Venäjän tuontikiellot eräiden suomalaisten yritysten valmistamille elintarvikkeille ovat nostattaneet tunnekuohua. Venäjää pidetään häirikkönä, joka pitäisi saada kuriin. Venäjä kuitenkin käyttäytyy samalla tavalla kuin muutkin maat, näiden joukossa EU ja Suomi.
Venäjän toimet ovat esimerkki tuotemääräysten käyttämisestä kauppapolitiikan välineenä. Tässä ei ole mitään uutta, kaikki maat käyttävät niitä samalla tavalla. Suomi teki niin ennen EU-jäsenyyttä, nyt EU tekee sen kaikkien EU-maiden puolesta. EU:n sisäisessä kaupassa niitä ei enää voida käyttää. Toki niitä on käytetty. Hullun lehmän taudin riehuessa Englannissa muut EU-maat kielsivät englantilaisen naudanlihan tuonnin. On kuitenkin hyvä muistaa, että maat viivyttelivät kiellon purkamisessa hyvinkin pitkään senkin jälkeen, kun kiellolle ei enää ollut mitään perusteita.
Tuotemääräykset ovat usein olleet mielivaltaisia, tästähän Venäjääkin syytetään. On hyvä muistaa, että Suomessa myydyissä sähkölaitteissa oli vanhaan hyvään aikaan ties kuinka monta merkintää osoittamassa maita, joiden standardien mukaan se oli valmistettu. Tarvitsikohan Suomi aina Norjan ja Ruotsin vaatimuksista poikkeavat tuotemääräykset?
Viime vuosilta ehkä törkeimmät tuotemääräykset ovat rikkaiden maiden, lähinnä EU:n ja Yhdysvaltojen, vaatimuksesta GATT/WTO:n Uruguayn sopimukseen tulleet SPS-toimenpiteet (sanitary and phyto-sanitary measures), joissa maille annettiin oikeus rajoittaa tuontia sellaisista maista, joissa esimerkiksi elintarvikkeiden tarkastus ei täyttänyt tuojamaan vaatimuksia. Köyhillä mailla ei ole eikä vieläkään ole mitään mahdollisuuksia edes tehdä tällaisia tarkastuksia, eivätkä rikkaat maat ole erityisen innokkaita olleet apua tarjoamaan ongelman lievittämiseksi. Rajoituksethan ovat myös osa rikkaiden maiden maatalouspolitiikkaa. Vaikka taustalla olisi osin jopa huoli omien kansalaisten terveydestä, niin se mitä on tehty on hyvä osoitus siitä, kuinka tuotemääräyksiä voidaan käyttää kauppapoliittisesti.
Tuotemääräykset ovat osa ns. ei-tullimuotoisia kaupanesteitä. Niistä ehkä tunnetuimmat ovat ns. polkumyyntisäännökset. Kukin maa saa itse päättää kriteereistä, jolla ulkomaisen yrityksen myynnit voidaan tulkita polkumyynniksi. Kriteerit ovat niin löysiä, että ne käytännössä täyttyvät aina, kun kotimainen yritys haluaa suojaa ulkomaiselta kilpailijalta. Esimerkiksi EU:n polkumyyntisäännökset ovat niin tiukat, että niiden uhka saa ulkomaiset yritykset vetäytymään EU-markkinoilta. Polkumyyntisäännökset ovat täysin mielivaltaisia ja kohdistuvat yksittäisiin yrityksiin. Suomi käytti niitä aktiivisesti ennen EU-jäsenyyttä, nyt EU on Yhdysvaltojen kanssa niiden pääkäyttäjä. Mielenkiintoista on se, että viime vuosina suurimmat kehittyvät maat (Brasilia, Kiina) ovat oppineet niiden käytön.
WTO-neuvotteluissa ei ole onnistuttu rajoittamaan polkumyyntisäädösten käyttöä. Hieman paremmat mahdollisuudet nykyisten sopimusten nojalla on hillitä tuotemääräysten käyttöä. Niiden uhriksi joutuneet maat voivat viedä niiden käytön WTO:n riitojen ratkaisuelimeen, mutta kaikkien osapuolien on tietysti oltava WTO:n jäseniä.
Venäjä ei ole WTO:n jäsen. Suurin syyllinen tähän on EU ja sen jäsenistä erityisesti Suomi. Ne ovat vaatineet Venäjää luopumaan puutullien käytöstä ehtona Venäjän jäsenyydelle.
Tämä on erikoista, vientiverot (puutullit ovat Venäjän raakapuun viennille asettamia veroja) eivät ole ristiriidassa WTO-säännösten kanssa, EU:kin on niitä käyttänyt. Mutta ei tässäkään mitään uutta, WTO-jäsenmaat ovat aina vaatineet jäseneksi pyrkijöiltä tiukempia ehtoja kuin niiden itsensä tarvitsee WTO-sopimusten perusteella noudattaa. Eiköhän Suomen päättäjien olisi vaihteeksi aika katsoa peiliin sen sijaan, että ne nostattaisivat “ryssävihaa”? Varsinkin nyt, kun Venäjä on oppinut pelin hengen, eikä näytä edes kinnostuneelta WTO-jäsenyydestä.
Ja kun kerran pääsin vauhtiin helteen vähän helpottaessa, niin niiden suomalaisten, jotka kummeksuvat Venäjän politiikkaa mutta samalla itse erilaisista eettisistä syistä kieltäytyvät ostamasta joissakin köyhissä maissa tai niiden yritysten tuottamia tavaroita, tulisi myös harrastaa itsetutkiskelua: heidän toimensa ovat aivan samanlaista mielivaltaista tuotemääräysten käyttöä kauppapolitiikan välineenä kuin Venäjänkin. Kukin voisi edes kysyä itseltään, mihin ne lapset päätyvät, jotka meidän vaatimuksestamme erotetaan työstä.
Avainsanat: kauppaolitiikka, tuotemääräykset, Venäjä
Aihealueet: Kansainvälinen talous
Laura, kiitos linkeistä! Ja kiitokset Pertille vielä kiinnostavasta aiheen jatkamisesta uudessa postauksessa.
Kiitos hyvästä kauppapolitiikka-jutusta!
Käteistukijärjestelmistä on juttua esim. viimeisimmässä Economistissa; pääkirjoitus http://www.economist.com/node/16693323?story_id=16693323
ja juttu Bolsa Familiasta (http://www.economist.com/node/16690887?story_id=16690887)
ps: kiitos että toit esille ehdolliset käteistukijärjestelmät, pitänee etsiä noista lisää tietoa.
Tilanne on varmasti mikä se on, ja esimerkkejä voidaan keksiä puolin ja toisin loputtomiin, mutta eikö myös muita “positiivisia” ratkaisuja tilanteeseen voisi keksiä, kun kyseenalaistamaton kulutuksen jatkaminen? Tuntuu että aina näissä yksittäistapausten käsittelyissä lääke on sama joka sairauden on alunperin aiheuttanutkin, eli sen kaltaisten tuotannon menetelmien suosiminen, jotka kannustavat toimimaan totutulla tavalla (tämä jo lienee vanhan toistamista, pahoitteluni).
En nyt osaa mitään ihmelääkettä itsekään tuoda ratkaisuehdotuksena tällaisiin ongelmiin, mutta eikö esim. yhteiskunnallisten yritysten lainsäädännön ja muiden toimintaedellytysten kuntoon saattaminen kansainvälisesti ja kansallisesti olisi yksi merkittävä askel kohti sosiaalisesti kestävämpiä tapoja auttaa ihmisiä? Ylipäätään mahdollisuus tällaisten yritysten toimintaan on jo keskustelunavauksena kiinnostava ympäristössä, jossa jo erilaiset poliittiset pakotteet pakottavat toimimaan tietyllä tavalla markkinoilla. Sen verran siis mitä esim. Suomen kilpailulainsäädäntöä tunnen, jolle sillekin on tietty oma funktionsa.
Toinen pointti on juurikin se, että jälleen kerran voidaan Reilun kaupan tuotteista jne. sinänsä olla mitä mieltä tahansa, mutta ainakin vähintään niiden suosio implikoi laajemmastakin asenteellisesta halusta tukea joitain hieman eettisempiä tuotannon tapoja, jolloin näiden puitteissa tapahtuvien muutostenkin pitäisi olla ainakin jollain tasolla mahdollisia (tässä voidaan tietysti sitten halutessa ohessa käydä sitä iänikuista kyynistä keskustelua omantunnon ostamisesta kulutuksen välityksellä jne., joka nyt ei johda nähdäkseni mihinkään muuhun kun typeriin ontologisiin jankutuksiin ihmisluonnosta). Toisaalta voidaan taas tässäkin tapauksessa lopettaa em. tuotteiden kuluttaminen, jolloin sekin signaali jää markkinoilta pois, joka kannustaisi kehittämään edelleen vastaavia toiminnan malleja, kuten pidemmälle vietyjä tuotantoketjun tunnistamismekanismejä etc. vai mitkä ovat niitä tosiasillisia vaikutuksia tuottavia taloudellisia keinoja vaikuttaa? Politiikan välityksellä?
Tämä nyt on aika abstraktilla tasolla olevaa keskustelua, mutta koin tarvetta jatka sitä vielä tämän verran. Tässä siis oma kolme penniäni keskusteluun (mummon markkoja).
Ilarille kiitokset asiallisesta vastauksesta. Jouduin kysymään, koska olen kadottanut netin vaihtelevien keskusteluilmastojen vuoksi jo aikaa sitten kykyni erottaa sarkasmin aidosta kiinnostuksesta.
a) Jos perheet boikotin vuoksi siirtävät lapsensa pois yrityksistä, joilla on ulkomaankauppaa, yrityksiin, jotka tuottavat vain kotimaahan (prostituoiduiksi, kaatopaikoilta myytävän etsijöiksi, palvelijoiksi, kuten vähäinen olemassaoleva empiria sanoo), niin keitä boikotti tukee ja keille se on positiivinen viesti? Ja jos ostan esimerkiksi “eettistä kahvia”, niin ketä tuen, ketä rankaisen?
b) On olemassa keinoja, joilla lasten työssäkäyntiä voidaan tehokkaasti rajoittaa. Laajimmin käytössä ovat erilaiset ehdolliset käteistukijärjestelmät (conditional cash transfer system). Niissä perheen äideille annetaan taloudellista tukea, jos lapsi pannaan kouluun ja lasten koulunkäyntiä tuetaan mm. ilmaisin aterioin. Eräiden tutkimusten mukaan sellaisetkin tuet, jotka ovat huomattavasti pienempiä kuin lasten työstään saama tulo, saavat perheet panemaan lapset kouluun. Kuuluisimmat ovat Meksikon Progresa/Oportunidades ja Brasilian Bolsa Familia järjestelmät.
Suurin syy, miksi näistä järjestelmistä ei laajemmin keskustella, on se, että ne on rakennettu Maailmanpankin aloitteesta ja sen tuella, parantaja on väärä.
c) Miksi boikotteihin vain harvoin liittyy toimia, joilla köyhiä perheitä samalla todella autettaisiin? Erilaisiin “eettisiin” tuotemerkkeihin liittyvä tuki on kosmeettista, sen avulla ei boikottien haittavaikutuksia pystytä torjumaan.
Toistaisin vielä Ollin viestiin jatkona:
“Eli jos vallitsevia asiantiloja ei voida kritisoida perustavanlaatuisella tavalla, niin eikö silloin hyväksytä ne vallitsevat toiminnan mekanismit ja ehdottomina näyttäytyvät poliittiset tai taloudelliset pakotteet, joiden takia asiat ovat niin kuin ne ovat? Eli jos nyt esim. hyväksytään vaikkapa lapsityövoima (tai talouspoliittinen valmistelu ilman asiantuntija-apua) siksi, että on olemassa myös joku huonompi skenario joka saattaa toteutua, jos juuri nyt ei toimita täsmälleen sillä tavalla kun toimitaan, niin eikö silloin anneta sille taholle, joka osaa ja päättää käyttää tilannetta hyväkseen aina avaimet tehdä mitä lystää ja vedota aina tähän samaan argumenttiin? ”
Aivan. Ja siis mielestäni oleellisena erona on se, että boikotti eettisistä syistä on nimenomaan tällaista kritiikkiä, siinä missä valtion tuontirajoituksilla ei pyritä viestittämään tuottajille mitään, vaan ainoastaan saamaan aikaan jotain kotimaassa, eli suojaa kilpailua vastaan. (Tämän tuottajamaa tosin voi ottaa viestinä pelin hengestä, joten sen kannattaa puolestaan luoda omia keinotekoisia kaupan rajoitteita, jotta se voittaisi jossain muualla sitä minkä häviää tässä.)
“Ilari, en ole. Ikävää kysyä nuivan kuuloinen kysymys, mutta onko sillä mitään tekemistä minkään kanssa?”
Ei siis liittynyt aiheeseen. Arvelin vain tuosta terminologiasta, että olisiko jotain sen tyyppistä koulutusta taustalla.
“Tietysti asioiden hengettömästä ilmaisutyylistä voi aina olla pahoillaan mutta kukin tallaa jne.
Ei siis ollut kritiikkiä ilmaisutyyliin, kysyin vain uteliaisuudesta.
Ilari, en ole. Ikävää kysyä nuivan kuuloinen kysymys, mutta onko sillä mitään tekemistä minkään kanssa? Tietysti asioiden hengettömästä ilmaisutyylistä voi aina olla pahoillaan mutta kukin tallaa jne.
Huomasin muuten banaani-esimerkkisi (edellyttäen että sama ihminen) eräässä toisessa threadissa, joten tuli vähän toistettua samaa tarinaa.
“Tietenkään kaikkia yksittäistapauksia ei pidä verrata yhteismitallisina keskenään”
Oletko Olli matemaatikko?
Hei!
Haluaisin ensiksi kiittää Akateemista talousblogia siitä, että tällainen on ylipäätään olemassa. Olen innolla seurannut täällä kulkevia keskusteluja, joissa esim. vaaditaan taloustieteellisen tutkimuksen vakavampaa huomioon ottamista poliittisessa päätöksenteossa, joka on erittäin kannatettava vaatimus, samalla, kun se on tärkeä keskustelunavaus ja kannanotto yleisemminkin poliittisen päätöksenteon kulttuuriin ja laajemmin edustuksellisen demokratian ongelmiin.
Tässä kirjoituksessa kiittäisin Pertti Haaparannan sitä huomiota, jossa Venäjän harrastama kauppapolitiikka tuodaan laajempaan perspektiiviin ja suhteutetaan sangen normaaleihin vallitseviin kauppapoliittisiin käytäntöihin. “Ryssävihan” levittäminen on seuraus ja osoitus siitä poliittisen keskustelun tyylistä ja tasosta, jota nykyään valitettavasti monessa tilanteessa käydään. Asioita ei haluta tai kyetä kontekstualisoimaan, jolloin “totuus” jää sangen yksipuoliseksi sekä antaa vääristyneen kuvan kokonaistilanteesta. Tämän kaltaiset lausunnot petaavat myös mahdollisuutta poliittiseen peliin, jossa ottamalla kantaa median ja surkean poliittisen keskustelun petaamiin tilanteisiin voidaan kerätä irtopisteitä kärjistävillä lausunnoilla.
Kauppapolitiikasta: ottaisin jo J:n esittämän kommentin esille vielä hieman eri näkökulmasta. Vaikka erilaisista boikoteista voidaan olla montaa mieltä, on kysymyksessä nähdäkseni myös laajempi keskustelu. On ymmärtääkseni melko tunnettua taloustieteessä, että erilaisia kauppapoliittisia toimenpiteitä suorittamalla voidaan esim. kehittyvien maiden alkutuotantoon kohdistuvia suhteellisia etuja “sementoida” tukemalla nimenomaan sitä kehitystä, jossa he pysyisivät näissä tuotannon muodoissa. Tämän voi katsoa olevan taas kehittyneempien maiden kannalta hyvä asia, koska heillä on tätä kautta turvattu raaka-aineiden saanti ja ne voivat itse keskittyä prosesseihin, jotka edistävät heidän omia talouksiaan entistä pidemmälle, vaikkapa teknologian tai muiden innovaatioiden suuntaan. Samalla voidaan aina vedota siihen, että hyvä että heillä on edes sitä ja tätä, olkoot nyt siitä kiitollisia (uskallan muuten ennustaa, että tämä samainen argumentti on suurimman hallituspuolueen hittu tulevissa vaaleissa niissä keskusteluissa, joissa puhutaan tuloeroista). Samaa logiikkaa voinee laajentaa koskemaan Pertti Haaparannan kysymystä : “mihin ne lapset päätyvät, jotka meidän vaatimuksestamme erotetaan työstä”?. Jos asiaa haluaa ajatella laajemmassa perspektiivissä, voi nostaa esille kysymyksen, joka varmasti Pertti Haaparannalle on myös tullut tutuksi. Eli jos vallitsevia asiantiloja ei voida kritisoida perustavanlaatuisella tavalla, niin eikö silloin hyväksytä ne vallitsevat toiminnan mekanismit ja ehdottomina näyttäytyvät poliittiset tai taloudelliset pakotteet, joiden takia asiat ovat niin kuin ne ovat? Eli jos nyt esim. hyväksytään vaikkapa lapsityövoima (tai talouspoliittinen valmistelu ilman asiantuntija-apua) siksi, että on olemassa myös joku huonompi skenario joka saattaa toteutua, jos juuri nyt ei toimita täsmälleen sillä tavalla kun toimitaan, niin eikö silloin anneta sille taholle, joka osaa ja päättää käyttää tilannetta hyväkseen aina avaimet tehdä mitä lystää ja vedota aina tähän samaan argumenttiin?
Tietenkään kaikkia yksittäistapauksia ei pidä verrata yhteismitallisina keskenään, mutta mielestäni kritiikki ja asioita laajemmin kontekstuailisoiva ajattelu on ylipäätään heikossa roolissa siinä suhteellisen yksipuolisessa keskustelussa, jota julkisuudessa esim. taloudesta ja sen pidosta käydään.
Parhaassa tapauksessa ne lapset viedään (länsimaisen kehitysavun pystyssäpitämiin?) kouluihin, kun vanhempien ei ole enää kannattavaa pitää heitä sieltä poissa. Varmaan suurimmassa osassa tapauksista tilanne ei ole valitettavasti tällainen.
Taloudesta tietämättömänä vertaus myös tuntuu kummalliselta. Valtio rajoittaa joidenkin tuotteiden tuontia oman uhatun alan suojaamiseksi, siinä missä kuluttaja päättää olla ostamatta jotain tuotetta, jonka näkee tuotetun epäeettisellä tavalla. Ensinnäkin valtiolla on aika pirusti enemmän valtaa kuin kuluttajalla, koska kuluttajien (kokonaisuutena) valta on niin hajautettua eikä sitä saa koskaan täysin käyttöön: veikkaisin, että tehokkainkaan boikotti ei ole koskaan pysäyttänyt minkään tuotteen myyntiä maassa kokonaan.
Toisekseen motiivi, ja sen seurauksena sekä viesti että reaktiot muutoksiin ovat erilaiset. Valtio pyrkii estämään tuotteen tuonnin kotimaisista syistä - tuottaja ei voi tehdä yhtään mitään (siis itse, tietenkin se voi valittaa ylikansalliselle järjestölle) parantaakseen tilannetta. Jos rajoitus joskus poistuu, se ei johtunut mistään tietystä toimenpiteestä, jota tuottaja olisi siitä lähtien kannustettu tekemään. Eettisyyteen painottava kuluttaja antaa jossain määrin viestiä, että jos parannat työläisten asemaa, ekologisuutta tai mitäikinä, sitten voimme ostaa. Ja toivottavasti työläisten aseman parannuttua sitten myös ostaa. Viesti on heikko, mutta eettisyyteen panostavien tuottajien nousun myötä voidaan todeta, että sillä on ollut väliä.