Rahoituskriisin seurauksena on ehdotettu – syystäkin – mitä erilaisempia sääntelyjärjestelmän uudistuksia. Viimeisimpänä Englannin keskuspankin pääjohtaja Mervyn King esitti, että tavallisia talletuksia vastaanottavien pankkien sijoitustoiminta tulisi rajata vain turvallisiin ja likvideihin arvopapereihin. Näin syntyisi eräänlainen ”kapea pankki” (narrow bank), joka olisi turvallinen ja joka tarjoaisi kuluttajille ja yrityksille vain peruspankkipalvelut, kuten talletus-, maksuväline- ja maksujenvälityspalvelut.
Vaikka kapea pankki kuulostaa varsin yksinkertaiselta ratkaisulta rahoitussektorin vakausongelmiin, se ei ole ongelmaton ehdotus. Tämä Tuomas Takalon kanssa yhteistyössä laadittu kirjoitus pohtii, miksi ei.
Kapea pankki ei ole uusi idea, sillä jo 1930-luvun lamassa sen aikaiset johtavat taloustieteilijät, kuten esimerkiksi Irvin Fisher ja Frank Knight, esittivät näkemyksiä (talletus)pankeille sallitun toiminnan kaventamisesta. Suomalaisista taloustieteilijöistä esimerkiksi Hankenin kansantaloustieteen professori Rune Stenbacka on pohtinut kapean pankkitoiminnan mahdollisia etuja (ks. Economists’ Voice, 2008).
Kapeasta pankkitoiminnasta on esitetty useita näkemyksiä. Yhteistä näille näkemyksille on, että niiden tavoitteena on vähentää riskiä siitä, että kotitalouksien ja yrityksien talletusvarat ja peruspankkipalvelut vaarantuisivat pankin riskinoton vuoksi. Kun talletuspankki (saa) harjoittaa vain kapeaa pankkitoimintaa, on varsin epätodennäköistä, että se voi ottaa riskejä, jotka johtaisivat sen ajautumiseen likviditeetti- tai vakavaraisuusongelmiin.
Idea on periaatteessa toteuttamiskelpoinen, koska pankkisektorin ulkopuolella olevien lyhytaikaisten riskittömien arvopaperien kanta on suuri. Yksi ajatus kapeasta pankkitoiminnasta on, että kapeat pankit keräisivät yleisöltä talletuksia ja sijoittaisivat ne vain näihin arvopapereihin.
Vaikka 1930- luvun laman seurauksena rahoitussektorin sääntelyä lisättiin merkittävästi ympäri maailmaa, kapea pankkijärjestelmä ei saanut laajaa kannatusta. Onkin hyvä pysähtyä pohtimaan, miksi ei.
Voidaan ajatella, että kapea pankki melkeinpä määritelmän mukaan rajoittaa rahoituksen välityksen tehokkuutta, koska muiden kuin talletuksia vastaanottavien pankkien pitää vastata yritysten luotottamisesta ja vastata niiden likviditeettitarpeisiin. Mutta tämä argumentti ei välttämättä enää päde nykyaikana, kun uudet rahoitus- ja teknologiset innovaatiot ovat mahdollistaneet yritysten lyhyt- ja pitkäaikaisen rahoittamisen muutoinkin kuin perinteisillä pankkilainoilla. Ja rahoituksen välityksen tehokkuuden väheneminen lienee se hinta, mikä vakaammasta pankkisektorista pitää maksaa.
Onkin parempi kysyä, miksei kilpailu ole jo luonut kapeita pankkeja, jos kuluttajat tarvitsevat vakaampia pankkeja ja ovat halukkaita maksamaan vakaamman pankkisektorin tarjoamista palveluista?
Yksi syy on, että talletusvakuutusjärjestelmä vähentää kapeiden ja turvallisten pankkien tarvetta tallettajien kannalta. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että maissa, joissa talletusvakuutusjärjestelmää ei ole ollut (esimerkiksi Venäjällä ennen vuotta 2003), kapeita pankkeja tai sellaisia edes jollain tavoin muistuttavia pankkeja ei ole laajamittaisesti perustettu.
Ilmeisesti kapeille pankeille ja niiden tarjoamille palveluille on kysyntää vain kriisin uhatessa. Olisiko siis niin, että normaaliaikoina riskillisemmät, korkeampia talletuskorkoja tarjoavat pankit menestyvät kilpailussa kotitalouksien rahoitusvaroista ja varainhallinnan markkinaosuuksista paremmin?
Viranomaissääntelyllä aikaansaadut kapeat pankit eivät varmaankaan poista rahoitussektorin vakausongelmia, koska näin muodostuvan kapean mutta säännellyn pankkijärjestelmän ulkopuolelle syntyisi varmasti ennen pitkää rahoituslaitoksia, jotka tarjoaisivat talletusten kaltaisia mutta parempaa tuottoa (korkeampia korkoja) tarjoavia rahoitusinstrumentteja ja jotka sijoittaisivat näin kerätyt varat riskipitoisiin kohteisiin.
Näitä rahoituslaitoksia ei säänneltäisi (ainakaan yhtä paljon kuin kapeita pankkeja) ja ne olisivat ilmeisesti vähintään yhtä epävakaita kuin nykyiset pankit. Lisäksi kapeiden pankkien synnyttäminen siirtäisi riskipitoisen luotonannon kokonaan pankkisektorin ulkopuolelle.
On hyvä muistaa, että viime vuosina koetussa rahoituskriisissä talletuksia paljon keränneet perinteiset talletuspankit ja niiden tavanomaiseen luotonantoon liittyvä riskinotto eivät ole olleet pääosassa. Liikenneonnettomuudetkin saataisiin minimoitua, jos autojen vauhti rajoitettaisiin nollaan.
Kirjoittajat toimivat taloustieteen professoreina Jyväskylän yliopistossa.
Avainsanat: pankit, sääntely, vakaus
Aihealueet: Rahoitus
Aijjai, onpa maha täynnä kinkkua.
“Mitä ihmettä täällä höpötetään? Ei tavallisilla kansalaisilla ole valmiuksia tutkia mikä pankki on vakavarainen, siinä pitäisi käydä pankin sijoitusprofiili läpi.”
Exactly my point! Talletussuojasta ei todellakaan pidä luopua.
“Asiantuntijat kyllä varmasti valvovatkin, koska me muut olemme valmiita heille siitä maksamaan.”
Niin Artturiko olet valmis siitä maksamaan? Tarkoitatko asiantuntijoilla huippuhyvin toimivia luottoluokituslaitoksia, vai mikä on vaihtoehtosi fivalle?
Nimimerkki:
Onneksi ei ole tarvettakaan, vaikka talletustakausta ei olisi. (Ihan samalla tavalla kuin kuluttajan ei tarvitse tietää miten talo rakennetaan voidakseen ostaa talon, tai tietää miten auton moottori toimii ostaessaan autoa, tai lääketieteestä mitään valitessaan lääkäriasemaa.
Asiantuntijat kyllä varmasti valvovatkin, koska me muut olemme valmiita heille siitä maksamaan. En ymmärrä miksi pidät asiantuntijoita samana asiana kuin valtiota? Minä ainakin ostan auton mieluummin TM:n testin perusteella kuin byrokraatin suosituksesta.
Mitä ihmettä täällä höpötetään? Ei tavallisilla kansalaisilla ole valmiuksia tutkia mikä pankki on vakavarainen, siinä pitäisi käydä pankin sijoitusprofiili läpi. Ihmiset lykkäävät rahansa lähimpään pankkiin, tai siihen mikä houkuttelee koroilla tai pienimmillä käyttäjämaksuilla. On asiantuntijoiden (valtiovallan) tehtävä valvoa pankkisektorin toimintaa ja vakavaraisuutta.
Ja pankit eivät tietenkään halua tarjota tätä “kapean pankkin” mahdollisuutta koska isommilla riskeillä pelaaminen tuo isommat tuotot. Ja jos pankkisektorin ulkopuolle uhkaa muodostua näitä riskitoimijoita on näidenkin valvonta ja säännöstely valtiovallan tehtävä. Eikö talouskriisi opettanut mitään? Kun finanssisektorin yrityksen töpeksivät koko talous on vaakalaudalla. Näin kriittistä sektoria ei voi jättää itseohjautuvuuden varaan.
Tekisi mieleni sanoa jotain tutkijoista norsunluutorneissaan, jotka eivät ymmärrä reaalimaailman toimintaa…
Ari:
Kiitokset lähteistä. En lukenut vielä noita kahta muuta, mutta oikeastaan tuo kirjan johdanto vastasi kysymykseeni vaikkakin ei ehkä ihan sillä tavalla mitä tarkoitin.
Oikeastaan tarkoitin sitä, että voidaanko talletussuojasta aiheutuva moral hazard hyväksyä, mikäli sen haitat ovat pienemmät kuin talletussuojan puuttumisesta aiheutuvat haitat? Kahden vaihtoehdon välillä on eräänlainen “trade-off”. Talletussuojan puuttuminen voi aiheuttaa tallettajille kohtuuttomia riskejä, kun taas talletussuoja voi aiheuttaa rahoitusmarkkinoiden stabiiliuden heikkenemistä. Tarkoitin kysyä, että kumpi näistä on se pienempi paha?
Mutta ilmeisesti muitakin ratkaisuja, kuin talletussuojan poistaminen, ongelmaan on. Eli järjestelmän oikeanlainen suunnittelu ja implementointi.
Ari Hyytinen:
Niin. Sen lisäksi tämän morald hazardin voi tunnistaa ihan arkielämän päätöksissäkin. Esim. tuskin se tuli kovin monelle yllätyksenä, että islantilaispankit eivät olleet yhtä turvallisia paikkoja pankkitalletukselle ilman talletustakausta, kuin alempia korkoja maksaneet suomalaispankit.
Talletusvakuutusjärjestelmää on viime aikoina tutkittu paljon. Hyvä katsaus talletusvakuutusjärjestelmän maailmanlaajuisesta levinneisyydestä ja ao. aihealueen kirjallisuudesta löytyy mm. kirjasta Deposit Insurance around the World Issues of Design and Implementation (eds. Aslı Demirgüç-Kunt, Edward J. Kane and Luc Laeven). Ao. kirjan johdantoluku on tarjoaa hyvän yleiskatsauksen ja se löytyy täältä.
Asli Demirguc-Kuntin julkaisusta löytyy tutkimustietoa siitä, miten talletusvakuutusjärjestelmä on vaikuttanut pankkijärjestelmien vakauteen. Ks. esimerkiksi
“Does Deposit Insurance Increase Banking System Stability?
An Empirical Investigation” (co-author: E. Detragiache, Journal of Monetary Economics, Oct. 2002)
tai
“Market Discipline and Deposit Insurance” (co-author: H. Huizinga, Journal of Monetary Economics, March 2004).
Näiden tulosten valossa moral hazard -ongelmaa ei voine ainakaan kokonaan jättää huomiotta?
Luulen, että talletussuojaan kajoaminen voisi olla poliittinen itsemurha. Ihan hyvä tuo Artturin ajatus suojan alentamisesta esim. 3000 euroon, mutta ottaen huomioon kuinka paljon suomalaiset lepuuttavat rahojaan pankkitileillä, niin se ei ehkä olisi käytännöllistä.
Tärkeä pointti on mielestäni myös se, ettei talletussuojan tarkoitus ole pelkästään pankkipaniikin ehkäiseminen. Talletussuoja on ikäänkuin sosiaalivakuutus, jolla taataan tallettajien elintason säilyminen pankin kaatuessa. Toki moral hazard on ikävä sivupiirre, mutta pitäisikö suojasta sen takia luopua?
Tuomas:
Joo, mutta eikös silloin ollut kielletty markkinoilla syntyneet keinot pankkipaniikkien rajoittamiseksi, esim. Skotlannin freebanking kaudella käytetty tilien jäädyttäminen siten, että pankki joutuu maksamaan niille vähän markkinakorkoa suurempaa rangaistuskorkoa ja nostojen rangaistusmaksut riippuen pankin likviditeettitilanteesta? Ja haarakonttoripankkitoiminta oli jotenkin kiellettyä…
(+ Mun käsityksen mukaan pankkipaniikkeja ei syntynyt tuon tuosta. Niitä syntyi tosi paljon Suuressa lamassa, mutta ei paljoa ennen sitä. Suuren laman pankkiongelmatkin taisivat johtua aika suurelta osalta AD:n romahduksesta. Olisi tietysti houkuttelevaa väittää, että keskuspankit osaisivat nykyään huomioida AD:n paremmin, mutta pari viimevuotta on kyllä osoittanut, että ne ovat suunnilleen yhtä huonoja kuin 30-luvulla…)
Jos talletustakauksesta ei haluta luopua sitä voitais pienentää huomattavasti nykyisestä esim. niin, että se koskee vain yhtä tiliä ja se on noin yhden kuukauden palkan kokoinen, esim. 3000 €, jolloin tilillä voisi koko ajan pitää juokseviin menoihin tarkoitettuja varoja ja muut sijoittaa likvideihin arvopapereihin.
Toisaalta koska rahojen siirtely on nykyään niin helppoa, niin voisi kuvitella, että talletustakausten puuttuessa ihmiset vain pitäisivät rahojaan näissä papereissa ja jos kysyntää olisi pankit tarjoaisivat tilejä, joilla on automaattisesti aina tietty summa rahaa (takauksen ulkopuolella) ja loput rahamarkkinoilla myöskin takauksen ulkopuolella, mutta myös eristettynä pankin kaatumisen riskiltä.
Pankin konkurssissahan tallettajat ovat etuoikeutettuja velkojien yli Jos rahoituslaitos ei voi olelttaa, että hädän tullessa valtio pelastaa velkojat, niin velkojilla on huomattavat kannustimet puhaltaa peli poikki ennen tilannetta, jossa heidän omaisuus pyyhkiytyy kokonaan pois, joten tallettajat ovat siltä suunnalta aika hyvin suojassa.
Mutta kuten sanoit:
joten tämä kaikki fiilistely on pelkästään mukavaa ajanvietettä.
Jotenkin tuntuu, että tämä tilanne ei raukea mitenkään ilman erittäin pahoja seurauksia. Markkinoilla on nyt oletuksena, että kaikki vähänkään suuremmat rahoituslaitokset pelastetaan.
Jos valtiot pystyisivät osoittamaan (esim. kirjaamalla perustuslakiin tj.), että ne eivät pelasta rahoituslaitoksia ilman varsinaista kriisiä, jossa ne jättävät pelastamatta rahoituslaitoksia, markkinoilla syntyisi silti ongelmia, kun papereiden hinnat menisivät ihan uusiksi.
Tämä on kuitenkin huomattavasti pienempi paha kuin saman osoittaminen markkinoilla juuri silloin, kun joku rahoituslaitos, joka on markkinoiden mielestä nauttinut implisiittisestä valtion takauksesta, on menossa konkurssiin.
Ongelma vain on, että valtiolla ei varmaankaan ole mitään uskottavaa keinoa (perustuslakiakin voi muuttaa tai jättää se huomiotta.) osoittaa tätä markkinoilla ilman, että se jättää rahoituslaitokset pelastamatta. Olemme maalanneet itsemme nurkkaan.
Artturi, olet oikeassa: “Kapea pankki” -ehdotuksen yksi ongelma on, että julkinen valta ei kykene sitoutumaan siihen, että ei pelasta järjestelmän ulkopuolisia rahoituslaitoksia.
Talletustakausjärjestelmä on ongelmallinen. Se tosin kehitettiin juuri koska pankkipaniikkeja syntyi tuon tuosta. Ilman talletustakausta ei riitä, että pankki toimii järkevästi ja varovaisesti sijoitustoiminnassaan; pankkipaniikki voi syntyä pelkästään siitä, että tallettajat uskovat, että toiset tallettajat vetävät talletuksensa pois pankista. Mutta parhaan olemassa olevan empiirisen tutkimuksen valossa saatat olla oikeassa talletetustakauskommentissasikin. Demirgüç-Kunt coauthoreineen on osoittanut, että talletustakaus ei pankkijärjestelmää vakauta; pikemminkin päinvastoin. Lisää empiiristä tutkimusta asiasta tarvitaan…
Niin tuntuu, että kapeiden pankkien perustamisen mahdollinen etu riippuu täysin siitä sitoutuisivatko poliitikot ainoastaan niiden pelastamiseen konkurssin uhatessa.
Jos nimittäin näiden kapeiden pankkien ulkopuolella toimivat rahoituslaitokset olisivat julkisen takauksen ulkopuolella, ne olisivat todennäköisesti roimasti nykyisiä pankkeja vakaampia, koska niiden lainoittajilla olisi kannustimet tarkkailla lainan takaisinmaksukykyä.
Kapeiden pankkien vaihtoehto voisi olla talletustakauksen poistaminen ja rahanvälitysinfran erottaminen pankkitoiminnasta ja valtion sitoituminen käsien päällä istumiseen, kun rahoituslaitokset kaatuvat dominoina.