Finanssikriisi on kääntänyt ainakin pari vuosikymmentä jatkuneen sääntelyn purkamistrendin. Vaaditaan sääntelyä, joka puuttuu finanssimarkkinoiden toimintatapaan sekä määrittelee keskeisten instituutioiden (erityisesti keskuspankkien) roolin uudelleen.
Vaikka taloudellinen ilmiö on osittain uusi, niin sääntelyn tarve voidaan ymmärtää vanhojen oppien avulla. Ainakaan tässä suhteessa talousteoria ei ole epäonnistunut.
Sääntelyn tarpeen perustelee taloustieteessä karkeasti ottaen kolme syytä:
1. Markkinavoima;
2. Kuluttajan suojelu;
3. Ulkoisvaikutukset.
Markkinavoima: suuri on kaunista jos se on tehokasta, esimerkiksi silloin kun keskittymisestä syntyy skaalaetuja. On hyvä ajatus, että Helsingissä on yksi palokunta eikä useita kilpailevia. Mutta suuri voi olla myös rumaa jos dominoiva asema johtaa riistoon.
Finanssimaailmassa keskittymisedut voivat syntyä verkostovaikutuksina esimerkiksi kaupankäynti-instituutioiden tai -proseduurien kautta. Ei ole yllättävää, että tehokkuus voi johtaa dominoivaan asemaan ja sitä kautta säätelyn tarpeeseen. Pätee myös finanssikriisistä mestareina (ehkä veronmaksajien tuella) selviäviin pankkeihin, siinä missä luonnollisiin monopoleihin yleensä.
Kuluttajan suojelu liittyy sekä mehupurkin E-alkuisten lyhenteiden tulkintaan että vakuutus- tai lainasopimuksen mikroskooppiseen tekstiosaan. Finanssikriisin jälkeen tiedämme että kuluttajat kaipaavat lisää tukea laina- ja finanssituotteiden markkinoilla sisällön tulkinnassa. Myös talletusten suoja on kuluttajan suojelua.
Ulkoisvaikutukset ovat tärkein syy sääntelyyn, myös pankkimaailmassa. Jälleen: opetamme tätä peruskursseilla, mutta ulkoisvaikutusten mittasuhteet finanssikriisissä ovat toki yllättävät.
Jos terästehdas menee nurin, niin tästä ei seuraa tarvetta säädellä terästehtaiden toimintaa yleensä. Pankeilla tilanne on toinen, johtuen niiden yhteenkietoutuneista toimintatavoista. Pankit käyvät keskenään kauppaa sekä jakavat riskejä tavalla joka sitoo taseita markkinoiden kautta yhteen. Yksi merkittävä toimija ei voi kaatua vaikuttamatta muihin (pankki saattaa kaatua ilman suuria vaikutuksia, jos taustalla on esim. Nick Leeson tyyppinen ongelma).
Systeemivaikutusten hallinta on finanssikriisin suurin opetus ja haaste tulevalle sääntelylle. Mikä taho on riittävän pätevä ja poliittisesti riippumaton identifioimaan systeemiriskin aiheuttavan toimijan tai toimintatavan (esim. uuden finanssituotteen)?
Keskuspankki on yksi ehdotettu vaihtoehto, mutta keskuspankki voi itse olla systeemiriskin lähde (viittaus: Enron Prize for Distinguished Public Service, saaja vuonna 1999 Alan Greenspan).
Sääntelyn uudet haasteet eivät ole triviaaleja. Mutta taustasyyt eivät ole uusia.
Taustaamateriaalia:
The fundamental principles of financial regulation, Geneva reports on the world economy 11, Brunnermeier, Crocket, Goodhart, Persaud, Shin, CEPR, 2009.
A systemic regulator for financial markets, Squam Lake working group on financial regulation, May 2009.
Aihealueet: Rahoitus
Olen Takalon kanssa eri mieltä tuosta riskienhallintamallien rakentamisesta. Kuinka monella kansantaloustieteilijällä on oikeasti riittävät taidot noiden mallien kanssa työskentelyyn? Ei kovin monella. Olisi kiva nähdä kuinka moni kansantaloustieteen opiskelija pääsisi finanssimatematiikan kurssit läpi.
Kommenttien siirtyminen käänteiseen järjestykseen johtuu wordpress/mysql bugista, joka ilmeni kun kommentointiasetuksia muutettiin. Hetken aikaa kommentit jopa olivat kirjoittajan nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Ongelma korjautunee kun päivitämme wordpressin version. Silloin kaikki konffaukset menevät muutenkin uusiksi.
t: Ylläpito
Kommenttien järjestyksen osalta olen täysin samaa mieltä Artturin kanssa. Tämä kommenttien käänteinen järjestys on järjenvastainen.
Hei voisko tämän blogin kommenttien järjestyksen muuttaa vastaamaan standardia, eli että uusin kommentti näkyy alimmaisena? Häiritsee, kun luen paljon blogeja ja kaikki muut ovat toisin päin…
Matti Liski:
“Markkinavoima: suuri on kaunista jos se on tehokasta, esimerkiksi silloin kun keskittymisestä syntyy skaalaetuja. On hyvä ajatus, että Helsingissä on yksi palokunta eikä useita kilpailevia. Mutta suuri voi olla myös rumaa jos dominoiva asema johtaa riistoon.”
Mikä tahansa on rumaa, jos se johtaa riistoon. On ehkä turha puhua näin arvolatautuneilla käsitteillä. Mikä on riistoa? Riistänkö kehittyvän maan työntekijää, jos hän tekee minulle lenkkarit? Riistänkö torimyyjää, kun kilpailutan heitä toisiaan vastaan? Riistääkö Microsoft minua, kun ostan vapaaehtoisesti heidän tuotteitaan?
Staattisessa mallissa on teoriassa mahdollista parantaa kuluttajan asemaa tuottajan kustannuksella pilkkomalla yrityksiä tai määräämällä hintasäännöstelyjä. Tämä hyöty katoaa, kun tarkastelemme dynaamista mallia, jossa monopolivoitot kannustavat yrityksiä pyrkimään määräävään markkina-asemaan antamalla kuluttajille tuotteita, jotka ovat ylivertaisia kilpailijoihin nähden.
Yrityksiä pilkottaessa menetetään ne skaalaedut, josta monopoli johtaa voimansa, eli tulee tehokkuustappioita, jotka voivat olla suurempia kuin monopolihinnoittelun tehokkuustappiot.
Sekä yritysten pilkkomista, että hintasäännöstelyä riivaa sama ongelma: miten virkamiehet ja poliitikot osaavat pilkkoa oikeat yritykset ja määrätä oiken suuruiset hinnat? Miten voimme varmistaa, että he eivät tämän vallan avulla edistä omia intressejään tai ylipäänsä tietävät riittävästi, että eivät toimillaan vahingoita kuluttajia. (vrt. EU vs. Microsoft+Explorer)
Lisäksi resursseja hukkuu huomattavasti monopolioikeudenkäynteihin ja virastoihin, joissa näitä asioita seurataan.
“Kuluttajan suojelu liittyy sekä mehupurkin E-alkuisten lyhenteiden tulkintaan että vakuutus- tai lainasopimuksen mikroskooppiseen tekstiosaan. Finanssikriisin jälkeen tiedämme että kuluttajat kaipaavat lisää tukea laina- ja finanssituotteiden markkinoilla sisällön tulkinnassa. Myös talletusten suoja on kuluttajan suojelua”
Kuluttajan suojelu on myös aina kuluttajan valinnanvapauden rajoittamista. Ei ole selvää, että tämän valinnanvapauden rajoittamisen haitat olisivat pienemmät kuin sen tuomat hyödyt. Millä perusteella tiedät, että kuluttajat kaipaavat lisää suojelua?
Talletussuoja on(osittain, toki se on myös paljon muuta) kuluttajan suojaa veronmaksajien kustannuksella. En pitäisi itsestään selvänä, että on jotenkin hyvä asia, että päätöksentekijä on eristetty sen seurauksista. Ei siitä mitenkään hyvinvointi lisäänny, että veronmaksajien rahat siirretään tallettajille.
“Ulkoisvaikutukset ovat tärkein syy sääntelyyn, myös pankkimaailmassa. Jälleen: opetamme tätä peruskursseilla, mutta ulkoisvaikutusten mittasuhteet finanssikriisissä ovat toki yllättävät.
Jos terästehdas menee nurin, niin tästä ei seuraa tarvetta säädellä terästehtaiden toimintaa yleensä. Pankeilla tilanne on toinen, johtuen niiden yhteenkietoutuneista toimintatavoista. Pankit käyvät keskenään kauppaa sekä jakavat riskejä tavalla joka sitoo taseita markkinoiden kautta yhteen. Yksi merkittävä toimija ei voi kaatua vaikuttamatta muihin (pankki saattaa kaatua ilman suuria vaikutuksia, jos taustalla on esim. Nick Leeson tyyppinen ongelma).”
Eikös nämä vaikutukset välity ihan markkinamekanismia pitkin, eivätkä siten ole ulkoisvaikutuksia?
Jos minä teen sinun kanssa swapin ja menen konkurssiin swappisi on arvoton, mutta tämä ei vaikuta kehenkään ulkopuoliseen muuten kuin välillisesti meidän kautta. Meillä molemmilla on jo kannustimet ottaa toisen konkurssiriski huomioon swappia tehdessä. (Ja kaikilla meidän kanssa toimijoilla on kannustimet oottaa huomioon mitä swappeja me ollaan keskenään tehty.) Tietysti jos osa toimijoista eristetään riskistä kokonaan (kuten nyt on tehty lainoittajille), niin heillä ei ole kannustimia ottaa näitä riskejä huomioon. Tilannetta voidaan yrittää parantaa säätelyllä, mutta silloin meidän pitää tehdä jotain hyvin optimistisia oletuksia, kuten että säätelijät pystyvät pysymään pankkeja edellä, vaikka pankeilla on suuremmat kannustimet kiertää säätelyä kuin säätelijöillä estää tämä kiertäminen. Sen lisäksi säätelijät tarvitsevat koko ajan lisää valtuuksia tukkiakseen havaitsemiaan “vuotokohtia”.
Ongelmaa voidaan korjata myös antamalla velkojien (ja muiden kanssaosapuolien) kantaa niille kuuluva vastuu pankkien konkursseista, jolloin ne rajoittavat pankkine riskinottoa.
Matti, tämä on hyvä kirjoitus.
Tämä on kärjistetyn aroganttia, mutta pankkialan tutkimusta seuraavana en ymmärrä, mihin talousteorian kritiikki perustuu. Kuten kirjoitat, on (rahoituksen välityksen taloustieteen) perusoppikirjatavaraa, että sääntelemätön rahoitussektori on altis kriiseille (mainitsemistasi syistä) ja kriisien seuraukset ovat yleensä pahoja. Siksi rahoitussektoria säännelläänkin. Ja perusoppikirjoista tiedetään myös, että rahoitussektorin hyvä sääntely on vaikeaa, eikä ole edes kiistatonta, tekeekö sääntely rajoitusjärjestelmää vakaammaksi. Tietysti voi kysyä, mihin perusoppikirjojen opetukset unohtuivat vuosikymmenen alkupuolella.
Franklin Allen kritisoi muutama vuosi sitten taloustieteilijöitä siitä, että rahoituksen välitys ja sen sääntely ei ole kiinnostanut hyviä tutkijoita, ainakaan suhteessa alan kansantaloudelliseen merkitykseen. Tähän kritiikkin voi yhtyä. Asia korjaantuu nyt kriisin seurauksena, mutta edelleen on alueita, kuten pankkien riskienhallinta, jotka eivät akateemisia taloustieteiljöitä valitettavasti pahemmin kiinnosta. Riskienhallintamallien rakennus jätetään edelleen liikaa insinöörien ja matemaatikkojen huoleksi.