Koska Sveitsin velkajarrusta on syntynyt keskustelua, lienee paikallaan käydä läpi ehdotusta.
Velkajarrussa on kaksi elementtiä. Ensimmäinen on vuosittain asetettava katto suhdannekorjatuille julkisille menoille. Suhdannekorjattu menokatto tarkoittaa seuraavaa: Jos maa ajautuu vaikkapa taantumaan, niin julkiset menot kasvavat, koska erilaiset sosiaalitukimenot ja työttömyysmenot kasvavat. Kun tämä niin sanottu automaattisen vakautuksen mukanaan tuoma osa otetaan kokonaismenoarviosta pois, saadaan suhdannekorjattu meno. Sille siis asetetaan katto. Jos ensi vuoden menot ovat suuremmat kuin sille asetettu menokatto, silloin julkisia menoja on kasvatettu aidon elvytyksen tuottamiseksi. Nousukaudella menoja korjataan toiseen suuntaan.
Toinen velkajarrun elementti on sitten se varsinainen jarru: Jotta julkinen velka ei kasvaisi, niin tulevia menokattoja rukataan alaspäin, jos velka on kasvanut enemmän kuin aiemmin oli ennakoitu.
Eikö tämä olekin hyvä sääntö: sehän sallii elvytyksen, mutta estää velan kasvun ja juuri silloin, kun talous on elpynyt? Ei nyt aivan. Kuvitellaan, että poliitikot ovat sellaisia tyhmyreitä, kun he itse sanovat olevansa (katso vaikkapa Sampsa Katajan kirjoitus tämän päivän Kauppalehdessä, KL 26.10. 2014). Tällaiset poliitikot kasvattaisivat tietysti menokattoa ja ennakoitua velan kasvua. Tällä asia olisi hoidettu, ja ehkä parempi niin. Jos taas poliitikot ovat pääsääntöisesti aivan yhtä viisaita/hölmöjä kuin me muutkin, kuten itse ajattelen, niin tällaisia sääntöjä ei tarvita.
Tietysti menokattojen ja ennakoidun velan muutos voidaan delegoida jollekin riippumattomalle elimelle, mahdollisesti maan ulkopuolella olevalle ja niiden rikkomisesta tulisi seurata jokin rangaistus. Kenelle rangaistus annetaan? Mutta oletetaan, että tämä on mahdollista. Tällöin velkajarrun myötä maahan asetettaisiin käytännössä velkakatto, jota toki voidaan muuttaa, mutta muutos ei olisi kansan valitsemien päättäjien vaan jonkin diktaattorin käsissä. Tämä johtaisi todella vaikeisiin tilanteisiin.
Kuvitellaanpa esimerkiksi tilanne, jossa taantuma kestää pidempään kuin oli ennakoitu tai se syvenee äkillisesti, ei aivan outo tilanne viime vuosilta. Tällöin on tarve lisäelvytykseen, mutta silloin menokatto paukkuisi. Seuraavana vuonna menoja olisi supistettava, ja ajettava maa syvempään ahdinkoon, jos taantuma edelleen jatkuu seuraavana, tai estettävä elpyminen, jos talous olisi toipumassa. Näinhän Suomessakin olisi käynyt viime vuosina, jos velkajarru olisi ollut käytössä.
Velkajarrun ongelmia lisää se, että suhdannevaihtelut voivat olla epäsymmetrisiä, taantumat ovat pidempiä kuin nousukaudet. Milton Friedman totesi näin jo vuosikymmeniä sitten, mutta ajatus on putkahtanut uudestaan esiin. Jos niiden pituutta on vaikea ennustaa, niin juuri yllä sanomani perusteella velkajarru voisi johtaa todella syviin ongelmiin.
Päinvastoin kuin väitetään, velkajarru ei siis olisi joustava mekanismi, joka mahdollistaisi elvytyksen, kun sitä tarvitaan, ja pakottaisi menojen karsintaan, silloin kun sitä tarvitaan. Toisaalta, se ei välttämättä muuta mitään, menojen muutoksen sijaan alettaisiin kohista menokattojen muutoksista, tulisikohan niistä kukaan viisaammaksi. Koska velkajarrusta aina seuraa velkakatto (kun sallitut ennakoidut vajeet lisätään nykyiseen velkaan, saadaan katto), myös silloin kun sen toteuttamista ei delegoida yksinvaltiaalle, niin seuraisimme myös paljon useammin sellaisia farsseja, joita Yhdysvalloissa on näytelty viimeisten vuosien aikana.
Velkajarru, vaikka se toimisi muuten, nojautuu laskelmiin rakenteellisista menoista ja budjettivajeista. Niiden laskeminen on ongelmallista, verratkaapa keskenään vaikkapa ETLA:n ja Valtiovarainministeriön arvioita kestävyysvajeesta. Valitsemalla laskutapa saadaan mitä halutaan. Velkajarrun käyttö siis heikentäisi politiikan läpinäkyvyyttä.
Mielenkiintoista velkajarrussa on myös se, että kaikki liike suhdannepolitiikassa on julkisissa menoissa. Tämä on jossakin määrin tietysti luontevaa, mutta paastopolitiikkaa ja elvytystä on tehty myös veroja muuttamalla.
Ja tästäpä pääsen peruskysymysten äärelle, ehdotan testiä sille, ovatko poliitikot tyhmyreitä. Tämä hallitus (siis Kataisen tullessa pääministeriksi) kevensi ohjelmansa mukaisesti verotusta. Tällä perusteella se kehuu itseään Euroopan parhaaksi elvyttäjäksi, osuihan kevennys oikeaan rakoon. Jos nämä veronalennukset tehtiin elvytyksen vuoksi, niin varmastikin ne perutaan heti, kun seuraava nousukausi alkaa, ehdotus tähän tullee luonnollisesti silloisten hallituspuolueiden edustajilta.
Se yleinen asia, joka tässä minua eniten häiritsee, on taas yhden maamallin esiintuominen ja väittäminen, että maan menestys johtuu yhdestä ainoasta tekijästä, tässä tapauksessa velkajarrusta. Riippuukohan Sveitsin menestys siitä, vai enemmän esimerkiksi siitä, että se on vuosia ollut turvasatama maailman rikkaiden ja vähän köyhempienkin rahoille? Kriisien aikana tai uhatessa sinne on siirretty rahoja talteen. Niin lienee käynyt myös talouskriisien aikana. Ne ovat siis vakauttaneet Sveitsin taloutta, velkajarrulla ei välttämättä ole ollut mitään merkitystä.
Avainsanat: Sveitsi, tyhmyrit, velkajarru
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset, Makro
(jatkoa edelliseen kommenttiini)
Milgramin tottelevaisuuskokeen tulosten perusteella voisi kuvitella, että (muun muassa talous) politiikassa noin 35-40% äänestäjistä kykenee itsenäiseen ajatteluun.
Mutta politiikan tutkijoiden mukaan lukema on vielä pienempi, alla olevan linkin independence -käyrä vaihtelee noin 5-12% välillä:
“#7. Most Independents Are Closet Partisans
… Figure 2: Partisans and Independents, 1952-2004 … a growing number over the last several decades will say they are independent. The problem is that a majority of those independents act like partisans when it comes time to vote or take positions on issues.
”(“Ten Things Political Scientists Know that You Don’t” http://faculty.georgetown.edu/hcn4/Downloads/Noel_Forum.PDF)
Alternative für Deutschland -puolueen 4.7% äänisaalis v. 2013 vaaleissa on hyvin linjassa em. tutkimuksen “independence” -lukeman alarajan kanssa. AfD:n teesit perustuvat (EU mielikuvapolitiikan toteutumattomien tavoitteiden sijaan) jo toteutuneisiin tosiasioihin:
The party’s central argument is that the euro is a failed currency that threatens European integration by impoverishing countries with less competitive economies and burdening future generations.[10] …
The euro currency area has shown itself to be unfit for purpose. States in southern Europe are sinking into poverty under the competitive pressure of the euro. Whole states are on the brink of bankruptcy
(http://en.wikipedia.org/wiki/Alternative_for_Germany)
Syyt mielikuvapolitiikan menestykselle löytyvät Thorstein Veblenin teoriasta. Vähemmän tunnettua on, että jäljittely ulottuu myös mielipiteisiin, Vebleniin mukaan “sivistyneen herrasmiehen” kuuluu jäljitellä (mielikuva) politiikkaan liittyviä mielipiteitä:
“the existence of the leisure class influences individuals. The lower classes emulate the class directly above them, a fact which changes their habits and attitudes. ”(http://en.wikipedia.org/wiki/The_Theory_of_the_Leisure_Class)
Näin ollen suomalaiset poliitikot (enemmistö heistä, siis “sivistyneet herrasmiehet”) ovat “pakotettuja” jäljittelemään EU -poliitikkojen talous mielipiteitä (vaikka taloustieteellisessä mielessä jäljittelyssä ei olisikaan suomen kannalta mitään järkeä).
“Veblenin mukaan taloudellinen elämä ei ole utiliteetin vaan esihistoriallisilta ajoilta periytyvien sosiaalisten taipumusten ajamaa toimintaa. … Veblenin väittämä oli, ettei yhteiskunta koskaan pääse ohi tästä vaiheesta, vaan tämä tilanne vain saa historian kuluessa erilaisia muotoja ja ilmaisutapoja.”(http://fi.wikipedia.org/wiki/Thorstein_Veblen)
Alkukantainen pelko “lauman ukopuolelle joutumisesta” (vrt. yhteisön langettama ns. karttamisrangaistus: http://johanneksenpoika.fi/asiaa_karttamisesta.html) on siis perimmäinen syy mielikuvapolitiikan menestykselle myös silloin, kun mielikuvat ja todellisuus (taloustiede) ovat erkaantuneet kauaksi toisistaan:
“Maassamme on monta kotimarkkinateollisuuden, pankkisektorin, vakuutusyhtiöiden, isojen vientiyritysten, valtionhallinnon ja akateemisen maailman edustajaa, jotka ovat huolestuneita nykyisestä kehityksestä ja toivovat siihen muutosta. Mutta monelle oman tilanteensa/asemansa vuoksi tuon huolestuneisuuden esilletuonti ei ole järkevää.
…
Täällä on pakko huudella puskista jos et halua läheisillesi ongelmia ja olet roolissa, jossa tehdään bisnestä juuri nykymenoa kannattavien kanssa. Valitan, mutta tämä on näin.”
(https://tyhmyri.wordpress.com/2014/11/18/puskista-huutelun-autuus-ja-onni-show-must-go-on/)
Pertti: “Suurin osa … Suomen byrokratian tarjoamista talouspoliittisista toimista on lumelääkkeitä … Mutta mistä sen tietää, ehkä nämä lumelääkkeet voivat auttaa? Tai eivät ehkä sittenkään?”
Uskottavien mielikuvien vaikutus ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen on osoitettu Milgramin tottelevaisuuskokeessa. Tulokset ovat kiistattomat: Ihmisistä n. 60-65% on tosiaankin “biorobotteja”, jotka pystyvät toistamaan uskottavan mielikuvan perusteella “biorobotin omaan ajatteluun” synnytettyä (ohjelmoitua) “ohjelmakoodia” ilman epäröintiä. Tai jos vähäistä epäröintiä syntyy, se poistuu käytettävän “ohjelmakoodin vahvistamisella” (vrt. EU -mielikuvapolitiikan tekoa kuvaavan Einhornin kaavion “champagne party” -vaihe: http://puheenvuoro.uusisuomi.fi/sites/default/files/imagecache/biggest/domain-2115/kuvat/Einhorn_chart.jpg).
Milgramin tottelevaisuuskoe siis näyttää uskottavalla tavalla toteen sanonnan “Ihminen on laumaeläin”.
Sanotaan, että kaikki ihmiskunnan suuret saavutukset ovat saatu aikaan yhteistyöllä, ja Milgramin tottelevaisuuskoe kertoo oletusarvoisesti yhteistyöhön kykenevien (tai pikemminkin sisäisistä syistä pakotettujen) ihmisten lukumäärän väestössä. Kyky yhteistyöhön ei kerro yhteistyön vaikutuksen suuntaa, suunta voi olla joko yhteiskuntaa rakentavaa tai tuhoavaa.
Osa ihmisistä (siis ne, jotka eivät ole “biorobotteja”, ts. kykenevät itsenäiseen ajatteluun) pystyvät näkemään, että nykyinen “mielikuvapolitiikka ilman taloustieteen tukea” -tilanne on ikäänkuin jättikokoinen Milgramin koejärjestely:
“Ollaan varmasti hyvin yhtä mieltä siitä, että sisäinen devalvaatio on hyvin julma ihmiskoe.”(http://rogerwessman.com/2014/05/08/euro-ja-palkkojen-jousto/)
“€ on hyväksi suomelle” -ajattelussa yhdistyi kansantaloustiede ja mielikuvapolitiikka silloin kun nokia oli vielä merkittävä suomen talouden rahoittaja. Nokian poismenon jälkeen suomalaisen hyvinvointivaltion rahoitusmalli rikkoutui, mutta “€ on hyväksi suomelle” -mielikuvapolitiikka jäi vielä jäljelle.
Mielikuviin perustuva politiikan tekeminen rakentaa yhteiskuntaa silloin kun taloustiede on yhteensopivaa harjoitetun mielikuvapolitiikan kanssa.
Mielikuviin perustuvan politiikan tekeminen purkaa yhteiskuntaa silloin kun taloustiede on epäyhteensopivaa harjoitetun mielikuvapolitiikan kanssa.
Kuitenkin mielikuvapolitiikan harjoittajat itse uskovat rakentavansa yhteiskuntaa, vaikka (riippumattoman) taloustieteen tuki on jo poistunut nykyiseltä politiikalta.
Hankala tilanne, mutta “ihminen on laumaeläin” -syy pakottaa joka tapauksessa tekemään aina mielikuvapolitiikkaa. Siitä ei päästä eroon koskaan (koska syy pohjautuu biologiseen ihmiskäsitykseen, ja koska vain evoluutio muuttaa biologiaa, ja tiedetään että evoluutio on äärimmäisen hidas tapa muutoksen tekemiseen).
Harmillista, että Milgramin tottelevaisuuskokeiden jatkaminen on nykyisin kiellettyä “liian epäeettistä” -syyn vuoksi. Nykytieteen avulla olisi mahdollista tutkia, että altistaako jokin geeni sille, että ihminen toimii biorobotin tavoin Milgramin tottelevaisuuskokeessa.
Olisi myös kiinnostavaa tietää, että onko poliitikkojen jakautuminen “biorobotteihin” ja itsenäiseen ajatteluun kykeneviin vastaava kuin Milgramin tottelevaisuuskokeessa. Koska Milgramin tottelevaisuuskokeen tulokset eivät riipu kulttuurista, olen taipuvainen ajattelemaan että kyseessä on veriryhmäjakautumian kaltainen vakio suhde, joka johtuu geeneistä. Näinollen osa ihmisistä olisi jo syntymähetkellä “joukkupelaajia” (biorobotteja) ja osa puolestaan yksilölajien harrastajia. No tämä siis pelkää arvailua, koska tutkimustietoa ei ole saatavilla (?).
Jos Milgramin tottelevaisuuskoe ei ole ennestään tuttu, niin kannattaa katsoa wikipedian artikkelin lisäksi myös youtube -video. Itse katsoin tämän 5 min pätkän, jossa huudettiin toistuvasti “Help, let me out!”, mutta biorobotti jatkoi vain työtään: https://www.youtube.com/watch?v=xOYLCy5PVgM
Uskomatonta mutta totta, ihmiset ovat (enimmäkseen, siis 60-65%:sti) biorobotteja!
“Sisäinen devalvaatio” -ihmiskokeessa työttömien (monilla eri tavoin ilmenevät) “valitus/tuskanhuudon” ilmaukset vastaavat em. videon “Help, let me out!” -huutoja. “Työttömyyden tauti lähtee sillä millä se on syntynytkin, eli lisää sisäistä devalvaatiota”, ajattelee biorobotti. Suurin osa ihmisistä (biorobotit) siis näkevät sisäisen devalvaation aiheuttaman työttömyyden poliittisena kysymyksenä, (pienempi osa) puolestaan ihmisoikeuskysymyksenä.
“€ vai FIM ?” -kysymys on siis pohjimmiltaan “politiikkaa vai ihmisoikeuksia ?”, vaikka enemmistö väestöstä ei pystykään näkemään työttömyyttä (mielikuvapolitiikan vuoksi) ihmisoikeuskysymyksenä.
Työttömyyden aiheuttama telomeerien lyheneminen (työttömän eliniän lyheneminen) on toinen syy uskoa, miksi työttömyys on ihmisoikeuskysymys, eikä poliittinen kysymys.
(Edellä oleva teksti on kirjoitettu ns. “eurokriisiharrastajan” näkökulmasta)
Sveitsin malli ei estäisi nostamasta velkakattoa lailla mutta ehkä nostaisi sen kynnystä juuri sopivaksi.
Luin nopeasti kommenttisi, mutta väärin ja ilmeisesti syvän kognitiivisen dissonanssin tilassa, anteeksi. Kyllä jotkut jälkikeynesiläisetkin näyttävät pillastuvan herkästi erilaisista Keynes-tulkinnoista, erityisesti tietysti valtavirtakeynesiläisyydestä.
Tarkoitin, että erityisesti poliittisesti oikealla, “kulta on rahaa”, budjetin tasapainottaminen on itsetarkoitus, tarjonta luo kysynnän, hardcore-monetaristien ja itävaltalaisten puolella monille Friedman on eräänlainen kunniakansalainen.
Näitä ihmisiä häiritsee suunnattomasti, että joku vasemman siiven edustajaksi mielletty kehtaa viitata Friedmanin lausuntoihin.
Eli piikkini ei suinkaan mennyt Haaparannan suuntaan, vaan niille, jotka nillittävät Friedmanin siteeraamisesta.
Jälleen: Friedman on tehnyt havainnon tärkeän empiirisen havainnon, joka viime aikoina on saanut lisävahvistusta. Onko niin, että kyseistä havaintoa eivät saa käyttää sellaiset henkilöt, jotka eivät kannata Friedmanin yleistä yhteiskunnallista ajattelua?
Tyypillinen ongelma lievästi itävaltalaisiin koulukuntiin ja niiden popularisoituihin versioihin kuuluvilla, ja niille, jotka kuvittelevat makron olevan iso mikro on, että yksi tämän leirin keskeisistä auktoriteeteista on Friedman - kunnon markkinatalouteen uskova ihminen, joka osaltaan romutteli keynesiläisyyden perusteluita.
Olen haistavinani hyvin usein närkästymistä, kun näille tahoille muistutetaan, että Friedman piti mm. euroa typeränä ideana ja että sen käyttöönotosta seuraisi syvä kriisi myös poliittisesti, eikä pelkästään taloudellisesti. Tai että hän kannusti mm. painamaan rahaa tietyissä tilanteissa.
Ehkä siksi usein kognitiivinen dissonanssi nostaa päätään, kun tämän siiven edustajia vastaan käyttää Friedmanin sanomisia argumentteina.
Nyt meni jo typeryyden puolelle. Tieto/näkemys suhdannevaihteluihin liityvistä epäsymmetrioista katosi 1960-luvun alun jälkeen, mutta on palaamassa. Ei kai siksi ole pahitteeksi, jos muistuttaa sen historiasta. En suinkaan iloitse siitä, että Friedman oli samaa mieltä kanssani (olisi aika omituista, olen tuonut faktan esille nyt, monta vuotta Friedmanin kuoleman jälkeen suomen kielellä, nimimerkki kultti tekee joitakin erikoisia metafyyisisiä oletuksia), vaan siitä että mitätön minäni voi osoittaa jutussaan sen, että taloustieteen klassikot ovat arvonsa ansainneet, tässä tapauksessa sattuu olemaan Friedman. Ilmeisesti meidän pitäisi luopua kokonaan käyttämästä viitteitä jutuissamme?
No mitä se Friedman siellä sitten teki? Kai on yhdentekevää kuka on ajatellut samalla tavalla, jos perusteesi ovat hyvät. Teitkö kirjallisuushaun ja selvitit ketkä kaikki ovat ajatelleet samalla tavalla? Miksi ikinä ei käy niin, että kirjoittaja (esimerkiksi sinä) kertoo, että joku täysin mitätön ihminen oli ajatellut samalla tavalla kuin minä (siis sinä)? Jos pyritään siihen, että vähennetään jankkausta niin summarisoin keskustelun seuraavaan: Hienoa, että Milton Friedman tajusi olla samaa mieltä kuin Pertti Haaparanta.
Aika omituista. Perustelu väiteelleni oli se, että on suhdannevaihteluiden on havaittu olevan epäsymmetrisiä, suhdannenusu on paljon pidempi kuin putoaminen. Ensimmäisenä havainnon tästä tietäkseni teki Friedman. Tämän ilmiön vuoksi sveitsiläistyyppinen velkajarru leikkaa menoja liian nopeasti ja hidastaa/estää koko nousun. Eikö tämä ole argumentti?
Ajattelin, että yleensä on vaihtoehto perustella näkemyksiään joko tarjoamalla perusteluja tai vetoamalla johonkin hienoon mieheen. Jälkimmäinen, näin luulen, on kelpo tapa, jos tämä hieno mies on aina tai pääsääntöisesti oikeassa; muutoin pitää nöyrtyä ja tarjota perustelut.
Niin, miten siitä, että hyväksyy Friedmanin empiirisen havainnon, tulisi loogisesti seurata se, että hyväksyy kaiken, mitä hän sanoo? Kysymys on aiheellinen myös siksi, koska Friedman itse unohti havaintonsa alkaessaan 1960-luvun lopulla kehittää mallikehikkoa, joka on monessa mielessä ollut pohja sekä reaalisten suhdannevaihteluiden että uuskeynesiläisille malleille, joista tämä epäsymmetria puuttuu. Antonio Fatas ja Ilian Mihov nostivat aiheen vast’ikään uudestaan keskusteluun.
Ehkä meidän tulisi ottaa opiksi Friedmanilta myös joustavuus. Friedmanin monetarismin perusta oli oletus vakioisesta rahan kiertokulkunopeudesta. Se ei estänyt häntä luopumasta oletuksesta, kun hän huomasi, että se ei päde. Niinpä hän suositteli Japanille voimakasta rahan tarjonnan kasvattamista, vaikka (lyhyet) korot olivatkin jo nollassa. Hän siis suositteli QE:tä Japanille, siis samaa politiikkaa, jota ryppyotsaisimmat nykypäivän monetaristit katsovat kauhulla.
Olen varmasti viimeisimpiä puhumaan joustavuudesta (en kylläkään ole patologisin tapaus). Olen kuitenkin sitä mieltä, että Friedman on suurimpia nykytaloustieteen klassikoita. Ja ehkä tämän päivän Hesarin Tiedesivun lumelääke-jutun pohjalta minun tulisi revisioida muitakin näkemyksiäni. Suurin osa EMU:n, EU:n ja Suomen byrokratian tarjoamista talouspoliittisista toimista on lumelääkkeitä, niitähän perustellaan “uskottavuudella”, “luottamuksella” ja “vastuullisuudella”, kaikiksi varoiksi niiden esittäjät tyypillisesti vetävät otsansa kurttuun puhuessaan niistä. Mutta mistä sen tietää, ehkä nämä lumelääkkeet voivat auttaa? Tai eivät ehkä sittenkään?
Milton Friedman oli viisas mies. Siksi varmaankin vetoat häneen lisätäksesi argumenttisi voimaa. Ilmeisesti on sopivaa ajatella, että Milton Friedmanin sanomisia voidaan käyttää taloustieteellisten kiistakysymysten ratkaisemiseen. Vai onko niin, että häneen vedotaan vain silloin kun se sopii; perinteinen tieteellinen metodi.