Suomalaisessa eläkekeskustelussa on jumiuduttu puhumaan eläkeiän nostosta. Liian alhainen eläkeikä ei kuitenkaan ole eläkepolitiikan suurin ongelma eikä eläkeiän nousu eläkeongelmaa yksin ratkaise. Loppujen lopuksi oleellisinta on, että eläkkeet turvaavat riittävän toimeentulon ja että eläkkeet pystytään maksamaan ilman kohtuuttoman kovaksi kiristyvää verotusta.
Syksyn odotetuimpia kirjauutuuksia lienee Jukka Pekkarisen vetämän ryhmän tekeillä oleva eläkeraportti. Valmista pitäisi tulla tämän vuoden loppuun mennessä niin, että työmarkkinajärjestöt ehtivät sopia vuonna 2017 voimaantulevasta eläkeuudistuksesta. Tarkalleen ottaen Pekkarisen ryhmänkään tehtävänä ei ole pohtia eläkkeelle jäämisiän nostamiskeinoja vaan - työmarkkinajärjestöjen työurasopimuksen mukaan “…arvioida vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutuksia ja lisätoimien tarpeellisuutta sen turvaamiseksi että eläkejärjestelmä pysyy elinajan odotteen pidetessä taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävänä“. Suomeksi käännettynä sosiaalinen kestävyys tarkoittanee tarpeeksi suuria eläkkeitä ja taloudellinen kestävyys eläkejärjestelmän kykyä niiden rahoittamiseen. [1]
Eläkeongelman demografisista lähtökohdista ei vallitse suurta erimielisyyttä. Suomalaiset elävät koko ajan entistä vanhemmiksi ja eläkejärjestelmän pitää pystyä maksamaan eläkkeitä entistä pidempään eläville. Samalla ikäluokkien koosta johtuen työikäisiä maksajia on entistä vähemmän. Eläkejärjestelmässä eliniän pitenemiseen on varauduttu rahastoimalla osa eläkemaksuista ja ottamalla käyttöön eläkkeitä automaattisesti leikkaava elinaikakerroin. Kumpikin kaukonäköisiä ratkaisuja. Ongelmaksi nousee, että elinaikakerroin pienentää ennusteiden mukaan nykyisten kaksikymppisten tulevia eläkkeitä jopa 20%. Tästä huolimatta työeläkemaksun ennustettu korotustarve on pitkällä aikavälillä noin 5%, mikä siis käytännössä tarkoittaa työn verotuksen kiristymistä.
Jos nykyjärjestelmää muutettaisiin nostamalla vanhuuseläkkeen ikärajaa pitäen kaikki muut eläkejärjestelmän parametrit vakiona, eläkejärjestelmän kestävyys ei juuri paranisi. Vielä hullummin kävisi, jos elinaikakerroin korvattaisiin indeksoimalla vanhuuseläkkeen alaikäraja elinajan odotteeseen. Tällöin nimittäin esimerkiksi 65-vuotiaana eläkkeelle jäävän kuukausieläke säilyisi ennallaan, mutta eliniän pidetessä eläkettä maksettaisiin entistä pidempään eli lopulta entistä enemmän. Taloudellisesti kestävässä ratkaisussa eläkkeiden on pakko pienentyä eliniän pidetessä - vaikkapa sitten nykyisen elinaikakertoimen mukaisesti. Toinen vaihtoehto on, että aikanaan vaikkapa 65-vuotiaana eläkkeelle jäävä saa samansuuruisen kuukausieläkkeen kuin mitä nyt saa 63-vuotiaana eläkkeelle jäävä. Kyseessä olisi siis eläkeiän nosto, mutta tavalla, joka käytännössä samalla tarkoittaa eläkkeiden karttumisprosenttien pienentämistä eli eläkkeiden leikkaamista.
Itse asiassa eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta on jo nyt suurin piirtein samantekevää, minkä ikäisenä ihmiset keskimäärin jäävät vanhuuseläkkeelle. Vanhuuseläkejärjestelmä on vakuutusmatemaattisesti reilu. Eläkkeelle siirtymisen lykkääminen kasvattaa eläkettä niin, että loppuelämän aikaisten eläkkeiden nykyarvo säilyy keskimäärin suunnilleen ennallaan. Sen sijaan esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrän lasku pienentäisi eläkejärjestelmän kustannuksia, koska työkyvyttömyyseläkkeisiin ei tehdä vastaavia aktuaarisia vähennyksiä. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrän vähentäminen tosin on helpommin sanottu kuin tehty.
Yksi vanhuuseläkejärjestelmän ongelmista on, että aktuaarisesti reiluja eläkkeen karttumaprosentteja laskettaessa ei oteta huomioon järjestelmän ulkoisvaikutuksia. Vaikka aikaisemmin eläkkeelle jäävä saakin sen verran pienempää kuukausieläkettä, että eläkkeiden nykyarvo säilyy suunnilleen ennallaan, kärsii yhteiskunta tappiota pienemmän verotulokertymän vuoksi. Tämän korjaaminen olisi mahdollista ikärajoja muuttamattakin rustaamalla eläkkeen karttumisprosentteja tai eläkkeiden verotusta. Aktuaarisesti reilussa, ulkoisvaikutukset huomioon ottavassa järjestelmässä eläkkeelle jäämisen lykkäämisen pistäisi kasvattaa ja eläkkeelle jäämisen aikaistamisen pienentää (netto) kuukausieläkkeitä siis entistä enemmän. Vapaus valita säilyisi, mutta siitä joutuisi maksamaan lähempänä todellisia kustannuksia olevan määrän.
Ikärajojen muuttamisesta on aktuaarisesti reilussa järjestelmässä hyötyä vain, jos eläkkeelle jäävät eivät ymmärrä omaa parastaan, vaan jäävät “liian aikaisin” “liian pienille” eläkkeille, kuten esimerkiksi Nick Barr keväällä Eläketurvakeskuksen sarjassa ilmestyneessä raportissaan epäilee. On vaikea sanoa, miten aiheellinen huoli on, varsinkin kun kasvava joukko eläkeläisiä tekee edelleen ansiotyötä eläkkeelle jäätyään.
Hiukan monimutkaisemmaksi optimaalisen eläkejärjestelmän suunnittelu menee, jos eläkkeelle jäämistä miettivät reagoivat taloudellisiin kannustimiin ja jos ihmisillä on eläkejärjestelmän suunnittelijoita parempi käsitys omasta terveydestään tai jäljellä olevasta eliniästään. Tällaisessa tilanteessa täysin aktuaarisesti reilu järjestelmä tulisi eläkeyhtiöille kalliiksi. Eläkkeelle jäämistä lykkäisivät ja suurempia eläkkeitä kartuttaisivat ne, jotka tulevat elämään pisimpään ja saamaan siksi elinaikanaan eläkkeitä enemmän kuin ehtivät maksaa eläkemaksuja. Liukuvaan eläkeikään liittyy siis sama ongelma kuin vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Vakuutusmaksuja maksavat mieluiten ne, joiden tapaturmariski on suurin. Eläkevakuutuksessa riski liittyy siihen, että elää odotettua pidempään. Eläkeyhtiöt eivät saa diskriminoida ja periä kovempia vakuutusmaksuja esimerkiksi naisilta ja korkeakoulutetuilta, joiden elinajanodote on suurin, ja vastaavasti myöntää alennuksia viinaan meneville, perinnöllisistä sairauksista kärsiville tupakoitsijoille, joiden elinajanodote on alhaisempi. Lopputuloksena pisimpään elävät kartuttavat isompia eläkkeitä, joita aikaisemmin kuolevat subventoivat. Aktuaarisesti täysin reilussa järjestelmässä jossa ihmiset saavat vapaasti valita eläkeikänsä saldo on valikoitumisesta johtuen eläkeyhtiöiden kannalta negatiivinen ja ne tekevät tappiota.
Optimaalisessa kannustinvaikutukset huomioon ottavassa second-best ratkaisussa eläke kasvaa sitä suuremmaksi mitä myöhemmin jää eläkkeelle, mutta vähemmän kuin aktuaarisesti reilulla tavalla. Optimiratkaisuun liittyy siksi myös työn tarjontapäätöstä vääristäviä elementtejä, jotka kannustavat jäämään aiemmin eläkkeelle kuin mitä täysin aktuaarisesti reilu järjestelmä tekisi.[2] Tämän vuoksi optimaaliseen vanhuuseläkejärjestelmäänkin voi periaatteessa liittyä valinnan vapautta koskevia rajoituksia kuten ikärajoja, joiden muuttaminen on siksi mahdollinen osa eläkeuudistuspakettia. Mutta millaiselta tarkkaan ottaen pitäisi parhaan mahdollisen eläkejärjestelmän parametrien tällöin näyttää ja missä suhteessa ne ovat suomalaiseen järjestelmään verrattuna, onkin sitten hankalampi kysymys, johon tähänastisella taloustieteellisellä tutkimuksella näyttää olevan vähänlaisesti vastauksia. Toisaalta loppujen lopuksi eläkeuudistusta tehtäessä on optimaalisuutta oleellisempaa löytää kohtuullinen ratkaisu, josta työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat onnistuvat pääsemään yksimielisyyteen.
[1] Pekkarisen ryhmän tekeillä olevista ehdotuksista minulla ei ole minkäänlaista sisäpiiritietoa, vaikka muutaman kerran olen ryhmän kokouksissa ollut esittelemässä arviotamme vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutuksista. Puheoikeuden eläkepolitiikassa aion silti säilyttää. Julkistaloudesta ja työn taloustieteestä tutkimusta tekevälle professorille eläkekeskusteluun osallistumista voi pitää melkein velvollisuutenakin.
[2] Tämä teoreettinen tulos löytyy monestakin lähteestä. Ks. esim. Diamond and Mirrlees. “A model of social insurance with variable retirement.” Journal of Public Economics 10.3 (1978): 295-336; Diamond and Mirrlees. “Payroll-tax financed social insurance with variable retirement.” The Scandinavian Journal of Economics (1986): 25-50 tai Cremer, Lozachmeur, and Pestieau. “Social security and retirement decision: A positive and normative approach.” Journal of Economic Surveys 22.2 (2008): 213-233. Realistisia simulaatioharjoituksia on vähemmän. Harvoja löytämiäni tuoreehkoja esimerkkejä on Simonovits (2003). Designing optimal linear rules for flexible retirement. Journal of Pension Economics and Finance, 2(3), 273-293
Aihealueet: Lajittelematon
Johtopäätöksenä edellisestä totean vielä, että elinikäodote-eroista johtuen tilanne on se, että lyhyttä elämää jostain syystä itselleen odottavan (jolla on esim. tiedossaan perinnöllisiä sairauksia) kannattaa jäädä työelämästä mahdollisimman aikaisin pois, jotta ehtii ylipäätään saada eläkettä, mikäli nämä katsovat asiaa vain omasta taloudellisesta perspektiivistään. Osalla ihmisistä eläkkeen odotusarvo on sitä pienempi, mitä pidempään ovat töissä. Vastaavasti pitkän eliniän odotteen ihmisten kannattaa olla töissä superkarttuma-aikakin, eli ainakin 68-vuotiaaksi, koska lisätulojen odotusarvo ei ole vain neutraali, vaan osalla selkeästi positiivinen, minkä jälkeen tietää parempaa eläkettä olevan tiedossa todennäköisesti esim. 30 vuodeksi.
“Vanhuuseläkejärjestelmä on vakuutusmatemaattisesti reilu. Eläkkeelle siirtymisen lykkääminen kasvattaa eläkettä niin, että loppuelämän aikaisten eläkkeiden nykyarvo säilyy keskimäärin suunnilleen ennallaan.”
Vakuutusmatematiikka huomioi normaalisti taustafaktoreita. Niitä ovat esimerkiksi sukupuoli ja ammatti. Osassa ammateista elinikäodote on yli 10 vuotta toisia pidempi. Itse asiassa lukuisten tutkimutsen mukaan nimenomaan pienituloisten eliniänodote on suurituloisia huomattavasti alempi. Tämä on eläkejärjestelmän reiluuden kannalta iso ongelma. Vastaavasti miesten elinikäodote on keskimäärin naisia lyhyempi. Eläkejärjestelmä huomioi vain iän ja työhistorian, ja käyttää elinikäodotteena jotain keskimääräistä suomalaista yhtä lukua, eikä huomioi mitenkään henkilön odotettavissa olevaa elinikää.
On kuitenkin vakuutusmatematiikan kannalta iso ero siinä, tarvitseeko ihmiselle maksaa eläkettä todennäköisesti 10 vuotta vai 30-40 vuotta. Jos eläkejärjestelmä perustuisi eläkeyhtiöiden kehittämiin järjestelmiin, eläkevakuutuksen hinta määräytyisi henkilökohtaisen elinikäodotteen mukaan. Nyt laki määrää eläkevakuutuksen hinnoittelun kaikille samaksi. Se suosii pitkän eliniän odotteen ihmisiä, ja vastaavasti sorsii lyhyen eliniän odotteen ihmisiä.
Valtion toimintatapamallissa ei ole otettu huoltosuhdetta huomioon ja niniesteriön kasvuennusteet ovat olleeet liian ylioptimistisa.
Toinen meidän teollisuuden kivijalka on metsäteollisuus, jonka lehdistö esitelllyt iltaruskon toimialaksi,- näin ei ole laita.
Teollisuuden käyttöaste 100% mutta kokonisuudessaan työn tuottavuus on tehotonta ja pitäisikö lähteä miettimimään euron devalvointia tai kai muodostaa Yhteis - Pohjoismainen rahaliitto?
Jos vanhan työntekijän tilalle ei ole tarvetta palkata uutta niin silloinhan se tarkoittaa että nykyisestä työvoimasta ei ole puristettu kaikkia mehuja irti!
Siis kansantalouden tuotantoa olisi mahdollista kasvattaa ilman panosten kasvattamista.
Miksi tuollainen tehottomuus sallitaan? Mitä hyötyä siitä on?
Muutamia näkökulmia työurien pidentämisestä työantajanäkökulmasta. Siis tahtotila ja tulokset ovat täysin ristiriitaisia. Miksei voitaisi avata keskustelua opiskelun kustannuus/ hyöty tehokkuudesta ja nuorten saamisesta työpaikoille ja töihin. Työurien jatkaminen on mahdollista toisilla toimialoilla ja osassa ammattiryhmissä muttei kaikilla aloilla. Meillä on myös tehollininen työika 75% laskennillista tunneitsa.
Allaon Eläketurvakeskuksen tekemästä selvityksestä ote mitä työnanantajat ajattelevat työurien pidentämisestä.
•Työurien pidentämisen tavoitetta pidetään tärkeänä hieman yli puolessa työpaikoista -vain noin joka kolmannessa työpaikassa uskotaan työurienpitenemiseen omalla toimipaikalla
•Työnantajien tuki työssä jatkamiselle on pysynyt vuoden 2004 tasolla-voimakasta tukea annetaan vain harvoissa työpaikoissa
•Neljäsosa työnantajista halukas työllistämään nykyistä enemmän 55-vuotiaita, halukkuutta vanhuuseläkeikäistentyöllistämiseen vain vähän-kiinnostus ikääntyneiden työllistämiseen ei ole juuri lisääntynyt vuodesta 2004
•Vanhuuseläkkeelle siirtyneen tilalle palkataan useimmiten uusi työntekijä -näin tapahtuu yleisimmin kuntasektorilla, harvimmin valtiolla
Ihmettelen, että mihin se yhteiskunta sitä ikääntyneiden työpanosta oikein tarvitsisi, kun todellinen työttömyys pyörii jo nyt 400000 henkilön vaiheilla. Minusta eläkeikäkysymysten pohtiminen on ajanhaaskausta tuolla luvulla.
Myös EK tekemä tutkimus kertoo selvin sanoin, että ikääntyneitä ei kaivata työpaikoille.
Optimaalisuuden määrittely tulee monimutkaisemmaksi, jos otetaan huomioon kannusteet kouluttautua ja progressiivinen verotus. Verotulojen kannalta on hyvä että eläkejärjestelmä kannustaa kouluttautumaan ja että hyvin koulutetut tekevät mahdollisimmat pitkät työurat. Mahdollisuus nostaa eläkettä samaan aikaan kun on töissä tekee eläkejärjestelmän reilummaksi lyhyen elinajan odotteen omaaville.
Itseasiassa jo keskiajalla tietyt kaupungit/ruhtinaskunnat möivät tuollaisia maksullisia eläkkeitä. Eläkkeen ostaja maksoi tietyn määrän rahaa etukäteen ja sai vastineeksi rahavirran koko loppuelämäkseen.
Hollannissa Jan de Witt niminen myöhempi valtionhoitaja oli nuorempana tehnyt kuolleisuuteen perustuen todennäköisyyslaskelmia ja havainnut että ihmiset elävät pidempään, ts. silloisilla maksullisen eläkkeen hinnoilla he saivat etua eläkkeen myyjän kustannuksella. Siis eläke ei olisi ollut aktuaarisesti reilu vaan eläkkeen nykyarvo olisi ollut suurempi kuin eläkkeestä maksettu hinta….
Työkyvyttömyyden arviointi tuottaa jatkuvasti oikeusmurhia ja -riitoja. Tätäkö pitäisi lisätä? Työkyvyttömyyseläke myös palkitsee huonoista elämäntavoista ja rankaisee hyvistä sekä suosii epäoptimaalisen kuluttavia aloja.
Työkyvyttömyyseläkevakuutusmaksu saisi riippua jyrkemmin painosta, kunnosta, tupakoinnista ym. Valtio tekisi sen väärin, joten hinnoittelu pitää jättää markkinoille.
Kari, jos meillä olisi vain työkyvyttömyyteen perustuva julkinen eläkejärjestelmä niin eläkemaksut olisivat nykyistä alemmat. Siis talous olisi työvoimakustannusten osalta kilpailukykyisempi.
Mutta kuinkahan nopeasti tietyt alat muodostaisivat omat työsuhteeseen perustuvat lisäeläkejärjestelmänsä joilla olisi mahdollista jäädä eläkkeelle?
Eläkejärjestelmiä perustivat ensimmäisinä valtiot virkamiehiään varten. Eläke oli ýksi tapa palkita työsuorituksesta..
Valtiot myös möivät perpetuiteetti - nimisiä arvopapereita, joilla tietty omaisuuserä muutettiin koko loppuiän kestäväksi rahavirraksi. Siis maksullinen eläke viimekädessä.
Miksi perpetuiteetti - ideaa ei otettu nykyisen eläkejärjestelmän pohjaksi?
Alun perin eläkkeen ajatuksena oli kai turvata toimeentulo työkyvyttömille. Luin pari vuotta sitten Päätalon Iijoki-sarjan, jossa Päätalo kertoo, ettei hänen isänsä olisi millään jäänyt eläkkeelle, vaikka oli jo melkein 70 ja työskenteli tieukkona - hoiti tiettyä maantietä - Kainuussa. Isä ei ollenkaan ymmärtänyt, että maksetaan siitä, että makaa kotona, vaikka pystyisi töihinkin.
Tästä tuli mieleen, että yksi mahdollisuus olisi poistaa eläkeiät kokonaan ja kaikki eläkkeet olisivat työkyvyttömyyseläkkeítä. Jos työkykyä lääkärin mielestä on, niin töihin pitää mennä, vaikka olisi 70. Yksi nykyisen järjestelmän ongelmiahan on se, että eläkeikä on sama kaikille, vaikka työt ovat hyvin erilaisia.
Hei Hannu.
Jos eläkeläisiltä ja työttömiltä vaatisi yhteiskunnallista työpanosta menetetyn tuotannon verran niin valtio ei menettäisi resursseja vain sen takia että ihmisillä on erilaisia preferenssejä..
Tulojen verottaminen on kapasiteetin verottamisen approksimaationa aika karkea.
Mielenkiintoista pohdintaa. Aktuaarisesti reilun eläkkeen osan sosialisoiminen ulkoisvaikutuksiin vedoten on tietenkin mahdollinen vaihtoehto. Tällainen järjestely ei välttämättä kaipaa minkäänlaisia ikärajoja. Sosialisoitu osuus voisi olla sitä suurempi mitä nuorempana vanhuuseläkettä alkaa nostaa. Järjestelmä on olisi outo lintu sikäli, että emme esimerkiksi määrää sanktioita sille, jos joku ei syystä tai toisesta osallistu valtion verotulojen kartuttamiseen.
Toinen tapa hoitaa samaa ongelmaa on asettaa (eliniän odotteen tahdissa muuttuva tai muuttumaton) ikäraja, jonka jälkeen eläkkeen voisi nostaa aktuaarisesti oikean kokoisena. Ehkä paremminkin näin.
Hei Roope.
Itse olin jo jonkin aikaa ajatellut että eläkeikäkysymys liittyy enemmänkin valtion verotulojen tarpeeseen eikä eläkejärjestelmän.
Entä puskurina olevien varojen määrä? Milloin reservit ovat pienimmillään?