Tämän viikon maanantaina oli valtioneuvoston päätöksentekoa tukevan selvitys- ja tutkimustoiminnan määrärahojen haun deadline. Haku liittyy valtion tutkimuslaitosten ja rahoituksen kokonaisuudistukseen. Tarkoitus on hyvä, mutta synnyttää aikamoisen härdellin, jonka lopputulos on kaikkea muuta kuin selvä.
Valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaan uudistuksen tarkoituksena on saada päätöksentekijöiden käyttöön tukevampi tietopohja ja oletettavasti tehdä sen perusteella parempia päätöksiä. Tavoitteena on “vahvistaa monitieteistä, korkeatasoista ja yhteiskunnan kannalta merkityksellistä tutkimusta, vapauttaa resursseja tutkimuksen tukipalveluista ja kiinteistä rakenteista tutkimustoimintaan sekä muodostaa tutkimuslaitoksista aihepiireittäin nykyistä suurempia ja vahvempia kokonaisuuksia”. Kannatettava tavoite.
Käytännössä uudistus toteutetaan leikkaamalla valtion tutkimuslaitosten määrärahoja ja siirtämällä nämä Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) ja Valtioneuvoston tutkimus-, ennakointi- ja arviointitoimintaa (TEA) koordinoiva työryhmän allokoitaviksi. Vielä nimeämättä olevaan strategisen tutkimuksen neuvostoon on tarkoitus valita “tunnustettuja tutkijoita sekä tutkimuksen asiantuntijoita, jotka edustavat tutkimuksen käyttäjiä”. TEA-työryhmään taas kuuluu ministeriöiden tutkimuksesta vastaavia virkamiehiä.
Kun tutkimuslaitoksilta leikataan rahaa yhteiseen pottiin, tutkimuslaitokset luonnollisesti yrittävät hakea omia rahojaan takaisin. Huhupuheiden mukaan ainakin Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen, VATTin virastomestari Tero Järvelä onkin nähty maanantaina kärräämässä kottikärryillä VATTin hakemuksia pitkin Aleksanterinkatua. Huhu ei kerro millä pelillä VATTia yli kymmenen kertaa isommat tutkimuslaitokset kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL hakemuksiaan Valtioneuvoston kansliaan kuskaavat. Paperia kun tulee paljon. Hakemukseen piti liittää tutkimussuunnitelman, ansio- ja julkaisuluettelon sekä viestintä- ja tiedonhallintasuunnitelman lisäksi mm. rekisteriseloste, jolla varmistetaan hakijan oikeus allekirjoittaa hakemus. Esimerkiksi Helsingin yliopiston sisäisen ohjeen mukaan rekisteriselosteen muodostaa Yliopistolaki, jonka jokainen hakija liittää erikseen omaan hakemukseensa. Mitä Valtioneuvoston kanslia ja sinne hakemusrumbaa pyörittämään palkatut virkamiehet aikanaan tekevät kymmenillä printtikopioilla Yliopistolaista, jää nähtäväksi.
Paperirumbaa oleellisempi ongelma uudistuksessa on tutkimuskysymysten määrittelyn siirtäminen pois tutkimuksen asiantuntijoilta tutkimuksen tarvitsijoille. Tutkimusongelmien määrittely on oleellinen osa tutkimuksen tekemistä. Tutkimuslaitoksissa on tätä varten palkattuja tutkimusjohtajia ja muita tutkimuksen tekemisen ammattilaisia; tutkimustietoa käyttävissä ministeriössä osaaminen on pääosin hiukan toisenlaista. Kaikkiin mielenkiintoisiin kysymyksiin ei voida tutkimustiedolla vastata, ja osaan on jo moneen kertaan vastattu. Jostain syystä vastaus ei vain ole tiedon tarvitsijoita tavoittanut.
Asiakkaan tarpeisiin perustuva relevanttien tutkimuskysymysten määrittely ei ole ollenkaan yksinkertaista. “Asiakas on aina oikeassa” -periaate ei tutkimusmaailmassa aina oikein toimi. Tutkimuksen kun pitäisi täyttää myös tieteelliset kriteerit, joita asiakkaiden on vaikea arvioida. Asiakkaan tarpeen mukaan tuotettuja tutkimustuloksia tehtailevista organisaatioista on ikäviä esimerkkejä kuten Pellervon taloustutkimus, mutta siitä lisää myöhemmin. Tutkimusrahoitusuudistuksen varsinaisia voittajia saattavat silti lopulta olla erinäiset konsulttitoimistot, joiden suhteellinen etu on pikemminkin tutkimuksen markkinoinnissa ja tulosten räätälöinnissä asiakkaan tarpeisiin kuin tieteellisesti kestävän tutkimustiedon tuottamisessa.
Yhtenä uudistuksen julkilausumattomana tavoitteena on resurssien uudelleenallokointi, jolla vaikkapa maatalouden tai riista- ja kalatalouden tutkimusresursseja reivattaisiin hiukan lähemmäs näiden sektoreiden kansantaloudellista painoarvoa. Samalla yliopistoja houkutellaan hankkimaan rahoitusta suuntaamalla resursseja yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten tutkimukseen. Tuloksena saattaa silti olla että tutkimuslaitoksilta leikatut rahat annetaan takaisin suunnilleen samoille tutkimuslaitoksille - helkkarinmoisen hakemus-, arviointi-, raportointi ja valvontabyrokratian jälkeen.
Aihealueet: Julkinen talous
Roopelle kiitokset hauskasta kirjoituksesta. En malta kuitenkaan olla muutamaa asiaa tässä kuitenkaan kommentoimatta.
Tutkimuslaitosuudistuksessa on isoja haasteita ja toteutuksessa on eittämättä lapsuksia vähintään alkuvaiheessa. (Toivotaan, että Tero Järvelä tai muut eivät tarvitse enää kotiikärryjä tai muita ajopelejä seuraavalla hakukierroksella.) Kuten Roopekin sanoo, tavoite on hyvä, isona haasteena on toteutus.
Rahoitusuudistus kulminoituu tosiaan kahteen eri tyyppiseen rahaan. Toinen on Suomen Akatemian yhteyteen liittetty strateginen tutkimus ja toinen ministeriöiden kautta kulkeva selvitys- ja tutkimusraha. Strategisen tutkimuksen on tarkoitus olla pitkäjänteisempää, ministeriöiden kautta kulkevassa rahassa korostuu nopeammat tietotarpeet. Jos välineet toimivat niin kuin on tarkoitettu, selvitys- ja tutkimusraha voi sisältää myös (korkeatasoisia) kirjallisuuskatsauksia, mutta Akatemian yhteydessä olevaan rahaan tulee uutta (soveltavaa) tutkimusta.
Roopen kirjoituksesta luen kuitenkin kritiikkiä kahteen asiaan: tutkijoiden rooliin tutkimuskysymysten muotoilussa ja mahdollisuuteen, että tutkimusraha löytää tiensä samoille toimijoille kuin ennenkin. Siksi niistä muutama lisäkommentti.
Tutkimuskysymysten muotoilussa luonnollisesti tutkijat ovat ammattilaisia. Heillä tosin ei välttämättä ole etulyöntiasemaa sen määrittämisessä, mikä nimenomainen kysymys kaipaa vastausta poliittisessa tai virkamiesvalmistelussa. Kysymykseen voi toki löytyä jo vastaus olemassa olevista tutkimuksista - silloin uudistuksessa toivotaan, että vastaus löytyy ministeriöiden selvitys- ja tutkimusrahalla, koska tarvittava “projekti” on pienempi. Jos vastausta ei vielä ole ja se on tehtävissä, kysymyksen tulisi ohjautua Akatemian yhteydessä olevaan rahaan. Jos vastausta ei voi tutkimuksellisesti edes hakea, toivottavasti tämäkin puoli tulee esille valmisteluissa (mukaan lukien tutkijayhteisöjen kuulemisissa). Toki on niin, että poliittiselle agendalle voi nousta asia, joka saa alkunsa tutkimuksesta ja sen tuloksista. Kysymysten muotoiluun ei siksi kummallakaan puolella - vastausten antajalla tai tarvitsijalla - ole aloiteoikeutta, vaan molempia tarvitaan.
Voiko tutkimusraha päätyä samoille toimijoille, tai pikemminkin samaan toimintaan, kaiken uuden touhun jälkeen. Toki voi, mutta jos olemassa olevasta tutkimuslaitosrakenteesta tai tutkimuksesta ei vastauksia tiedontarvitsijoiden kysymyksiin löydy, ei näin pitäisi käydä. Haaste on siis myös tutkijayhteisöllä suunnata työtään päätöksentekijöitä palvelevaan suuntaan.
Mutta varmaan tämäkin uudistus on syytä arvioida joidenkin vuosien jälkeen sen suhteen, miten kävi. Muuttuiko asiat positiiviseen suuntaan vai lisättiinkö vain byrokratiaa.
Ai Himas-caseja lisää?
Periaate on sinänsä hyvä eli että arvoista johdettuja päämääriä toteutetaan sellaisilla keinoilla, joiden toimivuudesta on näyttöä ja eri vaihtoehtojen hyödyt voitaisiin objektiivisemmin mitata.