Kirurgi Atul Gawande kertoo mainiossa kirjassaan ”Complications” kokemuksen valtavasta merkityksestä leikkausten onnistumiselle. Hänen paras todisteensa kokemuksen merkitykselle on se vaiva, jota kirurgit näkevät, jotta heidän omaisensa eivät joutuisi kokemattoman kollegan operoimaksi. Vaikka vanhempi kollega neuvoisi noviisia vierestä, niin se nyt vaan ei ole läheskään sama asia kuin veitsen käyttäminen. Jonkun täytyy omin käsin tehdä ratkaisevat viillot. Joskus joku tekee sen ensimmäistä kertaa oikealle potilaalle. Ja jonkun täytyy olla se ensimmäinen potilas.
Vaikka jokainen on väistämättä kokematon työuransa alkuvaiheessa, niin kokemattomien kirurgien tekemien leikkausten osuus kaikista leikkauksista ei ole vakio: Mitä enemmän leikkauksia kirurgit ehtivät tehdä uransa aikana, sitä suurempi osuus leikkauksista on kokeneiden kirurgien tekemiä. Saman työmäärän jakaminen useamman tekijän kesken alentaisi tuottavuutta - ja tässä tapauksessa “tuottavuus” tarkoittaa myös potilaiden elinajanodotetta.
Yleensä ajatellaan, että työajan lyhentäminen nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta, koska viimeinen työtunti on väsynein ja vähiten tuottavin. Näin varmasti onkin monella alalla. Mutta jos alalla on voimakas oppimiskäyrä, niin yhden työpäivän sisäinen vertailu on harhaanjohtavaa. Vaikka ylitöissä puurtava kirurgi olisi alttiimpi virheille kuin mitä hän on työvuorossaan keskimäärin, niin hän voi silti olla vähemmän virhealtis kuin kokematon kirurgi. Näin keskimääräinen työn tuottavuus voi olla korkeampi, kun pienempi porukka tekee pitkää päivää ja pitkät työurat.
Huipputasolle pääsemisen lisäksi myös siellä pysyminen voi vaatia pitkää päivää. Virtuoosimaisen soittotaidon ylläpitäminen, tai oman alan uusimman tutkimustiedon seuraaminen, ei välttämättä ole mahdollista virka-ajan puitteissa.
Joillain aloilla työtunnit kannattaa jakaa epätasaisesti tekijöiden kesken teknologisista syistä, jotka eivät välttämättä liity oppimiseen. Supertähtialoilla pieni määrä huippuja voi tuottaa valtaosan tuotoksesta. Suosituimpien artistien kannattaa keikkailla eniten, ja keikat taas voivat lisätä suosiota entisestään.
On luonnollista, että yleisen tuottavuuden kasvun myötä työpäivät ovat keskimäärin lyhentyneet. Vapaa-aika on normaalihyödyke - sitä “kulutetaan” enemmän kun vaurastutaan. Mutta edellä käsittelemäni ilmiöt, joiden yhteinen taloustieteellinen nimittäjä on henkilötason kasvavat skaalatuotot (increasing returns to scale), luonnostaan haraavat työpäivien lyhenemistä vastaan. Yhteisvaikutus on kokonaistyöaikojen entistä epätasaisempi jakautuminen.
Veikkaan, että monien alojen huippukyvyt, tai sellaisiksi pyrkivät, tulevat aina tekemään pitkää päivää. Heti ensimmäisenä tulevat mieleen taide, tiede, urheilu, ja yrittäminen.
Avainsanat: oppimiskäyrä, työurat
Aihealueet: Työmarkkinat
Tässä mielenkiintoista tekstiä asiaan liittyen: https://fee.org/articles/how-a-rule-to-reduce-fatigue-made-neurosurgery-less-safe/
Jutussa oli myös linkki tähän tutkimukseen: http://thejns.org/doi/abs/10.3171/2011.9.JNS116
Oppimiskäyrä/pitkät päivät?
Juuri näin, erikoistuminen on tärkeä pointti lääketieteessäkin. En suusyöpäpotilaana varmasti menisi ortopedin tai naistentauteihin erikoistuneen kirurgin hoitoon, vaikka olisi kuinka ‘huippu’ tai tuttu kirurgi. Ja ylipitkissä työvuoroissa päivystyksineeen virheitä tulee taatusti, ne olisi kiellettävä; tänään hyvä ehdotus/uutinen EU:lta ko. asiasta. 30-vuotisen hoitajaurani aikana (27 v. vain yövuoroja) koin liian monta kertaa, kuinka vastuuton ja unenpöpperöinen päivystävä lääkäri voi olla: ei jaksanut tulla osastolle tai kielsi soittamasta 112:een sanoen puhelimeen: mitä siitä hyödyt, konservatiivinen hoito, vaikka 50-v. potilas oli vain tutkimuksissa. Hoitajana otin vastuun 10-tuntisen työvuoroni aikana ja soitin 112, joka vei potilaan verenpainelääketiputuksen jälkeen (ei olisi muuten kestänyt kuljetusta) Meilahteen, jossa todettiin suolisolmu. Tämä muuten terve 50-v. nainen olisi siis lääkärin mielestä saanut kuolla Hgin akuuttisairaalaan! Ja liian monta muutakin samankaltaista kokemusta muistissani on. Lääkärit pitäisi pistää tekemään kolmivuorotyötä ilman päivystyksiä, jotta olisivat tolkuissaan työajalla, jota päivystysaikakin on. Tästä Lääkäriliitto kieltäytyi erään lakkonsa aikana, vaati vain lisää ‘liksaa’. … Nyt eläkkeellä itse teen 12-tuntisia työpäiviä: kirjoitan ja otan vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta - teen sen omasta halustani ja innolla ja kiinnostuksesta ilman palkkaa/palkkiota, enkä pyri ‘huipuksi’, vaan nautin tekemisistäni.
Muuten, kun tulosvastuu tuli terveydenhuoltoon vuosituhannen vaihtuessa, sairaalasta potilaita alettiin kotiuttaa tutkimatta ja huonossa kunnossa; seuraavana päivänä/yönä tuli moni takaisin osastolle päivystyksen kautta, jolloin hänet saatiin kirjattua sisään uutena ‘tapauksena’. Tämäkö on tulosvastuullisuutta?
Kirurgian osalta harjoittelumahdollisuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Viime vuonna Tampereella aloitettiin kirurgian harjoittelu ruumiita käyttäen. Eli nyt Suomen kirurgit (sekä opiskelijat että myös kokeneet kirurgit) pystyvät harjoittelemaan itselleen uuden tyyppisiä leikkauksia muutoinkin kuin aloittamalla ne ratkaisevat viillot elävällä potilaalla. Tuo kirurgien harjoittelukeskus on lajissaan ainoa Pohjoismaissa, ja myös Baltian maista tullaan Tampereelle harjoittelemaan leikkausten tekemistä.
Harjoittelumahdollisuus vähentää jonkin verran alkuvaiheen leikkausten riskisyyttä, joskaan ei poista sitä kokonaan. Mutta siis sama tilanne on kokeneidenkin kirurgien kohdalla: kun lääketieteellinen tieto kehittyy, leikkaustavat kehittyvät. Ja kerta toisensa jälkeen kokenutkin kirurgi joutuu opettelemaan uudenlaisia työtapoja. Jos kirurgi on aloittanut uransa 40 vuotta sitten, ei sen ajan leikkausmenetelmillä enää yksin pärjää pärjää, vaan kirurgia on muuttunut välissä varsin paljon. Ja näin lienee tulevaisuudessakin. Alan kehittyminen on lääketieteelle ominainen asia.
Kirurgiassa oppimiskäyrän kannalta käsittääkseni keskeinen asia on ERIKOISTUMINEN. Mitä enemmän voi tehdä samantyyppisiä leikkauksia, sitä todennäköisemmin ne onnistuvat. Siksi monet kirurgit erikoistuvatkin hyvin pitkälle (vaikkapa vain käsiin, suun alueelle tms.), ja pyrkivät tekemään paljon saman tyyppisiä leikkauksia. Kun kirurgi valitsee läheiselleen kirurgia, hän ei katso vain kokemuksen määrää, vaan saattaa huomioida myös tietonsa siitä, mikä on tuon kirurgin todellinen osaamisalue, ja missä sillä alueella hän on huippu suhteessa muihin saman erikoistumisalan kirurgeihin.
Mitä ylityötunteihin tulee, niin oma käsitykseni niiden kohdistumisesta on sellainen, että sellaisilla aloilla, joissa ylitöistä erikseen maksetaan, ylityötunteja eniten tekevät eivät useinkaan ole työn jäljeltään alansa parhaimmistoa edes perustuntiensa kohdalla. Vaikea kuvitella, että toisin olisi lääkärienkään kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta usein asia tuntuu menevän niin, että ylitöitä tekevät eniten joko rahaa eniten tarvitsevat tai sitten muita tunnollisemmat, jotka hoitavat muidenkin hommia velvollisuudentunnosta. Niin tieteessä, taiteessa kuin varmaan käsityöammateissakin (kirurgian luen käsityöammattien joukkoon) on paljon sellaisia, jotka käyttävät kyllä paljon aikaa työhönsä, mutta jotka eivät siitä huolimatta koskaan päädy huipulle.
Itse kannatan kyllä lisäkouluttamisia. Se mahdollistaisi valikoimisen ammattilaisten joukosta. Jos vaikkapa eri alojen kirurgeista olisi pulan sijaan hieman ylitarjontaa, tämä tarkoittaisi kyllä sitä, että myös harjoittelevia kirurgeja olisi suhteessa vähän enemmän (ja siten tähän liittyviä riskejä) - mutta myös sitä, että käsityöläisistä voisi tehdä valintaa. Nythän kaikki kirurgiksi joskus valmistuneet saavat tehdä töitä käytännössä niin paljon kuin vain haluavat tai ehtivät, koska heistä on suurta pulaa. Riippumatta juuri siitä, mikä on kenenkin kirurgin onnistumisaste leikkauksissaan missäkin elämäntilanteessaan.