Teollisuus ja energiayhtiöt ovat esittäneet, että kaikille ehdotetuille lisäydinvoimahankkeille tulee myöntää rakentamislupa, kunhan yhteiskunnan asettamat yleiset reunaehdot toteutuvat. Niiden mukaan markkinat tietävät kustannukset ja rakentamistarpeen ja siksi osaavat päättää kuinka monta hanketta kannattaa toteuttaa.
Tähän ajatteluun sisältyy virhe, josta hallitus ja energia- ja ilmastopolitiikan johto eivät näytä olevan tietoisia.
Ydinvoimainvestointiin liittyy hyötyjä, mutta myös yhteiskunnallisia kustannuksia, joita rakentaja ei päätöksessään huomioi. Rakentamispäätös on aina yhteiskunnallinen, vaikka suhtautuisimme ydinvoimaan täysin neutraalisti teknologiana.
Lisäydinvoima tulee kilpailun asteesta riippumatta suurina paketteina, mikä automaattisesti syrjäyttää markkinoilta muuta tuotantoa. Keskeinen syrjäytyvä tuotanto on uusiutuva energia, jonka osuus Suomessa tulisi EU:n tavoitteiden mukaan olla 38 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.
EU:n tavoite edellyttää sitä suurempia ja pysyvämpiä tukia uusiutuvalle energialle mitä enemmän ydinvoimaa rakennetaan. Lisäydinvoima heikentää uusiutuvan energian markkinaehtoisia toimintaedellytyksiä ja siten kasvattaa niiden tuottajien joukkoa, jotka selviytyvät vain tuen varassa.
Ydinvoima tai sitä kuluttava teollisuus eivät kuitenkaan maksa tukia vaan muu yhteiskunta. Siksi on selvää, että yhteiskunnan ei tule delegoida rakentamispäätöstä energiayhtiöille. Rakentamisen hyödyt ja kustannukset tulee arvioida kokonaisuuden kannalta erityisesti siksi, että ydinvoima tekee pitkäikäisyytensä vuoksi tuen tarpeesta pysyvää.
Uusiutuvan energian tukitarve ja lisäydinvoima ovat ristiriidassa johdonmukaisen energiapolitiikan kanssa myös siksi, että ne johtavat kuluttajan ja teollisuuden maksaman sähkönhinnan mahdollisesti merkittävään eriytymiseen. Tätä voidaan havainnollistaa seuraavalla esimerkillä.
Hallitus suunnittelee uusiutuvan energian tukemiseksi syöttötariffeja. Oletetaan, että uusiutuvan energian tuottaja saa tuotannolleen takuuhinnan 80 euroa/MWh, jonka kustantaa tavallinen kuluttaja viranomaispäätöksellä osana sähkölaskuaan. Järjestelmässä teollisuus sen sijaan voi hankkia kaiken energiansa alemmalla markkinahinnalla, esimerkiksi 40 eurolla.
Jos tuettavan uusiutuvan energian teho on 3000 MW, niin esimerkissä kuluttajat maksavat hintatukea uusiutuvalle energialle noin miljardi euroa vuodessa. Siis joka vuosi kohutun Kela-maksun suuruinen summa.
Ydinvoiman kannattavuutta arvioitaessa tulee ottaa lisäksi huomioon, kuinka lisärakentaminen vaikuttaisi energia- ja ilmastopolitiikan muiden tavoitteiden saavuttamiseen.
Yksikin ydinvoimalaitos on riittävän suuri muokkaamaan taloutemme elinkeinorakennetta. Tämä puolestaan vaikuttaa taloutemme pitkän aikavälin energian kulutukseen – laitos ei vain tyydytä nykyistä kulusta vaan luo pohjan uuden kasvulle.
Jos Suomeen rakennetaan kolme uutta ydinvoimalaitosta, niin vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa Suomesta tulee suhteellisen houkutteleva investointikohde suurille energiaa kuluttaville tuotantoyksiköille.
Kehitystä tukevat Suomessa kilpailuviranomaisen sallimat yhteenliittymät, jotka mahdollistavat ydinsähkön ostamisen tuotantokustannushintaan osakkaiden kesken. Nämä erittäin pitkäaikavälin toimitussopimukset pienentävät suurten energiaa kuluttavien tuotantolaitosten investointiriskiä.
Kehityspolun seurauksena Suomi erikoistuu kansainvälisessä työnjaossa energiaa kuluttavaan tuotantoon. Tämä saattaa kuulostaa hyvältä historiallisen kokemuksen valossa, mutta se on jyrkästi ristiriidassa hallituksen strategiassaan visioiman tulevaisuuden kanssa. Polku ei myöskään vastaa useimpien asiantuntijoiden näkemystä siitä, mistä Suomen hyvinvointi ja talouskasvu pitkä aikavälillä syntyvät.
Ydinvoimalaitokset siis muokkaavat taloudellista toimintaympäristöämme ja vaikuttavat siihen, mitä Suomessa kannattaa pitkällä aikavälillä tehdä. Näistä asioista päättäminen ei kuulu energiayhtiöille, vaan yhteiskunnalle.
Suomessa on johdonmukaisesti noudatettu energiapolitiikassa yksinkertaista periaatetta: valtio pitää huolen siitä että energian kysyntään vastaa riittävä määrä tarjontaa. Näissä olosuhteissa kysyntä on myös toteutunut – Suomeen on ollut turvallista investoida energiaa kuluttavasti.
Energia- ja ilmastopolitiikan uusien tavoitteiden myötä tästä periaatteesta tulisi selkeästi luopua. Energiapolitiikan johdon tulisi vihdoin ymmärtää, että energian kulutuksen kasvu-ura ei tule ulkopuolelta annettuna, vaan päinvastoin, se toteutuu politiikan seurauksena.
Valtion ei enää ole järkevää sitoutua tarjonnan riittävyyteen. Selkeästi viestitetty rajoitetun tarjonnan politiikkaa johtaa kysynnän sopeutumiseen ja elinkeinorakenteemme kehittymiseen tavalla, joka tukee yleisiä politiikkalinjauksia.