Miljoonapalkkojen logiikasta

16.4.2009 Kirjoittanut Marko Terviö

Kuvittele että omistat yrityksen, jonka arvo on 3.5 miljardia euroa. Sinun pitää palkata toimitusjohtaja. Tarjolla on useita ehdokkaita, joiden väliset erot ovat pieniä. Kenet tahansa palkkaatkin, niin yrityksen arvon kehitykseen vaikuttavat enimmäkseen aivan muut tekijät. Parhaan arviosi mukaan ykköskandidaatin vaikutus yrityksen arvon nousuun olisi +0.1% vuodessa verrattuna muihin ehdokkaisiin.

Kuinka paljon sinun kannattaisi enintään maksaa tästä 0.1% erosta? Vastaus on ehkä hieman yllättävä.

Tarkastellaan tilannetta 9 vuotta myöhemmin. Oletetaan että palkkasit kakkosvaihtoehdon, ja että yrityksesi arvo on kasvanut 12.3 miljardiin euroon. Tämä tarkoittaa 15% vuotuista nimellistuottoa. Hyvin menee. Mikä olisi tilanne, jos olisitkin palkannut ykkösvaihtoehdon ja saanut 15.1% vuosituoton? Siinä tapauksessa yrityksen arvo olisikin nyt 12,4 miljardia euroa, eli 100 miljoonaa enemmän. Ykkösehdokkaasta olisi siis kannattanut maksaa enintään 100 miljoonaa enemmän kuin kakkosesta (nykyrahassa ja koko 9 vuoden aikana).

Esimerkin luvut on hyvin raa’asti yksinkertaistaen otettu Fortumin tilanteesta. Sitä, että oliko Liliuksella kuinka suuri vaikutus yhtiön arvon kehitykseen en toki pysty arvioimaan. Pointtini on se, että jos ajatellaan vain omistajan taloudellista etua - tässä tapauksessa lähinnä veronmaksajia - niin kymmenien miljoonien eurojen palkkiot voivat hyvinkin olla perusteltavissa.

Hyvänä pidetyistä tyypeistä joudutaan yleensä kilpailemaan, joten osa heidän odotetusta paremmuudestaan menee väkisinkin palkkoihin. “Hyvä tyyppi” ei todellakaan tarkoita mitään ihmemiestä: kun on kyse valtavan omaisuuden hallinnoinnista, niin pikkiriikkiset suhteelliset erot sen arvoon vaikuttamisessa ovat nekin suuria lukuja.

Sama  ilmiö pätee muuallakin, missä on suuret rahat kyseessä. Esim näyttelijä, jonka odotetaan lisäävän katsojalukuja yhdellä prosentilla, on miljoonan arvoinen, jos elokuvan odotetaan muutenkin keräävän sadan miljoonan tulot.  Se, että missä mielessä tämä on tai ei ole reilua, onkin sitten jo toinen  kysymys.

Avainsanat: ,

Aihealueet: Rahoitus, Työmarkkinat

7 kommenttia kirjoitukseen “Miljoonapalkkojen logiikasta”

  1. Markus Halonen kirjoitti:

    On mielenkiintoinen kysymys, mikä yhden yksilön (johtajan) todellinen merkitys on yrityksen menestyksen kannalta.

    Laskelmasi mukaan parhaasta johtajasta tässä tapauksessa olisi kannattanut maksaa jopa 100 miljoonaa enemmän.
    Entä jos vaihtoehtona olisi palkata huonompi johtaja, mutta 100 miljoonaa olisikin sijoitettu parempiin alaisiin? Palkattu parhaat mahdolliset suunnittelijat, tuotekehittäjät, markkinoijat ja sijoitettu keskijohtoon enemmän?
    Kumpi yritys olisi pärjännyt paremmin pidemmällä aikavälillä?

    Tätä lienee paljon tutkittukin, että millaiset yritykset yleensä pärjäävät parhaiten pitkässä juoksussa.

  2. Björn Ekström kirjoitti:

    Ehdotan, että kirjotuksen otsikossa esiintyvä sana “logiikka” laitetaan lainausmerkkeihin tai korvataan sanalla “epälogiikka” tai “näennäislogiikka”. Ehdotan myös, että kirjoittaja perehtyy matemaattisen mallintamisen perusteisiin.

  3. ilkka kirjoitti:

    Verokilpailu on toki potentiaalinen ongelma, mutta ainakaan toimitusjohtaja ei voi varmaan asua muuta kuin siellä missä pääkonttori on eikä pääkonttoria varmaan siirretä toimitusjohtajan verosuunnittelun takia.

    Periaatteessa olisi optimaalista verottaa synnynnäistä kyvykkyyttä suoraan, jolloin veroa ei voi paeta vähentämällä työntarjontaa, mutta se on varmaan hallinnollisesti ja poliittisesti mahdotonta. Mankiwin ehdotus pituusverosta on askel siihen suuntaan, mutta pituus vastaa aika pientä osaa synnynnäistä kyvykkyyttä, eli se poistaisi vain hyvin marginaalisen osan muun progression tarvetta.

  4. Marko Terviö kirjoitti:

    Kyvykkyyseroista johtuvissa palkkaeroissa on vielä se hauska puoli, että jyrkkäkään veroprogressio ei vähennä kyvykkyyttä. (Pois lukien ostamalla hankitut kyvyt.) Suljetussa taloudessa talenttia voisi verottaa kuin mitä tahansa luonnonvaroja.

    Sitova rajoite tässä lienee kansainvälinen verokilpailu, eikä tosiaan verotuksen vaikutukset työn tarjontaan.

  5. ilkka kirjoitti:

    Reiluutta ei kannata pohtia silloin kun päätetään mitä palkkaa maksetaan. Etenkään jos ei voida samalla pakottaa yksityisiä yrityksiä tekemään näin, muutenhan valtion firmat menettävät kyvyn kilpailla hyvistä johtajista.

    Reiluuten on yksinkertainen ratkaisu: verotuksen progressio. Jos miljoona-palkat koetaan ongelmaksi, niin lisätään tuloveroon uusi progressio-porras vaikkapa miljoonan euron kohdalle. Toki se voisi syrjäyttää työtä, mutta voidaan hyvin arvottaa reiluus tehokkuuden edelle. En tiedä olisiko se edes oikeasti kovin syrjäyttävä vero. Mikä on miljoonapalkkaisten työn tarjonnan verojousto? Tuskin Lilius olisi suuren veron takia voinut tehdä työtään osa-aikaisesti. Sivutoimista hallitustyöskentelyä tai kirjojen kirjoittelua se voisi vähentää, mutta onkohan näissä muutenkaan raha tärkeä motivaattori? Jos tulot ovat yli miljoonan, onko sillä väliä verotetaanko jotain parin kymmenen tonnin sivutuloa 50% vai 70% verolla? En usko, mutta en kyllä ole miljoonatuloinen niin olen ehkä väärä henkilö asiaa arvioimaan.

    Joka tapauksessa, progressiivinen verotus on ratkaisu, ei moralisointi.

  6. Marko Terviö kirjoitti:

    Kyllähän näitä kommentteja nyt tulee luettua, kun näkyy tuossa sivupaneelissa…

    Sanonta “parhaan arviosi mukaan” sisältää epävarmuuden, eli tuo 0,1% ero tarkoittaa juuri eroa odotusarvoissa eikä todellisessa impakteissa. Väittäisin, että 0.1% ero odotusarvoissa ei ole epärealistinen. Tarinan pointti on kuitenkin se, että pienetkin erot odotetussa impaktissa kertautuvat suuriksi eroiksi odotetuissa rahallisissa tuotoissa, silloin kun tuo impakti vaikuttaa jo alunperin suuriin summiin.

    Epävarmuus kyvykkyyseroista todellakin pienentää sitä vaikutusta, mikä niillä on palkkoihin. Monilla aloilla palkkaerot kasvavat iän myötä, osaksi juuri koska havaitun menestyksen kautta paljastuu lisäinformaatiota kyvykkyydestä. Mutta kyllä tsägälläkin on aina merkityksensä.

    Virhemarginaalilla tai sillä onko satunnainen vaihtelu yli ajan suurempaa tai pienempää kuin vaihtelu henkilöiden välillä ei tässä ole vaikutusta. Satunnaisvaihtelua ei voi poistaa palkkauspäätöksellä, mutta odotusarvoa kannattaa aina yrittää nostaa palkkaamalla odotusarvoisesti paras tyyppi.

    Mitä henkilön kyvykkyyden mittaamiseen tulee, niin käytännössä palkkauspäätöksen tekijät varmaankin katsovat aikaisempaa menestystä aiemmissa yrityksissä. Yhden henkilön odotetun impaktin kohdalla se on käytännössä “more of an art than a science…” Itse otin tuon 0.1% aivan hatusta - ajattelin että se enemminkin olisi uskottavan alarajoilla… Pienentämällä prosenttieroa ja suurentamalla yrityksen kokoa pääsee samaan palkkatasoon.

  7. J kirjoitti:

    (En tiedä lukeeko kirjoittaja kommentteja näin myöhemmin, mutta kirjoitanpa kuitenkin, jos vaikka sattumalta saisi vastauksen.)

    Teoreettisesti näin, mutta mielessäni herää epäilys kahdesta epävarmuudesta.

    Ensinnäkin, kenenkään ihmisen työpanos tuskin on niin varma ja olosuhteista (ja firmasta!) riippumaton, että moisia prosentin kymmenesosan tehokkuuseroja voi reaalisesti olla sillä kuitenkin kohtuullisen lyhyellä aikavälillä, millä johtajien odotetaan voittoa tekevän. Eli väitteeni on, että henkilöiden tehokkuus vaihtelee sen verran, että huippuhenkilöiden erot ovat suurempia ajanhetkien kuin henkilöiden välillä.

    Toisekseen, vaikka näin ei olisikaan, miten niitä eroja voidaan mitata, ja miten mittauksiin voidaan luottaa sillä tasolla, että lopputulemana “parhaan arvion” +0,1 % voisi olla mitenkään uskottava? Virhemarginaalin täytyy olla enemmän kuin tuo prosentin kymmenys.

Vastaa