Taloushistoriasta löytyy huikeita tarinoita kieroista pankkiherroista ja pelureista, kuten John Law (Mississippi company 1720), John Blunt & co. (South Sea Company 1720), Charles Ponzi (1920), Danny Faulkner & co. (Empire Savings and Loans 1984), Kenneth Lay (Enron 2002), sekä uusimpana Bernard Madoff.
Pankkiherrojen moraali on kirvoittanut myös proosallisiin tarkasteluihin. Esimerkkejä ovat ainakin Shakespeare, Ibsen sekä Suomessa Eino Leino teoksellaan “Pankkiherroja” vuodelta 1914.
Leinon kuvaus Pankkimaailmasta on synkkä. Pankkiherrat ovat moraalisesti arveluttavia eivät ainoastaan kaulasta ylöspäin vaan myös kaulasta alaspäin liittyvissä kysymyksissä, lainatakseni Mika Waltarin moraalikysymysten luokittelua.
Leinon teksti on nopeasti etenevää, hienosti kirjoitettua proosaa. Leino kuvaa pankkimiesten verkostoa, kumppaneiden luotettavuuden tarkkailua sekä muutamaa rahanteko-operaatiota melko uskottavasti. Keskiössä on pankin pikkupomo nimeltä Antti Puuhaara, jonka taloudellista ja sosiaalista nousua seuraa uskottavuuden menetys taloudellisessa puuhissa sekä rappio kaulasta alaspäin kysymyksissä.
Leino kuvaa erityisesti suomalaiseen yrittäjyyteen liittyvää epäonnistumisen häpeää. Kirjassa tämä ilmenee jokseenkin kaavamaisesti. Menestyksen taustalla on Leinon kaavassa yleensä jonkinasteinen huijaus (kuittipeliä, ylivelkaantumista), jonka jälkeen yrittäjä tekee itsemurhan tai häviää ulkomaille. Kirjassa tehdään laskujeni mukaan kolme itsemurhaa, päähenkilö mukaan lukien.
Itsemurhakaava on epäuskottava, vaikkakin ilmeisesti suomalaisen liiketoiminnan piirre menneinä vuosina. Juonen käänteistä ei myöskään selviä, mikä liiketoiminnassa on ihmistä rapauttavaa, vaikka päähenkilöille järjestelmällisesti näin käy.
Parhaimmillaan Leino on pankkiherrojen sosiaalisen verkoston kuvaajana – siinä kuinka se pyrkii seulomaan helppoheikit oikeista pankkimiehistä. Nykymaailmassa tähän tulisi lisätä vain Golf-kenttien tarjoama ympäristö. Miksi kallispalkkaiset ihmiset viettävät tuntikaupalla verkkaisen pallopelin parissa? Tarkkaillakseen toisiaan tietysti. Golfin parissa on vaikea kontrolloida pieniä paljastavia eleitä omasta luonteesta.
Päähenkilö Antti joutui kuulemaan seuraavan puheenvuoron pääjohtajalta. Pankkimies tietää lähtölaskennan alkaneen, jos vastaavat sanat tulevat vastaan:
“…Mutta pankki vaatii miehen koko harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille, käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja pankkiaikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni. Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa…Ja suokaa anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole viime aikoina huomannut teissä.”
Pankkiherroja, Eino Leino, WSOY, 1914.
Muista pankkiherroista Niall Fergusonin kirjassa “The ascent of money — A financial history of the world”, 2009 (päivitetty 2008 versiosta).
Aihealueet: Kirja-arvostelut
Leinonen teoksesta tehtiin parikymmentä vuotta sitten TV-teatteriversio, olikohan Matti Pellonpää pääosassa. Silti ei erityisen elävä esitys, mutta kumminkin.
Kiitos jakamisesta. Tuollainen jako ikuiseen ulkopuolisuuteen ja tarkkailijan rooliin kuten kirjailijalla ja toisaalta kyky olla niin täysin jonkun asian edusmies varmaan on yksi luokitteleva tekijä ihmisillä yleensä.
Loistava pankkinovelli on Fernando Pessoan Anarkistipankkiiri. Kaveri ryhtyy pankkiiriksi tuhotakseen järjestelmän sisältäpäin… ja osoittautuukin erittäin lahjakkaaksi pankkihommissa. Mukaansatempaavasti kirjoitettu/suomennettu tarina ja ajatuksia herättävä loppuratkaisu, jota en nyt pilaa tässä paljastamalla.