työkykyisten keskuudessa. Se vielä periytyy. Se tulisi katkaista perustulolla ja työmarkkinoiden vapauttamisella vähintäänkin Tanskan malliin.
Eikös näihin, kyllä mielenkiintoisiin!, ajatuksiin tulisi ota mukaan se fakta että on paljon työtä jota on vaikeasti ulkostettava (ainakin kaukana) ja tällä hetkellä “matalapalkkainen”. Vanhainhoito, päivikodinhoito, opetusta, jne. ? Vaikuttaako ?