Suomi, ainakin virallinen osa siitä, vastustaa yhä euroalueella, perinteisin sanakääntein, ja siten myös EU-tasolla maatasolla riskien jakamista ja yhteisvastuuta, myös koronaviruksen tuottamien terveydellisten, sosiaalisten ja taloudellisten vahinkojen tasaamisessa. Suomen ja sen kantaa tukevien maiden asenteen vuoksi koronaviruksen aiheuttamien vahinkojen paikkaaminen on tehotonta ja tarpeettoman kallista suhteessa saavutettuihin tuloksiin. EKP on ja on ollut erinomainen väline yhteisvastuun lisäämisessä.
Yksi peruste yhteisvastuulle on se, että yksittäisten maiden toimet vaikuttavat muihin maihin. Virustauteihin liittyy monia ulkoisvaikutuksia, tauti ei tunne valtioiden rajoja, tauti liikkuu yhdestä maasta toiseen monin eri tavoin. Toiseksi, ja edelliseen liittyen, yhden maan politiikka vaikuttaa toisiin maihin. Jos yksi maa ei millään tavalla yritä pysäyttää viruksen leviämistä, niin sitä enemmän sitä leviää myös muihin maihin.
Toisin päin katsoen, yhden maan politiikka, joka rajoittaa viruksen leviämistä, helpottaa paineita muissa maissa, vaikkeivat ne tekisikään yhtään mitään. Jos näitä maiden välisiä yhteyksiä ei oteta huomioon, niin lopputulema on tehoton. Jos maa A toimii vain oman maansa näkökulmasta, niin se ei ota huomioon omien toimiensa positiivia vaikutuksia myös muihin maihin, niin sen toimet ovat liian pienet. Sama pätee tietysti maalle B, joten kaiken kaikkiaan toimet ovat tehottoman pienet. Kumpikin maa hyötyisi siitä, että ne yhdessä lisäisivät toimiaan.
Edellä sanottu pätee silloin, kun maat ovat väestöltään samaa suuruusluokkaa. Jos maat ovat eri kokoisia, niin pienen maan saattaa kannattaa lisätä tukeaan suurelle maalle, niin että oman maan toimia rahoitetaan vähemmän. Näin siksi, että suuren maan vaikutus virusten leviämiseen pieneen maahan voi olla suurempi kuin pienen maan omien toimien (San Marino ja Italia?).
Ensimmäisessä tapauksessa kumpikin maa on vapaamatkustaja toisen kustannuksella. Suomessa(kin) näkee väitteitä joidenkin euro-maiden vapaamatkustajuudesta. Suomea itseään voidaan kuitenkin myös luonnehtia monilta osin vapaamatkustajaksi. Koronaviruskriisin aikana Suomi on ollut yksi niistä EMU-maista, joka ei auttanut Espanjaa ja Italiaa, vaikka itse hyötyi toimista, joilla ne rajoittivat kriisin leviämistä. Nyt Suomi on Hollannin ja Saksan kanssa estänyt tai ainakin vaikeuttanut toimien rahoittamista toimin, joiden rahoitus olisi yhteisvastuullista. Edellisen talouskriisin aikana samat maat estivät euro-alueen koordinoidun finanssipoliittisen elvytyksen, jota esimerkiksi sekä IMF että OECD esittivät.
Yhteisvastuullisuuden vastustaminen on silmien sulkemista. Ensinnäkin, monet tavat rahoittaa toimia, joista EU:ssa/euroalueella on sovittu, pitävät sisällään yhteisvastuun. Selvin näistä on EKP:n valtionlainojen ostot, mutta moni muukin toimi pitää sisällään yhteisvastuuta, kuten Timo Miettinen on todennut. On siis tekopyhää väittää, että Suomi ei hyväksy yhteisvastuullisuutta. Yhteisvastuullisuus lainanannolle kriisimaille ei mitenkään eroa muusta yhteisvastuullisuudesta. Ja onhan EU tukemassa myös rahallisesti Afrikan maita kriisin hoidossa.
Mutta yhteisvastuu sisältyy myös toimiin, joissa yhteisvastuuta ei näyttäisi olevan. Katsotaan taas ylläesitettyä vapaamatkustajakertomusta. Kuvitellaan, että maat pääsevät sopimukseen epidemian hallinnasta. Kumpikin siis lisää julkisia menojaan tavoitteen saavuttamiseksi. Yksipuolisesti kumpikaan ei olisi valmis menojaan kasvattamaan. Näin ollen menojen kasvu on mahdollista vain yhteisvastuullisuuden pohjalta. Jos toinen maista rahoittaa menojen kasvun julkista velkaansa kasvattamalla, niin se nojautuu tähän yhteisvastuullisuuteen, velkaantuminen perustuu sille, että toinen maakin kasvattaa menojaan. Siksi voitaisiin hyvin sanoa, että yhden maan velkaantuminen ”rahoittaa” toisen maan julkisten menojen kasvua.
Suomi on viimeksi suhtautunut myönteisesti siihen, että Etelä-Euroopan maita autetaan rahallisesti virusepidemian kustannusten kattamisessa koko EU:n tasolla, selvä esimerkki heräämisestä yhteisvastuuseen. On kuitenkin muistutettava, että aluksi muut EU-maat väistivät kokonaan vastuun tukea Etelä-Euroopan maita, joihin kriisi iski ensin. Ne heräsivät vasta, kun maat saivat tukea Kiinalta ja Venäjältä. Eikä Kreikalle anneta vieläkään kunnon tukea pakolaisleirien olosuhteiden parantamiseen eikä pakolaisten sijoittamiseen eri puolille EU:ta.
Yksi mahdollinen syy EU:n olemassaololle onkin, että se voi sisäistää yksittäisten maiden toimien vaikutuksen muihin jäsenmaihin. Ainakin teoriassa, se voi ohjata jäsenmaat harjoittamaan politiikkaa, joka lisää kaikkien jäsenmaiden hyvinvointia. Tämä vaatii kuitenkin sitä, että EU:lla on tarvittavat valtuudet koordinoimiseen, varmasti myös joskus suoraan puuttumiseen jäsenmaiden päätöksiin.
EU:n koordinaatiota tarvitaan myös silloin, jos yhden jäsenmaan toimet heikentävät muiden jäsenmaan asemaa. Yritystuet voivat olla tällaisia, niiden kasvattaminen voi heikentää muiden maiden yritysten kilpailukykyä. Yksi EU:n tärkeimmistä toimista on ollut kaupan esteiden purkaminen jäsenmaiden keskinäisestä kaupasta. Esimerkiksi vientitukien tarkoitus on parantaa kotimaisten yritysten kilpailukykyä, joka siten heikentää kilpailijoiden kilpailukykyä.
En halua sanoa, että nyt yrityksille annetut tuet olisivat virheellisiä (vaikka niihin liittyy tavallisia moraalikato- ja valikoitumisen ongelmia) ja että ne olisivat vieneet pohjaa muiden maiden yrityksiltä. Niiden tarkoituksenahan on estää laaja vararikkojen sarja ja siten koko talouden romahdus. Tässäkin voidaan kuitenkin kysyä, olisiko EU-tason koordinaatio tehostanut toimia niin, että sama vaikutus olisi saatu pienemmillä kustannuksilla (tai sitten menoja olisi tullut kasvattaa). Joka tapauksessa, tässäkin olisi ollut tilaa yhteisvastuulle.
Miksi yhteisvastuusta ei ole tullut keskeistä osaa EU:n päätöksenteossa? Syitä on varmasti monia, mielenkiintoisia näkökulmia tarjoaa Philippe Van Parijs artikkelissaan ”Just Europe”, Philosophy and Public Affairs, 47/1, 2019. Van Parijs käy läpi Friedrich Hayekin näkemyksiä valtioiden välisten talousyhteisöjen (yhteismarkkinoiden) vaikutuksista, Hayek kirjoitti niistä jo vuonna 1939. Hayekin mukaan tällaiset yhteisöt ovat tehokas keino vapauttaa markkinat.
Hayekin mukaan rajojen poistaminen tuotannontekijöiden liikkeiltä vie voiman ammattiliitoilta ja muilta organisaatioilta, jotka yrittävät puuttua tuotannontekijämarkkinoiden toimintaan. Hän mainitsee lapsityövoiman käytön kiellon yhtenä toimena, jonka käyttö tulee mahdottomaksi yhteismarkkinoilla. Samalla tavalla yhteismarkkinat sitovat jäsenmaiden kykyä verottaa kansalaisiaan ja yrityksiä. Tämä tietysti rajoittaa mahdollisuuksia kasvattaa julkista sektoria.
Hayek perustaa nämä väitteensä sille, että yhteismarkkinoilla ei saada tehtyä politiikkaa, jolla puututtaisiin markkinoiden toimintaan. Syynä tähän on se, että talousyhteisön jäsenvaltioiden kansalaisten keskuudessa mielipiteiden hajonta on laajempaa kuin yksittäisten valtioiden sisällä. Hän kysyy “Is it likely that the French peasant will be willing to pay more for his fertilizer to help the British chemical industry?”.
Hayekin mukaan talousyhteisöjen jäsenmaat ovat siis kykenemättömiä luomaan yhteisiä sääntöjä, jotka säätelisivät jäsenmaiden politiikkaa. Kun samaan aikaan ne vähentävät yksittäisten jäsenmaiden mahdollisuuksia säännellä talouttaan, niin talousyhteisöt ovat tehokas keino ylläpitää täysin vapaita markkinoita. Yhteisvastuun puute on siis keskeistä sille, että talousyhteisöt eivät kykene luomaan yhteistä politiikkaa, kuten esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa.
EU:n toiminta on hyvin pitkään vastannut Hayekin odotuksia. Toiminta on keskittynyt lähes kokonaan keskinäisten markkinoiden vapauttamiseen, ensin keskinäisen kaupan ja sitten tuotannontekijöiden liikunnan. Vasta hyvin myöhään on alettu puhua sosiaalisesta Euroopasta ja siihen liittyvistä toimista. Näkyvin toiminta viime vuosina on ollut EU:n ja sen ulkopuolisten maiden tai talousyhteisöjen välisen kaupan ja yritysten investointien esteiden alentamisesta.
Ei ole siis yllättävää, että Margaret Thatcher aikoinaan puolusti Englannin EU-jäsenyyttä Hayekin argumenteilla, Van Parijs dokumentoi myös tämän. Thatcher alkoi arvostella EU:ta silloin, kun Unionin yhteistä budjettia alettiin kasvattaa.
Yhteisvastuun puute on siis pitänyt EU:n libertaristisena projektina hyvin pitkään (tai ”uusliberaalina projektina”), eikä oikeastaan mitään syvää muutosta ole näkyvissä. Ainoa poikkeus, erittäin tärkeä kylläkin, on ilmastopolitiikka, mutta ei siinäkään ole kovin hyvin edistytty. Ehkä kyvyttömyys hyväksyä yhteisvastuun periaate yhdeksi keskeisistä Unionin toimintaan vaikuttavaksi tekijäksi selittää tämänkin. Edellisessä blogikirjoituksessani argumentoin, että libertarismi ei millään tavoin auta kehittämään ratkaisuja kasvihuoneilmiön kaltaisiin ongelmiin paitsi silmien sulkemisen.
Yksi EU:n instituutio on kyllä osin toiminut yhteisvastuun periaatteen mukaisesti. EKP, kauan emmittyään, alkoi noudattaa globaalin finanssikriisin aikana samaa politiikkaa kuin esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankki. Sen osana EMU:n jäsenvaltioiden on ollut helpompi rahoittaa toimintaansa velalla ilman pelkoa rahoituksen ehtymisestä.
EKP:llä on iso merkitys myös koronavirus-epidemian taloudellisten vaikutusten hallinnassa. Ensinnäkin, koronavirus-epidemia on myös kysyntäshokki, ei vain tarjontashokki, päinvastoin kuin Niku edellisessä blogikirjoituksessaan antaa ymmärtää. Guerrieri, Lorenzoni, Straub ja Werning (2020) osoittavat, että koronaviruksen aiheuttama negatiivinen tarjontashokki (tarjonnan supistuminen) muuntuu negatiiviseksi kysyntäshokiksi (kokonaiskysynnän vähenemiseksi), jos tarjontashokki kohdistuu eri tavalla eri toimialoille. Tällainenhan tilanne on kaikissa maissa, kuten myös Suomessa. Guerreri ym. osoittavat, että elvyttävälle finanssipolitiikalle on tarvetta, mutta ei välttämättä kaikissa tilanteissa.
Samoin on huomautettu (Baldwin ja Freeman 2020), että tarjontashokin lisäksi kokonaiskysyntä voi laskea odotusten heikkenemisen vuoksi. Tätäkin kysyntää voidaan piristää sillä, että kansalaisten uskoa tulevaisuuteen voidaan kasvattaa, vähintäänkin olemalla kiristämättä finanssipolitiikkaa, mutta myös elvyttämällä. Onkin hyvä, että Vihriälän asiantuntijaryhmän raportti ei myöskään ennakoi sellaista kuristuspolitiikan käyttöönottoa, jollaista tiedostusvälineet väittivät sen ennakoivan.
Tämä tarkoittaa myös sitä, että EKP:n on syytä jatkaa kevyellä rahapolitiikalla. Mutta sen tulee tukea Rahaliiton jäsenmaita myös siksi, että niiden tulee harjoittaa elvyttävää finanssipolitiikkaa, mieluiten julkisten investointien lisäämisellä. Julkisen kysynnän rahoittaminen täytyy tapahtua julkista velkaa kasvattamalla. Velkaantuminen kasvaa myös siksi, että julkinen valta tukee yrityksiä suurilla summilla.
On selvää, että julkinen velka kasvaa, ja on jo kasvanut, näiden toimien vuoksi, ja että EKP:n tulee antaa jäsenmaille lainaa. Tämän ei tarvitse millään tavalla aiheuttaa valtioiden velkakriisejä. Ehdotuksia järjestelyistä, joilla tämä vältetään EKP:n avulla, on tehty paljon, niiden joukossa Vesa Vihriälän tekemä. Karkeasti ottaen kaikissa tuloksena on, että valtiot maksavat velkansa pois talouden kasvaessa, kuten historiassa on usein tehty. Yksinkertaisesti se voidaan tehdä niin, että EKP palauttaa valtioille niiden maksamat velan korot ja antaa uutta velkaa niin että nimellinen kokonaisvelka pysyy muuttumattomana, kun aiemmat velat tulevat maksettaviksi. Velan suhde talouden kokonaistuloihin pienenee koko ajan, jos nimellinen kokonaistuote kasvaa.
Ilmeinen huomautus tähän on, että inflaatio voi nousta yli sallittujen rajojen. Eikö tämän olisi tullut jo näkyä viimeisten vuosien aikana? Miksi talouskasvu ei riittäisi vaimentamaan inflaatiopaineita?
Edellä kuvattu velkarahoitteinen koronakriisin hoito on hyvä esimerkki yhteisvastuusta. Mutta sitä tarvitaan myös EU:n rakentamiseksi oikeudenmukaiseksi instituutioksi. EU:n ja oikeudenmukaisuuden välisestä suhteesta Van Parisjilla on paljon sanottavaa. Hän kysyy, onko EU kansojen vai kansalaisten yhteisö, kysymys, jolle löytyy pohjaa John Rawlsin teoriasta kansalaisten ja kansojen (valtioiden) välisten oikeudenmukaisuuskysymysten eroista. Van Parisjin mukaan EU:ta erityisesti mutta koko maailmaa tulisi jo nyt pitää kansalaisten yhteisönä. Mutta ehkä palailen näihin myöhemmin.
Avainsanat: EU, yhteisvastuu
Aihealueet: Makro
En olettanut, että kukaan ei kohtaa luottorajoitteita. Kirjoitin: “Jos tavoitellaan nopeaa elvytysvaikutusta, tavallisen rahan muodossa annettava tulonsiirto kannattaisi kuitenkin jakaa pienituloisille ja niille, joiden tulot ovat laskeneet kriisin takia, sillä he luultavasti kuluttaisivat siitä nopeasti suuremman osan kuin muut.” Juuri luottorajoitteet minulle oli tässä (tietenkin) mielessäni.
Olen vähän hitaasti liikkeellä vastaukseni kanssa.
Tommille: Esittämäsi kysymys/-kset ovat mielenkiintoisia ja hyvin perustavaa laatua koko Roemerin teorialle. Sain käteeni vasta viime viikolla Roemerin kirjan ”How We Cooperate”, jossa Roemer yrittää itse asiassa vastata Tommin kysymyksiin tai ainakin niitä lähellä oleviin kysymyksiin.
Roemer tutkii esimerkiksi sitä, onko ”kantilainen” tasapaino vahva kestääkseen ”itsekkäiden” kansalaisten hyökkäyksen. Tulos on, että joissakin olosuhteissa on, joissakin ei. Valtioiden välisiä suhteita hän käsittelee joidenkin erityisten kansainvälisten ongelmien yhteydessä, erityisesti ilmastopolitiikan yhteydessä. Palailen näihin kunhan olen harhaillut vähän pidempään Roemerin kirjan sisällön seassa.
Nikulle: Werningin et. al. jutussa sektoreittaisten tarjontashokkien summa on itse asiassa kysyntäshokki, ei tavallinen mutta siis kysyntäshokki, kuten totesin. Heidän tulostensa mukaan rahapoliittinen elvytys on tehokasta.
Kommentoin tässä myösNikun huomioita palvelusetelien vaikutuksesta kysyntään. Näyttää siltä, että Niku implisiittisesti olettaa, että kaikki kansalaiset/kuluttajat voivat tehdä päätöksiä ilman muita rajoitteita kuin tyypillinen (intertemporaalinen) budjettirajoite, ja siis voivat lainata niin paljon kuin haluavat. Näinhän ei tilanne ole (kuten esimerkiksi monet HANK-mallien sovellukset osoittavat).
Näiden kuluttajien rajakulutusalttius on 1, lisätulo kulutetaan. Siksi palveluseteli lisää heidän kulutustaan yksi yhteen. Nikun esimerkissä kuluttaja, joka joka tapauksessa olisi ostanut palvelun, käyttäisi näin vapautuneen rahasumman muihin palveluihin/tuotteisiin. Kysyntävaikutuksen suuruus riippuu siis siitä, kuinka suuri osa kuluttajista on säädelty luottomarkkinoilla.
Luottorajoitteet tarkoittavat myös sitä, että kuluttaja ei voi kuluttaa kaikkia haluamiaan tuotteita tai palveluita, päinvastoin kuin Nikun esimerkki olettaa. Jos kuluttaja on keskittänyt ostonsa välttämättömyyksiin kuten ruokaan, lasten vaatteisiin ja terveydenhoitoon, voi hyvinkin olla niin, että esimerkiksi kulttuuripalveluiden kulutusta on vähennetty, tai vaikkapa henkilökohtaisten palveluiden ostoja on vähennetty. Tällöin palveluseteleitä käytetään myös niihin palveluihin, mihin ne tarkoitetaan. Samoin voi käydä myös koska palvelut ovat usein jakamattomia hyödykkeitä (katsotko näytelmästä tänään minuutin, huomenna toisen, leikkautatko tukkasi hius kerrallaan, yhden hiuksen tänään toisen huomenna?)
Tämä vei ajatukset takaisin aiempaan libertarismiaiheiseen kirjoitukseen ja siinä käsiteltyyn John Roemerin ajatukseen “kantilaisesta tasapainosta” ja sen suhteesta sosialismiin tai sosiaalidemokratiaan.
Jos siteerattu Hayekin pointti ranskalaisesta maanviljelijästä ja brittiläisestä kemianteollisuudesta pätee, se vaikuttaisi tuovan erään aika merkittävän tuntuisen ongelman matkalla kohti tätä tasapainoa: kantilainen tasapaino on mahdollista saavuttaa valtion sisällä, mutta ei valtioiden välillä. Tällöin mitä enemmän talous- ja sosiaalipolitiikka vaatii koordinaatiota kansallisvaltioita ylemmällä tasolla, sitä vähämerkityksisemmäksi muuttuu se, saavutetaanko kantilainen tasapaino minkään yhden kansallisvaltion sisällä.
Jos oikein muistan, nyt jo edesmennyt Brian Barry, joka aikoinaan liikkui samoissa porukoissa kuin Roemer ja Philippe Van Parijs, argumentoi aikoinaan jotenkin niin, että on olemassa trade-off sen välillä, miten suureen yhteisvastuuseen päästään valtion sisällä, ja sen välillä, miten suureen yhteisvastuuseen päästään valtioiden välisissä suhteissa. Kantilaisen tasapainon vaatima vastavuoroisuuden velvoittavuus syntyy, kun valtion kansalaiset kokevat olevansa samassa veneessä, mutta mitä voimakkaammin he kokevat niin, sitä voimakkaammin he kokevat samalla olevansa eri veneessä kuin viereisen valtion kansalaiset.
“…koronavirus-epidemia on myös kysyntäshokki, ei vain tarjontashokki, päinvastoin kuin Niku edellisessä blogikirjoituksessaan antaa ymmärtää.”
Tottakai epidemia aiheuttaa myös kysyntäsokkeja. Tarkoitukseni ei ollut antaa ymmärtää päinvastaista.
Guerrieri ym. itse korostavat johtopäätöksenään, että tavanomainen fipo-elvytys on epidemian aikana vähemmän tehokasta (pienempi kerroinvaikutus) kuin yleensä (”standard fiscal stimulus can be less effective than usual”). He korostavat sosiaaliturvan roolia, mistä olen ihan samaa mieltä.
Euroopan parlamentti kasvattaisi yhteisvastuuta 2 000 miljardin elvytysrahastolla.
https://www.kauppalehti.fi/uutiset/euroopan-parlamentti-haluaa-2-000-miljardin-elvytysrahaston-uhkaa-veto-oikeudellaan-jos-vaatimuksia-ei-kuulla/09bfaae1-7915-46e4-9ff4-6f748c8bf4bb
Päätöslauselma hahmottelee, miten varat hankittaisiin markkinoilta ja miten ne käytettäisiin. Yksityiskohdat jäävät kuitenkin EU-komission pohdittavaksi.
Mikä on rahaston tavoite? Talouskasvun kiihdyttäminen, riskien jakaminen tai jotakin muuta. Miten varat hankitaan? Perpetuaaleilla, katastrofibondeilla tai tavanomaisemmin välinein. Mihin varat käytetään? Avustuksiin, lainoihin, pääomasijoituksiin, vakuutuksiin, jälleenvakuutuksiin tai muihin ”takuutuksiin”.
Jos elvytysrahastolla elvytetään, elvytetäänkö elvytystä kaipaavia kansalaisia, yrityksiä vai valtioita? Elpyykö Euroopan talous luovan tuhon ja julkisinvestointien avulla rakenteellisesti kiivaampaan kasvuun? Aika näyttää.