Talouspolitiikan arviointineuvosto jätti perjantaina (14.10) valtiovarainvaliokunnalle lausunnon, jossa huomautettiin hallituksen lipsuvan finanssipoliittiselta linjaltaan. Valtiovarainministeri Petteri Orpo ehti tähän vastaamaan saman tien verkkouutisten blogissaan.
Petterin Orpon blogin otsikon mukaan hallitus jatkaa johdonmukaisella linjalla. Minusta finanssipolitiikan linjaa voi luonnehtia monenlaisilla adjektiiveillä, mutta johdonmukainen ei olisi ollut ensimmäisenä mieleen tuleva.
Hallitusohjelman (29.5.2015) mukaan “velkaantuminen suhteessa bruttokansantuotteeseen taittuu vaalikauden loppuun mennessä ja velaksi eläminen lopetetaan vuonna 2021″. Julkisen talouden suunnitelman (14.4.2016) mukaan hallitus pyrkii vaalikauden aikana puristamaan valtiontalouden alijäämän puoleen prosenttiin suhteessa BKT:een ja koko julkisen sektorin alijäämän nollaan.
Syyskuussa julkaistun valtionvarainministeriön ennusteen mukaan valtiontalouden alijäämä on vaalikauden lopussa 2 % BKT:sta ja koko julkisen talouden alijäämä 1,5% BKT:sta. Tässä ennusteessa on jo sisällä tähän mennessä tehtyjen päätösten arvioidut vaikutukset. Matkaa hallituksen keväällä asettamiin tavoitteisiin on siis noin 3 miljardia.
Ehkä hallitusohjelmassa listattuja tavoitteita ei ollut tarkoituskaan ottaa liian vakavasti. Sen sijaan hallituksen kehyspäätös on luokkaa kovempi finanssipoliittinen sääntö. Kehys rajoittaa valtion menojen kasvua koko hallituskauden aikana, eikä sitä ole rikottu vielä kertaakaan kehysbudjetointijärjestelmän olemassaolon aikana. Ongelmana on että kehyksessä sovitaan vain menoista. Verotuille tai veronalennuksille ei samanlaista sitoutumismekanismia ole, vaikka ne luonnollisesti vaikuttavat valtiontalouden tasapainoon ihan samalla tavalla kuin menopäätöksetkin.
Jos finanssipolitiikan kireyttä mitataan rakenteellisen (suhdannevaihtelusta puhdistetun) alijäämän avulla, finanssipolitiikka on neutraalia vuonna 2016, löystyy vuonna 2017, ja sitten alkaa taas kiristyä. Ehkä perusteltua, mutta johdonmukaista?
Arviointineuvoston kritiikki kohdistui lähinnä finanssipolitiikan keventämiseen vuonna 2017. Kannattaako verotusta keventää tilanteessa, jossa julkisen talouden tasapainotavoitteet ovat karkaamassa. Jos tällä ostettiin ammattiliitot kilpailukykysopimuksen taakse, tuliko turhan kalliiksi. Halutaanko aikaisemmin asetetut tavoitteet edelleen saavuttaa. Mikä vaikutus näillä veronkevennyksillä on tarpeelle leikata julkisia menoja tai korottaa veroja tulevaisuudessa.
Toinen perusongelma on finanssipolitiikan uskottavuus. Finanssipolitiikalla voidaan elvyttää laskusuhdanteessa, jos samalla voidaan sitoutua finanssipolitiikan kiristämiseen laman helpottaessa. Hallitusohjelmassa oli suunnitelma tällaisesta hitaasti kiristyvästä finanssipolitiikasta. Ohjelman kirjoittamisesta on puolitoista vuotta. Mitä sellaista tässä välissä on kerinnyt tapahtua, jonka vuoksi suuntaa pitää muuttaa.
P.S. Kuten Petteri Orpo verkkouutisten blogissa kertoo, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Vesa Vihriälä toteavat muutaman kuukauden takaisessa muistiossaan “Finanssipolitiikan viritystä voidaan pitää järkevänä kompromissina finanssipolitiikan lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteiden välillä”. Tästä tuskin saamme erimielisyyttä syntymään. Sen sijaan meillä on ilmeisesti eri luvut. Holmström, Korkman ja Vihriälä tekivät raporttinsa ennen budjettiriihtä ja toteavat “Finanssipolitiikka on lievästi kiristävää kuluvana vuonna, ja vm:n budjettiehdotuksen veroratkaisut huomioon ottaen se on jotakuinkin neutraalia vuonna 2017″. Asianomaiset voisivat vaikka kommentoida pysyvätkö raportin johtopäätökset ennallaan, jos luvut korjaa vm:n tuoreen ennusteen mukaisiksi.
IMF:n lokakuinen arvio on sen sijaan hiukan vaikeammin ymmärrettävä. IMF toteaa Suomen missionsa jälkeen:
“The recent recalibration of the consolidation path is appropriate and should help support growth. An unexpected fiscal overperformance in 2015 is allowing for a slower pace of adjustment in 2016 and a slightly accommodative fiscal stance in 2017 without jeopardizing the medium-term adjustment goal”
Tässä ylisuorittamisella ilmeisesti viitataan siihen että Suomi ei rikkonutkaan 3 prosentin alijäämärajaa vuonna 2015. Sen sijaan finanssipolitiikan uudelleenkalibrointi kuulostaa aika juhlavalta. Vielä kevään julkisen talouden suunnitelmassa hallitus totesi että keskipitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseen johtavaa uraa ei pystytä vielä esittämään (s65). IMF:n viimeinen kommentti pitänee sen sijaan paikkaansa. Aikaisempaa hitaampi julkisen talouden sopeuttamien ei vaaranna keskipitkän tavoitteiden saavuttamista. Riski, että nämä tavoitteet saavuttaisiin kun on kovin pieni.
Aihealueet: Julkinen talous
Hyvät herrat, oikein hyvää keskustelua, mutta sanokaapa millä se Suomi saadaan nousuun? Tuskin se millään velkakikkailulla hoituu (EKPn elvytys asia erikseen). Tai uskotteko että kilpakykysopimus tai työn verotuksen kevennys oikeasti nostaa Suomen suosta? Tuskin se veroja kiristämällä ja menoja leikkaamalla nousee, (vaikka ne perusteltuja toimia olisivatkin)?
Olisiko tarjota mitään inspiroivaa vaihtoehtoa sille kritisoidulle hallituksen talouspolitiikalle? Minulla olisi, käykääpä katsomassa ja kommentoimassa.
http://www.salkunrakentaja.fi/2016/10/tastako-suomen-seuraava-nokia/
Roope,
kysyit muuttuuko arviomme finanssipolitiikan virityksestä vuonna 2017,
jos luvut muuttuvat VM:n uusien arvioidenmukaisiksi. Muuttuu hieman. Sekä VM:n että Etlan arviot komission menetelmällä lasketusta rakenteellisen alijäämän muutoksesta viittaavat nyt lievästi elvyttävään viritykseen (Etlan arvioima muutos -0,3 % BKT:sta), kun elokuussa luonnehdimme budjettia likimain neutraaliksi.
Voiko tätä pitää edelleen ”järkevänä kompromissina finanssipolitiikan
lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteiden kanssa”? Mielestäni voi (Bengtin
ja Sixtenin kanssa en ole tästä keskustellut), joskin aikaisempaa pienemmällä
marginaalilla. Työn verotuksen kevennys tukee ostovoimaa, jota
kilpailukykysopimus syö, ja on myös rakenteellisesti perusteltua.
Julkisen velan BKT-suhteen kasvu pienenee yhä vaalikauden aikana, vaikka
velkasuhde ei päivitetyn ennusteen valossa käännykään laskuun.
Velkasuhde ja rakenteellisen alijäämään kehitys tulevat aiheuttamaan
vaikeuksia suhteessa vakaus- ja kasvusopimuksen vaatimuksiin. On
kuitenkin jokseenkin epätodennäköistä, että tämä johtaisi sanktioihin,
kun otetaan huomioon, miten komissio ja neuvosto ovat suhtautuneet
Ranskan, Italian, Espanjan ja Portugalin julkisen talouden kehitykseen.
Ongelmallista kieltämättä kuitenkin on, etteivät hallituksen linjaukset
riitä velkasuhteen taittumiseen lähivuosina. Tämä korostaa sitä, että
hallituksen tulisi keskittää kaikki huomio kasvua tukeviin ja julkisen
talouden menokehitystä hillitseviin rakenteellisiin uudistuksiin, vaikka
niiden hyöty tuleekin pääosin hallituskauden jälkeen. Fipo-virityksen
hienosäätö siinä mittaluokassa, mitä esim. budjettiriihen päätökset
kehykseen nähden merkitsevät, ei ole ratkaiseva asia. Jos
rakennepolitiikassa ei onnistuta, puhutaan tuonnempana ihan eri
suuruusluokan sopeutustarpeista.
“Julkisen talouden suunnitelmassaan hallitus asetti tavoitteekseen alijäämän painamisen nollaan.”
Yllä mainittu tavoite on aika hölmö! Se sopii vain maille, joilla suuri positiivinen vaihtotase.
Talouskasvu ja velkaantuneisuuden kasvu kulkevat aina käsikädessä!
Jonkun tahon on aina otettava talouskasvuun vaadittava velkamäärää. Jos velkaantuja ei ole Suomi, niin vientimaa velkaantuu tai vientimaan vientimaa velkaantuu jne.. . Ei pidä luulla, että suomen vientimaat ottaisivat velkaa hövelimmeillä perusteillä, kuin Suomi. Siis vaihtotase nollassa on optimaalinen niin viennin kuin kulutuksenkin suhteen. Talous kasvaa sitä mukaa kun velkaa otetaan lisää, jos otettu velkaraha sijoitetaan työhön tai työllistämiseen, ja vaihtoase ei pääse pahasti pakkasen puolelle.
Vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan jäsenvaltion julkisyhteisöjen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia ja velka enintään 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Minusta kannattaisi vaan pitää tuosta 3% rajasta kiinni. Kannattaa ottaa kaikki otettavissa oleva velka. Tietenkin vaihtotasetta on syytä tarkkailla, koska jos vaihtotase menee pahasti miinukselle, on verotuksen paikka.
Roope Uusitalo kirjoitti:
“Finanssipolitiikalla voidaan elvyttää laskusuhdanteessa, jos samalla voidaan sitoutua finanssipolitiikan kiristämiseen laman helpottaessa. Hallitusohjelmassa oli suunnitelma tällaisesta hitaasti kiristyvästä finanssipolitiikasta. Ohjelman kirjoittamisesta on puolitoista vuotta. Mitä sellaista tässä välissä on kerinnyt tapahtua, jonka vuoksi suuntaa pitää muuttaa.”
Vastaisin, että välissä ovat tapahtuneet keskuspankkien valtionlainaostot, joiden myötä julkisen talouden velkaantuminen on kääntynyt laskuun, mikäli asiaa tarkastellaan vähentämällä valtioiden omistamien keskuspankkien hallussa oleva valtionvelka muusta valtionvelasta. Tuo käänne tapahtui jokseenkin puolitoista vuotta sitten. Jani Hurri kirjoitti asiasta noin vuosi sitten (7.10.2015) Taloussanomissa näin:
” Suomen Pankki teki puolessa vuodessa sen, mihin hallitukset eivät ole kyenneet kuuteen vuoteen: katkaisi valtion velkakierteen. Toki valtio velkaantuu yhä, mutta ei ulkopuolisille vaan keskuspankille. SP on ostanut valtion velkakirjoja enemmän kuin valtion koko tämän vuoden alijäämän verran, ja siksi valtion velka ulkopuolisille rahoittajille taittuu laskuun. Taite koittaa suunnilleen tänään. ”
Tuon jälkeen valtion velkaantuminen valtion ulkopuolisille tahoille on vähentynyt entisestään. Sama ilmiö on tapahtunut monissa muissakin euromaissa. Valtioiden velkaantuminen ulkopuolisille tahoille on pysähtynyt, ja valtiot ovat nyt velkaantuneita entistä enemmän itselleen. Se on toinen kysymys, että pitäisikö poliitikkojen tällaisessa tilanteessa leikkiä, että keskuspankkien toimet eivät tarkoita mitään valtion velkaantumisen kannalta, koska kyse on yhä veloista - vaikkakin keskuspankeille, jotka ovat valtioiden omistuksessa. Tuollainen kehitys saattaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, vaikkei sitä keskuspankkien haltuun siirtynyttä velkaa virallisesti halutakaan käyttää velkaantumislaskelmissa velkojen määrää vähentävänä tekijänä. Virallisesti kaikissa euromaissa keskuspankkilainojakin käsitellään ikään kuin kaikki keskuspankkien hallussa olevat valtionlainat maksettaisiin automaattisesti joskus vielä takaisin, mutta reaalielämässä niitä lainoja saatetaan tulkita myös valtion velasta vähennettävänä asiana ainakin joidenkin ihmisten toimesta… jos keskuspankkivelkoja ei huomioida valtionvelkana, finanssipolitiikan kiristämiselle ei tällä hetkellä ole samanlaisia tarpeita kuin mitä olisi ollut puolitoista vuotta sitten, sillä valtion velka on tällöin vähentynyt. Jos ne taas tulkitaan valtion veloiksi, valtio on velkaantunut kovaa vauhtia, ja tulkinta on hyvin erilainen.
Kiitos Jussi hyvistä huomioista. Onkin ollut tarkoitus perehtyä tarkemmin eri organisaatioiden tuotantokuiluestimaattien eroihin ja siitä seuraaviin eroihin rakenteellista alijäämää koskevissa laskelmissa. Koetetaan keritä. Kotimaisten FIPO-tavoitteitten kannalta tällä ei tosin ole oikeastaan merkitystä kun hallitus päätti julkisen talouden suunnitelmanssa asettaa tavoitteet suhdannekorjaamattomille alijäämille - mitä sitäkin tosin kerittiin viime raportissa jo kritisoida.
Jussi,
Matalalla roikkuva hedelmä on tuo valtionvelkasalkun maturiteetin pidentäminen. Lainaa saa nyt historiallisen halvalla. Belgia ja Irlanti ovat esimerkiksi laskeneet liikkeelle 100 vuoden valtionvelkakirjoja. Korkomenot on näin lukittu matalalle tasolle vuosisadaksi. Miten menettelee pian 100-vuotias Suomi?
Hieman korkeammalle pitää kurottaa, jos aikoo aikaistaa julkisinvestointeja. Löytyykö homekouluja korjattavaksi? Routavaurioita paikattavaksi? Asevoimia uudistettavaksi?
Korkeimpiin kasvulukuihin päästään rakenteita ravistelemalla. Accenture neuvoo tuoreessa tutkimuksessaan, miten sekulaarinen stagnaatio jätetään puremaan pölyä. Suomikin tuplaa talouskasvunsa 4.1 prosenttiin (Real gross value added, kasvu-%), kun vain annetaan tekoälyn kirittää tuottavuuskasvu aivan uusille lukemille.
https://www.accenture.com/us-en/insight-artificial-intelligence-future-growth
Roope,
ainakin sen verran on tapahtunut 1½ vuodessa, että VM:n arvio tuotantokuilusta vuodelle 2017 on muuttunut. 2015 kevään taloudellisessa katsauksessa se oli -0.8%, ja tänä syksynä -1.7%.
IMF:n arviot Suomen rakenteellisesta alijäämästä 2016-2020 on myös 0,5-0,8 %-yksikköä VM:n arviota pienemmät. Esim. vuonna 2020 IMF:n arvio rakenteellisesta jäämästä on -0.5%, joten heidän arvioilla lienee tuo tavoite kai ihan mahdollinen.
Toki komission kriteerien täyttymisen kannalta olennaista on juuri heidän menetelmällä laskettu rakenteellinen alijäämä. Toisaalta pelkästään näitä kriteereitä ajatellen, hallitus kai pystyisi periaatteessa pienentämään nyt julkisyhteisöjen alijäämää aikalailla ilman todellista sopeutusta (ts. taloudellista vaikutusta) takaisinostamalla omia aikanaan korkealla korolla liikkeelle laskettuja velkoja. Jos valtio toteuttaisi takaisinostot laskemalla liikkeelle uutta velkaa, niin nimellinen velka tietty nousisi. Toisaalta, jos eläkeyhtiöt muuttaisivat sijoitusportfolioitaan ja ostaisivat valtion tai kuntien velkaa, niin myös EDP-velka pienentyisi, kuten olet aikaisemmin todennut. Taloudellisessa mielessä merkityksetöntä toimintaa, mutta fipo-kriteerien/tavoitteiden kannalta ei.
Mikäli lähtökohtana on sama mikä arviointineuvostolla näyttäisi olevan, eli fipo-linja tulisi olla yhtenevä hallituksen tavoitteiden ja VM:n ennusteiden/projektioiden osalta, niin ehkä selvin epäjohdonmukaisuus on kai kuitenkin se, ettei valtio muuta velkasalkkunsa maturiteettia hyvin pitkäksi nyt kun pitkät korot ovat selvästi matalampia kuin tulevat korot VM:n ennusteissa/projektioissa. Tällöin vältyttäisiin nykyisten projektioiden mukaisilta korkomenojen nousuilta seuraavien vuosikymmenten aikana.