Harvalukuisten talousbloggareiden joukkoon on ilmestynyt uusi hahmo. Akateeminen talousblogi toivottaa kilpailijan tervetulleeksi.
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevä kansantaloustieteilijäkaksikko on perustanut “Asiaton lehdistökatsaus” nimellä kulkevan sivuston. Tavoitteena näyttää olevan päivän talousuutisten kummallisuuksien revittely. Analyysi on oikein nokkelaa ja teksti värikästä. Suosittelen.
Taloustieteen blogipuolella onkin viime aikoina ollut hiukan hiljaista. Kansantaloustieteen jatko-opiskelijoiden kunnianhimoinen yritys “Markkinakohinaa” on ollut muutaman vuoden telakalla ja Olli Kärkkäisen “Second-best world” ilmestyy aikaisempaa harvempaan tahtiin. Politiikan ja taloustieteen jatko-opiskelijoiden “Raha- ja talous” - blogia on vaikea ottaa ihan vakavasti. Taloustieteen some- presenssiä pitää sentään yllä Mika Malirannan twitter-tili. Toki taloustieteilijbloggareiita löytyy myös päivälehtien sivustoilta, mutta tilaa uusille kasvoille olisi.
Asiattoman lehdistökatsauksen katsastajat voisivat tosin pistää nimensä blogiin. Bloggausten tasossa ei ole mitään hävettävää, ja puskista huutelijoita ei nettikeskusteluissa tarvita yhtään lisää.
Aihealueet: Lajittelematon
Tämäkin blogi kommentteineen on hyvää aiheistoa tuleville taloushistorioitsijoille rakentaa ajankuvaa menneestä vuosituhannen vaihteen uusliberaalista ajatusten virrasta.
Psykologiaan tästä ei ole juurikaan mitään uutta ammennettavissa, mutta ehkä sosiaalipsykologia ja sosiologia voisi saada nykyisestä talous(tieteellisestä)keskustelusta jotain uutta aineistoa tutkittavakseen.
En ymmärrä SH:n väitettä Juhanan oikeistolaisesta linjasta. Mies on puhunut työn tarjonnan lisäämisestä, jotta hyvinvointivaltio voidaan säilyttää (työllisyyden lisääminen lisää verotuloja, jolloin julkisen sektorin leikkauksia pitää tehdä vähemmän). Milloin hyvinvointivaltion puolustaminen on ollut pelkästään oikeiston tehtävä?
On syytä epäillä, että Juhanan loikka SDP:stä kokoomukseen johtunee osin siitä, että SDP:n talouspoliittinen linja on muuttunut hyvin voimakkaasti viimeisten vuosien aikana. Reaalipolitiikka on saanut siirtyä sivuun; unelmahöttö on tullut tilalle. SDP:n aiemmat talouspolitiikan hahmot (esim. Jukka Pekkarinen) ovat olleet järkeviä talousihmisiä. Antti Rinteen “linja” on hyvin kaukana järkevästä talouspolitiikasta, osin tosin sen takia, ettei hänellä ole taustaa taloushommista.
On hyvä, jos blogisfääriin ilmestyy ajattelevaa taloustiedettä. Nyt kun Juhana Vartiainenkin meni televisiossa myöntämään, että hänen talouspoliittinen analyysi on sittenkin vain “näppituntumaa”.
Se ei toki ollut kenellekään ajattelevalle yksilölle yllätys. Vartiainen on alusta alkaen ollut kokoomuksen bulvaani VATT:n johdossa, joka on vetänyt huomattavan oikeistolaista linjaa. Juhanan tyyliin kuuluu myös piiloutua taloustieteilijän nimikkeen taakse heti, jos joku uskaltautuu kyselemään yhtään tarkemmin, että mitä hänen tarjontahömpötykset oikein tosiasiassa merkitsevät. Tosin Juhana ei koskaan pysty viittamaan mihinkään tutkimukseen, koska kysymys on vain poliittisen agendan edistämisestä. Vaarallinen mies jos tulee valituksi, mutta pahoin pelkään että tulee.
Kolme lähdettä, joihon voi luottaa:
http://www.homeopaatit.fi/
http://kohudosentti.blogspot.fi/
https://rahajatalous.wordpress.com/
Karkasi sen verran kauas alkuperäisestä postauksesta tämä kommenttipalsta että ajattetlin olla ihan hiljaa. Pitää kuitenkin kiittää kommentoijia blogivihjeistä, joista osa oli minulle uusia. Blogilistoja tällä palstalla tuskin tullaan silti myöhemminkään julkaisemaan. Tuskimpa tullaan niitä tai niitten kirjoittajia systemaattisesti arvioimaankaan. Kommentoijilla on tätä toki vapaus tehdä, ja muutaman palstametrin verran keskustelua näkyy teemasta syntyneen.
Taisin alunperin kehua lehdistökatsausta “oikein nokkelaksi”. Tulkitkoon tämän kukin miten haluaa. Ja joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Nettiblogien hyvä puoli on että niiden (tämä palsta mukaanlukien) lukeminen on vapaaehtoista.
Olipas nolo ulostulo alkuperäisen postauksen kirjoittajalta, kahdessakin mielessä. Asiaton lehdistökatsaus on aikamoinen rimanalitus, ja varmaankin uskovat olevansa kovinkin hauskoja, ja toisaalta Raha ja talous ei tuollaista nenännyrpistelyä ansaitse - oli sitten kuinka eri mieltä asioista hyvänsä. Ellei sitten tosiaan halua vaikuttaa ylimieliseltä silmienpyörittelijältä.
Toisaalta, sepustus polkaisi aika hyvän keskustelun tähän.
Austrian,
täytyy tutustua tuohon Enrico Baronen artikkeliin ajatuksella kunhan löydän sen englanninkielisen version.
Huomasin muuten suuremman luokan virheen ensimmäisessä postauksessani:
” Tällöin EKP:n tuleva triljoonan euron QE ei auttaisi tilannetta mitenkään”
Tarkoitin tietenkin BILJOONAA eli 1000 miljardia. Ajatuskatkos johtui suurien lukujen nimijärjestelmän eroavaisuuksista amerikkalaisessa lyhyessä asteikossa verrattuna suomalaiseen lyhyeen asteikkoon. Amerikkalaisessa suurten lukujen asteikossa 1000 miljardin ollessa “Trillion”.
Haaparanta: Me olemme arvostelleet monissa oppikirjoissa (ja valitettavasti myös joidenkin ekonomistien puheissa) esiintyviä rahakerrointeorioita. Emme kuitenkaan ole väittäneet, että ne edustaisivat uusklassisen taloustieteen cutting edgeä, kuten tämänkin keskusteluketjun alussa toin ilmi viittaamalla suhteellisen positiivisessa hengessä Woodfordiin.
Rahakerrointeorioilla ei ole mitään tekemistä jälkikeynesiläisen rahateorian kanssa. Rahakerroinajattelussa rahan tarjonta on eksogeenista ja reservivaatimukset ovat todella efektiivisiä. Nämä piirteet eivät ole yhteensopivia jälkikeynesiläisen rahateorian kanssa.
Tobinin rahateoreettiset näkemykset ovat varsin sekava kokonaisuus ja minun on edelleen vaikeaa hahmottaa mikä osa hänen teorioistaan (ja ennen kaikkea miten) onnistuisi kumoamaan jälkikeynesiläisen rahateorian. Aiemmin viittasit, että tuossa BoE:n paperissa toistetaan Tobinin kritiikin olennainen sisältö. Siinä se on määritelty niin, että Tobinin mukaan pankkijärjestelmän kykyä luoda rahaa rajoittaa pankkien hallinnoimien talletusten määrä (sivu 4, alaviite 4). Tämän ja Tobinin artikkelien perusteella saa sen käsityksen, että Tobin ei varsinaisesti käsitä uusien lainasopimusten synnyttävän aina saman verran uusia talletuksia. Näin ollen tämäntyyppistä ex ante -talletusrajoitetta ei ole olemassa.
Jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa on keskitytty enemmän analysoimaan modernia valtavirran rahateoriaa kuin näitä vanhempia teorioita. Tästä huolimatta myös Tobinille on esitetty kattavia vastauksia esimerkiksi seuraavissa teoksissa:
Docherty, Peter (2005) Money and Employment. A Study of the Theoretical Implications of Endogenous Money (Edward Elgar)
Rochon, Louis-Philippe (1999) Credit, Money and Production. An Alternative Post-Keynesian Approach (Edward Elgar)
Wray, L. Randall (1990) Money and Credit in Capitalist Economies. The Endogenous Approach (Edward Elgar)
Juha,
vastaus voisi olla Tuotantoministeriö joka määrää investoinnit ja tuotannon rakenteet…
Enrico Barone kirjoitti tästä Giurnale degli Economistiin 1908 artikkelin “Il Ministro della Produzione nello Stato Collettivista”.
Tämä on vanha kiistely siitä miten kansantalouden investoinnit ja tuotanto pitäisi järjestää.
Ottamatta kantaa siihen mikä teoria kuvailee parhaiten rahan luonnin nykyisessä pankkijärjestelmässä, kysyisin onko nykyisen kaltainen pankkijärjestelmä mielestänne toimiva ja hyvä järjestelmä?
Oletan että keskustelijat ovat nyt samaa mieltä siitä että keskuspankin ainoa väline säädellä rahan määrää on korkotasolla ohjaus, ja yksityisten pankkien luodessa uutta rahaa ne saavat aina automaattisesti reservivaatimuksen vaatiman keskuspankkirahan.
Eikö tässä tilanteessa pankin kannalta ole järkevintä luoda luottoja niin paljon kuin mahdollista nousukaudella? –Pääasiassa tietenkin asuntoluottoja joiden vakuutena on asunto.
Yritysten lainoittaminen sen sijaan ei houkuta pankkeja riskin ollessa suurempi. Luoko uusi raha taloudellista toimeliaisuutta rahanluonnin keskittyessä asuntoluottoihin (ja muihin sijoituskohteisiin jotka voivat olla lainan vakuutena esim. osakesijoitukset)? Epäilen että rahan luonnin keskittyessä asuntolainoitukseen asuntojen hinnat inflatoituvat ja yhä suurempi osa ihmisten ansioista menee suurempien asuntolainojen takia niiden lyhennyksien maksamiseen. Tällöin ollaan nykyisen kaltaisessa tilanteessa jossa sekä asuntojen hinnat että niitä seuraavat vuokrien hinnat ovat niin korkealla että ihmisillä jää aikaisempaa vähemmän rahaa kulutettavaksi.
Eikö edellä mainittu voi aiheuttaa deflaation josta nyt kärsimme? -Laskeehan kulutushyödykkeiden ja palveluiden hinnat myös kysynnän hiipuessa ihmisten kulutukseen käytettävissä olevan rahanpuutteen vuoksi. Inflaatiota ei tällöin saada luotua määrällisellä elvytyksellä (QE) yksityisten pankkien kautta. Ainoa keino olisi EKP:n yritysten suora lainoittaminen. Yritysten investoidessa ja luodessa uusia työpaikkoja kulutukseen käytettävä rahamäärä kasvaisi ja kulutushyödykkeiden sekä palveluiden hintojen lasku pysähtyisi.
Yritysten lainoittamistahan yritettiin syksyn aikana pankkien kautta siinä kuitenkin pahasti epäonnistuttaessa. Ehkä kyseinen järjestely jossa keskuspankkirahan määrä riippui siitä miten paljon pankki lainoittaa yrityksiä ei kiinnostanut pankkeja mahdollisen seuraavan QE:n siintäessä lähitulevaisuudessa. Tavanomaisessa QE:ssahan ei ole mitään vaateita sen suhteen kenelle uusi raha pitäisi lainata.
Tällöin EKP:n tuleva triljoonan euron QE ei auttaisi tilannetta mitenkään. Sekin vähäinen osuus mikä siitä summasta päätyisi asuntolainoitukseen aiheuttaisi vain nykyisen liian korkean asuntojen hintojen säilymisen muttei uutta rahaa kulutukseen. Suurin osa QE:sta menisi valtionobligaatioiden ostamiseen joka ei lisää rahaa kulutukseen valtioiden harjoittaessa kuristavaa talouspolitiikkaa. Suurin osa uudesta rahasta etsiytyisi edellisten määrällisten elvytysten tapaan sinne mistä niistä saa tuottoa eli osake- ja johdannaismarkkinoille. Tämäkään ei lisää taloudellista toimeliaisuutta reaalitaloudessa.
Nykyisessä pankkijärjestelmässä yritysten mahdollisuus saada lainaa on heikko ja pankkijärjestelmämme luoma raha ei niinkään luo taloudellista toimeliaisuutta vaan keskittyy enemmän luomaan uutta rahaa asunto- ja sijoitusmarkkinoille inflatoiden niitä. Eikö asuntojen nykyiset hinnat ja osakekurssien yliarvostus suhteessa yritysten tuottoihin kerro juuri tästä? Onko yksityisillä pankeilla liikaa valtaa? Ne luovat rahajärjestelmämme rahan ja päättävät omaa etuaan ajatellen mihin tarkoitukseen se uusi raha luodaan välittämättä miten haitallista se on yhteiskunnalle.
Holappa: Et ymmärtänyt täysin mitä ajoin takaa. Godleyn ja Lavoien mallissa korot eivät määräydy niin, että eri rahoitusvaateiden kysyntä ja tarjonta olisivat tasapainossa.
Mallit on asetettu niin, että kysyntä määrittää tarjonnan. Tämän seurauksena malli tuottaa aivan tavanomaisen luottokertoimen. Te arvostelette kuitenkin valtavirtataloustieteen rahateoriaa siitä, että se nojautuu luottokertoimelle. Jos jotakin, se on keskeinen osa jälkikeynesiläistä rahateoriaa.
Valtavirtataloustieteen rahateoria ei sille perustu. Hyvä esimerkki on Holmströmin ja Tirolen kirja likviditeetistä, jossa oikeastaan lähtökohtana on se, että luottokerroin-teoria on huono teoria. Luottokerroin oli tärkeä osa valtavirtataloustieteen alkeisopetusta vielä Tobinin 1963 artikkelin aikaan, siksi hän jutun kirjoittikin. Omana opiskeluaikanani törmäsin siihen ensimmäisenä opiskeluvuonna, enkä sen jälkeen ole siihen törmännyt, Freixasin ja Rochetin raha- ja pankkiteorian oppikirjassa (tärkein tämänhetkinen alan oppikirja) se mainitaan eikä siihen sen jälkeen palata.
Perusmonetaristinen teoria nojasi siihen, mutta jo Friedmanin artikkeleihin perehtymällä huomaa, että hän tiesi sen heikot kohdat. Ainoa jäljelläoleva teoria, joka luottokertoimelle rakentuu on jälkikeynesiläinen teoria.
On triviaalisti selvää, että keskuspankin käyttäessä korkoa instrumenttina, se on kunakin ajanhetkenä valmis tarjoamaan likviditeettiä niin paljon kuin kysytään. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että rahan tarjonta olisi täydellisen joustavaa, jos rahan määritelmään otetaan mukaan myös käteistalletukset ja vastaavia tilejä. Tämän Tobin osoitti, eikä tälle ole näköjään mitään kunnon vastausta jälkikeynesiläisellä puolella olemassa.
Haaste: Itseasiassa yksi riittää……kattamaan sen mitä valtavirta on missannut
MAINITKAA EDES KAKSI KANSAINVÄLISTÄ VERTAISARVIOITUA TALOUSTIETEELLISTÄ TUTKIMUSTA, JOTKA SUOMESSA VAIKUTTAVAT JÄLKIKEYNESILÄISET TAI POLIITTISEN TALOUDEN TUTKIJAT OVAT VIIMEISEN VIIDEN VUODEN AIKANA KIRJOITTANEET.
Asiaton lehdistökatsaus ei enää sitten ole ilmeisesti nimetön.
Kuulisin mielelläni onko Roope Uusitalo lukenut oikein kokonaisia bloggauksiakin vaiko vain silmäillyt otsikoita?
IMO Asiaton on pahimpia esimerkkejä siitä täälläkin ajoittain esille nostetusta “poliittisuudesta”.
Olen sanonnan mukaan täysin pyörilöitynyt siitä että näiden kaltaisiin ideologis-propagandistisiin voodoopläjäyksiin edelleenkin suhtaudutaan niin kuin ne olisivat jotain vakavasti otettavaa.
“Trollitehdas” ja “hybridisodankäynti” ovat lähinnä mieleen tulevia termeja.
Valitettavasti. Vaikka Asiattoman kohdalla kirjoittajat lienevätkin omalta katsantokannaltaan nähden vilpittömästi liikkeellä.
Q: “Onko vuoden 2008 jälkeen valtavirtainen taloustiede kyennyt, “vertaisarvioduilla artikkeleilla”, esittämään uskottavan polun ulos euro-kriisistä ?”
A: Uuskeynesiläinen taloustiede selittää ylivoimaisesti parhaiten talouden käyttäytymistä lyhyellä ajalla.
Alan johtava ekonomisti, Michel Woodford, tuo esiin, että ekspansiivinen finanssipolitiikka on tehokasta ja lisää hyvinvointia, kun korko on nollarajalla ja negatiivien tuotantokuilu on iso:
https://www.aeaweb.org/articles.php?doi=10.1257/mac.3.1.1
Sama mies sanoo, että keskuspankin tasetta pitää käyttää hyväksi rahoituskriisissä:
http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0304393210001224
Paul De Grauwe on sanonut, että EKP:n passiivisuus ja julkisen alijäämien vähentäminen ovat vahingollista euroalueella ja että olisi pitänyt harjoittaa ekspansiivisempaa talouspolitiikkaa:
http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0261560612001829
http://cesifo.oxfordjournals.org/content/59/3/520.abstract
http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jcms.12042/pdf
Tässä on vain muutama valtavirtaa edustava artikkeli, joissa esitetään uskottavia polkuja ulos eurokriisistä.
Haaste 2.
Löytyykö Milton Friedmanin lisäksi muita ei-jälkikeynesiläisiä jotka ennustivat euro-kriisin perustellen näkemyksensä ?
Luonnontieteissä teorian oikeellisuuden todistaa sen ennustekyky. Ihmistieteissä kuten kansantaloustieteessä tämä on tietenkin lähes mahdoton vaatimus. Mutta intuition ja perehtyneisyyden kautta voi löytyä hyvin perusteltuja näkemyksiä talouden mekanismeista.
Onko vuoden 2008 jälkeen valtavirtainen taloustiede kyennyt, “vertaisarvioduilla artikkeleilla”, esittämään uskottavan polun ulos euro-kriisistä ?
Pyydän suomalaisia jälkikeynesiläisiä tuomaan esiin heidän panoksensa kansainväliseen taloustieteelliseen kirjallisuuteen. MAINITKAA VIISI KANSAINVÄLISTÄ VERTAISARVIOITUA TALOUSTIETEELLISTÄ TUTKIMUSTA, JOTKA SUOMESSA VAIKUTTAVAT JÄLKIKEYNESILÄISET TAI POLIITTISEN TALOUDEN TUTKIJAT OVAT VIIMEISEN VIIDEN VUODEN AIKANA KIRJOITTANEET.
Niin kovin usein auktoriteetti käy argumentin yli. Tämä on koettu aina uudestaan ja uudestaan niin tieteessä, taloudessa ja etenkin politiikassa, ja siitä maksamme suuren hinnan.
“Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.”
Minä en taas ymmärrä mikä siitä akateemisesta loppututkinnosta tekee niin tärkeän asian. Nähdäkseni normaali lukutaitoinen ihminen pystyy perehtymään lähes asiaan kuin asiaan jos kiinnostusta riittää.
Jatko-opiskelija pääsee käsiksi kansainvälisiin julkaisutietokantoihin, joten materiaalia riittää. Matkustaminen erilaisiin kansainvälisiin konferensseihin on myös mahdollista, joten keskustelukumppaneitakin tarvittaessa riittää, jotta ajatuksia voi testata alan ihmisten keskuudessa.
Ahokas ja Holappa ovat selkeästi perehtyneet alan kansainväliseen kirjallisuuteen ja käyneet konferensseissa esittelemässä papereita. Minä en ymmärrä mikä tässä nyt on niin vaikeaa, ellei käy ilmi, että he eivät olekaan lukutaitoisia ihmisiä.
Loppuun vielä sitaatti Einsteiniltä (jota tuskin tohdin tänne laittaa, minullahan ei ole teoreettisen fysiikan tutkijakoulutusta):
“Patenttikaavojen laadinta oli minulle suureksi siunaukseksi. Se pani ajattelemaan paljon fysiikkaa ja antoi siihen herätteitä. Sitä paitsi käytännöllinen ammatti koituu yleensä pelastukseksi minunlaisilleni ihmisille: akateeminen ura pakottaa nuoren miehen suoltamaan jatkuvasti tieteellisiä tuotteita, ja vain voimakkaat luonteet voivat tällöin vastustaa pintaliitoisen analyysin houkutusta.”
Hyvä Pekka Järvinen, olet nyt ladellut joukon kommentteja, joissa et anna itsestäsi kovin älykästä kuvaa.
Jussi Ahokas on valmistunut maisteriksi (pro gradu -tutkielma, joka muuten on akateeminen opinnäytetyö) Jyväskylän yliopiston Taloustieteiden tiedekunnasta 2007, pääaineenaan kansantaloustiede. Samasta teemasta hän jatkaa valmisteilla olevassa väitöskirjassaan, yliopisto ja tiedekunta vain on muuttunut.
Sen jälkeen hän on toiminut tutkijana Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa ja aloitti nyt syksyllä Soste ry:n pääekonomistina.
Kaikki tämä olisi selvinnyt sinullekin pienellä googlaamisella, mutta ilmeisesti jokin primitiivinen raivo Jussi Ahokasta kohtaan esti näinkin vaativan suorituksen ja päätit vain sylkäistä ihan täyttä paskaa tänne.
Jos vielä rautalangasta tähän väännän: Jussi Ahokas ei ole maantieteilijä.
On täysin selvää, että Ahokas ja Holappa ovat ensisijaisesti politiikkoja. He ovat tuoneet mielenkiintoisia ja tarpeellisia näkökulmia talouspoliittiseen keskusteluun, mutta ei heillä ole mitään kontribuutiota taloustieteelliseen keskusteluun tai tutkimukseen.
Pahoin pelkään, että monilla ihmisillä menee sekaisin juuri taloustiede ja talouspolitiikka. Talouspolitiikasta päättää demokraattisessa menettelyssä valittu eduskunta.
Tarpeellinen kysymys on aina se, mihin hallituksen talouspolitiikkaa koskevat esitykset perustuvat, ja tämän kysymyksen esille ottamisen pitäisi olla esillä yhä enemmän julkisessa keskustelussa. Valitettavasti suomalaiset toimittajat ovat niin huonoja, että he eivät tätä kysymystä ymmärrä ottaa esille. Onneksi Ahokas ja Holappa ovat tuoneet sen esille.
Hyvä Matti Salonen
Kiitos hyvistä kommenteitasi. Ajatukseni on oikeastaan yksinkertainen: antaa taloustieteilijöiden ratkaista tieteenalansa sisäiset jännitteensä. Ilman muuta kuka tahansa voi kommentoida taloutta (eri asia kuin taloustiede), mutta jos kommentoidun tieteenalan ulkopuolelta esitetään voimakkaita ja hyvin selektiviisiin lähteisiin perustuvia väitteitä, ainakin minulla hälytyskellot soivat. Se toki minun ongelma. Kenties maatieteen jatko-opiskelija ja valtio-opin jatko-opiskelija esittävät hyvin kärkkäitä väitteitä fysiikan, lääketieteen, historian ja sosiaaliantropogian tieteellisen tutukimuksen näyttöön?
Taloudesta pitää väitteillä, keskustella ja kyseenlaista - kaikkien.
Ongelma on siinä, jos taloustieteen ulkopuolelta (Holappa ja Ahokas) ryhdyttään mestaroimaan tieteenlaaa, josta kumpikaan ei ole tehnyt akateemista opinnäytettä. Mikähän lienee heidän seuraava ilmeisen poliittisesti perusteltu hyökkäyskohde; biokemia, kirjallisuustiede, virologia, kulttuuriantrologia, limnologia, meteorologia, laskentapoimi?
Valtio-opin ja maantieteen jatko-opiskelijat tuskin ottavat yhtä va
Pekka Järvinen: Sekoitat keskenään tutkimuskohteen (=talous) ja erään yhteiskuntatieteen oppiaineen koulukunnan (=uusklassinen taloustiede).
Uusklassinen suuntaus on saanutkin juuri kritiikkiä mm. siitä, että se on kauakana sen tutkimuskohteesta (=talous) ja keskittyy lähinnä sisäisen deduktiivisen logiikan hienosäätöön ja ideaalimaailman kuvaukseen.
Lisäksi:
Yksi, jos tunnet taloustiedettä niin sinun tulisi tietää sen olevan hyvin heterogeeninen joukko eri suuntauksia ja tutkimuskohteita - esim. taloustieteellistä menetelmää on käytetty juuri valtio-opin perinteisen tutkimuskohteen, äänestyskäyttäytymisen, tutkimukseen.
Toiseksi, sinun logiikkasi mukaan yksi yhteiskuntatiede on poliittinen, mutta toinen ei ole. Mikäli tutustut metodologiaan/tieteenfilosofiaan tarkemmin, huomaat minkä tahansa yhteiskuntatieteen taustalla normatiivisuuden, etenkin “uusklassisessa taloustieteessä”.
Kolmanneksi, mitä tarkoitat että taloustiede on empiirinen tiede? Tämä lähinnä huvittava väite, sillä “uusklassinen” taloustieteellinen tutkimus sisältää lähtökohtaisesti deduktiivisen logiikan, jonka kehyksen sisään tuodaan valikoitu data (=jos haluat niin empiria).
Jos uusklassiset taloustieteilijät tutkisivat fiktiivistä malliuniversumiaan vain keskenään, mitään ongelmaa ei olisi, mutta kun nämä omaan työhönsä ja toimintaansa liittyvistä poliittisista sitoumuksista hellyyttävän tietämättömät vekkulit päästetään sekaantumaan todellista maailmaa koskevaan talouspolitiikkaan niin soppa on valmis ja pahanmakuinen.
Pekka Järvinen osalistui keskusteluun hieman erikoisilla kommenteilla:
“Heillä vaikuttaa olevan jokin intohimo, jota ei voi taloustieteen intersubjektiivisen ja empristen havaintojen perusteella näyttää todeksi. Mutta: kumpikaan heistä ei ole taloustieteilijöitä.”
Ensinnäkin, mitä ovat intersubjektiiviset havainnot?
Toisekseen, nähdäkseni Ahokkaan ja Holapan, siinä missä koko jälkikeynesiläisen koulukunnan tutkimus etenee normaalitieteellisten käytäntöjen mukaan, eli teoreettisen keskustelun, teorioiden empiirisen testaamisen ja yleisemmän keskustelun kautta, aivan kuten muutkin empiiriset tieteet.
Taloustieteelisten koulukuntien välinen keskustelu (silloin kun sitä ilmenee) koskee mielestäni tässäkin ketjussa teorioita ja niiden esioletuksia, sekä mahdollisuutta niiden verifiointiin tai falsifiointiin. Akateeminen taloustiede ei omaa institutionaalisesta asemastaan huolimatta mitään erityisoikeutta tehdä ‘oikeita’ tulkintoja maailmasta.
Institutionaaliseen asemaan vaikuttaa moni muukin tekijä kuin ‘parhaat argumentit’, vaikka on toki ymmärrettävää että vakiintuneita näkemyksiä kyseenalaistavat tahot ovat raskaamman todistustaakan edessä ryhtyessään tällaiseen puuhaan.
“Olisiko hyväksyttävää, jos taloustieteilijät ryhtyisivät yhtä intohimoisesti kyseenalaistamaan maantieteen tai valtio-opin teorioita?”
Olisi. Kunhan keskustelu käydään sisällöllisillä argumenteilla eikä piiloutumalla institutionaalisen aseman taakse tai henkilöihin käyvillä hyökkäyksillä. Tässä mielessä olen filosofi Jaakko Hintikan fani: hänelle oli aina luennoidessaan yhdentekevää kuka argumentin esitti, hän suhtautui kaikkiin argumentteihin samalla vakavuudella. Tällaisia ovat todelliset tieteen tekijät.
“Tosin jälkimmäinen ei taida olla missään tapauksessa empiriinen tiede.”
Äsken Pekka Järvinen esitti, ettei Ahokkaalla ja Holapalla ole oikeutta asettaa taloustieteen näkemyksiä kyseenalaiseksi ja nyt hän itse väittää valtio-opista, ettei se ole empiirinen tiede. Jos hän tietäisi jotain valtio-opin tutkimuksesta, hän tietäisi kuinka älytön väite tuo on. Jos hän ei tiedä, niin millä oikeudella hän oman prinsiippinsä mukaan esittää tällaisia älyttömyyksiä?
Minä taas kiittäisin erityisesti Holappaa ja Ahokasta erinomaisesta blogista, joka yhden tutkimuksen mukaan valittiin luetuimmaksi talousblogiksi. Kavereissa viehättää myös se, että he eivät ole mitenkään poliittisia vaan tarjoavat jälkikeynesiläistä talousoppia kaikille yli puolue rajojen. Aktiivisesti talousuutisia seuranneena voin vakuutta, että taloustiede tuntuu olevan eri talousoppien temmellyskenttä, siihen kenttään on perehdyttävä, jotta voi ymmärtää lehtien sivuilla ja tv-ohjelmissakin esiintyvien ekonomistien ja asiantuntijoiden taustalla vaikuttavat taloussuuntaukset. Mielestäni on myös outoa olettaa, että tieteessä enemmän “lukenut” tai tutkintoja suorittanut olisi automaattisesti oikeammassa.
Taloustieteilijöiden Uusitalon, Haaparannan ja Tervalan voi uskottavasta olevan paremmin tieteenalastaan perillä kuin valtio-opin jatko-opiskelijan (Holappa) ja maantieteen jatko-opiskelijan (Ahokas).
Keskustelu on aina tärkeää ja siihen on kaikilla oikeus ja kenties myös velvollisuus. Käsittääkseni Holappa ja Ahokas valitsevat viittaamansa lähteet kovin tarkoitushakuisesti eli poliittisesti. Heillä vaikuttaa olevan jokin intohimo, jota ei voi taloustieteen intersubjektiivisen ja empristen havaintojen perusteella näyttää todeksi. Mutta: kumpikaan heistä ei ole taloustieteilijöitä.
Olisiko hyväksyttävää, jos taloustieteilijät ryhtyisivät yhtä intohimoisesti kyseenalaistamaan maantieteen tai valtio-opin teorioita? Tosin jälkimmäinen ei taida olla missään tapauksessa empiriinen tiede.
Niin, siis meidän kirjassamme on useita lukuja, jotka rakentuvat jälkikeynesiläisen talousteorian varaan. IS–LM-mallilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä jälkikeynesiläisyyden kanssa, vaan se on aina ollut eräs jälkikeynesiläisen kritiikin kohteista.
Sitten kirjassamme on myös yksi luku valtavirtaisen talousteorian oppihistoriasta. Siinä käydään läpi makroteorian kehitystä Pigou’sta uuskeynesiläisyyteen. Yhdessä vaiheessa tätä lukua sivutaan myös IS–LM-mallia.
Kirjassamme esitellään koko joukko teorioita, joita emme itse hyväksy. Ne kuitenkaan esitellään, jotta jälkikeynesiläisen ja valtavirtaisen ajattelun erot tulisivat esiin. Onko tämä nyt selvää?
Tämähän on selkeää: esittelette kirjassa IS-LM-mallia, mutta ette käytä sitä?!?
Ei todellakaan. Siinä tosin on valtavirtaisen taloustieteen oppihistoriaan liittyvä osuus, jossa kuvataan myös IS–LM-malli eräänä talousteorian kehityksen vaiheena. Sitten todetaan aivan selvästi, kuinka tästä vaiheesta on nykyään irtaannuttu.
Jälkikeynesiläisyydellä ei tietysti ole koskaan ollut mitään tekemistä IS–LM-mallin kanssa. (Itse asiassa John Hicks julkaisi Journal of Post Keynesian Economicsissa 80-luvulla eräänlaisen anteeksipyynnön siitä, kuinka huonosti IS–LM-malli kuvaa Keynesin omaa teoriaa ja kuinka pysyvää haittaa koko IS–LM-mallista on aiheutunut. Juuri sitähän jälkikeynesiläiset ovat aina sanoneet.)
Lauri Holapan kanssa on hyvin vaikea keskustella, kun asettaa sanoja toisen suuhun tavalla, joka ei ole sopusoinnussa todellisuuden kanssa. Kirjoitin ”Tosin raha ja talous -blogin kirjoittajat elävät vielä 1930-luvun IS-LM-mallissa, joka perustuu rahamäärään.” Lauri laittaa suuhuni sanat ”Emme ole väittäneet IS–LM-mallin edustavan makroteorian nykyistä ajattelutapaa. Älä siis keksi tällaisiä väitteitä päästäsi, kiitos.” En siis sanonut, että teidän mukaan IS-LM-malli edustaa teidän mukaan ”nykyistä ajattelutapaa”. Kirjoitin, että käytätte rahamäärään perustuvaa IS-LM-mallia. Kysymys Laurille: käytetäänkö Rahatalous haltuun -kirjassa IS-LM-mallia talouden analysoimiseen?
Juha Tervalan kanssa asiapitoinen keskustelu vaikuttaa olevan lähes mahdotonta, vaikka nyt päästiinkin jo lähelle sitä. En ymmärrä Tervalan kommenttia lainkaan, sillä omalla kommentillanihan juuri osoitin sekä a) tuntevani uuskeynesiläistä rahateoriaa ja b) pitäväni sitä parempana kuin jotain IS–LM-mallia.
Olemme lukuisissa kirjoituksissamme viitanneet uuskeynesiläiseen (uuden konsensuksen) rahateoriaan ja todenneet sen kumoavan monet sellaiset käsitykset, joita esimerkiksi useat suomalaiset valtavirtaekonomistit edelleen jakavat. Valitettavasti monet valtavirran kommentaattorit eivät ole omaksuneet edes uuden konsensuksen ajattelua. Emme ole väittäneet IS–LM-mallin edustavan makroteorian nykyistä ajattelutapaa. Älä siis keksi tällaisiä väitteitä päästäsi, kiitos.
Kokonaan toinen kysymys on sitten se, että myös uuden konsensuksen teoria on jälkikeynesiläisestä näkökulmasta katsottuna puutteellinen. Se nojaa edelleen luonnollisen korkotason teoriaan ja sivuuttaa esimerkiksi fundamentaalisen epävarmuuden. Joka tapauksessa se on selvää edistystä valtavirran ajattelussa, kuten olemme jatkuvasti todenneet.
Pusuja ja jaksamista,
Lauri
Pertti Haaparanta kysyi: “Tervalalle euroalueesta ja kilpailukyvystä: Mielestäsi euroalueen huonon kilpailukyvyn maiden ongelmat ovat niiden omia ongelmia. Mutta mitä, jos ongelma ovatkin hyvän kilpailukyvyn maat, etunenässä Saksa?” No, riippuu tarkasteleeko asiaa yhden maan ja euroalueen näkökulmasta. Hintakilpailukyky on aina suhteellinen asia (”kaksi nimellistä tekee reaalisen”). Saksa on nykyisin yksi euroalueen ongelma: se on harjoittanut reaalisen valuuttakurssin devalvoimisen avulla beggar-thy-neighbor -poliiikkaa. Euroalueen tulee korjata ero kilpailukyvyssä. Se vaatii Saksan reaalisen valuuttakurssin vahvistamista ja Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan reaalisen valuuttakurssin heikkenemistä.
Lauri Holappa kirjoitti: “Suosittelen suomalaisiakin makrokeskustelijoita tutustumaan alanne uusimpaan kirjallisuuteen” ja vetosi uuskeynesiläiseen Michael Woodfordiin. Niin: uuskeynesiläinen rahateoria, jonka yksi tärkeimmistä kehittäjistä on Woodford, onkin vallannut markkinat jo vuosia sitten. Uuskeynesiläinen rahateoria onkin jättänyt jalkoihin jälkikeynesiläisen rahateorian. Moderneissa oppikirjoissa esitetäänkin (koroihin perustuva) IS-TR-malli (TR = Taylor rule), ei enää IS-LM-mallia. Tosin raha ja talous -blogin kirjoittajat elävät vielä 1930-luvun IS-LM-mallissa, joka perustuu rahamäärään. Lisäksi on syytä tuoda esiin, että monet uuskeynesiläiset mallit (ml. suuri osa Woodforin kirjaa) ovat rahattomia talouksia (cashless economy). Myös suomalaisten kehittyneemmät makromallit (ml. raha- ja finanssipolitiikan analyysit) perustuvat rahapolitiikkasääntöön (eli suomalaiset uuskeynesiläiset makrokeskustelijat elävät nykyajassa ja kykenevät julkaisutoiminaan, samaa ei voi sanoa suomalaisista jälkikeynesiläisistä):
http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0261560611001902
https://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2014/wp14201.pdf
No nyt: Asiaton saa kehuja jo Hesarin pääkirjoitussivulla, kun Matti Apunen on taas Matti Apunen: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1416198043413
Tämä “nokkela ja värikäs” blogi sisältää kyllä ihan puhdasta disinformaatiota, esimerkkinä tämä teksti: http://asiatonlehdistokatsaus.blogspot.fi/2014/11/onko-juha-sipila-dr-evil.html
“Julkisen sektorin aiheuttamaa rasitusta kuvaa siis paremmin se, kuinka suurta osaa tuotannosta tai tuloista julkinen sektori kontrolloi tavalla tai toisella. Tähän kysymykseen Sipilän luku, vaikka ei olekaan oikea, antaa huomattavasti paremman vastauksen kuin Tilastokeskuksen. ”
Tekstissä ihan pokkana väitetään, että Sipilän luku eroaa Tilastokeskuksen luvuista lähinnä siten, että siinä on “huomioitu tulonsiirrot”.
Oikeastihan kyseessä on suhdeluku - yksityisten menojen osalta vastaava luku on 239% eikä 42%, minkä varmaan blogin kirjoittajatkin todellisuudessa ymmärtävät.
Kyllähän normatiivista oikeistoöyhötystä blogosfääriin mahtuu, mutta tietyllä tapaa kiinnostavaa, että Uusitalon kirjoissa kyseinen blogi on vakavasti otettava siinä missä Raha ja Talous taas ei.
Nyt luulen viimein ymmärtäväni, mistä kenkä puristaa. Godleyn ja Lavoien mallissa kyllä on huomioitu myös luottosäännöstely, mutta se ei silti kumoa horisontaalista rahan tarjontakäyrää. Godleyn ja Lavoien ajattelu perustuu itse asiassa suoraan Martin Wolfsonin kehittämään jälkikeynesiläiseen teoriaan luottosäännöstelystä.
Wolfsonin teoriassa horisontaalinen rahan tarjontakäyrä koostuu ohjauskorosta sekä pankkien asettamasta keskimääräisestä lisäkorosta. Lisäksi teoriassa on kaksi kysyntäkäyrää: luottokelpoista kysyntää kuvaava käyrä sekä niin sanottu teoreettinen kysyntäkäyrä. Molemmat ovat luonnollisesti laskevia. Jyrkempi teoreettinen kysyntäkäyrä kuvaa kaikkea luottojen kysyntää: se siis sisältää myös sellaisen lainakysynnän, jota pankit eivät aio tyydyttää millään korkotasolla. Luottokelpoinen kysyntäkäyrä taas luonnollisesti kuvaa sitä osuutta luottokysynnästä, jonka pankit tulkitsevat ylipäätään luottokelpoiseksi.
Luonnollisesti sekä luottokelpoinen kysyntäkäyrä että teoreettinen kysyntäkäyrä leikkaavat rahan tarjontakäyrän. Näiden leikkauspisteiden välinen etäisyys kuvaa realisoimattoman (”säännöstellyn”) luottokysynnän osuutta. Tietenkin luottosäännöstely tapahtuu osittain myös pankkien asettaman marginaalin muutosten kautta. Jos pankit katsovat esimerkiksi yleisen epävakauden taloudessa lisääntyneen ja alkavat periä aiempaa korkeampaa marginaalia, liikkuu horisontaalinen tarjontakäyrä yksinkertaisesti ylöspäin.
Näin ollen luottosäännöstelyn kuvaaminen ei edellytä nousevaa rahan tarjontakäyrää. Oikeastaan rahan tarjontakäyrän piirtäminen nousevaksi (näillä perusteilla) edellyttäisi sitä, että voisimme osoittaa yksityisen talouden rahoitusrakenteiden epävakaisuuden kasvavan systemaattisesti taloudellisen aktiviteetin lisääntymisen myötä. Lisäksi meidän pitäisi myös olettaa, että pankkijärjestelmä pystyy tämän havaitsemaan systemaattisesti ja reagoi siihen yhtä lailla systemaattisesti korkomarginaalia kasvattamalla. Näitä oletuksia ei pidetä jälkikeynesiläisen kirjallisuuden enemmistössä erityisen uskottavina. (Ne on kuitenkin otettu huomioon ja esimerkiksi Marc Lavoie on näitä kysymyksiä käsitellyt kattavasti.)
Lopuksi pitää vielä todeta se, että endogeenista rahaa on jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa aina tulkittu sekä horisontaalisesta että strukturalistisesta näkökulmasta. On selvää, että nykyään selvä enemmistö jälkikeynesiläisistä jakaa horistontalistisen tulkinnan ja sitä näkökulmaa edustamme myös Jussin kanssa. Edelleenkin on kuitenkin nimekkäitäkin jälkikeynesiläisiä, jotka jakavat strukturalistisen näkemyksen.
Strukturalistisessa teoriassa rahan tarjontakäyrää saatetaan pitää loivasti nousevana. Sekään ei kuitenkaan kaada rahan endogeenisuuden ehkä keskeisintä komponenttia, eli keskuspankkirahan tarjonnan endogeenisuutta. Eräs nimekkäimmistä strukturalistisista jälkikeynesiläisistä on Thomas Palley, joka oli James Tobinin oppilas ja yhteistyökumppani.
Kiinitin jo aiemmin huomiota alkuperäisessä kirjoituksessa mainittuun Asiaton lehdistökatsaus- blogiin.
Blogin kirjoittajien toivoisin tutustuvan JSN:n eilisiin päätöksiin
http://www.jsn.fi/paatokset/5571-sl-14/
ja
http://www.jsn.fi/paatokset/5547-sl-14/
Aihe saattaa todellakin olla riittävän vaikea, niin maallikolle kuin asiantuntijallekin, vaikka kyse olisikin erilaisista vaikeuksista.
JSN:nkin näyttää jo joutuneen tekemään oikaisuja julkaisemiinsa päätöksiin, siitä huolimatta niistä löytyy vieläkin ainakin kaksi typoa.
Itse asiasta toivoisin todellakin kiinitettävän suurempaa huomiota täsmällisyyteen termien käytössä vaikka kyse olisi nimettömästä blogista, ainakin jos esiintyy asiantuntijana.
Erityisesti toivoisin että muutoinkin monella tasolla hankalaa aihetta ei entisestään sotkettaisi tarkoitusella sekoittamalla näitä eri tasoisia ongelmia mitä julkisen sektorin koon mittaamisessa ja mittausten ymmärtämisessä on.
Hyvää keskustelua.
Isoin miinus kuuluu alkuperäisen blogikirjoituksen kirjoittajalle. Raha ja talous -blogin leimaaminen tuolla tavalla – ilman perusteita ja implisiittisesti koulukuntaeroihin perustuen – on häpeällistä. On lisäksi jopa ironista, miten huolellisimmat argumentoijat tässä keskustelussa tulevat juuri uusklassisen taloustieteen ulkopuolelta. Nimenomaan argumenteilla pitäisi olla väliä, ja on käsittämätöntä, että kansantaloustieteen tohtoritutkinnon suorittaneita ihmisiä, etunenässä Roope Uusitalo, syyllistyy jatkuvasti karkeisiin argumentointivirheisiin.
Pienempi miinus siitä, että useimpia tärkeitä suomalaisia talousblogeja ei listauksessa edes mainittu.
Onko valtavirtataloustiede epäonnistunut tieteensä popularisoinnissa? Jos asioiden hahmottaminen on vakeaa tällä foorumilla, niin kuinka voi olettaa Eduskunnassa istuvan kirvesmiehen ymmärtävän käytyjä asioita yhtään sen paremmin?
Se kirvesmies kuitenkin päättää viimekädessä kaikkien keskustelijoiden hyvinvoinnista…
Vedin hiukan mutkia suoriksi. Kyllä akateeminen väittely kehittää talouden ymmärrystä monella suunnalla ja tuo sitä myös esille yleiseen keskusteluun.
Ponttini oli se, että taloustieteilijöiden pitäisi nyt enemmän yhdistää voimiaan ja oikoa isoilla foorumeilla niitä asioita, jotka poliittisessa keskustelussa ovat erityisen vääriä ja Suomelle sekä koko Euroopalle haitallisia.
Aiempien kommenttien jälkeen luulisin olevan selvää, että modernien taloustieteen koulukuntien väliset erot ovat melko pieniä verrattuna siihen todellisuuteen, jossa ei-taloustieteilijät elävät. Keskivertoihminen (ja keskivertopäättäjä) eivät ymmärrä rahataloudesta kovinkaan paljon ja se on iso ongelma.
Ahokas: Olin lukenut kirjoituksesi alkuosan virheellisesti, kesken muun kirjoitustyön ja nopeasti, minulle tyypillinen virhe, anteeksi.
Jäljelle jäävät siis vaihtoehdot, että a) jälkikeynesiläinen teoria on faktisesti sama kuin valtavirtataloustiteen teoria tai b) se on jotakin erilaista. Palaan nyt sitten alkuun, josta lähdin. Onko Wynne Godleyn malli (tai Godleyn mallit) hyvä esimerkki jälkikeynesiläisestä analyyistä?
Jos on, niin jk-teorian mukaan korkojen muutokset eivät tasapainota markkinoita, vaan esimerkiksi pankkilainamarkkinoilla pankkien oletetaan tyydyttävän kaiken luottojen kysynnän. Tällöin teoria implikoi tavanomaisen mekaanisen luottokertoimen, joka säätelemättömässä pankkijärjestelmässä on ääretön. Se myös implikoi sen, että keskuspankin on hyvin vaikea vaikuttaa kokonaisluottovolyymiin tai markkinalikviditeettiin (käteistilit ovat osa rahaa). Onkohan kukaan viime aikona epäillyt rahapolitiikan voimaa sanomalla, että rahalla ei voi työntää?
Tämä on se teoria, jota Tobin arvostelee ja osoittaa vääräksi, perustuuhan se ajatukselle, että pankit ovat valmiit tarjoamaan luottoa rajatta ja että tämä on mahdollista. Näkemys on ristiriidassa empiriankin kanssa, luotonsäännöstely on todellinen ilmiö, jonka merkitys tietysti vaihtelee suhdanteiden mukaan.
Samainen luottokerroin on osa normaalia rahakerroin tarinaa, joka taas on yksi osa tarinaa säädettävissä olevasta rahan tarjonnasta, monetarismin kulmakiviä.
Yksi peruste edellä kuvatulle jk-teorialle voisi olla se, että keskuspankin ohjauskorko kiinnittää kaikki muut korot tiukasti. Reaalimaailmassa näin ei ole tietenkään, eivätkä korot Godleyn mallissakaan näin määräydy.
Lopuksi vielä pari sanaa rahan tarjonnan korkojoustosta. Yleinen malli on, että sekä rahan kysyntä (likviditeettipreferenssisyistä) että rahan tarjonta ovat korkojoustavia. Rahapolitiikalla on mahdollisuus vaikuttaa tarjontakäyrän muotoon. Periaatteessa rahapolitiikka voisi perustua sekä korkotavoitteisiin tai olla yhdistelmä korko- ja likviditeettitavoitteista. Jälkimmäisessä tapauksessa rahan tarjonta pysyisi korkojoustavana. Kehikkoa tarvitaan silloin, kun halutaan etsiä parhaita mahdollisia rahapolitiikan välineitä.
On myös syytä todeta, että Juha Tervalan arvostelu jk-teoriaa kohtaan pitää paikkansa. Iso osa jk-teoriaa todella vain kirjoittelee kansantulo- ja taseidentiteettejä hieman totutusta eri tavalla. Sen jälkeen jotkut identiteettien komponentit valitaan ulkopuolisille hämäräksi jäävin perustein koko identiteettikokoelman “ajureiksi”, tekijöiksi, jotka määräävät muiden osien liikkeitä. En ole halunnut tähän puoleen tarttua, siihen tulee jonkun muun tarttua.
Ohjasin viime lukuvuonna yhden jk-teorian kannattajan gradun Godleyn malleista, hyvän sellaisen. Keskustelimme tekijän kanssa usein ja pitkästi, tältä pohjalta siis kirjoitin. Koskaan en saanut vastausta siihen, miksi Tobinin mallit eivät ole parempia malleja kuin jk-teorian mukaiset, edelleen ihmettelen samaa. Nyt on epäselväksi jäänyt vain se, ovatko jk-teoreetikot jo omaksuneet Tobinin rahoitusmarkkinamallit vai eivät.
Tervalalle euroalueesta ja kilpailukyvystä: Mielestäsi euroalueen huonon kilpailukyvyn maiden ongelmat ovat niiden omia ongelmia. Mutta mitä, jos ongelma ovatkin hyvän kilpailukyvyn maat, etunenässä Saksa? Simon Wren-Lewisilla on useammaan kirjoituksen sarja, jossa hän perustelee tämän jälkimmäisen näkemyksen. Jo näin on, niin paras lääke on EKP:n QE:n voimakas lisääminen, mikä nostaisi Saksan inflaation yli kahden prosentin ja sen kilpailukyvyn heikkenemisen. Tämä keskutelu muistuttaa keskustelua Bretton Woods-järjestelmän loppuaikoina, silloinkin Saksa kieltäytyi toimista, joilla maailmantalouden epätasapainoja olisi korjattu.
Heikki Johansson kirjoitti seuraavasti:
“Meneepäs akateemiksi väittelyksi.
…
Voisimmeko lopettaa väittelyn pikkuasioista ja keskittyä oikeisiin asioihin eli paremman talouspolitiikan nostamisen yleiseen keskusteluun.”
Paremmin perustellun talouspolitiikan nostamiselle yleiseen keskusteluun antaa mielestäni parhaat mahdollisuudet akateeminen väittely.
Ymmärtäisin tämän foorumin olevan sitä varten.
Meneepäs akateemiksi väittelyksi.
Tämän keskustelun pääteema pitäisi olla juuri tästä Pasi Pulkkisen kommentista:
“Täysin riippumatta tässä käytävän koulukuntien oikeellisuuskilpailun voittamisesta, on ne ohjeet joilla Euroopan rahaliitto rakennettiin kelvottomat. Ne olivat ideologiaa, ei tiedettä, eikä tervettä järkeä.”
Mielestäni jälkikeynesiläinen talous ja moderni (huom. moderni) valtavirtataloustiede vaikuttavat monilta osin yhteneviltä ja ovat varmasti molemmat lähempänä “totuutta”, kuin nykyinen politiikassa vallitseva ajatus.
Raha ja Talous ansaitsee todella paljon tunnusta siitä, että he ovat tuoneet tavallisille, jopa tuhansille eri ihmisille tietoa modernin rahatalouden toimintamekanismeistä ja lisäksi kirjoittavat aiheellista kritiikkiä vallitsevaan valtavirtakeskusteluun, jossa “asiantuntijoina” toimivat usein pankkien ekonomistit tai poliitikot väitteineen, jotka eivät kerro todellisuudesta.
Voisimmeko lopettaa väittelyn pikkuasioista ja keskittyä oikeisiin asioihin eli paremman talouspolitiikan nostamisen yleiseen keskusteluun.
Selvä asia on ainakin se, että euron politiikka ei voi nykyisellään toimia ja kaikki voimat pitäisi käyttää asian korjaamiseen.
Hyvä Pertti,
voisitko kertoa, minkä kohdan kommentistani tulkitsit tuolla tavalla.
Valtavirtaisen ajattelun kuvaamisen lisäksi kuvasin kommentissani jälkikeynesiläisen markkinakorkoteorian, jossa korko muodostuu keskuspankin määrittämästä ohjauskorkosta + rahoituslaitosten asettamasta marginaalista. Eli keskuspankki eksplisiittisesti vaikuttaa markkinakorkojen tasoon. Tämä korkomekanismi on muuten myös Godleyn mallien peruslähtökohta.
Olisi täysin järjetöntä väittää, että keskuspankki ei rahapolitiikalla vaikuta markkinakorkoihin, jos on vähänkin kiinni nykyisen rahatalousjärjestelmän todellisuudessa. En oikeastaan ymmärrä, miksi haluat antaa sellaisen kuvan, että esimerkiksi minä ja Lauri ajattelisimme tällä tavalla. Kyllähän kaikki tätä keskustelua seuraavat näkevät, että niin ei ole.
ystävällisesti,
Jussi
Juuri kollegasi Ahokas väitti, että keskuspankin rahapolitiikalla ei ole vaikutusta markkinakorkoihin, minä esitin, että on evidenssiä ja paljon päinvastaisesta ja että tämä on tärkeä rahapolitiikan mekanismi, jota valtavirtataloustiede on korostanut. Sen tärkeä komponentti on vaikutus likviditeetin tarjontaan. Nyt sinä edustat valtavirtatalostieteen kantaa, Ahokas monetarsitien kantaa, kumpikin siis on sopusoinnussa jälkikeynesiläisyyden kanssa?
Palaan vielä Godleyhyn, koska hän on (oli) ehkä tunnetuin jälkimeynesiläinen rahoitusmarkkinatutkija. Hänen malleissaan korot eivät tasapainota rahoitusmarkkinavatteiden kysyntää ja tarjontaa, vaan ne määräytyvät muuten, joissakin tapauksissa ne ovat kiinnitetyt. Hänen mallinsa toimii niin, että pankkiluottojen määrä määräytyy niiden kysynnän mukaan ja niin edelleen. Tämä tuottaa aivan tavanomaisen luottokertoimen. Jälkikeynesiläisyydessä on siis kolme keskenään ristiriitaista näkemystä sisällä.
“Kuinka vaikeaa tämä on: Keskuspankit käyttävät korkoa ohjausvälineenä, kunakin ajanheteknä siis keskuspankin rahoituksen tarjontakäyrä on vaakasuora. Mutta keskuspankki muuttaa korkoaan taloustilanteen mukaan. Jos inflaatio on korkeampi kuin tavoiteinflaatio, niin kskuspankki muuttaa korkoa, nostaa sitä. Tällöin keskuspankkirahoitus tulee kalliimmaksi, mikä imee markkinoilta likviditeettiä, mikä nostaa markkinakorkoja. Tämä alentaa kysyntää ja hillitsee inflaatiota. Tästä kausaalisesta linkistä on paljon empiiristä näyttöä.”
Aivan. Näinhän sinulle on asian kuvattu olevan jo kahdessa viestissä.
“Keskuspankin likviditeetin tarjonta ei ole kuitenkaan sama asia kuin rahan tarjonta, rahan tarjonta voi olla aivan hyvin nouseva koron suhteen.”
En ole avian varma, miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa, mutta molemmat ovat totta. Jälkimmäinen on keskeinen jälkikeynesiläinen pointti.
Olemme nyt kahdessa aika pitkässä viestissä elaboroineet melko tarkkaan omat kantamme. Meille on kutenkin jäänyt epäselväksi a) mistä olemme eri mieltä ja b) mikä mielestäsi on pielessä jälkikeynesiläisessä analyysissa? Pyytäisinkin nyt nöyrästi sinua ihan yksityiskohtaisesti antamaan vastaukset näihin kysymyksiin. Siis sellaiset vastaukset, joissa mekanismit kuvataan ihan omin sanoin. Keskustelua on hiukan vaikeaa käydä vain viittaamalla ylimalkaisesti joihinkin papereihin, koska silloin jää epäselväksi, mikä noissa papereissa on mielestäsi erityisen keskeistä.
Kuinka vaikeaa tämä on: Keskuspankit käyttävät korkoa ohjausvälineenä, kunakin ajanheteknä siis keskuspankin rahoituksen tarjontakäyrä on vaakasuora. Mutta keskuspankki muuttaa korkoaan taloustilanteen mukaan. Jos inflaatio on korkeampi kuin tavoiteinflaatio, niin kskuspankki muuttaa korkoa, nostaa sitä. Tällöin keskuspankkirahoitus tulee kalliimmaksi, mikä imee markkinoilta likviditeettiä, mikä nostaa markkinakorkoja. Tämä alentaa kysyntää ja hillitsee inflaatiota. Tästä kausaalisesta linkistä on paljon empiiristä näyttöä.
Keskuspankin likviditeetin tarjonta ei ole kuitenkaan sama asia kuin rahan tarjonta, rahan tarjonta voi olla aivan hyvin nouseva koron suhteen. Näistä asioista kannattaa tutustua William Brainardin ja James Tobinin artikkeliin “Financial Intermediaries and Effectiveness of Monatary Control” vuodelta 1963, joka formalisoi vähän tuon Tobinin artikkelin teemoja ja käsittelee hyvinkin moderneja asioita, myös täysin säätelemättömiä rahoituslaitoksia. Tässä http://cowles.econ.yale.edu/P/cd/d00b/d0063-r.pdf
Keskuspankin toimet siis vaikuttavat rahan tarjontaan yhtenä tämän mekanismin osana. Empiiristä näyttöä kannattaa tälle mekanismille löytyy, kannattaa katsoa Christopher Simsin Nobel-luentoa, johon Krugmankin taannoin viittasi blogissaan arvostellessaan moderneja monetaristeja. Tässäkin jälkikeynesiläiset ja monetaristit ovat näköjään samassa veneessä tässäkin ja heidän väitteensä rahapolitiikan vaikutuksista ovat samat. Tässä Simsin juttu http://sims.princeton.edu/yftp/Nobel/.
Kiinnostavia pointteja Pertti,
en ole aivan varma, mutta oletan, että ajat takaa seuraavaa:
Vaikka keskuspankin reservien tarjonta tapahtuisi endogeenisesti eli yksityisen pankkien keskuspankkirahan kysyntään vastaten, jolloin jälkikeynesiläisten sekä uuden konsensuksen taloustieteilijöiden yhteinen näkemys ohjauskoron muodostumisesta nykymuotoisessa rahataloudessa pitäisi paikkaansa, ei tällä ole kuitenkaan laajempaa taloudellista merkitystä, koska markkinakorot joka tapauksessa määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan lainattavien varojen (loanable funds) markkinoilla. Näin ollen on aivan sama, millä tavalla keskuspankki ohjauskorkoa säätelee, koska lopulta markkinakorot elävät enemmän tai vähemmän omaa marshallilaista elämäänsä.
Eli käytät mielestäsi Tobinia kumoamaan sen jälkikeynesiläisten väitteen, että rahan endogeenisuudella olisi syvemmälle menevää vaikutusta talousjärjestelmän toimintalogiikkaan. Yhtä hyvin olisit tässä voinut turvautua Wicksellin luonnollisen korkotason teoriaan ja todeta, että vaikka keskuspankki asettaa rahakoron ja tekee keskuspankkirahan tarjonnasta tällä tavalla endogeenista, talouden toiminnan kannalta tärkeämpi on kuitenkin luonnollinen korko, joka määräytyy reaalisen säästämisen ja reaalisten investointien kautta. Investoinnit määrittyvät reaalisen tuottavuuden kehityksen ja säästäminen ennen kaikkea halujen muutosten kautta. Vaikka rahakorko olisi mitä ja vaikka pankit voisivat teknisesti lainata keskuspankista reservejä luotonlaajennuksensa tarpeisiin rajattomasti, talouden perusfundamentit ja markkinakorkojen tasapainottama säästäminen ja investoinnit pitävät huolen siitä, että näin ei tapahdu. Näin ollaankin näppärästi siirrytty reaalianalyysin piiriin.
Se, että keskuspankkirahan tarjontakäyrä on vaakasuora, ei ole nykytalouden olosuhteissa enää teoria vaan todennettu fakta, josta ei kannata edes keskustella. Tästä ovat samaa mieltä keskuspankkiirit, jälkikeynesiläiset ja uusklassiset uuden konsensuksen makrotaloustieteilijät. En ole ihan varma, halusitko sinä kiistää tämän tosiasian, mutta se edellyttää merkittävän empiirisen vastatodistusaineiston esittämistä. Sen sijaan erimielisyys koskee nyt sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun keskuspankki on ohjauskorkonsa asettanut. Olet ymmärtänyt aivan oikein, että jälkikeynesiläiset ”ajatettelevat _markkinakorot_ niin määräytyviksi, että ne eivät suoraan tasapainota erilaisten rahoitusinstrumenttien markkinoita.” (Jälkikeynesiläiset eivät oleta kiinteitä markkinakorkoja).
Jälkikeynesiläinen markkinakorkoteoria perustuu loanable funds –teorian ja tehokkaiden markkinoiden hypoteesin sijaan likviditeettipreferenssikorkoteoriaan, jossa lähtökohtana on yhteiskuntamme fundamentaalinen epävarmuus, riskilaskelmien mahdottomuus ja eläimelliset vaistot. Sen sijaan, että markkinakorot määräytyisivät reaalisten investointien rahoituksen kysynnän ja tarjonnan kautta (riskiarviot eri markkinoilla huomioiden), muodostuvat ne jälkikeynesiläisessä teoriassa siten, että yksityiset pankit ja muut keskuspankkirahoituksesta nauttivat rahoittajat lisäävät keskuspankin määrittämän peruskoron päälle marginaalin. Marginaalin suuruus puolestaan riippuu siitä, millaisiksi rahoittajat arvioivat lainaajan maksukyvyn ja talouden yleisen kehityssuunnan. Varmasti toteutuvien riskilaskelmien sijaan marginaali asetetaan fundamentaalisessa epävarmuudessa ”fiiliksen” pohjalta.
En ole vielä tavannut yhtään jälkikeynesiläistä, joka väittäisi, ettei koroilla voitaisi jossain määrin vaikuttaa luottojen määrään taloudessa. Jos keskuspankki laskee ohjauskorkoa ja sen seurauksena markkinakorotkin laskevat, on varmaa, että lainanottajia saapuu pankkien luukuille aikaisempaa enemmän. Jos taloudessa menee hyvin, pankit myös arvioivat monet näistä lainanhakijoista maksukykyisiksi, jolloin myös lainojen tarjonta kasvaa. Jälkikeynesiläisten pointti on lopulta se, että ilman lainojen kysyntää ei voi olla myöskään niiden tarjontaa. Juuri tästä syystä keskuspankki ei voi työntää korkopolitiikalla talouteen lisää luottoja.
Jälkikeynesiläiset eivät ole myöskään väittäneet, että keskuspankit eivät voisi lisätä rahoitusmarkkinoiden likviditeettiä. Sitähän keskuspankit ovat tehneet voimakkain toimenpitein globaalin finanssikriisin puhkeamisen jälkeen. Keskuspankkirahan lisääminen pankkien välisille markkinoille tarkoittaa kuitenkin ainoastaan sitä, että keskuspankkirahan hinta alenee. Reservien lisääminen siis ainoastaan painaa keskuspankin ohjauskorkoa alemmas. Jos yritykset ja kotitaloudet eivät korkojen alenemisesta huolimatta halua lainata, ei likviditeetin lisäämisellä ole välttämättä mitään vaikutusta luottojen määrään ja talouden kokonaisrahamäärään.
Yhteenvetona todettakoon, että keskustelua on turha käydä keskuspankin korkojen asettamisesta, koska keskuspankkirahan endogeenisuus on kiistämätön fakta. Sen sijaan keskustelua on syytä käydä siitä, onko luonnollista korkotasoa olemassa, onko tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaisesti toimivia lainattavien varojen markkinoita olemassa vai määräytyvätkö markkinakorot Keynesin korkoteorian mukaisesti.
Onko tämä Juha Tervala vakavasti otettava henkilö? Luin hänen hämmästyttävän ylimielisen ja asiantuntemattoman kommenttinsa Raha & Talous -blogista, ja kävin tutustumassa hänen omiin sivuihinsa. Viimeisin suomenkielinen artikkeli on suorastaan hämmästyttävän lapsellinen. “Talouteen vaikuttavat kysyntä ja tarjonta”.
Tervalan tulisi hävetä parempiensa edessä.
Tervalan kommentti alkaa ylimielisellä oletuksella, että jos joku on lukenut tiettyä alaa ei voisi pärjätä toisella alalla.
[quote]Raha ja talous -blogia on mahdoton ottaa vakaasti. Kirjoittajilla ei ole taloustieteen koulutusta: toinen kirjoittaja on maantieteen ja toinen valtio-opin jatko-opiskelija[/quote]
Se, että perustelut olisivat muuten pätevät en voi sietää tuollaista ennakko-asennetta, että vain he voivat olla oikeassa ja ansaita oikeuden keskusteluun, jotka ovat opiskelleet tietyn tiedekunnan alla. Tarttukaa sisältöön, älkää henkilöiden taustoihin. Ei ihme, että tässä maassa nuoret syrjääntyvät, kun itsetunto poljetaan heti pohjille jos eivät ole tutkinnollisesti päteviä.
Työelämässä näkee näitä asenteita aivan liian usein, antakaa ihmisille oikeus oppia ilman pätevää koulutusta itsenäisesti tai työn kautta.
Ja kyllä, sanon tämän anonyymisti, olen pelkuri.
Tuosta kommentistani jäi pois b) toisesta kappaleesta ennen sanoja “tai niin”, tekstini voi muuten tulkita väärin. Sanon siis vain sen, että jälkikeynesiläisessä teoriassa oletetaan korkojen määräytyvän niin, että kysyntä määrää tarjonnan. Näitä oletuksia ei mitenkään testata vaan ne, ainakin Godleyn tapauksessa, lyödään sisään muuten Tobin-tyyppisiin malleihin, ja sitten ei kun simuloimaan.
Tobin on keskeinen ko.jutussa, koska sitä käytetään nimenomaan kumoamaan jälkikeynesiläinen tulkinta endogeenisesta rahasta. Mielenkiintoinen on myös tuo Holapan Howells maininta. Hänellä on raha- ja pankkiteorian oppikirja (Howells ja Bain), jota olen itsekin käyttänyt kurssilla ja jonka mukaan keskuspankki kyllä voi vaikuttaa likviditettiin (rahan määrään).
Tiede kja Edistys-lehdessä oli juttusi, jossa kirjoitit juuri niin kuin väitin.
Edelleenkään mikään, mitä sanot ei ole kumoa mitään siitä mitä sanoin, eikä vastaa Tobin-kritiikkiin, jonka myös tuo Bank of England Quarterly Bulletinin juttu toistaa, niin kuin sen lukijat voivat hyvin nähdä. Jälkikeynesiläinen teoria on erikoistapaus valtavirtataloustieteen mallista, siinä vain rahan tarjontakäyrä on vaakasuora.
Tähän päädytään a) joko suoraan olettamalla korot kiinteiksi (tätä ei pidä sotkea siihen, että keskuspankit käyttävät lyhyttä korkoa politiikkavälineenä tai niin määräytyviksi, että ne eivät suoraan tasapainota erilaisten rahoitusinstrumenttien markkinoita, Sopivilla oletuksilla koroista saadaan rahan määrä puhtaasti kysynnän määräämäksi.
Tämä on aika outo oletus. Mutta näin se menee esimerkiksi Godleyn mall(e)issa. Rahapolitiikalla on vaikutus korkoihin, aivan kuten valtavirtamallit sanovat, siitä on huomattavan paljon empiiristä näyttöä, näillä korkojen muutoksilla taas on vaikutusta rahan tarjontaan. Holapan väite on siis vain väite vailla näyttöä. ja kuten sanottu, jälkikeynesiläiset mallit nojautuvat juuri tuohon jäykkään luottokertoimeen, näin siksi, että ne olettavat korkojen määräytymisen olevan irrallaan rahoitusmarkkinoiden tasapainosta.
Oli ihan mukavaa saada Pertti Haaparannalta sisällöllistä kritiikkiä. En jatkossakaan aio vastata sisällöttömään pilkkaan tai täysin hallitsemattomiin raivonpurkauksiin. Sen sijaan asiallista sisältökeskustelua käyn mielelläni, vaikka kritiikki olisi tiukkaakin.
Haaparannan kirjoitus sisälsi erilaisia väitteitä. En löytänyt niiden väliltä suoraa yhteyttä, joten vastaan seuraavaksi esitettyihin väitteisiin yksi kerrallaan.
1) ”Yksi keskeisistä jälkimeynesiläisten väitteistä on, että valtavirtataloustieeen antama kuva rahan (likviditeetin) luomisesta on fundamentaalisti väärä. Heidän väitteensä mukaan valtavirtataloustiede olettaa, että vain keskuspankki luo likviditeettiä rahoittamalla rahoituslaitoksia (pankkeja), kun taas tosiasiassa heidän mukaansa rahoitusjärjestelmä itse itsessään luo likviditettiä, rahan määrä on endogeeninen.”
Itse asiassa olemme todenneet, että myös ajantasainen uusklassinen rahateoria rakentuu rahan endogeenisuuden ympärille. Olemme pääasiassa kritisoineet alkeellisia oppikirjamalleja, joiden varaan monen uusklassikon ajattelu tuntuu edelleen rakentuvan. Rahan endogeenisuus on kuitenkin suhteellisen laajasti hyväksytty esimerkiksi niin sanotussa uuden konsensuksen ajattelussa. Tämä tuodaan hyvin esiin muun muassa tässä Ulrich Bindseilin ja Philipp Königin erääseen jälkikeynesiläiseen journaaliin kirjoittamassa artikkelissa (http://www.elgaronline.com/view/journals/roke/1-4/roke.2013.04.01.xml). (Jos jollekulle on epäselvää, niin molemmat edustavat “valtavirtaa”. Bindseil on vieläpä EKP:n markkinaoperaatioyksikön apulaisjohtaja.)
2) ”Heidän mukaansa se [BOEn artikkeli] osoittaa jälkikeynesiläisen analyysin oikeaksi, Lauri Holappa, jonka henkilö on tässä keskustelujonossa implisiittisesti jo mainittu, on erityisesti kunnostautunut tämän väitteen levittämisessä.”
En muista, että olisin erityisesti levittänyt tuollaista väitettä juuri missään. Muistaakseni tein siitä blogimme Facebook-sivulle yhden päivityksen. Voi olla, että olen sivumennen maininnut asian jossain haastattelussa, mutta en kyllä muista edes näin tehneeni.
3) ”Hän ei ilmeisesti ole lukenut artikkelia kunnolla. Jos olisi, hän olisi huomannut, että siinä päälähde ja innoittaja on James Tobinin artikkeli ‘Commercial banks as Creators of Money’”.
Tämäpä on mielenkiintoinen tulkinta. Tuossa BOEn artikkelissa viitataan tuohon Tobinin tekstiin kokonaista kolme kertaa. Mistään ei minun ymmärtääkseni käy ilmi, että se olisi ollut missään määrin tekstin pääasiallinen innoittaja. Itse asiassa BOEn artikkelissa viitataan myös suoraan kolmeen jälkikeynesiläiseen artikkeliin tai kirjaan (Moore 1988, Howells 1995, Palley 1996).
4) ”Tässä artikkelissa Tobin osoittaa jälkikeynesiläisen näkemyksen vääräksi, rahoitusjärjestelmä luo rahaa, mutta sen mahdollisuudet ovat rajatut. Ja toisaalta keskuspankin on mahdollista vaikuttaa rahan tarjontaan.”
Olen kyllä lukenut tuon Tobinin artikkelin. Se on ihan sympaattinen ajansa tuote, mutta ei sillä ole juuri annettavaa moderniin rahateoreettiseen keskusteluun. Tobinin melko sekavassa artikkelissahan tehdään alkeellisia virheitä. Tobin esimerkiksi sanoo pankkien olevan ainoastaan rahoituksen välittäjiä (financial intermediaries). Tämä on kaikille rahoitusjärjestelmän operaatioita tunteville varsin erikoinen väittämä.
Itse asiassa tuossa Haaparannan esiin nostamassa BOEn paperissa todetaan seuraavaa:
“One common misconception is that banks act simply as intermediaries, lending out the deposits that savers place with them. In this view deposits are typically ‘created’ by the saving decisions of households, and banks then ‘lend out’ those existing deposits to borrowers, for example to companies looking to finance investment or individuals wanting to purchase houses.
In fact, when households choose to save more money in bank accounts, those deposits come simply at the expense of deposits that would have otherwise gone to companies in payment for goods and services. Saving does not by itself increase the deposits or ‘funds available’ for banks to lend. Indeed, viewing banks simply as intermediaries ignores the fact that, in reality in the modern economy, commercial banks are the creators of deposit money. This article explains how, rather than banks lending out deposits that are placed with them, the act of lending creates deposits — the reverse of the sequence typically described in textbooks.”
(Viimeisen virkkeen jälkeen tulee viite jälkikeynesiläiseen kirjallisuuteen rahan endogeenisuudesta.)
Myös väite siitä, että keskuspankin on mahdollista vaikuttaa rahan tarjontaan on virheellinen. Keskuskuspankit, jotka pyrkivät saavuttamaan jonkin inflaatiotavoitteen ohjauskorkoa säätelemällä, eivät nimenomaan voi vaikuttaa rahan tarjontaan. Keskuspankilla ei voi olla samanaikaisesti sekä suoraa rahamäärätavoitetta että korkotavoitetta. Ohjauskoron hallinta edellyttää, että keskuspankki tyydyttää koko reservikysynnän. Jos se ei menettele näin, menettää se mahdollisuudet ohjauskoron hallintaan.
Sen sijaan modernitkin keskuspankit yrittävät toki epäsuorasti säädellä kierrossa olevan rahan määrää vaikuttamalla lainakysyntään. Tästähän rahapolitiikassa nimenomaan on kyse. Sen sijaan korkotargetoivilla keskuspankeilla ei ole mahdollisuutta säädellä reservien (tai laajemmin ottaen rahan) tarjontaa suoraan.
5) ”Jälkineynesiläiset sanovat seuraavaa: Pankki antaa lainan, joka päätyy talletukseksi sille itselleen tai jollekin toiselle pankille. Tästä talletuksesta osa …, kertomus on tästä eteenpäin sama kuin monetaristeilta. Kummassakaan tapauksessa näillä tapahtumilla ei joko oleteta olevan vaikutusta korkoihin tai korkojen muutoksilla ei ole vaikutusta tähän rahan luomisprosessiin (jälkimmäinen näyttäisi olevan se relevantti vaihtoehto).”
Tämäkään väite ei oikein pidä paikkaansa. Lainakysynnän kasvulla on usein vaikutusta vallitsevaan korkotasoon, jos keskuspankki operoi esimerkiksi jollakin variantilla Taylorin säännöstä. Tällöin kyse on kuitenkin lopulta aina keskuspankin harkinnanvaraisesta rahapoliittisesta päätöksestä. Mikään automaattinen voima ei muuta korkotasoa, koska se on politiikkamuuttuja.
Lisäksi myös jälkikeynesiläiset hyväksyvät sen, että muutokset korkotasossa voivat vaikuttaa lainakysyntään. Tämä riippuu kuitenkin vallitsevasta kokonaiskysynnän tasosta ja eläimellisistä vaistoista. Mitään kovin suoraa yhteyttä ei ole.
6) “Rahateorian kursseilla oppi, että rahalla on tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrä, toinen kaartuu ylöspäin, toinen alaspäin koron funktiona.”
Monilla kursseilla tosiaan näin opetetaan. Ja sehän se ongelma onkin. Rahan tarjontakäyrä on ylöspäin kaartuva tai vertikaalinen vain, jos pankkien katsotaan välittävän eteenpäin talletuksia ja jos keskuspankilla on käytössään rahamäärätavoite.
Suosittelen suomalaisiakin makrokeskustelijoita tutustumaan alanne uusimpaan kirjallisuuteen. Tähän Michael Woodfordin (2003) sitaattiin (joka löytyy siitä Bindseilin ja Königin artikkelista) on hyvä päättää tämä kommentti:
“Monetary policy decision making almost everywhere means a decision about the operating target for an overnight interest rate, and the increased transparency about policy in recent years has almost meant greater explicitness about the central bank’s interest-rate target and about the way in which its interest-rate decisions are made…. Nonetheless, theoretical analyses of monetary policy have until recently almost invariably characterised policy in terms of a path for the money supply, and discussions of policy rules in the theoretical literature have mainly considered money-growth rules of one type or another. This curious disjunction between theory and practice predates the enthusiasm of the 1970s for monetary targets.”
Rauhaa ja rakkautta,
Lauri
Täysin riippumatta tässä käytävän koulukuntien oikeellisuuskilpailun voittamisesta, on ne ohjeet joilla Euroopan rahaliitto rakennettiin kelvottomat. Ne olivat ideologiaa, ei tiedettä, eikä tervettä järkeä. Työttömyys on aina, ei vain BKT:tä laskeva tekijä vaan kansakunnan tulevaisuuteen vaikuttava ja myös inhimillinen ongelma. Mediassa harjoitettava argumentaatio (valtavirta) on sotkeutunut pahan päiväisesti ideoihin ja malleihin joilla ei ole kykyä hyödyttää reaalitaloutta. Hallinnolliset rakennelmat rajaavat fysiikan lakien sijaan. Terve järki on kadonnut.
Eräs luennoiva fyysikko sanoi kerran: “Ei ole olemassa vaikeita asioita, on vain huonosti selitettyjä asioita.” Sarkastisesti hän lisäsi: “Jos et kykene selittämään jotakin asiaa äidillesi niin että hänkin sen ymmärtää, et ole itse ymmärtänyt asiaa.”
Vai onko sittenkin niin ettei hyvinvointiyhteiskunta ollutkaan tavoitteemme vaan järjettömän taloushorinan tarkoitus on häivyttää todelliset, julkilausumattomat tavoitteet. Suuret trendit kertovat jotain - ainakin tuleville taloushistorioitsijoille.
Tässä on yksi esimerkki: Yksi keskeisistä jälkimeynesiläisten väitteistä on, että valtavirtataloustieeen antama kuva rahan (likviditeetin) luomisesta on fundamentaalisti väärä. Heidän väitteensä mukaan valtavirtataloustiede olettaa, että vain keskuspankki luo likviditeettiä rahoittamalla rahoituslaitoksia (pankkeja), kun taas tosiasiassa heidän mukaansa rahoitusjärjestelmä itse itsessään luo likviditettiä, rahan määrä on endogeeninen. Niinpä jälkimeynesiläiset riemuitsivat tästä Englannin kekuspankin lehdessä julkaistusta artikkelista: http://www.bankofengland.co.uk/publications/Documents/quarterlybulletin/2014/qb14q1prereleasemoneycreation.pdf.
Heidän mukaansa se osoittaa jälkikeynesiläisen analyysin oikeaksi, Lauri Holappa, jonka henkilö on tässä keskustelujonossa implisiittisesti jo mainittu, on erityisesti kunnostautunut tämän väitteen levittämisessä. Hän ei ilmeisesti ole lukenut artikkelia kunnolla.
Jos olisi, hän olisi huomannut, että siinä päälähde ja innoittaja on James Tobinin artikkeli “Commercial banks as Creators of Money”, löytyy tästä: http://cowles.econ.yale.edu/P/cm/m21/m21-01.pdf.
Tässä artikkelissa Tobin osoittaa jälkikeynesiläisen näkemyksen vääräksi, rahoitusjärjestelmä luo rahaa, mutta sen mahdollisuudet ovat rajatut. Ja toisaalta keskuspankin on mahdollista vaikuttaa rahan tarjontaan.
Jos on vähänkään tutustunut valtavirtataloustieteen piirissä käytyyn rahateoreettiseen keskusteluun tietää, että yksi keskeisimmistä keskustelun kohteista oli ja jossakin määrin yhä on, onko rahan tarjonnan ja bruttokansantuoteen välinen yhteys vakaa. Monetarismin mukaan se on, Tobinin kaltaisten keynesiläisten mukaan ei ole, vaan rahan kiertonopeus vaihtelee. Tobinin artikkeli selittää hyvin, miksi näin on, yksi syy on rahajärjestelmän kyky, rajoitettu sellainen kuitenkin, luoda rahaa.
Sokerina pohjalla, monetaristien käsitys rahan kiertonopeuden vakaisuudesta ja jälkineynesiläisten käsitys pankkijärjestelmän (lähes) rajoittamattomasta kyvystä luoda rahaa (sääntelemätön pankkijärjestelmä siihen pystyy) ovat naimisissa keskenään (kuten on myös muuten itävaltalaisten käsitys).
Monetaristit sanovat karkeasti seuraavaa: keskuspankki lisää likviditeettiä pankeille, nei lainaavat saadut varat, lainat palautuvat pankkeihin talletuksina, joista osa tallennetaan keskuspankkiin, mutta loput voidaan lainata, jotka palautuvat pankkeihin talletuksina, joista … .
Jälkineynesiläiset sanovat seuraavaa: Pankki antaa lainan, joka päätyy talletukseksi sille itselleen tai jollekin toiselle pankille. Tästä talletuksesta osa …, kertomus on tästä eteenpäin sama kuin monetaristeilta. Kummassakaan tapauksessa näillä tapahtumilla ei joko oleteta olevan vaikutusta korkoihin tai korkojen muutoksilla ei ole vaikutusta tähän rahan luomisprosessiin (jälkimmäinen näyttäisi olevan se relevantti vaihtoehto).
Tobin osoittaa kummankin näkemyksen olevan virheellinen. Rahateorian kursseilla oppi, että rahalla on tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrä, toinen kaartuu ylöspäin, toinen alaspäin koron funktiona. Monetaristien ja jälkikeynesiläisten näkemykset voi tulkita empiirisesti kelvottomiksi erikoistapauksiksi tästä kehikosta. Tobinin artikkeli on kirjoitetu 51 vuotta sitten, kannattaa tutustua. Siinä ei ole yhtään kaavaa, siksi se on vaikea lukea.
Juha, voitko kertoa vaikka kolme esimerkkiä raha ja talous-blogista valtavirtataloustieteen vääristellyistä näkemyksistä ja sitten esitellä näihin liittyen järjettömät ja virheelliset argumentit, joita blogin kirjoittajat käyttävät?
Tietenkin, järjettömien ja virheellisten argumenttien virheellisyys ja järjettömyys tulee arvioida suhteessa todellisuuteen, ei uusklassisen taloustieteen ideaalimaailmaan väärine oletuksineen ja suljettuine tasapainomalleineen, joiden kautta valikoitu data ajetaan sopivaan muottiin.
En itse juurikaan ole kyseiseen blogiin tutustunut, mutta näin tiedontuoton näkökulmasta on hauskaa lukea, miten talous”tieteen” akateemiset ammattilaiset pyrkivät kumoamaan argumentteja vedoten luonnontieteelliseen metodiin, joka on tosi kaukana yhteiskuntatieteistä monessa suhteessa. Mikäli tätä eroa ei huomaa, ei taloutta tulisi tutkia.
Raha ja talous -blogia on mahdoton ottaa vakaasti. Kirjoittajilla ei ole taloustieteen koulutusta: toinen kirjoittaja on maantieteen ja toinen valtio-opin jatko-opiskelija. Kirjoittajien taloustieteen luokaton osaaminen tarkoittaa, että lähes jokaisessa kirjoituksessa on yksinkertaisia virheitä ja puutteita. Kirjoittajat vääristelevät valtavirtataloustieteen näkemyksiä ja sitten hyökkäävät näitä olkinukkeja vastaa täysin lähes aina järjettömillä ja virheellisillä argumenteilla. Blogissa esitetyt näkemykset tosin voivat osin järkeviä, mutta vain silloin kuin ne nojaavat valtavirtataloustieteeseen. Lääkärit tekevät eron lääketieteen ja uskomushoitojen/vaihtoehtolääkinnän välillä. Raha ja talous -blogissa esitetään näkemyksiä, joita ei ole joko tieteellisesti tutkittu käyttäen kelvollista teoriaa tai näkemysten vaikutuksesta ei ole saatu tieteellistä näyttöä. Näin ollen raha ja talous –blogin kirjoituksia voidaan pitää ”uskomustaloutena” ja kelvolliseen teoriaan ja empiiriseen tutkimukseen perustuvan taloustieteen vastakohtana.
Ennen kun tämä ryöstäytyy jonkin muun kiinostavan aiheen pariin heitän pallon
ylläpidolle ja tietty ensi sijassa Roope Uusitalolle:
Pistäkää blogilista tuohon etusivun oikeaan laitaan vaikka “uusimpien viestien” ja “arkiston” väliin.
Tämän lukijat saavan aivan varmasti kattavan listan aikaiseksi.
Ei sen tarvii heti olla kattava, kyllä se kasvaa melkein itsestään.
Rogue,
minua ainakin häiritsee se että kirjanpidollisista aksioomista johdetaan talousteoriaa eikä missään kohdassa sanota avoimesti milloin tehtiin käyttäyyymisolettaman sisältävää teorian rakentamista ja milloin tarkastellaan kirjanpidollisia rahavirtoja.
Mua kiinnostais kans perustelut sille, miks Rahaa ja taloutta ei voi ottaa vakavasti. Mulla ei varsinaisesti oo voimakasta näkemystä kys. blogista suuntaan tai toiseen, mutta kirjoittajat on kuitenkin alan jatko-opiskelijoita, nähny vaivaa tekstiensä eteen ja niittäny kai jonkin verran mainettakin, joten ehkä ne ansaitsis pienen perustelun pelkän dissauksen oheen?
No tehdääs vähän listantynkää, järjestys pääasiassa “kronologinen”.
Ensin yksityishenkilön blogeja:
http://harhala.blogspot.fi#sthash.Jgl0Z7h3.dpuf
-Allan Seuri
http://tyhmyri.wordpress.com/#sthash.Jgl0Z7h3.dpuf
-Puskista Huutelija
http://rogerwessman.com/
-Roger Wessman
http://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/
-Sakari Heikkinen
http://www.peternyberg.net/
-Peter Nyberg
muita yksityisiä:
http://rahajatalous.wordpress.com/
-Holappa&Ahokas
http://asiatonlehdistokatsaus.blogspot.fi/
-Puskista Huutelijat
Erilaisia organisaatioja:
http://tietotrenditblogi.stat.fi/
-Tilastokeskus
http://www.labour.fi/ptblogit.asp
-Palkansaajien Tutkumuslaitos
—
Lista ei tietenkään ole kattava. Saa vapaasti jatkaa.
Mut onhan näitä, ei täällä nyt niin kauheen hiljasta ole.
Itse löysin vähän aikaa sitten Parecon Finlandin blogin osoitteessa http://www.osallisuustalous.fi/blogi. Siellä on omaan makuun hyvin sekoitusta uutiskoostetta ja analyysiä. Välillä menee vähän akateemiseksi, mutta ainakin yritystä on, ja lukiopohjaltakin menee allekirjoittaneella jakeluun. Lähestyy talouskysymyksiä tuoreesta ja laaja-alaisesta näkökulmasta.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen PT-blogi löytyy osoitteesta http://www.labour.fi/ptblogit.asp .
Taloushistorian professori Sakari Heikkisen tuore blogi sopinee myös suositeltavaksi: http://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/
Mielestäni tässä pienessä pätkässä kerrotaan aika hyvin se miksi valtavirtainen taloustiede ei kykene käsittelemään taloutta kansantalouden mittakaavassa:
https://www.youtube.com/watch?v=O0wA6SbsHg8&feature=related
Olisi kiinnostava tietää, miksi “Raha ja talous” -blogia on vaikea ottaa ihan vakavasti? Mielestäni on hyvä, että taloustieteelliseen keskusteluun ottaa osaa myös valtavirrasta poikkeavien koulukuntien edustajia.
EKP:ta paljon seuraavana sanoisin, että Harhalan ei tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa. Vahva suositus.
Harhalan ansiot EKP:n rahapolitiikan käsittelyssä ovat parasta, mitä suomeksi olen lukenut.
Huopaista kompaten, tymyrin blogi on ehkä parasta mitä alalla löytyy.
Erinomainen esimerkki siitä miten on mahdollista omata mielpiteitä ilman että on normatiivinen.
Ja numerot, ne Tyhmyri saa oikein, asiattomassa lehditökatsauksessa ei näköjään tunneta edes arvonlisämentelmän perusteita.
Anteeks eriävä mielipiteeni mutta pikavilkaisulla asiaton lehdistökatsaus vaikutaa pahimmalta juuubalta mitä alalla olen suomessa nähnyt julkaistavan.
“Analyysi” on normatiivista ja heikkotasoista.
Saanen suositella tässä yhteydessä puskista huutelevaa “Tyhmyriä”.
http://tyhmyri.wordpress.com/
Entäpäs sitten Harhala? http://harhala.blogspot.fiOnko tuttu?