Tamperelainen yksityisajattelija Ari Ojapelto muistaa aina välillä minua ja varmaan pariakymmentä muutakin taloustieteilijää pitkillä sähköpostikirjoituksillaan. Viime viikolla Ojapeltoa kiukutti erityisesti VATTin ylijohtajan Juhana Vartiaisen kommentit työvoiman tarjonnan kasvattamisen tarpeesta. Miksi ajaa eläkeikäisiä ja kotiäitejä töihin, kun työttömien määrä samaan aikaan koko ajan kasvaa.
Tällä kertaa Ojapelto ei ole mielipiteineen ihan yksin. Opintotuen kehittämistyöryhmässä ihmeteltiin, miksi opiskelijoita pitäisi kannustaa valmistumaan nopeammin, kun kaikilla vastavalmistuneillakaan ei ole koulutusta vastaavaa työtä. Kommentoipa Palkansaajien tutkimuslaitoskin edellisellä eläkeneuvottelukierroksella (tosin mahdollisesti pienen taustajärjestöjen painostuksen tukemana), että eläkeiän nosto ei ole ajankohtaista, koska työikäisissä olisi vielä paljon työkykyisiä ja työhaluisia ilman työtä jääneitä.
Juhana on tietenkin oikeassa: työvoiman tarjonta on iso kysymys ja vaikka sitten Ruotsin mallin mukaisessa työllisyyden kasvattamiseen pyrkivässä politiikassa paljon järkeä. Työvoiman tarjonnan merkitystä työllisyydelle on vaan hiukan hankala selittää, kun samaan aikaan työttömiä on paljon. Ei paljon auta kertoa, että taloustieteilijät eivät vielä ole keksineet yhtään sellaista mallia, jossa työvoiman tarjonnan kasvu automaattisesti kasvattaisi työttömyyttä tai että etsintämalleissa työpaikkojen syntymisaste on endogeeninen ja riippuu avoimen työpaikan täyttymisen todennäköisyydestä. Tällaisista kommenteista norsunluutornisyytökset aiheellisesti vain yltyvät.
Osittain sekaannus johtuu hiukan harhaanjohtavasta tilastointitavasta. Esimerkiksi Tilastokeskus kutsuu työllisten ja työttömien summaa työvoiman tarjonnaksi ja työllisten määrää työvoiman kysynnäksi. Tästä seuraa, että työvoiman kysyntä ei voi koskaan olla suurempaa kuin työvoiman tarjonta. Samaten, jos työvoiman tarjonnan ja kysynnän ajatellaan jostain syystä olevan toisistaan riippumattomia, kasvattaa työvoiman tarjonnan kasvu lähinnä työttömyyttä ei työllisyyttä. Vastaavasti työvoiman määrän väheneminen - vaikkapa ennusteiden mukaisen työikäisen väestön pienenemisen vuoksi - poistaisi työttömyyden. Olisipa kiva jos näin kävisi.
Jos Mortensen-Pissarides mallin oletuksien avaaminen ei yliopiston ulkopuolisessa työvoiman tarjontakeskustelussa auta, taloustieteilijöiden olisi syytä keksiä helpommin avautuvia argumentteja. Eläkeikäkeskustelussa tämän pitäisi olla vielä suhteellisen yksinkertaista. Eläkepolitiikan perusongelma on, että eläkkeiden maksajien (=työikäisten) määrä pienenee samalla kun eläkkeen saajien määrä kasvaa. Ongelma ratkeaa joko eläkkeitä pienentämällä, eläkemaksuja (=veroja) korottamalla tai työllisten määrää kasvattamalla. Näistä viimeinen saattaa sittenkin olla vähiten kivuliasta. Kokonaisuuden kannalta vähemmän tärkeää on, kasvaako työllisten määrä opiskelijoiden, kotiäitien vai eläkeikää lähestyvien ansiosta.
Aihealueet: Julkinen talous, Työmarkkinat
Roope Uusitalolle muutama kommentti pienen taon jälkeen. Olen ollut koko kesän internetin ulottumattomissa Lapin kesäpaikassamme ja siksi myöhäinen reagointi.
Aloituskolumnissaan Uusitalo ensin vähätteli allekirjoittanutta käyttämällä termiä “yksityisajattelija”. Kuitenkin hän heti perään kirjoitti myötäsukaisesti
“Tällä kertaa Ojapelto ei ole mielipiteineen ihan yksin”.
Vastapuolena olevaa työn tarjontapuolta korostavaa Vatt:in Juhana Vartiaista Uusitalo ei kuitenkaan uskalla kritisoida kirjoittaessaan: “Juhana on tietenkin oikeassa: työvoiman tarjonta on iso kysymys ja vaikka sitten Ruotsin mallin mukaisessa työllisyyden kasvattamiseen pyrkivässä politiikassa paljon järkeä”.
Uusitalo kirjoitti muunneltua totuutta kirjoittaessaan tuottavuuden hyödynsaajista: “Tuottavuuskasvu tekee toki meistä kaikista rikkaampia, kun palkat paranevat sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.
Onhan siitä toki murusia tippunut duunarinkin tilipussiin, mutta valtaosa tuottavuuskasvusta on mennyt 1 prosentille rikkaimmista suomalaisista (osingot, bonukset, optiot, osakkeet, holdingyhtiöiden, hallintarekisterien kautta veroparatiiseihin jne.) Puolet pelkistä osingoista menee valtakunnan rajojen ulkopuolelle ulkomaisille omistajille.
Uusitalo ei ole vieläkään vastannut avainkysymykseeni: Miten nykyisillä pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys synnyttää uusia työpaikkoja? Hän teoretisoi nykyistä tuottavuuden kasvun laskua suraavasti: “Valitettavasti tuottavuuden kasvu tuppaa hidastumaan, mikä voidaan toki tulkita niinkin että tuotannon kasvu työllistää entistä paremmin”.
Asiaan on yksinkertaisempikin selitys. Laskusuhdanteessa koneita ja tuotantoa ei ajeta 100% teholla vaan alhaisemmalla käyntiasteella kysynnän mukaan. Se näkyy heti tuottavuuden laskuna.
Työtuntien laskuun tuotannon kaksinkertaistumisesta huolimatta vaikuttaa ikävästi myös työtuntien laatu ja sitä seuraava ostovoiman hiipuminen. Tuore Vatt.n tutkijan Matti Mitrusen tutkimus “Työmarkkinoiden polarisaatio Suomessa” kertoo, että teknologia ja automaatio on laskenut keskipalkkaisten ammattien työvoimaosuuden Suomessa vuosina 1995-2008 noin 12 prosenttiyksikköä.
Pari vuotta sitten tuli ostovoiman kehityksen kannalta hälyttävä Etlan tutkijan Timo Nikinmaan selvitys: “Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa”.
Siis tämän uuden ”puskurityövoiman” osuus on jo 40 prosenttia ja sen ostovoima ja verojenmaksukyky on olematon. Siitä on osin tullut tulonsiirtojen kohde. Silti talousprofessorit ja poliitikot peräänkuuluttavat työttömistä uusia yrittäjiä työttömyyden nujertamiseksi.
Näiden tutkimusten pohjalta ei voi kun ihmetellä Vatt.n ylijohtaja Juhana Vartiaisen tarjontateorian oikeellisuutta. Ainakaan empiirinen kokemus ei sitä teoriaa tue.
Lopuksi kehuja Uusitalolle. Hän on tehnyt ansiokkaan tutkielman Hesarin käyttämistä talousasiantuntijoista. Ne ovat juuri niitä uusliberalistisia taloustutkijoita. ks. oheinen linkki:
http://ariojapelto.blogspot.fi/2012/03/reporadiosta-stasi-studioon.html
[...] täällä ATB:ssäkin on jo aiempien, työn tarjontaa käsitelleiden kirjoitusten yhteydessä todettu, aivan yksiselitteistä ja lyhyttä, yhden virkkeen vastausta edellä [...]
Valtavirtataloustieteessä tuotannon kasvun ja työllisyyden muutoksen erotusta kutsutaan työn tuottavuuden kasvuksi. Useimmat pitävät tuottavuuden kasvua positiivisena ilmiönä, koska työntekijät samalla vaurastuvat. Valitettavasti tuottavuuden kasvu tuppaa hidastumaan, mikä voidaan toki tulkita niinkin että tuotannon kasvu työllistää entistä paremmin. Ks. vaikkapa sivu 21 Vattin tilastoraportissa:
http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j59.pdf
(Kirjoittajina ei tosin taida olla yhtään valtavirran uusliberalistia, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan, vaan ihan tavallisia taloustieteilijöitä)
http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j59.pdf
Kiitokset Roope Uusitalolle vastauksesta vaikka kuten hän itse totesi: “Ari Ojapellon kysymyksiin minulla ei kovin kummoisia vastauksia edes ole”.
Kummallista, että taloustieteilijöille (ainakin valtavirran uusliberalistisille) on ilmeisen vaikeaa tunnustaa, että kasvu ei enää työllistä (ainakaan entiseen malliin). Tuotannon ja työllisyyden kasvukäyrät erkanivat jo 70-luvulla.
Yhteiskunnallisesti tämän asian tiedostaminen on tärkeää, koska jopa pääministeri Katainen lähes jokaisen säästö- supistus- ja yritysten verohelpotusten yhteydessä toistaa kuin papukaija, että niiden tarkoituksena on luoda kasvua ja työpaikkoja.
En ole ollut varoituksieni kanssa aivan yksin. Asian ovat huomanneet mm. seuraavat taloustieteilijät:
Paul Kennedyn ”Uuden vuosituhannen haasteet” (v.1994), Jeremy Rifkinin ”Työn loppu” (v.1997), Robert Reichin ”Rajaton maailma” (v.1995), James Goldsmithin ”Ansa” (v.1995), David Kortenin ”Maailma yhtiöiden vallassa” (v.1997), Viviane Forresterin ”L’Horreur économique” (Taloudellinen kauhu) (v.1997), Alexander Jungin ”Die Jobkiller” (v.1997), William Greiderin ”One World, Ready or Not” (1997), Martin & Schumannin ”Globalisaatioloukku” (v.1998), Robet Kuttnerin ”Everything for sale” (v.1997), George Sorosin ”Kansainvälisen kapitalismin kriisi” (v.1997), Paul Krugmanin ” The Return of the Depression Economics” (v.1999), Pierre Bourdieun ”Vastatulet” (v.1999), David Kortenin ” Elämä kapitalismin jälkeen” (v.1999).
Kiitokset Roope Uusitalolle vastauksesta vaikka kuten hän itse totesi: “Ari Ojapellon kysymyksiin minulla ei kovin kummoisia vastauksia edes ole”.
Pahoittelut hiukan hitaasta reagoinnista kommenteissa ilmestyneisiin kysymyksiin., mutta ehkä tämä blogi edustaa nykyisin muodikasta hidasta journalismia. Ari Ojapellon kysymyksiin minulla ei kovin kummoisia vastauksia edes ole. Mutta vastataan kun kysytään:
1. Pääomamarkkinoiden vapauttamista on Suomen lisäksi monessa muussakin maassa seurannut osakekurssien ja esim. asuntojen hintojen kasvu ja sitten aikanaan jyrkkä lasku. En ole makrotaloustieteilijä, mutta sen verran makroakin sivusta seurannut, että ymmärtäkseni näitäkin mekanismeja tunnetaan nykyään aika lailla aikaisempaa paremmin. Suomessa toki 1990-luvulla nähtiin myös Euroopan ennätystason talouskasvu. Missä määrin tässä oli kyse hyvästä tuurista (=Nokia) ja paljonko kasvua mahdollisesti auttoi talouspolitiikka, taitaa edelleenkin olla tyhjentävää vastausta vailla. Oma yrityksemme on raportoitu kirjassa Honkapohja, Koskela & Uusitalo: Economic Prosperity Recaptured: The Finnish Path from Crisis to Rapid Growth, MIT Press, 2009
2. Työllisyyskehitys on Suomessa sentään ollut eurooppalaisittain verrattuna suhteellisen hyvää. Tässä toki on työvoiman tarjontapolitiikallakin ollut jonkinlainen rooli. Ehkä paras esimerkki tarjonnan vaikutuksesta on yli 55-vuotiaiden työllisyyden kasvu. http://www.findikaattori.fi/fi/41
3. Yleinen tuottavuuden kasvu ei hyvinvointivaltiota useimpien taloustieteilijöidenkään mukaan kai pelasta. Tuottavuuskasvu tekee toki meistä kaikista rikkaampia, kun palkat paranevat sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Hyvinvointivaltion säilyttämisen, tai pikemminkin julkisten palvelujen järjestämistä vähän helpottaisi julkisten palvelujen tuottavuuden kasvu. Tässä toki tulee raja äkkiä vastaan, kun lapsia ei päiväkodissa voi hoitaa kehittyneelläkään teknologialla yhtään nopeammin. Hyvinvointivaltion kannalta oleellisin kysymys on silti työssä olevien veronmaksajien määrä suhteessa etuuksia saavien määrään. Se oli tuon blokitekstin alkuperäinen pointtikin.
Törmäsin vasta nyt tähän blogikeskusteluun sattumalta. Koska Roope Uusitalo avauspuheenvuorossaan viittasi allekirjoittaneeseen ja Juhana Vartiaiseen ajattelin lisätä muutaman kommentin.
Jo vuonna 1989 kirjoitin kirjan: “Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi). Kirjassa totesin, että täystyöllisyys ei tulevaisuudessa ole mahdollista, koska teknologian kehitys pitää huolen, ettei tuotannossa ja palveluissa enää tarvita työvoimaa entiseen malliin.
Nyt lähes 25 vuoden jälkeen ennustus valitettavasti pitää paikkansa, niin Suomessa kuin muissakin kehittyneissä teollisuusmaissa. ks. linkit:
http://ariojapelto.blogspot.fi/2013/01/tyo-on-jo-loppunut.html
http://ariojapelto.blogspot.fi/2013/01/sahkopostikeskustelu-vattin-ylijohtaja.html
Kummallista, että koko eturivin taloustieteilijöiden keskuudessa ei ole havaittu sitä, minkä kokemusperäisistä tilastotiedoista voi jälkikäteen yksiselitteisesti havaita. Ei edes tarvita erityisempiä taloustieteellisiä teorioita avuksi.
Koska markkinaehtoista työtä ei riitä kaikille, taloustieteilijöiden tulisi kiireesti pohtia, miten työn ja tuottavuuden hyödyt tulisi jakaa oikeudenmukaisesti uudelleen kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja hyvinvoinniksi. ks. Linkki:
http://ariojapelto.blogspot.fi/2010/06/tyottomyyden-elvytysohjelma.html
Roope Uusitalolle olisi vielä kolme kysymystä:
1. Kun Kokoomuksen vaatimuksesta pääomat vapautettiin 80-luvulla sitä
perusteltiin (myös valtaan tulleet uusliberalistiset taloustieteilijät),
että se allokoi rahat ja investoinnit oikeisiin kohteisiin (jotka vain
markkinat tietävät) ja siten talous, tuotanto ja työpaikat lähtevät
ennennäkemättömään kasvuun.
Nyt on kuitenkin käynyt makrotaloustieteilijöiden uskomuksista
huolimatta aivan päin vastoin. Miten selitätte sen?
2.Kun Suomen talouskasvu on edellisen laman jälkeen on ollut EU-maiden
ylivoimaisesti paras, BKT on kaksinkertaistunut ja vienti kolminkertaistunut,
niin siitä huolimatta työ (markkinaehtoiset työtunnit) eivät ole
lisääntyneet.
Jos näin valtavalla kasvulla ei synny työpaikkoja, niin onko hölmöä
kysyä, missä se työ luuraa? Kuinka kovan kasvun tulisi Suomessa olla, jotta
tehdyt työtunnit lisääntyisivät? (ja onko se realistista
nollasummamarkkinoilla).
3. Lähes kaikki taloustieteilijät ovat vaatineet, että tuottavuutta
pitää huimasti lisätä, jotta hyvinvointivaltio voidaan säilyttää.
Tuottavuuden lisäyksen perimmäinen tavoite on kuitenkin aivan
päinvastainen. Tuottavuus nousee, kun työ tehdään vähemmällä väellä ja
kehittyneemmällä teknologialla.
Suomessa tuottavuus on viimeisten 30 vuoden aikana noussut keskimäärin
vajaa kolme prosenttia.
Vaikka talous onkin pysähtynyt nollasummamarkkinoiksi, teknologian
kehitys ei ole pysähtynyt. Siksi kysyisinkin, miten pysähtyneillä
markkinoilla tuottavuuden lisäys synnyttää uusia työpaikkoja? (Minkä
taloustieteellisen teorian mukaan näin pitäisi käydä?)
Eläkeiän ja työllisyyden välistä yhteyttä on tutkittu paljon meillä ja maailmalla ja yksiselitteinen tulos on, ettei eläkkeelle siirtymisen myöhentyminen ole lisännyt työttömyyttä. Jos ei usko norsunluutorneissa tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin, niin kannattaa katsoa suomalaista dataa. Reipas lasku työvoiman ulkopuolella olevien 55-64 -vuotiaiden määrässä 2000-luvulla ei näy millään tavalla ikääntyneiden tai nuorten työttömien osuudessa omasta ikäluokastaan.
The Economist ei itse tajunnut, että graafista näkee, että korkea työllisyysaste hyödyttää enemmän vanhoja työntekijöitä kuin nuoria, joten väite, että vanhat vievät nuorten työpaikat pitää The Economistin graafin mukaan paikkansa. Onko kyseessä myös nollasummapeli, ei käy ilmi graafista. Samaten, onko työllisyyden kasvaessa endogeenisesti kyseessä nollasummapeli palkkasummasta taisteltaessa, vai käykö kuten USAssa, jossa palkkasumman osuus on pienentynyt BKTeestä. Roope oletti työllisyyden parantuessa palkkasumman veroineen kasvavan implisiittisesti - tämä ei ole mikään selviö. Eliitillehän olisi tietysti edullista päästä painamaan palkkasummaa alaspäin vaikka millä perusteella.
En voi itse asiaa tarkistaa numeroita, koska OECD:n nuorisotyöllisyysaikasarja ei ole julkinen, ja te taasen ette ilmeisesti osaa empiiristä mallinnusta, koska keskustelu on tällä tasolla. Kai norsunluutorneissa on pääsy OECD:n tilastoihin.
Wikipediasta, http://en.wikipedia.org/wiki/Unemployment löytyy taas hauskoja graafeja, jotka osoittavat, että hyvätuloisimman 10% verotus ei vaikuta työllisyyteen, mutta verojen vähentäminen 90% vähätuloisimmalta lisää työllisyyttä. Wikipedian mukaan työttömyys siis johtuu liian pienestä veroprogressiosta. Ja tämä taitaa olla tähän mennessä tieteellisin toteamus tästä aiheesta.
Maakeskeisellä mallilla, jossa aurinko ja planeetat kiersivät maata, sai näennäisesti ihan yhtä hyviä ennusteita aikaiseksi kuin myöhemmällä aurinkokeskeisellä mallilla. Tämäkin kannattaa pitää mielessä kaikenkarvaisten talousteorioiden kanssa. Rosvoamiseen perustuvan reaalitalouspolitiikan lisäksi tämäkin kannattaa pitää mielessä.
“The Economist kirjoitti tästä aiheesta taannoin hauskasti: http://www.economist.com/node/21547263”
Kissojen määrä korreloi myös työllisyyteen.
Reaalitalouspolitiikassa eliitti ryöstää köyhempiä, heikompia ja tyhmempiä pseudotaloustieteellisin sekä pseudomoraalisin perustein.
Selkosuomeksi: tuossa vaan valmistellaan tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille.
The Economist kirjoitti tästä aiheesta taannoin hauskasti:
http://www.economist.com/node/21547263
Analyysi ceteris paribus- periaatteella ei ole mielekästä, jos ceteris paribus ei lainkaan päde. Missään skenaariossa työvoiman määrä ei eksogeenisesti muuttuessaan muutu niin nopeasti ja rajusti esimerkiksi vuoden aikana, että investoinnit, säästämisaste jne eivät voisi marginaalisin muutoksin rikkoa kaikki mahdolliset ceteris paribus-oletukset.
Pääomahyödykkeiden tuotannolla on esimerkiksi Suomessa merkittävä osuus vientiteollisuudesta. Jos tästä tuotannosta pienehkökin osa meneekin kotimaiseen käyttöön sensijaan että se viedään ulkomaille, niin tämä kykenee muuttamaan pääomarakennetta enemmän kuin riittävästi. (Tämä nyt vaan on hyvin karkea esimerkki)
Ja siis, tämä pätee esimerkiksi maahan- tai maastamuuton kaltaisiin nopeisiin vaikutuksiin. Syntyvyyden nousu esimerkiksi vaikuttaa niin pitkällä aikavälillä, että sitä ei kannata edes yrittää mitenkään analysoida millään sellaisella tavalla joka perustuu oletuksiin jonkin muun muuttujan vakioimisesta. Kun lapsi on syntynyt, niin vaikka tämä menisi heti peruskoulun jälkeen töihin, viive on 16 vuotta. Merkittävä osa pääomavarannosta jne on jo uusittu siinä ajassa. Aktiivisesta työvoimastakin on vaihtunut jo yli kolmannes, ja juuri kukaan ei tee samaa työtä kuin silloin kun lapsi syntyi.
Lisääkö pelkkä työvoiman lisätarjonta työllisyyttä muiden tekijöiden pysyessä vakioituina vai onko mekanismi jotenkin toisin on jonkinlaista sofismia monimutkaisella asialla. Tulee mieleen ikuinen kysymys oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin
Tai se vanha vitsi tilastoinnista Tanskanmaalla: kun haikaroita oli joinain vuosina erityisen paljon havaittiin myös syntyvyyden olleen silloin korkealla. Siitä voisi juhanavartiaismaisesti luoda uuden syntyvyyden lisäyspolitiikan, että aletaan lisätä haikaroita jos lasten syntyvyys siitä nousisi 
Suomen 1960- ja 1970-lukujen vaihteen jälkeistä tilannetta voisi pitää sellaisena, jossa eksogeenisesti työvoiman tarjonta kasvaa.
Tässä tapauksessa työvoiman tarjonta syntyi sekä kasvaneesta nuorten ihmisten osuudesta että muutosta maaseudulta kaupunkeihin. Maaseudulla ei ollut työttömyysongelmaa mutta siellä oli toimeentulo-ongelma. Suomalaisessa kansantaloustieteellisessä kirjallisuudessa ei 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä pidetty työttömyysongelmaa Suomen taloutta koskevana reaaliteettina vaan huolena oli enemmän toimeentulo-ongelmat maaseudulla. Työttömyys käsitettiin kausiluonteisena ongelma eli talvella ei ollut rakentamisen alalla työtä….
Miten aiempaa suurempi työvoima absorboitiin Suomessa? Osa muutti Ruotsiin ja muut työllistyivät kasvaville toimialoille muualle maahan.
Tää ei nyt oo hirveen analyyttinen tää mun malli, mutta:
työtä tehdään siks, että saadaan jotain vastineeks.
Jos työllisten määrä lisääntyy niin sit vastaavasti pitää tuottaa enemmän juttuja, että on jotain mitä antaa vastineeks.
Eli täytetty työpaikka synnyttää kysyntää.
Sit kommenttina siihen, että jos on työttömiä, niin työn tarjonnan lisääminen ei kasvattas täytettyjä työpaikkoja on vähän sama ku sanois, että niin kauan ku on tarjolla olevia työpaikkoja työn tarjonnan lisääminen ei aiheuta työttömyyttä.
Eli siis kumpikaan väite ei oo täsmälleen totta. Sikäli mikäli ku se työn tarjonta joka lisääntyy sattuu olemaan sopiva tarjolla oleviin työpaikkoihin, niin täytetyt työpaikat lisääntyy, jos ne taas ei satu olemaan sopivia, niin sit työttömät työnhakijat lisääntyy.
Kumpi efekti dominoi riippuu siitä minkälaisia työpaikkoja on tarjolla ja minkälaisen työn tarjonta lisääntyy. (Sit noi search theory-efektit vielä siihen päälle.)
Työllisyyden ja työntarjonnan välisen yhteyden selittäminen ei tosiaan ole ihan helppoa, koska lyhyellä aikavälillä asiat voivat mennä erilailla kuin pidemmän päälle.
Joskus voi yrittää esittää muutaman vastakysymyksen ihmisille, joiden mielestä työntarjonnan kasvattamisesta ei ole ainakaan mitään hyötyä.
Esimerkiksi: Onko uskottavaa, että jos Suomessa syntyvyys kasvaa pikkaisen, niin työttömyys lähtee samalla ikuiseen kasvuun? Jos ei, niin mistä ne tarvittavat uudet työpaikat sitten syntyvät? Tai onko uskottavaa, että jos pakotamme kaikki eläkkeelle viimeistään 50-vuotiaana, niin työttömyysaste menee nollaan. Jos ei, niin miksi niitä työpaikkoja katoaa? Ja vielä, kuka ne työpaikat on alun perin annostellut eri maille? Miksei vaikkapa Ruotsissa ole ihan hirveästi työttömiä, vaikka siellä on tuplasti niin paljon porukkaa kuin täällä Suomessa.
Jäipä tuo blokiteksti pahan kerran keskeneräiseksi. Pohjimmiltaan työvoiman määrän vaikutus työllisyyteen on tietysti empiirinen kysymys ja hiukan hankala sellainen. Työvoiman määrä kun muuttuu hitaasti ja on hankala kontrolloida kaikkea muuta samaan aikaan muuttuvaa. Evidenssiä tarjonnan vaikutuksista työllisyyteen on siksi yritetty etsiä tilanteista, joissa työvoiman määrä muuttuu nopeasti ja radikaalisti jostakin siedettävän eksogeenisestä syystä.
Hiukan henkilökohtaisistakin syistä suosikkiyhteenvetoni tästä kirjallisuudesta on viidentoista vuoden takainen Alan Kruegerin ja Jörn-Steffen Piscken artikkeli. Siinä keskusteltiin mm. baby-boom kohorttien tulosta työmarkkinoille, naisten työhön osallistumisen kasvusta, maahanmuutosta ja Saksojen yhdistymisestä.
Paksulla pensselillä yhteen vedettynä tulos oli:
“…for the industrialized world as a whole, to a first order approximation, countries tend to absorb population growth roughly in proportion to the workers’ employment rate. This is not quite Says Law – because there may be unemployment even if employment rises at the same rate as population – but it does suggest that the supply of workers creates demand for many of those workers.”
Lainaus sivulta 6 artikkelista Alan B. Krueger, Jorn-Steffen Pischke (1997): Observations and Conjectures on the U.S. Employment Miracle, NBER Working Paper No. 6146
Ehdotan yksinkertaista mallia, jonka ei ole tarkoitus kuvata “todellisuutta”, vaan avata ilmiöön mahdollisesti liittyvää epäselvyyttä.
Oletetaan että työvoima on peräisin joukosta L. Työvoimasta tietty osajoukko on työmarkkinoiden käytössä (tarjonta) ja osa ei. Nämä voivat olla ihan hyvin vaikka marginaalisia työtunteja, ja niitä on erilaisia, koska marginaalisen putkimiehen työtunnilla on tietty tuottavuus, marginaalisen insinöörin työtunnilla toinen jne. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että tämä voidaan karakterisoida yhdellä muuttujalla, joka kuvaa rajatuottavuutta. Eri (raja)tuottavuuden työtunteja on tarjolla eri määrä. Siis, työvoiman tarjonta on oikeastaan jakauma f(x), missä x on tuottavuus.
Tämä ei kuvaa todellisuutta, huomio, koska rajatuottavuus ei ole pelkästään työvoiman vaan myös pääoman funktio; oletetaan nyt että pääomavaranto on fiksattu ja eksogeeninen, koska yllä kaikki niin tekevät.
Työvoiman tarjonnan muutos on muutos käyrässä f(x).
Kuvitteleeko nyt joku, että käyrän muodon muutos on merkityksetön? Ensinnäkin, jos lisätyn työvoiman tuottavuus on negatiivinen, niin en keksi mitään mallia, josta saisi endogeenisesti työn kysynnän lisääntymisen. Sensijaan jos lisätyn työvoiman tuottavuus painottuu suuriin positiivisiin arvoihin, niin on helppo konstruoida “itsestäänselviä” malleja joissa työvoiman kysyntä lisääntyy.
Ja sitten työurien pidentämiseen. Keskustelu siitä on pseudokeskustelua, koska todellisuudessa siinä väännetään tästä rajatuottavuudesta. Mikä on 62-66-vuotiaan marginaalisen työpanoksen tuottavuus? Eiköhän empiirisen kysymyksen pitäisi lohjeta tästä ja sen luulisi olevan myös selvitettävissä, koska dataa kyllä on eläköityvästä populaatiosta paljonkin. Sitä on niin paljon että kohinasta pitäisi pystyä päättelemään että lisääkö vai vähentääkö työurien pidentäminen muun työn kysyntää. Se ainakin on varmaa, että jos joku suoralta kädeltä väittää tietävänsä miten asia on, niin ei kannata kuunnella, ennenkuin luvut on lyöty pöytään.
Niin taitaa olla tuossa matemaattisessa puolessa oikeassa. Taloustiedettä on pitkälti rakennettu melkoisen vakiintuneen matemaattisen perustan päälle.
Kun tuntee konveksianalyysiä ja tietää mikä on Farkasin Lemma niin sen jälkeen taloustiede on kohtuullisen helppoa.
Itse asiassa David Ricardo esitti että työttömyys voi kasvaa jos kansantaloudessa on liian vähän reaalipääomaa työpanoksen käytettäväksi.
Teknologisten investointien aiheuttama työttömyys:
Seuraava esimerkki on itseasiassa jo David Ricardon esittämä (perustuu Sir John Hicksin kirjaan Theory of Economic History):
-Oletetaan että yrittäjillä on hallussaan reaalipääoma, jolla maksetaan työntekijöiden palkat ja tuotannossa tarvittavat tuotantopanokset (kansantalouden tilinpidossa välituotekäyttöä sekä palkansaajakorvauksia ja marxilaisessa kirjallisuudessa kiertävää pääomaa). Työntekijät vaihtavat työpanoksensa yhteisön varastoissa oleviin kulutushyödykkeisiin, jotka ovat yrittäjien omistuksessa eli palkat ovat ennakkoa yhteisön palkkavarannosta. Tuotannosta syntyvät hyödykkeet valmistuvat jokaisen aikaperiodin lopussa ja osa käytetään seuraavalla periodilla yrittäjien ja työläisten kulutukseen ja osa panoksena tuotantoon, loppujen jäädessä varastoihin.
-Nyt joku keksii että on mahdollista tuottaa koneita, jotka käytössä vaativat vähemmän välituotekäyttöä sekä työvoimaa kuin aiempi tuotantoteknologia. Ainoa haittapuoli on vain se, että jokaisen koneen tuottaminen vaatii alussa suuren määrän tuotannossa aiemmin käytettyjä panoksia jotta sen voisi edes valmistaa. Koneen pääomakustannukset jaetaan laskennalliseen korkoon ja poistoon koko sen käyttöiän ajalle.
-Yrittäjä tarkastelee investointia siitä näkökulmasta että tuotannon arvo – välituotekäyttö – palkkakulut – koneen pääomakulut > aiemman tuotantoteknologian tuotannon arvo miinus vastaavat kustannukset. Tämä tuotto voidaan suhteuttaa sidottuun pääomaan, jolloin saadaan pääoman tuoton suhdeluku. Uusi tapa otetaan käyttöön jos uusi suhdeluku on aiempaa suurempi.
Nyt ei edes tarvitse olettaa että uuden teknologian myötä alussa syntyisi aiempaa suurempi määrä tuotantoa vaan riittää että toimintaylijäämän (tai yrittäjien itselleen ”riistämän” lisäarvon määrä marxilaisessa kirjallisuudessa) absoluuttinen määrä on aiempaa suurempi.
Ensimmäisten koneiden tullessa voi käydä niinkin että tuotannon määrä on aiempaa pienempi koska osa tuotantopanoksista tarvitaankin koneiden rakentamiseen ja yrittäjät eivät sen hetkisillä reaalisäästöillä pysty työllistämään loppuja työllisiä.
Näin siis pääomainvestoinnit aiheuttaisivat työttömyyttä kun niitä rakennetaan yhtäkkiä suuria määriä.
Miten tilanne ratkeaa?
Ongelma edellisessä tilanteessa on lähinnä se, että yhteisön reaalisäästöt eivät riitä investointeihin ja kulutushyödykkeiden samanaikaiseen tuotantoon. Jos varastoissa olisi ollut riittävästi hyödykkeitä, niin samanaikaisesti olisi ollut mahdollistaa tehdä uudet investoinnit, laajentaa olemassa olevaa tuotantoa sekä kuluttaa. Perinteinen tapa kiertää säästöjen vajavaisuutta on lainata ulkomailta, mutta investointien pitää onnistua, jotta lainat voidaan maksaa takaisin.
Toinen vaihtoehto on se, että työläiset tinkivät palkoistaan jolloin jää enemmän säästöjä käytettäväksi tuotannossa. Tätä kutsutaan Ricardo Efektiksi. Kehitysmaissa ihmistyövoiman käyttö voi olla hyvinkin järkevää koneiden sijaan jos konetunnin kustannus on riittävän suuri verrattuna ihmistyötunnin kustannukseen per tuotettu tuotannon yksikkö.
Neuvostoliitossa säästöjen vajavaisuus ratkaistiin pakkosäästämisellä; säätelemällä suoraan työläisten ja maanviljelijöiden kulutusmahdollisuuksia sekä käyttämällä vankityövoimaa.
Onko hyödykkeiden kysyntä työvoiman kysyntää?
Hyödykkeiden kysyntä ei ole työvoiman kysyntää vaan ainoastaan reaalisäästöjen suurempi määrä mahdollistaa isomman työpanoksen käytön tuotannossa.
Kysyntä vaikuttaa tuotannon rakenteen kautta, mikä sinänsä jo vaikuttaa taloudessa paljon, mutta säästöt ovat talouskasvun todellinen lähde.
Matemaattiselta kannalta, te taloustieteilijät ette vielä kykene erottamaan toisistaan epälineaarista eksogeenista ja endogeenistä mallia toisistaan, mutta ehkä jo ensi vuonna, jos ahkerasti luette tämän vuoden tutkimuspapereita.
Aivan oikein, kirjoitin juuri, että epälineaaristen ilmiöiden endogeenisyysväittämät eivät ole olleet falsifioitavissa aiemman matemaattisen tietämyksen avulla ja ovat siten olleet epätieteellisiä.
http://rahajatalous.wordpress.com/2012/12/18/tyon-tarjonnasta-ja-kysynnasta/
Löytyykö oikeasti tutkimuksia, että työvoiman tarjonnan lisääntyminen lisää työpaikkoja ceteris paribus? VAI syntyykö lisätarjonnasta hintakilpailua (=alempia palkkoja vaikka meidän yleissitovat tessit sen hankalaksi tekevätkin!) jonka seurauksena työvoiman kysyntä kasvaa?
Voi tietenkin kysyä olisiko tuo jälkimmäinen asetelma tarkoituksenmukaista vai romuttaisiko se meidän työmarkkinamekanimsia epätoivottavalla tavalla? Tuossa on varmaan ideologisia näkemyseroja tuskin yhtä ainoaa totuutta vaikka sellaista kuinka propagoitaisiin.
BTW minusta on hiukan leimaavaa nimitellä Ari Ojapeltoa ‘yksityisajattelijaksi’. Onko joku VATTin ylijohtaja Juhana Vartiainen sitten kaikessa sössöydessään jotenkin institutionaalisempi järjestelmäajattelija tms. Ainakin minä olen tottunut että Ojapellon mietteet ovat olleet hyvin argumentoituja mitä ei voi sanoa aina kaikista muista ‘ajettelijoiksi’ nimitetyistä.