Harvoin tehdään yhden päivän aikana niin monta työllisyyttä edistävää talouspoliittista päätöstä kuin mitä hallituksen eilen illalla julkistetussa rakennepoliittisessa kannanotossa. Suomessa näköjään päätöksiä saadaan aikaan vasta kun on kunnon kriisi, mutta saadaan kuitenkin. Ja silti tarvitaan aikamoinen optimisti uskomaan, että näillä muutoksilla saadaan julkisen talouden kestävyysvajeeseen pientä lommoa isompi jälki.
Hallituksen esitykset ovat kuin suoraan ekonomistisuositusten pitkästä listasta. Monilla on tutkimustenkin mukaan kaikenlaisia positiivisia vaikutuksia - usein tosin muiden kuin kestävyysvajetavoitteiden kannalta.
Opintotukijaksojen lyhentäminen, ylioppilaskokeiden painon kasvattaminen yliopistovalinnoissa, alempien tutkintojen aseman parantaminen ja yliopistojen palkitsemien opiskelijoiden ripeästä valmistumisesta voivat hyvinkin alentaa opiskelijoiden valmistumisikää nykyiseltä euroopanennätystasolta.
Oppivelvollisuuden pidentäminen kuudestatoista seitsemääntoista vuoteen auttaa todennäköisesti syrjäytymisvaarassa olevia poikia, joiden ei välttämättä pitäisi antaa itse päättää 16-vuotiaana päättää, mitä elämässään tekevät - tai jättävät tekemättä. Ruotsalaistutkimusten mukaan oppivelvollisuusiän nosto jopa vähentää nuorisorikollisuutta. Samantien olisi voinut nostaa oppivelvollisuusiän kahdeksaantoista ja keksiä jotain konkreettisempaa oppisopimusjärjestelmän kehittämiseksi.
Äitien kotihoidon tuen keston rajoittaminen parantanee naisten asemaa työmarkkinoilla - olkoonkin että lisää päivähoitomenoja. Isiä uudistuksen jälkeenkään tuskin näkee espoolaisilla leikkikentillä paljoa nykyistä enempää - minua ja muutamaa muuta hyvin palkatuissa vakaissa julkisen sektorin työpaikoissa työssä olevien lisäksi.
Vuorotteluvapaa ei vuorottelijoiden työuria näy pidentäneen. Sijaisille vuorotteluvapaasijaisuuksista on hyötyä, tai olisi jos sijaisiksi palkattaisiin niitä, jotka eivät muuten työllistyisi. Nykyään sijaiseksi voidaan palkata vaikka yhden päivän työttömänä ollut vastavalmistunut maisteri. Vuorotteluvapaan edellytysten luvattu tarkistaminen voi siis hyvinkin olla paikallaan.
Hankalasti työllistyvien työllistäminen työllistämistuella ja aktiivisempi puuttuminen työttömyyteen jo työttömyyden alussa on sekin viisasta politiikkaa. Tätäkin tosin tehdään jo nyt. Uutta esityksessä on työttömien kannustaminen ottamaan vastaan lyhyitäkin työkeikkoja mm. asumistuen tuloharkintaa määräaikaisesti lieventämällä. Tämänhenkisestä uudistuksesta puuhattiin muutama vuosi sitten jopa aitoa kokeilua.
Työttömyysturvan kesto taas on tutkimusten mukaan esim. työttömyysturvan suuruutta enemmän työttömyyteen vaikuttava tekijä. Nyt työttömyysturvan kesto on lyhenemässä sekä alle 3 vuotta työssä olleilla että yli 60-vuotiailla. Erityisesti työttömyysturvan lisäpäivien ikärajan nosto voi hillitä intoa irtisanoa lähellä eläkeikää olevia työntekijöitä. Vielä kun tähän päälle saadaan järkevästi rakennettu eläkeuudistus, niin hallituksen haukkuminen yrityksen puutteesta alkaa olla hankalaa.
Ja silti. Paljonko kaikki tämä oikeasti voi vaikuttaa julkisen sektorin kestävyysvajeeseen vai meneekö rakennepolitiikassa miljoonat (metrin pino 20 euron seteleitä) ja miljardit (kilometrin pino) iloisesti sekaisin. Tavoitteiden muuttuminen konkreettisiksi laskelmiksi vaatii vielä aika monta excel-taulukkoa. Melkein kaksi kolmasosaa kestävyysvajeen alentamistavoitteesta lasketaan julkisen sektorin tuottavuuden paranemisen ja työurien pitenemisen varaan. Eilen julkistetussa paperissa todetaan mm. että “Jos julkisen palvelutuotannon tuottavuuden kasvu nopeutuisi esimerkiksi 0,5 prosenttiyksikköä, julkisen talouden kestävyysvaje pienenisi 1,4 prosenttiyksikköä” ja että “Työurien pidentyminen keskimäärin kahdella vuodella nykyisestä, mikä vastaisi vajaan neljän prosenttiyksikön kohoamista työllisyysasteessa, pienentäisi julkisen talouden kestävyysvajetta 1,4 prosenttiyksikköä.”
Kumpaankin liittyy aika iso JOS.
Aihealueet: Julkinen talous, Työmarkkinat
Mutta toisaalta 20000 työntekijää on vain 4 prosenttia koko kuntasektorin työllisistä. Tehtävien vähentäminen antaa mahdollisuuden hillitä menojen nousupainetta.
Tässä tilanteessa osa hyvinä aikoina kuntien tuottamaksi määrätyistä palveluista katsotaan vähemmän tärkeiksi. Tekeväthän kotitaloudetkin priorisointeja, miksi eivät sitten kollektiivit?
Takerrun otsikkoon.
Jo 90-luvulla useat merkittävät taloustieteilijät ennustivat perustellusti ”euron” kriisin. Mielenkiintoisin heistä oli tietenkin Milton Friedman. Jos oletamme taloustieteilijät ja heidän antamat poliittiset suositukset järkeviksi, ja lisäksi oletamme poliitikot järkeviksi ja heidän päätöksensä siksi harkituiksi, on tämän kriisin oltava suunniteltu. EMU-järjestelmän ominaisuuksista johtuva valtioiden rahoituskriisi, joka Suomessa on siis nimetty kestävyysvajeeksi oikeammin ilmaistuna ”julkisen talouden kestävyysvajeeksi”, palvelee siis jotain päätöksen teon tarvetta.
80-luvun pääomaliikkeiden vapauttaminen ja sitä seuraanneet oletettua ”pääomapakoa” paikkaavat toimet kuten verotuksen höllentäminen liikkuvalta pääomalta, hallintarekisterit ym. ovat linjassa nykyisen kriisin ratkaisuun tarjottujen välineiden kanssa. Työvoiman tarjonnan lisäyksen rehellinen syy on palkkojen alentaminen. Puhutaan myös työn tehokkuudesta ym. mutta sen suon perkaaminen on toinen tarina.
Esimerkkinä julkisuudessa vilahdellut kuntatalouden 2 miljardin säästöt tarkoittavat 40 000 henkilötyövuoden vähennystä kunta-alalla. Yli 300 000 työttömän määrä ei siis riitä palkkojen ”joustamiseen” vaan lisää tarvitaan. Ajatus siitä että vapaa työvoima löytäisi työmarkkinoilta aina paikkansa, on kuopattu jo 70-luvun kriisihallituksien myötä. Tämä ajatus toimi hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolella kun oli pelko aidosta nälästä ja puutteesta. Kaikkia ihmisiä ei nykyään oikeasti tarvita kansakunnan elättämiseen, ja tämä olisi ymmärrettävä poliittisia suosituksia annettaessa. Työn kysyntä määrittää työllistymisen nykyään. Elämme 2000-luvun pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja se ei nähtävästi joillekin kelpaa. Heidän mielestään tuloeroja on entisestään lisättävä ja ”kertyneitä pääomia” suojeltava kaikin keinoin. Mielestäni tämä kertoo kaikkien yhteisöllisien arvojen rappiosta – pahuudesta.
Entä jos poliitikot eivät olekaan pahoja ja vaadi taloustieteilijöiltä pahuuteen johtavia poliittisia suosituksia. Entä jos poliitikkomme ovat vain ”vajaasti informoituja” – hyväntahtoisia hölmöjä. Mitä tämä kertoisi valtavirtaisen taloustieteen tasosta ja siitä johdetuista poliittisista suosituksista. Voimmeko luottaa nyt annettuun analyysiin budjettiriihen tuloksista vai pitäisikö analyysissä katsoa hiukan syvemmälle – julkilausumattomiin ennakko-oletuksiin.
Kriisi on mahdollisuus kenelle?
Ekonomistisuositusten pitkä lista ei ole itseäni kaikilta osin täysin vakuuttanut. Tuntuu, että harva ekonomisti tuntee ihan oikeasti mekanismeja, joiden mukaan ihmiset toimivat tukiviidakoissa. Esimerkiksi opintotukijakson lyhentäminen on kiintoisa uudistus. On mahdollista, että se kannustaa valmistumaan nopeammin. Tai - ehkä sitäkin todennäköisempää, että se kannustaa hidastamaan opintoja. Tukijärjestelmä mahdollistaa uudistusesityksen mukaisesti toteutettuna entistä helpommin pomppaamisen opintotukijärjestelmästä joko ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle tai toimeentulotuen piiriin. Kaiken kukkuraksi ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle vaikkapa noin 2000-3000 euron “opintotukea” saamaan pääsevä opiskelija voisi jatkossa uudistuksena tienata vielä päälle 400 euroa kuussa aika vapaasti. Silti ansiosidonnaista työttömyysturvaa tai toimeentulotukea opintotuen sijaan saava opiskelija saa myös jatkossa YTHS:n nopeat palvelut, ateriat reilulla 2 eurolla, halpaa opintolainaa entistä enemmän, matkat puoleen hintaan, ravintoloissa saa alennuksia jne. Se on sellaista luksusta, josta ei kannata kovin äkkiä valmistua. Jo nyt yliopistoissa on käynyt laajalti niin, että opiskelijat eivät ota kandipapereita ulos, vaikka kaikki kandiopinnot olisivat tehtyinä. Silloin Kelan opintotuki nimittäin katkeaa, kun kandiksi opiskelun aika on ylitetty, ja pääsee pois opintotuen piiristä - huomattavasti korkeampien taloudellisten tukien piiriin.
Työuran pidentämisen kannalta en täysin ymmärrä ehdotusta oppivelvollisuusiän pidentämiseen. Osa peruskoulun päättävistä on syrjäytyneitä, mutta pieni osa on kaikkea muuta kuin syrjäytyneitä, siirtyy sen jälkeen suoraan työelämään esim. 15-vuotiaina. Eläkettä vaan ei kerry ennen 18 ikävuotta, mikä sorsii aikaisin työuransa aloittavia. Siihen epätasa-arvoon, että työuran alusta ei kerry lainkaan eläkettä ja lopussa suorastaan superkarttumin, ei edelleenkään tehty muutosta, vaikka kuinka puhutaan työurien pidentämisestä molemmista päistä.
Kotihoidontuki on korvaus siitä, että perhe ei laita lastaan kunnalliseen päivähoitoon. Sen saaja ei määräydy sen mukaan, kuka lasta oikeasti hoitaa, vaan kotihoidontuki maksetaan perheessä sille, jolla on pienemmät verotettavat tulot. Jatkossa tukia kirjataan enemmän isien verotukseen, mutta äidit voivat olla silti yhtä lailla kotona. Kotihoidontukea voi saada, vaikka molemmat vanhemmat olisivat töissä, tai vaikka lapsi olisi hoidossa, jonka vanhemmat ovat järjestäneet (esim. yksityinen lastenhoitaja kotona, jonka laskun vanhemmat maksavat osin juuri kotihoidontuella).