Tässä esitelmä, jonka pidin viime lokakuussa Suomalaiselle Tiedeakatemialle. Sama kirjoitus löytyy myös Suomalaisen Tiedeakatemian vuosikirjasta 2012.
Oopperalaulaja Elizabeth Billington oli aikansa supertähti. Covent Gardenin ja Drury Lanen oopperatalot kilpailivat hänen kyvystään täyttää katsomot. Vuonna 1801 hänen tulonsa olivat yli 10 000 £, mikä vastasi noin 300 tavallisen työntekijän vuosipalkkaa.
Vertailun vuoksi, Lady Gaga oli vuoden 2011 hyvätuloisin naisartisti 90 000 000 dollarin tuloillaan.[1] Lady Gagan markkinaosuutta maailman musiikkipalveluiden kulutuksesta eivät rajoita aika tai paikka eikä ihmisäänen kantavuus. Hänen tulonsa (ennen veroja) oli noin 3500 kertaa USA:n keskipalkka, ja noin 100 000 kertaa maailman keskipalkka.
Yleinen tulotaso on noussut hurjasti sitten 1800-luvun alun, mutta supertähtien ansiotaso on noussut sitäkin enemmän. Monella alalla teknologinen kehitys on lisännyt eniten juuri kaikkein hyvätuloisimpien tuloja. Samalla näyttäisi siltä, että uusia aloja muuntuu supertähtimäisiksi aloiksi, jossa suhteellisen pieni huippu palvelee suurta osaa maantieteellisesti entistä laajemmista markkinoista. Mistä on kyse?
Aikansa huipputuloiset.
Kykyerot + skaalattavuus = supertähtitalous
Musiikki on hyvä esimerkki supertähtialasta. Musiikkialalla tuotantoteknologia toteuttaa molemmat supertähtialalle ominaiset piirteet. Ensimmäinen on henkilöiden väliset kyvykkyyserot, jotka saavat kuluttajat arvostamaan yhden tekijän tuotteita enemmän kuin toisen. Kuluttajan maksuhalukkuus mieluisimman artistin äänitteestä tai konsertista voi olla aivan eri suuruusluokkaa kuin maksuhalukkuus jostain toisesta äänitteestä, jonka tuotantoon käytetyt taloudelliset resurssit olisivat täysin samat.
Toinen supertähtitalouden vaatima piirre on suuri skaalattavuus tuotannossa ja kulutuksessa. Suuri määrä ihmisiä voi kuluttaa saman henkilön kertaalleen tuottamaa musiikkia vaikkapa samanaikaisesti. Jo ennen Billingtonin aikaa akustiikan huomioonottavat konserttisalit olivat huomattavasti lisänneet elävän musiikin skaalattavuutta.
Sittemmin teknologian kehitys on ottanut monta harppausta viihdealan supertähtiä edistävällä tavalla. Muusikko, näyttelijä, ja urheilija ovat kaikki esimerkkejä tehtävistä, joissa yhden henkilön tuotannon jakaminen yhä suuremmalle määrälle kuluttajia (ilman kasvua kustannuksissa per kuluttaja) on tullut monin tavoin helpommaksi.
Kun markkinoilla yhdistyvät kuluttajien näkökulmasta merkittävät henkilökohtaiset kykyerot sekä henkilökohtaisen tuotoksen suuri skaalattavuus, on seurauksena erityisen epätasainen tulojakauma, jossa pieni määrä kaikkein suosituimpia kykyjä pystyy palvelemaan suurta osaa laajasta kuluttajakunnasta. Toisin on henkilökohtaista läsnäoloa vaativien palveluiden markkinoilla: esimerkiksi lääkärit ja kokit eivät pysty samalla tavalla skaalaamaan tuotantoaan.
Voi hyvin olla, että kykyerot parhaiden kokkien ja lääkäreiden välillä ovat yhtä merkittäviä kuin erot näyttelijöiden välillä, ja että kuluttajien maksuhalukkuus kahden eri kokin tuottaman ravintola-aterian välillä on samaa suuruusluokkaa kuin kahden eri näyttelijän elokuvan lipun välillä. Ravintola-alan heikommasta skaalattavuudesta kuitenkin seuraa se, että kokkien välisiset kyvykkyyserot eivät näy samanlaisina tuloeroina kuin mitä nähdään näyttelijöiden välillä.
Yhä vain superimpaa
1800-luvun merkittävin taloustieteilijä Alfred Marshall arvioi 1890, että niin kauan kun lauluäänen kantavuus rajoittaa laulajan asiakkaiden lukumäärää niin yksikään laulaja tuskin merkittävissä määrin voi ylittää Billingtonin suhteellista tulotasoa.[2] Suurimpien konserttisalien koko oli 1800-luvulla niin suuri kuin mitä ihmisäänellä pystyi kattamaan. Supertähtiteknologia oli kuitenkin jo Billingtonin aikana huomattavasti vahvistunut muinaisista ajoista.
Hieman kärjistäen, ennen muinoin joka kylässä oli omat esiintyjänsä, joiden palkkiot tuskin paljoa poikkesivat kylien välillä, vaikka jossain olisikin ollut tavanomaista lahjakkaampi esiintyjä. 1800-luvun alussa musiikin jakelu kuluttajille vaati yhä henkilökohtaista läsnäoloa, mutta kaupungeissa esiintyjät pystyivät tavoittamaan suhteellisen suuren kuulijakunnan, mikä luultavasti houkutteli niihin etevimmät esiintyjät.
Sähköisten äänentoistolaitteiden kehitys on kasvattanut tähtimuusikoiden tulopotentiaalia entisestään, vaikkakin konsertoinnin samanhetkisyys rajoittaa kuulijakuntia yhä lähialueen väestön ja rakennuksen koon perusteella. Äänitteet ja sähköinen media räjäyttivät musiikin jakelun skaalaedut aivan toiselle tasolle, ja musiikkimarkkinoista on nyttemmin muotoutunut maailmanlaajuiset.
Sama kehitys on nähty muillakin viihde-aloilla: elokuvatähdet keräävät tulonsa elokuvateattereista ympäri maailmaa, huippu-urheilijoita seurataan suorissa lähetyksissä ympäri maailmaa. Siinä missä stadionien koko pisti ennen tietyn rajan jalkapalloilijoiden katsojamäärien (ja siten tulojen) eroille, nykyään valtaosa maksavasta yleisöstä katsoo pelejä television kautta ilman tarvetta olla samassa kaupungissa tai edes samalla pallonpuoliskolla.
Paremman skaalautumisen lisäksi tuotteen säilyvyyden pidentyminen voi vahvistaa supertähtiteknologiaa. Äänitteiden ajattomuuden ja tekijänoikeuksien keston ansiosta muusikoiden tulo-urat jatkuvat nykyään entistä pidempään. Paul McCartney oli vielä 2011 maailman 6. eniten tienannut sooloartisti, ja olisi luultavasti aika korkealla vaikka olisi jo lopettanut musisoinnin. Myös säilyvyys suosii supertähtiä keskivertoartistien kustannuksella. Nykyaikana levyttävä artisti joutuu kilpailemaan aiemmin eläneiden supertähtien kanssa. Tämä on ilmiö, joka on luultavasti vasta alussaan, koska menneiden äänitteiden varanto tulee vääjäämättä kasvamaan.
Vielä yksi supertähtien tuloja kasvattanut ilmiö perustuu tulovaikutukseen. Viihde on ns. ylellisyyshyödyke, mikä taloustieteellisenä terminä tarkoittaa vain sitä, että sen osuus kulutusmenoista kasvaa tulotason kasvaessa. Vaurastumisen myötä vapaa-ajan osuus on kasvanut, ja lisäeuroista käytetään suurempi osuus elokuviin kuin perunoihin. Kun viihdealan kokonaistulot kasvavat niin myös supertähdet hyötyvät, tosin tämän ilmiön ei supertähtialan sisällä tarvitse erityisesti suosia supertähtiä suhteessa keskivertokykyihin.
Kuluttajan näkökulma
Supertähtiä suosivan teknologian valtavaan kehitykseen nähden voi pitää aika pienenäkin muutoksena sitä, että Lady Gagan vuositulojen ja maan keskipalkan suhdeluku on noin 10 kertaa suurempi kuin Billingtonilla aikanaan. Jos makuja olisi vain yksi, niin supertähtimarkkinoilla kaikki kuuntelisivat täsmälleen samoja artisteja.
Jakelukustannusten lasku on kuitenkin johtanut ennen kaikkea tarjonnan monipuolisuuteen, eikä vain siihen että yhä useampi kuuntelisi saman parhaana pitämänsä muusikon musiikkia. Ennen kuunneltiin samaa trubaduuria ja katsottiin sama näytelmä, koska ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Supertähtiteknologian ilmeisin hyöty kuluttajille on, että kaikki voivat kuluttaa huippukykyjen tuotantoa asuinpaikasta riippumatta. Toinen merkittävä hyöty on valikoiman laajeneminen. Kun jakelukustannukset ovat pieniä ja markkinat maanosan- tai maailmanlaajuiset, niin yhä pienemmät markkinaraot kannattaa täyttää.
Ajatellaan vaikkapa jotain erikoista musiikkityyliä, joka innostaa prosentin murto-osaa väestöstä. Pienessä kaupungissa tämä tarkoittaisi kaveripiiriä, isommassa pientä konserttisalillista kuuntelijoita silloin tällöin. Maailmanmarkkinoista pienikin prosentin murto-osa on kuitenkin jo niin iso potti, että suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäävien markkinoiden huiput voivat toimia alalla päätoimisesti muusikkoina ja päästä hyviin jos ei aivan tähtitason tuloihin.
Kyvykkyys taloudellisessa mielessä
Tässä kohden on hyvä tarkentaa, miten taloustieteellinen määritelmä “kyvykkyydelle” poikkeaa arkikielestä. Voi olla, että on olemassa objektiivinen mittari, jolla Elizabeth Billingtonin paljon kehuttu lauluääni olisi ollut objektiivisesti aikakautensa paras, mutta tällainen mittari on Billingtonin tulojen määräytymisen kannalta tarpeeton.
Artistin kyvykkyys taloudellisessa mielessä rajoittuu yksinkertaisesti vain hänen kykyynsä saada asiakkaat valitsemaan hänen tuotteensa ohi muiden tuntemiensa tuotteiden. Siihen kokonaispakettiin, jonka perusteella kuluttajat tekevät valintansa, voi kuulua varsinaisen musiikin lisäksi muitakin elementtejä, kuten esiintyjän ulkonäkö tai vaikkapa hänen henkilökohtaisen elämänsä mielenkiintoisuus. Supertähtitalouden kannalta on merkitystä vain sillä, onko olemassa kuluttajien mielestä merkittäviä eroja eri henkilöiden tuotosten houkuttelevuudessa.
Toinen usein kiinnostusta herättävä kyvykkyyseroihin liittyvä ilmiö, joka ei ole tulojen määräytymisen kannalta merkittävä, on kysymys kyvykkyyserojen alkuperästä. Onko kyse synnynnäisestä lahjakkuudesta vai ovat syntyvätkö suurimmat tähdet kovimman harjoituksen ja työn tuloksena?
Sitkeys ja halu harjoitella ja tehdä kovasti töitä voivat jollain alalla olla se niukin kyky joka erottaa menestyjät keskinkertaisuuksista - kutsutaan sitä sitkeyttä sitten kyvykkyydeksi. Ala, jolla monet olisivat yhtä kykeneviä harjoittelemaan ja saavuttamaan huipputason ei pysyisi supertähtitaloutena kovin pitkään, koska huippupalkkiot houkuttelisivat uusia tulokkaita harjoittelemaan itsensä huipuiksi kunnes “huippukyvyt” eivät enää olisikaan harvinaisia.
Useimmin kyvykkyydessä lienee kyse jostain lahjakkuuden ja sitkeyden yhdistelmästä: saman synnynnäisen lahjakkuuden henkilöistä päätyvät kyvykkäimmiksi ne, jotka jaksavat harjoitella eniten. Supertähtialan toiminnan kannalta keskeistä on, että henkilökohtaisia huippukykyjä ei voi ostaa eikä siirtää henkilöltä toiselle. Rahalla voi rakennuttaa tehtaan tai kaksi, mutta paraskaan koulutus ei tee keskiverto-karaokelaulajasta uutta Billingtonia.
Kyvykkyyserojen vaikutukset markkinoihin ovat pidemmän päälle hyvin erilaiset kuin investointien kautta syntyneiden tasoerojen vaikutukset. Supertähtialan huippukyvyt ansaitsevat huomattavasti enemmän kuin keskivertotallaaja, mutta supertähtialalla toimivan yrityksen omistaminen ei ole sen parempi sijoitus kuin joku toinenkaan. Supertähtialan yrityksen ostamiseen käytettävä raha ei ole uniikki hyödyke - dollareiden välillä ei ole kykyeroja.
Jos levy-yhtiöitä tai jalkapalloseuroja omistamalla pääsisi käsiksi ylisuuriin tuottoprosentteihin, niin se houkuttelisi lisää sijoittajien rahaa kilpailemaan samoista tuotoista, mikä taas pienentää alan kaikkien omistajien tuottoja (mm. siksi että he kilpailullaan nostavat huippukykyjen palkat tasolle, jossa omistaminen ei sitten enää ole loistobisnes).
Sen sijaan Lionel Messin ilmestyminen jalkapallokentille ei houkuttele markkinoille lukuisia yhtä hyviä Messi-klooneja, jotka sitten neutraloisivat Lionel Messin kilpailuedun. Lionel Messinä oleminen voi pysyä rahasampona vaikka muut pelaajat investoisivat kuinka paljon rahaa tai aikaa tasonsa parantamiseen.
Supertähtitalous viihdealojen ulkopuolella
Tuloerojen U-käyrän muotoinen kehitys yli 1900-luvun on yksi selvimmin näkyvistä ilmiöistä länsimaiden tulokehityksessä. Lähes mikä tahansa tuloeroja kuvaava mittari näyttäisi ensin laskeneen noin toiseen maailmansotaan asti, ja sen jälkeen, maasta riippuen, kasvaneen hitaasti tai nopeasti 1980-luvulta lähtien. Esimerkiksi USA:ssa hyvätuloisimman prosentin osuus kaikista tuloista oli yli 15 % sekä vuosisadan alussa että lopussa, ja siinä välissä alimmillaan alle 10 %.
Hyvätuloisimman prosentin osuus kaikista tuloista eräissä maissa. Lähde: World Top Incomes Database.
Vuosisadan alkuosan merkittävin muutos tulojakauman kannalta oli yleisen koulutustason valtava kasvu, minkä seurauksena aiemmin niukkoja osaajia alkoi riittää, ja toimihenkilöiden tulopreemiot pienenivät.[3]
Viimeaikainen tuloerojen kasvu perustuu valtaosin siihen että ylimmät tulot ovat kasvaneet nopeammin kuin keskitulot, sen sijaan alempien tulojen ja keskitulojen suhde on ollut melko stabiili. Ylimpien tulo-osuuksien nousun puolestaan tiedetään suurimmaksi osaksi muodostuvan työtulojen (ei siis pääomatulojen) kovasta kasvusta.[4]
Voisiko supertähtiä suosiva teknologinen kehitys selittää osan ylimpien tulo-osuuksien kasvusta viimeisten 30 vuoden aikana? Jos “supertähtialaksi” tulkitaan kirjaimellisesti vain viihdeala, niin vastaus on, että vain hyvin pienen osan. Alle 2 % ylimmän tuloprosentiilin henkilöistä listaa USA:n verorekisterissä itselleen viihdealan ammatin, kun taas selvästi yleisin ammatti (31 %) on johtaja.[5] Onko johtaminen supertähtiala?
Yritysjohtamisessa tuotantoteknologia on paljon abstraktimpi käsite kuin vaikkapa musiikin tuotannossa ja jakelussa. Johtajien päätösten taloudelliset vaikutukset kuitenkin skaalautuvat johdettavan organisaation taloudellisen merkityksen mukana. Nykyteknologialla on aiempaa vaivattomampaa olla reaaliaikaisessa yhteydessä eri puolella maata tai maailmaa sijaitsevien alaisten ja liikekumppaneiden kanssa, joten yritysjohtajat voivat skaalata toimintansa suuremmalle alueelle ja suuremmille markkinoille kuin koskaan aikaisemmin. Joitain supertähtimäisiä piirteitä yritysjohtamisessa selvästi on, vieläpä sellaisia joita teknologinen kehitys on vahvistanut. Aivan ylimmällä tulotasolla yritysjohtajat näyttäisivät olevan talouselämän supertähtiä myös arkikielen medianäkyvyyteen perustuvalla supertähden määritelmällä.
Globalisaatio on taloudellisessa mielessä tehnyt maailmasta ikään kuin yhden kaupungin, tavalla josta hyötyvät hyvin monen alan huippukyvyt. Globalisaatio ja sarjatuotanto ovat tuoneet monelle asiantuntijuutta ja luovuutta vaativalle tuotannonalalle lisää supertähtialojen kaltaisia piirteitä. 1600-luvulla Antonio Stradivari oli viulunrakentamisen huippukyky koko maailmassa, mutta tuotanto oli käsityötä ja sen skaalaaminen kaukana supertähtiteknologiasta. Kysyntää hänen viuluilleen olisi varmasti ollut, mutta hän rakensi uransa aikana “vain” noin 1000 viulua, joten Stradivarius-viulujen markkinaosuus on väistämättä aina ollut pieni.
Nykyaikana tuotekehitys ja design ovat sarjatuotannon ja maailmanmarkkinoiden ansiosta supertähtialoja. iPhonen suunnitellut Jonathan Ive on pystynyt mekaanisen sarjatuotannon sekä alhaisten kuljetuskustannusten luomien globaalien markkinoiden ansiosta levittämään tuotoksensa kaikkialle maailmaan. Viime vuonna joka viides maailmassa myyty älypuhelin oli Iven suunnittelema, ja hänen tulonsa ovat varmastikin supertähtiluokassa. Ive muuten luultavasti lasketaan johtajaksi edellä mainitussa verorekisterissä, koska hän on yksi Applen yhdeksästä varatoimitusjohtajasta.
Tunnetut tähdet ja tuntemattomat kyvyt
Ajatus siitä, että huipputason yritysjohtajien kyvyt olisivat samalla tavalla harvinaisia kuin vaikkapa huippu-urheilijoilla voi tuntua oudolta. Eikö miljoonapalkkoja nauttivien johtajien paikalle olisi paljon halukkaita saman koulutuksen saaneita managerikandidaatteja, jotka olisivat suunnilleen yhtä hyviä kuin nykyiset, mutta valmiit hyväksymään paljon alemman palkan?
Näin voi hyvinkin olla. Mutta samassa joukossa on myös yhtä hyvältä vaikuttavia ja samat muodolliset vaatimukset täyttäviä ehdokkaita, jotka osoittautuisivat käytännössä katastrofaalisen huonoiksi - ja tietysti löytyy myös kaikkea siltä väliltä.
Merkittävin ero huippujohtajien ja monien muiden sellaiseksi haluavien välillä on siinä kuka on ikinä päässyt toimimaan yritysjohtajana. Koska vain pientä osaa halukkaista voidaan ikinä kokeilla oikeassa johtotehtävässä, niin markkinoilla on väistämättä aina hyvin rajallinen määrä tunnetusti ei-katastrofaalisia johtajia. Jos vaadittava kyky on sellainen, jota ei voi testillä tai kokeella todentaa, voi kykyjä löytää vain katsomalla miten henkilö pärjää aidossa työtehtävässä, ajan myötä ja aitojen resurssien kanssa. Käy helposti niin, että rajallinen joukko hyviä ja keskinkertaisia johtajia pyörii sitten samoissa tehtävissä, ja uusille lahjakkuuksille tulee tilaa lähinnä vain eläköitymisten ansiosta.
Tuntemattoman lahjakkuuden palkkaaminen on eräänlainen investointi, jonka tuottoa palkkaaja ei voi suojata: löydettyä lahjakkuutta ei voi “patentoida.” Jos yrityksen kokeilema tuntematon tyyppi osoittautuu tähdeksi, niin hyvin pian kilpailijatkin haluavat hänet, joten palkka täytyy nostaa tähtitasolle tai tähti lähtee muille töihin.
Vilkasliikkeisillä markkinoilla huippukyvyn löytäneen firman hyöty jää siten hyvin lyhytaikaiseksi. Sen sijaan epäonnistujien tuottamat tappiot jäävät varmuudella uusia kykyjä kokeilevan yrityksen niskoille. Siksi yksittäisen yrityksen kannalta on usein kannattavampaa yrittää palkata tunnettu keskinkertaisuus kuin yrittää etsiä uusia huippukykyjä. Koko markkinoiden tasolla tästä seuraa, että keskimääräinen kyvykkyys jää tehottoman alhaiseksi. Huippukyvyistä taas tulee erityisen niukkoja, mikä entisestään nostaa korkeimpia palkkoja.
Kirjallisuutta
Anthony Atkinson, Thomas Piketty, ja Emmanuel Saez (2011). Top Incomes in the Long Run of History. Journal of Economic Literature, 3-71.
Jon Bakija, Adam Cole, ja Bradley Heim (2012). Jobs and Income Growth of Top Earners and the Causes of Changing Income Inequality: Evidence from U.S. Tax Return Data. Unpublished paper.
Claudia Goldin ja Lawrence Katz (2008). The Race Between Education and Technology. Harvard University Press.
Marshall, Alfred (1890). Principles of Economics. London: Macmillan.
Rosen, Sherwin (1981). Economics of Superstars. American Economic Review, 845-858.
Saez, Emmanuel (2013). Striking it Richer: The Evolution of Top Incomes in the United States. Unpublished paper.
Terviö, Marko (2010). Superstars and Mediocrities: Market Failure in the Discovery of Talent. Review of Economic Studies, 829-850.
[1] The World’s Highest-Paid Musicians 2011, Forbes, 15.6. 2011.
[2] Alkuperäinen lainaus Sherwin Rosen (1981), joka on supertähtitalouden tutkimuksen ehdoton klassikko.
[3] Vuosisadan alkuosan data on kuitenkin harvaa ja heikkolaatuista, ks. Goldin ja Katz (2008).
[4] Atkinson, Piketty ja Saez (2011).
[5] Bakija, Cole, ja Heim (2012).
Avainsanat: tulonjako
Aihealueet: Työmarkkinat
[...] epätasaisesti tekijöiden kesken, on enemmän teknologinen eikä välttämättä liity oppimiseen. Supertähtialoilla pieni määrä huippuja tuottaa valtaosan tuotoksesta. Suosituimpien artistien kannattaa keikkailla [...]
MS, minä selitin, miksi rajaveroja kannattaa laskea. Sinä perustelit, miksi nettoveron nostaminen voisi lisätä työntekoa. Se vaatii sosiaaliturvan leikkaamista, koska sotu on negatiivista nettoveroa. Muuten rajaverot nousevat entisestään.
Olen samaa mieltä, että ei olisi katastrofi, jos Bach, Shakespeare, Pavarotti, Messi ja Hugo olisivat vähän huonompia, mutta ei se merkityksetöntä olisi. Jos johtajat ja talouselämän huippuekspertit olisivat huonompia, me muutkin olisimme ajan mittaan paljon köyhempiä.
Tiedemies, markkinoille tulemisen kustannukset voivat olla korkeat luonnostaankin monesta syystä kuten ehdokkaiden testaaminen pääjohtajina.
Vielä sananen investoinneista: Hyvin merkittävä osa superstara-talouden investoinneista on rent-seekingiä, kuten lainopillisia kuluja. Toinen keinotekoisen monopoliliiketoiminnan karakterisoiva piirre onkin suuret lainopilliset kulut. Big Pharman (joka on monilta osin poikkeus, enkä parjaa teollisuutta sinänsä) kuluista hyvin suuri osa on lainopillisia kuluja siitä, että varaudutaan oikeustaisteluihin joko patentteja puolustamaan tai sitten lääkkeiden aiheuttamista sivuvaikutuksista.
Pointti: Skaalautuvuus ei ole “syy” supertähtitalouteen. Rent-seeking on.
Keikkailevan staran “skaalautuvuus” on rajallista. Toisaalta, kaikki mikä on aidosti skaalautuvaa, painuu marginaaleiltaan niin, että jakauma litistyy. Näin on pakko käydä, jos alla oleva “kyvykkyyden” mittari on edes kuten miten normaalijakautunut. Winner-take-all- ilmiö on mahdollinen vain jos joku voi oikeasti pitää kilpailijat poissa pelistä.
On toki oikeasti winner-take-all- ilmiöitä. Esimerkkinä voi pitää vaikka googlea hakukoneena. Siinä on tilanne, joka skaalautuu aidosti, jota ei tarvitse suojella, ja josta syntyy joka tapauksessa monopoli. tämä johtuu siitä, että ei ole mitään väliä sillä, kuinka hyvä toiseksi paras hakukone on, kaikki käyttävät parasta.
Verkostovaikutukset ovat toinen ilmiö, jossa potenssijakaumia syntyy ilman ulkopuolisten puuttumista. Facebook, anyone? Näissä tilanteissa syntyy lisäarvoa siitä, että käyttäjiä on paljon. Tällaisessa tilanteessa syntyy monopoli. Toisaalta, Facebookin “asiakkaat” eivät olekaan sen käyttäjät, vaan käyttäjät ovat tuote, jota Facebook myy. Samalla tapaa Googlen business-malli on toiminut. Tämän taloustiedettä ei ole vielä kunnolla kirjoitettu, esimerkiksi faxien tai pelikonsolien tms tapaisten verkostovaikutuksella rahastettiin perinteisesti niiltä käyttäjiltä, jotka tekivät päätöksen liittyä verkostoon. Tässä verkostovaikutus on resurssissa joka myydään.
Minusta on kuitenkin ilmeistä, että patentein, mallisuojin, tekijänoikeuksin jne, luodaan keinotekoisia monopoleja, ja se selittää ison osan “superstarataloudesta”. Jos staran tienestit olisivat riippuvaisia mainossopimuksista jne, niin jakauma olisi tietty myös hyvin epätasainen, mutta väittäisin että skaala olisi aika paljon pienempi.
Tiedemies, tuo monopoliargumentti pitää paikkansa niiden tulojen osalta mitkä tekijä saa levyistä, sopimuksista tv/radio-asemien kanssa yms.
Mutta live-keikkojen tuotot ja mahdollisen oheistuotemyynnin tulot silti aiheuttaisivat huomattavan tulopreemion suhteessa minunkaltaiseeni konttoriorjaan!
Tämä tilannehan on täysin keinotekoisesti saatu aikaan tekijänoikeuslaeilla. Mitään supertähtitaloutta ei olisi, ellei sitä olisi tietoisin päätöksin luotu. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi siinä, että Applella on muutamia kymmeniä tuhansia työntekijöitä, ja sen voitot ylittävät koko vähittäiskauppasektorin voitot USA:ssa, vaikka jälkimmäisellä on miljoonia työntekijöitä.
Monopolit näyttävät tältä. En ihan heti ymmärrä miksi kirjoitus ei tee sitä ilmeistä johtopäätöstä, joka tästä on: Monopolioikeudet lakkauttamalla tulonjako tulee tasaisemmaksi ilman että täytyy tehdä mitään muuta. Puhumattakaan siitä, että käytännössä kaikkien (siis muiden paitsi monopolisupertähtien) hyvinvointi lisääntyy huimasti.
- “Korkea veroaste saa monet huippukyvyt tekemään lyhyempää työviikkoa ja pidempiä lomia, kun silläkin pärjää…”
Matalalla veroasteella sitä vasta pärjääkin! Voi tehdä vielä lyheympää viikkoa, pitää pidempiä lomia ja jäädä varhain eläkkeelle. Millaista empiiristä evidenssiä muuten on siitä, että korkea tuloveroaste vähentää ihmisten tekemän työn määrää?
Varsinkaan viihdeteollisuudessa (ml. huippu-urheilu) veroasteella ei luultavasti ole mitään vaikutusta siihen kuinka “hyvää” viihdettä tuotetaan. Kulttuuri tuottaa jatkuvasti uusia supertähtiä, ihan riippumatta siitä paljonko staroille jää käteen. Jos ei olisi Lady Gagaa, olisi joku toinen popin kuningatar. Jos ei Messi olisi maailman paras futaaja, joku toinen olisi. Viihteen kuluttaja ei huomaisi mitään eroa. Teinin seinällä on joka tapauksessa jonkun juliste.
Supertähteys on monenlaisten investointien tuote, joilla tuetaan useissa tapauksissa ihan aitoakin lahjakkuutta. Investointeja ei kuitenkaan tehdä kenen tahansa keskivertokoheltajan kohdalla siksi, että viihdemarkkinat ovat huomattavasti arvaamattomammat kuin normaalit hyödykemarkkinat. Tämän vuoksi tarkkaa valikoitumista tapahtuu, mutta sitten jos johonkin päätetään investoida vaikkapa laulutähtenä, häärää tuotantokoneistossa sekä parhaat säveltäjät siinä missä viimeisin tuotantoteknologia kuin markkinointikoneistokin.
Lahjakkaita tähtiä on, trendejä tulee ja menee, mutta niitä myös aktiivisesti luodaan.
Ja toisaalta, tätä mainitsemaasi tähtien tehtailua kyllä mielestäni jossain määrin harrastetaan, kuten television laulukyky- ja vastaavista ohjelmista käy ilmi. Tässä taas panokset hajautetaan ja investoinnit ovat yksittäisten laulajien kohdalla huomattavasti lyhytaikaisempia - ensimmäisen levyn jälkeen ura ottaa suurimmassa osassa tapauksista jo laskevan käyrän alleen. Mutta investoimalla kymmeneen laulajaan vuoden ajan - yhden laulajan kymmenen vuoden investoinnin sijaan - voi huomattavasti vähentää epävarmuuksia.
Aivan kuten siis politiikassakin, näkyvyys avittaa menestystä huomattavasti, muttei takaa sitä.
Korkea veroaste saa monet huippukyvyt tekemään lyhyempää työviikkoa ja pidempiä lomia, kun silläkin pärjää ja lisätöistä jo nyt suurin osa menee verottajalle tai sivukuluihin: jo nykyveroasteella on tämä ongelma.
He myös valitsevat tuottavan alan tai työpaikan sijasta kivan alan ja työpaikan, opiskelevat rennommin, eivät matkusta ja muuta työn perässä, eivät ryhdy riskiyrittäjiksi jne. Kultamunahanhea ei kannattaisi tappaa näin korkealla veroasteella.
Ehkä verokilpailussa on myös kyse siitä että eri maisssa on tulon käsite erilainen.
Mikä on muuten taloustieteellisessä mielessä tulo? Jos omistan soramontun ja myyn sieltä soraa niin onko se tuloa? Oletetaan että palkkaan muut tekemään työt. Jos saan perhe yrityksestä osinkoa niin onko osinko tuloa? Jos myyn osakkeeni 20 vuoden jälkeen pois niin syntyykö myynnistä tuloa?
Austrian: totta että mitä enemmän tuloerot aiheutuvat synnynnäisistä kykyeroista, sitä vähemmän hyvinvointitappiota syntyy korkeistakaan tuloveroprosenteista.
Tosin silloinkin maiden välinen verokilpailu täytyy ottaa huomioon, mihin liittyen kirjoitin aiemmin: http://blog.hse-econ.fi/?p=2648
Hei Marko.
Jos supertähteyden kyvykkyys on yhdistelmä luontaista kapasiteettia ja tuuria eikä sitä voi hankkia investoimalla koulutukseen niin eikö kyseessä ole taloustieteellisesti maanvuokran differentiaalista hyvän sijaintipaikan ja normaalisijaintipaikan liikekeskusten välillä? Siis suurin osa ylijäämästä menee omistajalle tai sen resurssin haltijalle.
Ja eikö sellaista ylijäämää voi verottaa pois ilman että se vaikuttaisi kannustimiin? Könttäsummavero huippukyvykkyyksille…
Markkinoinnin voi laskea investointeihin, siinä mielessä kuin pohdin kohdassa “Kyvykkyys taloudellisessa mielessä.” Jos investoimalla markkinointiin voisi tehdä kenestä tahansa keskivertoartistista supertähden, niin tällä tavalla luotuja supertähtiä luodaan kunnes niiden investointien tuotto putoaa.
Markkinoinnin teknologia on skaalautunut muun joukkoviestinnän mukana, joten jonkun verran supertähteyttä odottaisin siltäkin alalta löytyvän. Jos taito markkinoida onkin se niukin kyky, niin tulotilastojen kärjessä pitäisi näkyä markkinoinnin huippuammattilaisia eikä viihdyttäjiä.
Tsägällä varmasti on merkitystä sellaisen uran alkuvaiheessa, jossa yhtä hyvältä näyttäviä potentiaalisia tähtiä on liikkeellä enemmän kuin ehditään kokeilla.
Mitä tulee JK Rowlingsin rikospokkariin, niin viittaan taas tuohon kohtaan “kyvykkyys taloudellisessa mielessä.” Kirjailijan mielenkiintoisuus henkilönä on monelle kuluttajalle merkittävä tekijä. Megasuosittujen lastenkirjojen tekijä on saman rikospokkarin kirjoittajana ilmeisestikin mielenkiintoisempi kuin tuntematon pulliainen.
Tässä kirjoituksessa ei otettu huomioon millään tavalla markkinointia tai muita mekanismeja, joilla supertähdet valikoituvat. Jokainen viihdeteollisuutta hieman tunteva tietää, kuinka suuri merkitys myös henkilökohtaisilla suhteilla on artistien valikoitumisprosessissa.
Mielenkiintoista on myös verrata nykypäivän supertähtiä/lahjakkuuksia vaikkapa 1700-luvun vastaaviin, jolloin valikoituminen tapahtui taas pitkälti hovin mieltymysten perusteella, ainakin Euroopassa. Lapsinero Mozart luotti liikaa kyvykkyyteensä mutta joutui lopulta taipumaan hovisäveltäjäksi, aivan kuten moni muukin aikalaisensa.
Luin hiljattain mielenkiintoisen artikkelin, jossa argumentoitiin, että menestyksessä kysymys on myös kumuloituneesta aiemmasta menestyksestä käyttäen esimerkkinä empiiristä tutkimusta ja J. K. Rowlingin viimeisintä.
Myös sattumalla on sijaa, kenestä kandidaatista massan seassa nousee tähti, ja ketkä saavat pysyä siellä massassa jatkossakin.
http://www.bloomberg.com/news/2013-07-19/j-k-rowling-and-the-chamber-of-literary-fame.html