Sveitsin velkajarru on yksi esimerkki finanssipolitiikan säännöistä, melko huono (ei huonoin) sellainen. Mutta mitkä ovat hyviä sääntöjä?
Tätä ovat pohtineet Jonathan Portes ja Simon Wren-Lewis. Tutkijayhteisössä vallitsee kohtuullinen teoreettinen yksimielisyys siitä, että normaalitilassa veroja eikä julkisia menoja tulisi muuttaa paljon äkillisesti. Tästä seuraa välittömästi se, että julkisen velan sijasta budjettivajeiden kehitykselle tulisi asettaa tavoitteita, jos millekään.
Optimaalinen vajeiden sopeutus on siis hidasta, ei nopeaa. Tämän vuoksi Sveitsin velkajarru on huono sääntö, se sopeuttaa budjettivajeita liian nopeasti, aivan kuten edellisessä kirjoituksessani esitin.
Rahaliitossa teorian mukaan finanssipolitiikan säännön tulee sallia voimakas elvytys, nousukaudella vastaavasti nopea jäähdytys, tai ainakin voimakkaampi elvytys/jäähdytys kuin maissa, joissa rahapolitiikkaa ja valuuttakurssimuutoksia voidaan käyttää vakautuksen välineinä. Tämä on tärkeää, silloin jos rahaliiton yhtä jäsenmaata kohtaavat taloudelliset häiriöt, joilta muut jäsenmaat välttyvät.
Finanssipolitiikan optimaaliset säännöt ovat erilaiset myös sellaisessa tilanteessa, jossa EU ja erityisesti euroalue nyt ovat, kroonisen kysynnän puutteen tilassa (nollakorkotasapainossa). Voimakas elvytys on sallittava eikä budjettivajeita tule säädellä, koska rahapoliittisen elvytyksen mahdollisuudet ovat rajalliset ja sen vaikutukset epäselviä.
Miten sääntöjä valvotaan? Tarvitaan elin, joka on päättäjistä ja päätöksiä toimeenpanevista koneistoista riippumaton. Sen tehtävä on enemmän valvoa ja neuvoa, eikä sillä ole diktatorista valtaa. Suomessa tällainen elin voisi olla ja varmasti tulee olemaankin keväällä perustettu Talouspolitiikan Arviointineuvosto. Tältä osin kaikki on siis valtakunnassa hyvin.
Avainsanat: budjettivaje, finanssipolitiikka, Julkinen velka, säännöt
Aihealueet: Julkinen talous, Makro
Eikö Sauli Niinistöä haukuttu 90-luvun nousukauden lopussa kiiluvasilmäisestä velkojenmaksusta, kun nekin rahat olisi pitänyt käyttää ties mihin? Eli ilmeisesti silloin onnistuttiin ainakin jossain määrin tuossa asiassa. Sensijaan edellisen 15 vuoden rekordi taas on mustaakin mustempi.
Mutta ei nousukaudella kukaan koskaan oikeasti jäähdytä taloutta niin että se tuntuisi. Kaikki politiikkasuositukset, joihin olennaisesti liittyy nousukaudella säästämisnen, on täysin toteuttamiskelvoton. Esimerkiksi eduskunta on nykyään pullollaan keynesiläisiä, joiden mielestä nyt pitää elvyttää tosissaan, mutta nousukaudella taas heitä ei näy missään.
Ihan yhtä hyvin voisi ehdottaa Suomen kilpailukykyongelmien ratkaisemista halvalla fuusiovoimalla tuotetulla puoli-ilmaisella sähköllä, eli ei tule koskaan tapahtumaan.
Sinänsä hyvä, että on pelivaraa, mutta milloin nousukaudella poliitikot ovat kyenneet jäähdyttämään taloutta finanssipolitiikan avulla? Tämä ei taida olla kovin suosittua tekemistä nousukaudella, kun vihdoin viimein menee hyvin. Joten sinänsä tämä aktiivinen suhdanteita tasaava finanssipolitiikka on pitkälti vain toimivaa teoriaa.
Nykyisen EMU-alueen FIPO-sääntöjen luvut eivät perustuneetkaan mihinkään yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, vaan olivat tietyn aikavälin keskiarvoja. EMUn lainsäädännöstä (=säännöistä) ylipäätänsä huomaa melko selkeästi 80-luvun talousteoreettisen ilmapiirin/ideologian vaikutukset.
Esim. jos vertaa Delorsin raporttia tai Maastrichtia esim. Wernerin raporttiin talous-ja rahaliitosta, eroja löytyy jo huomattavasti. Ajankohtaista olisi nyt pohtia, tulisiko Maastricht päivittää nykypäivään sopivaksi. Kummallista että kuusi vuotta kriisejä Euroopassa eivät ole tuoneet tätä perusasiaa politiikan agendalle.
Juu, mutta myös julkisen velan tasolla on merkitystä EMU:ssa. Velkakuri (velkajarru) vaatii velan supistamista 5 prosentin vuosivauhdilla, jos julkinen velka/BKT-suhde ylittää 60 prosenttia, supistaminen on 5 prosenttia yli tuon 60 prosentin ylittävästä velasta (jos oikein ymmärsin). Tämä on siis aivan perusteeton vaatimus.
Lisäksi Portes ja Wren-Lewis ehdottavat, että rahaliitossa kansallisen budjettijouston tulisi olla suurempaa kuin muilla mailla, samoin sellaisissa olosuhteissa, jotka nyt vallitsevat. Kumpaakaan EMU-säännöt eivät salli.
Itse asiassa tuo riippumaton elin on suomalaisen lainsäädännön mukaan valtiontalouden tarkastusvirasto. FIPO-lain mukaan VTV valvoo mm. ns. keskipitkän aikavälin tavoitteen saavuttamista. Tämän säännön mukaan suhdannekorjattu alijäämä saa olla korkeintaan 0,5% bkt:sta. Sääntö mahdollistaa alijäämän laskusuhdanteessa ja jäähdytyksen nousukaudella. Kaiken lisäksi sääntö sallii tilapäiset poikkeamat erityisissä olosuhteissa, joiksi ehkä lasketaan mm. negatiivinen talouskasvu. VTV:n pitää myös käyttää kokonaisharkintaa mekaanisen seurannan lisäksi. Jos ja kun sääntöjä rikotaan, on lakiin kirjattu vauhti, jolla alijäämää pitää sopeuttaa.
Talouspoliittinen arviointineuvosto on siis valvontavastuusta vapautettu. Sen sijaan neuvoston mandaattiin kuuluu tavoitteiden tarkoituksenmukaisuuden arviointi, mikä onkin astetta hankalampi kysymys.