Neuvostojärjestelmän romahdettua kapitalismille vaihtoehtoisten järjestelmienkin suunnittelijat hyväksyvät ajatuksen (kilpailullisista) markkinoista talouden pohjana. Kysymys, onko markkinatalous mahdollinen ilman kapitalismia, on ajankohtainen, onhan nykykriisikin osoitus siitä, että vallitsevassa järjestelmässä on ongelmia. Tähän vastaamiseksi täytyy kysyä, mitä kapitalismi on.
Kapitalismia arvostellaan toisaalta siitä, että se johtaa talouteen, jossa valta keskittyy suuryhtiöille. Toisaalta arvostelu korosta sitä, että kapitalismi rakentuu omistusjärjestelmälle, jossa valta keskittyy de facto harvoille yritysten omistajille. Jo 1800-luvun anarkistien ajatuksissa kummastakin ongelmasta päästään irti sillä, että yritykset ovat pienyrityksiä, joissa tärkein työpanos tulee niiden omistajilta itseltään. Esimerkiksi Pjotr Kropotkin nosti Vallankumouksellisen muistelmissaan anarkistiseksi esikuvaksi sveitsiläisten kellontekijöiden yhteisön. Tässä maailmassa markkinoiden toimintaa ei säädeltäisi millään tavalla, (pien)yhteisöt itse päättäisivät suoraan omista toimintaperiaatteistaan. Nykypäivinä tämä ideaali tulee esiin silloin, kun puhutaan sisältöjen vapaasta jakamisesta internetissä ja erilaisten verkkoyhteisöjen syntymisestä ja toiminnasta. Mielenkiintoista lienee, että monet libertaristitkin (henkilöt, jotka uskovat täysin vapaan markkinatalouden olevan paras talouden organisointimuoto, kunhan vain omistusoikeudet on taattu) näkevät verkon sulkevan pois kaikki muut taloudellisen organisoitumisen muodot kuin täydellisen kilpailun (ks. esimerkiksi David Friedmanin kotisivu).
Marxin innoittamassa sosialistisessa ajattelussa keskeinen vaatimus on ottaa kaikki tuotantovälineet yhteiskunnan haltuun. Tällä haluttiin/halutaan varmistaa paitsi taloudellinen tasa-arvo myös yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus yleisesti. Yritysten tulojen katsottiin olevan työläisten luomaa, joten omistajien saamat tulot ovat “riistoa”. Se, miten yritystoiminta organisoitaisiin, kun tuotantovälineet on otettu yhteiskunnan haltuun, jäi vähemmälle huomiolle. Ajatus keskitetystä suunnittelusta alkoi dominoida sosialistista ajattelua, nähtiinhän se myös välineenä välttää koordinoimattoman talouden tuottamat kriisit. Ajatusta myös arvosteltiin. Enrico Barone oli yksi ensimmäisistä (ja jo ennen Venäjän vallankumousta), joka piti keskitettyä suunnittelujärjestelmää mahdottomana. Tämän vuoksi sosialisminkin tulisi nojautua markkinoiden toimintaan. Varhaiset markkinasosialismin teoriat (joiden rakentamiseen Baronekin osallistui, tunnetuin teoria on Oskar Langen kehittämä) rakentuivat ajatukselle, että tuotantovälineet ovat yhteiskunnan omistuksessa, mutta kilpailullisia markkinoita voidaan hyödyntää.
Joseph Stiglitz arvosteli teoksessaan “Whither Socialism?” voimakkaasti markkinasosialismin teorioita siitä, että ne rakentuvat ajatukselle markkinoiden täydellisyydestä. Kapitalismin instituutiot voidaankin nähdä vastauksena markkinoiden epätäydellisyyteen (Oliver Williamsonin teoriat kapitalismista ovat hyvä esimerkki tästä ajattelusta). Stiglitzin mukaan sosialismi ei siis toimi siksi, että kapitalismi olisi hyvä järjestelmä, vaan siksi, että kapitalismi on huono järjestelmä. Ehkä on hyvä muistaa Kenneth Arrow’n toteamus 1980-luvun alkupuolelta: hänen mukaansa taloustieteen perusteorian, tehokkaasti toimivien täydellisten markkinoiden teorian mukaan neuvostojärjestelmän olisi pitänyt romahtaa mahdottomana jo vuosikymmeniä aiemmin.
Uusimmat markkinasosialismin teoriat, jotka syntyivät 1990-luvun alkupuolella, lähtevät liikkeelle siitä, että markkinat, erityisesti pääomamarkkinat, toimivat tehottomasti. Ne eivät myöskään etsi reformin oikeutusta “työläisten riiston” lakkauttamisesta vaan markkinaepätäydellisyyksien vähentämisestä ja eettisistä periaatteista, kuten ihmisten kaikenpuolisten mahdollisuuksien tasaamisesta. Lisäksi Rawlsin teoria yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta on vaikuttanut niihin paljon. Näissä teorioissa hyödykemarkkinat ovat lähes täysin säätelemättömät, pääomamarkkinat eivät, vaikka pääomamarkkinoiden rooli rahoituksen kanavoijina säilytetäänkin.
Esimerkiksi John Roemerin kirjassaan A Future For Sosialism esittämässä mallissa yritykset olisivat osakeyhtiöitä. Kaikille kansalaisille olisi kuitenkin jaettu sama määrä osakekuponkeja, joita voisi käyttää vain osakkeiden yritysten ostamiseen ja toisaalta osakkeita ei saisi ostaa tavallisella rahalla. Kuponkeja ei saisi myöskään myydä rahaa vastaan. Näin osakkeille luotaisiin eräänlaiset “varjomarkkinat”. Tällä estettäisiin paitsi varallisuuden kasautuminen ja siihen liittyvä vallan kasautuminen ja mahdollisuuksien epätasa-arvo, myös lievennettäisiin esimerkiksi ympäristöongelmia: Roemer esittää mallin, jossa yritys saastuttaa ympäristöä sitä enemmän, mitä keskitetympi sen omistus on, koska tällöin omistajien tuloista suurempi osa tulee ko. yrityksestä. Hajautetussa järjestelmässä yhdestä yrityksestä saatavien tulojen osuus koko tulosta olisi pieni, jolloin osakkeenomistajien edun mukaista on yhteiskunnan kokonaistulon maksimointi (kun ympäristöongelmat otetaan huomioon). Tuloksena olisi kumppanuusyhteiskunta, jossa kaikkien edut olisivat samat, osakkeiden hinta ohjaisi yritysten rahoittajia, Roemerin maailmassa pankkeja, antamaan rahoitusta sellaisiin hankkeisiin, jotka edistävät yhteistä hyvää.
Roemerin ehdotuksia voidaan arvostella monin eri tavoin ja hän itse on tietoinen monista ongelmista, kuten mahdollisuudesta, että osakkeille syntyisi mustan pörssin markkinat. Mutta ehkä sen vahvuus on sen suurin heikkous. Daniel Cohen toteaa uusimmassa kirjassaan “Three Lectures on Post-Industrial Society”, että modernissa kapitalismissa parhaiten yrityskohtaisilta riskeiltä pystyvät suojautumaan niiden omistajat hajauttamalla omistustaan eri kohteisiin, ja yhä enemmän riskit jäävät ammattijohdon ja työntekijöiden kannettavaksi mm. erilaisten kannustinjärjestelmien kautta.
Yksi tapa ymmärtää kapitalismia on nähdä se järjestelmänä, jossa yritysten päätöksenteko-oikeus kuuluu sen omistajille, kapitalisteille. Miksi näin on, voisihan yhtä hyvin kuvitella järjestelmän, jossa päätöksenteko-oikeus olisi työntekijöillä ja yritys rahoittaisi investointinsa lainoilla? Yksi vastaus tähän on, että se panos, jonka pääomanomistajat tuovat yritykseen on vaikeasti mitattavissa. Antamalla heille päätöksenteko-oikeus ja oikeus yrityksestä tulevaan tuloon, joka jää jäljelle, kun kaikille muille on maksettu, kannustaa heitä maksimoimaan yrityksen kokonaistuloa, vaikka heidän panostaan ei voitaisikaan havaita. Näin omistajat joutuvat kantamaan suurimman osan yritysriskistä, mutta tämä on välttämätöntä, jotta järjestelmä toimisi tehokkaasti. Omistajilla on tällöin kuitenkin halu siirtää yrityskohtainen riski muiden kannettavaksi, mikä onnistuu, jos heillä on mahdollisuus hajauttaa yrityskohtaiset riskinsä. Tällöin ei ole enää selvää, että järjestelmä toimii tehokkaasti, omistajien tehtävät annetaan ammattijohtajille, joille annettavien kannustimien vaikutukset voivat olla huonot (kuten aiemmassa blogissani esitin).
Taloustieteen nobelisti (anteeksi, Ruotsin keskuspankin Alfred Nobelin kunniaksi jakaman palkinnon saaja, jostakin syystä nämä henkilöt kuitenkin päästetään samoille illallisille tosinobelistien kanssa) James Meade teki kolmekymmentä vuotta sitten teoksessaan “Agathotopia: The Economics of Partnerships” ehdotuksen, jonka avulla näihin ongelmiin voidaan osin vastata. Hänen mallissaan palkkatyö lopetetaan ainakin merkittävässä osassa yrityksiä. Sen sijaan kaikki tulo jaetaan osinkoina. Yritysten osakekanta jaetaan kahteen osaan, perinteisiin osakkeisiin ja työntekijäosakkeisiin. Jaosta päätettäisiin yrityskohtaisesti, mutta suurin osa osakekannasta useimmiten olisi työläisosakkeita. Tavallisille osakkeille olisi olemassa tavalliset osakemarkkinat, työläisosakkeille ei. Työntekijä saisi osakkeita, kun hänet otetaan yritykseen töihin ja hän joutuisi luopumaan niistä siirtyessään töihin muualle. Kaikille osakkeille maksettaisiin sama osinko. Päätöksenteko-oikeus olisi jaettu niin, että sekä tavallisilla osakkeilla että työläisosakkeilla olisi puolet äänioikeudesta: kaikkien päätösten olisi siis oltava yksimielisiä tavallisten ja työntekijäosakkeiden haltijoiden kesken.
Meaden maailmassa osakkeenomistajat eivät voi laistaa velvollisuudestaan huolehtia yrityksen toiminnasta. Yritysten työntekijät joutuisivat myös kantamaan yrityksen riskejä, mutta he saisivat riskinkantoon kuuluvan oikeuden päätöksentekoon. Nykymaailmassa päätöksenteko-oikeus ja riskinkanto on yhä enemmän eriytetty toisistaan, mikä luo tehottomuutta. Meaden järjestelmä kuitenkin myös siirtää pois riskejä heikommassa asemassa olevilta: jos työntekijä erotetaan, eikä hänellä ole uutta työpaikkaa, niin hän omistaa edelleen työntekijäosakkeensa ja saa osinkoja. Hän siis saa myös osansa siitä mahdollisesta tulonlisästä, jonka hänen erottamisensa on luonut. Ehkä ei lainkaan huonompi ajatus aikana, jolloin ulkoistamiset ja tuotannonsiirrot ovat arkipäivää.
Työnantajat ovat Suomessa(kin) vaatineet, että palkoista pitäisi päättää kokonaan yritystasolla. Palkat määräytyvät jo nyt yrityskohtaisesti erilaisten kannustinjärjestelmien vuoksi, mutta vaatimuksia vielä pidemmälle menevistä uudistuksista on tehty. Kapitalismin perusperiaatteiden ja markkinoiden tehokkuuden vuoksi samalla olisi lisättävä työntekijöiden päätöksenteko-oikeuksia. Tällaisia ehdotuksia ei ole paljon ilmassa ollut, miksi ei? Eikö meadeläinen superkapitalismi kelpaa, kapitalismi, jossa hokemat yhteisessä veneessä olosta ovat todempia kuin ne nyt ovat?
Aihealueet: Kummalliset, Makro, Mikro, Rahoitus, Työmarkkinat
Palataan nyt takaisin kapitalismiin: Omistajat kantavat residuaaliriskin, eli siihen yrityksen tulon osaan liittyvän vaihtelun, joka jää jäljelle, kun työntekijöille on suoritettu heidän kanssaan tehtyjen sopimusten mukaiset maksut. Kuvitellaan ääritilanne, jossa työntekijöiden kaikki toiminta työpaikalla on täysin omistajien havaittavissa, mutta vain omistajat tietävät mikä heidän oma panoksensa yrityksen menestymiseen on. Tällöin vientituotetta tuottavien työntekijöiden yksilöllinen rajatuottavuus ei mitenkään laske siitä, että heidän tuottamiensa tuotteiden hinta vientimarkkinoilla laskee, kukin tuottaa yhtä tehokkaasti yhden lisätuotteen kuin aiemminkin. Jos omistaja on tehnyt päätöksen vientistrategiasta, niin omistaja kantaa siihen liittyvän riskin. Tämä riski realisoituu siten, että tuotteen hinta laskee. Vastuu hinnasta on omistajan, joka on päättänyt sen, mitä tuotetta tuotetaan ja mille markkinoille sitä viedään.
Jos yrityksessä on työntekijä, jonka panoksella on suoraan merkitystä vientituloksen kanssa (kuten yrityksen markkinointipäällikkö), eikä omistaja pysty täysin valvomaan tämän työntekijän panostusta, niin silloin palkkasopimuksessa ainakin osin sidotaan työntekijän palkka vientimenestykseen. Tämäkin tehdään vain silloin, jos työntekijän panostukselle ei löydy parempaa indikaattoria.
Erilaiset yleiset bonusjärjestelmät, kuten yrityksen kokonaistulokseen perustuvat, panevat työntekijät kantamaan omistajille kuuluvaa riskiä ilman, että työntekijöillä on omistajien oikeuksia. Tai toisin sanoen, työntekijät joutuvat kantamaan osan omistajien vastuusta ilman vastaavia oikeuksia.
Lopuksi hieman lisää Meaden Agathotopista: Olen blogissani tuonut esille vain osan hänen mallistaan. Agathotopiassa tärkeä merkitys on “yhteiskunnallisella osingolla”, joka paremmin tunnetaan perustulon tai kansalaispalkan nimellä, Meaden nimitys on kylläkin paljon osuvampi. Agathotopiassa, jos kaikki tulo on osinkotuloa, ts. jos kaikki tulo on pääomatuloa, myös pääomatuloveroprosentti on progressiivinen.
Jos yrityksen tuotteiden kysyntä laskee, yleensä kai työvoiman rajatuottavuus laskee, ja tällöinhän yrityksen kannattaa laskea palkkoja sen verran, että liikatyövoima lähtee muualle.
Ellei se laske palkkoja, silloinhan se joutuu irtisanomaan satunnaisia ihmisiä sen sijaan, että ne lähtisivät, joille löytyy muista yrityksistä parhaita vaihtoehtoisia työpaikkoja.
Mutta ymmärrän pointin: tosiaan palkkojen laskemisesta koituva säästö pitäisi jakaa pois omistajilta (esimerkiksi työntekijöille tai Amnesty Internationalille), jotta omistajien kannustimet strategiaa valittaessa olisivat kohdallaan. Vastaavasti, jos strategia onnistuu ja seurauksena yrityksen palkkataso nousee, yrityksen siihenastisten työntekijöiden (tai Amnestyn) pitäisi maksaa firmalle veroa riippumatta siitä, jäävätkö yritykseen vai eivät.
Tuon toteuttaminen kai onnistuisi parhaiten siten, että irtisanomisajat olisivat molemmin puolin pitkiä, niin että toisen joutuisi ostamaan rahalla ulos sopimuksesta, ja lisäksi ehkä vielä yritys maksaisi irtisanomisturvavakuutuksen konkurssin varalta. Käytännössä tosin tämänkin muut haitat varmaan ylittäisivät hyödyt, jos vaikka työntekijä osoittautuu kiusaavaksi, laiskaksi tai juopoksi tai työnantaja kiusaavaksi, hiillostavaksi tai muuten ei miellytä, tai ulkoisista syistä työntekijän työpanos muuttuisikin arvokkaammaksi muualla.
Tuo toinen vaihtoehto, Meaden malli, siis siirtäisi päätöksenteko-oikeutta niille, jotka kuitenkin kantavat osan riskistä. Eikö myös tavarantoimittajien ja verottajan pitäisi saada samoin perustein äänivaltaa yrityksessä?
Eikö osakeyhtiöiden menestystarina, keino kukistaa yhteisomistuksen tyypilliset ongelmat, johdu juuri siitä, että kaikilla omistajilla on täsmälleen samat tavoitteet: tehtailla maksimaalisesti rahaa?
Ilmeisesti tuossa ajatellaan, että rahaomistajat voisivat aina ostaa työntekijöiden enemmistön äänet rahalla - tai pv. - ja että se olisi laillista?
Tällöin yritys jälleen voisi tehdä järkevät riskinotot. Vai voisiko? Jos uuden strategian hyödyt työnantajalle olisivat vaikka biljoonan, tulisi peliteoreettinen tilanne, jossa työnantajapuoli voisi kiristää itselleen 0,99 biljoonan korvauksen ja yrittää vaikka sitoumuksella muuttaa tuon Stackelberg-peliksi (samoin rahaomistajat) ja loistava strategia voisi jäädä ihmiskunnalta hyödyntämättä. Jos työntekijöitä on paljon ja ay-liikkeellä ja yhteishengellä ei ole otetta heihin, sitten ne 51 % työntekijä-äänistä saanee ostettua 51,1 %:lla strategian työntekijöille aiheuttamista kustannuksista, mutta tämä lienee vähän epärealistista.
Siis Meadella kieltämättä on pointtia, mutta ensi ajattelemalta päätöksentekoon tulevat ongelmat tuntuvat suuremmilta kuin hyödyt. Luulen, että jopa pidemmät irtisanomisajat olisivat vähemmän huono ratkaisu ja nekin varmaan huono.
Pieni lisäys edelliseen: Kuvitellaan, että yrityksen tuotteiden kysyntä vientimarkkinoilla laskee. Pitäisikö työntekijöiden palkkoja alentaa vai ei? Vastaus on ei: Kyseessä on riski, joka osakkeenomistajien on kannettava, koska he ovat valinneet yrityksen strategian. Jos omistajien kannettavia riskejä vähennetään, niin omistajien kannustimet rakentaa yritykselle hyvä strategia pienenevät. Mutta Suomessa ja muualla maailmassa omistajariskejä yritetään kaataa ja kaadetaan työntekijöiden päälle. Työntekijän palkka usein tietysti riippuu hänen oman toimintansa tuotoksista, mutta vientimenestys ei siihen kuulu.
Meaden mallissa työntekijä saisi pitää osinkonsa ainakin jonkin aikaa vielä senkin jälkeen, kun hänet on irtisanottu. Onko tämä sen kummemmin väärin kuin, että omistaja, joka ei ole tehnyt yhtään mitään omistamansa yrityksen eteen, saa osinkonsa? Itse olen tällainen omistaja ja kuvittelen, että kaltaisiani on suurin osa omistajista (paitsi että en edes käy juomassa kakkukahveja yhtiökokouksissa). Kannustimiani olla aktiivinen omistaja pienentää se, että tiedän muiden kantavan niitä riskejä, jotka kuuluvat minulle.
Yksi tapa ymmärtää kapitalismia, järjestelmää, jossa yritysten päätösvalta on omistajilla, on se, etä päätösvalta ja riskinotto kuuluvat yhteen: jos omistajien panosta yrityksen tuloon ei voida mitata, niin on tehokasta antaa omistajille päätösoikeus ja samalla panna heidät kantamaan kaikki yrityskohtaiset riskit, muiden tulo on vakaa. Viimeaikoina näitä yrityskohtaisia riskejä on alettu kaataa palkollisten päälle, johtajista kaikille hierarkian tasoille. Esitin kysymyksen, eikö henkilöstön päätöksenteko-oikeuksia tule kasvattaa, jos se joutuu kantamaan riskiäkin. Ja toiseksi, eiköhän nykyaikana ole tullut yhä vaikeammaksi mitata myös henkilöstön suoriutumista?
Toimitusjohtajan työn arvoa osakekurssi saattaa mitata hyvin mutta rivityöntekijän työpanokselle on paljon parempia mittareita. Eikö se ole parempi selitys sille, että kokeilut työntekijöiden omistusosuudesta eivät ole toimineet? Osinkoa tosin luulisi muutenkin kurssinousu+osinkoa huonommaksi mittariksi.
Työntekijöiden määräysvalta taas tuntuu tehottomalta verrattuna siihen, että määräysvalta keskittyisi paremmille omistajille. Eivätkö kokemukset työläisjohtoisista tehtaista ole pääosin huonoja, ellei sitä lasketa, että eräissä tapauksissa he tehtaan valtaamalla saavat pääoman tuoton itselleen?
Luulisi, että toimisi lähinnä vain niissä tilanteissa, esim. eräät osuuskunnat, joissa työntekijöitä on vähän ja heillä on tuntuma yrityksen johtamiseen sekä kullakin merkittävä vaikutus sen menestykseen.
Erottaminenhan ei sinänsä luo tulonlisää. Jos kurssi nousee, se vain kertoo, että irtisanottu työntekijä on tuottanut tappiota yritykselle (tai markkinat erehtyvät, jolloin nousua seuraa suurempi lasku).
Kiitoksia vastauksesta. Blogikirjoitukseni oli reaktio erilaisiin vaatimuksiin lisätä yrityskohtaista riskiä, joka yrityksen työntekijöiden tulisi kantaa. Miksi siis yrityksen omistajat eivät tällaista meadelaista vaihtoehtoa tarjoa, vaikka se olisi kokonaistehokkuuden kannalta hyvä ajatus, kaikkihan voisivat silloin voittaa?
Tämä on erikoistapaus kysymyksestä, miksi minkäänlainen yhetiskunnallinen tai taloudellinen tehottomuus on mahdollista: jos jokin järjestely on tehoton, niin kaikki osapuolet voisivat hyötyä sen purkamisesta. Tämän argumentin perusteella reaalisosialismia ei koskaan olisi voinut olla olemassa tai se olisi purkautunut heti. Sen mukaan myöskään vaalirahoitusskandaalin tapaista ilmiötä ei olisi koskaan voinut syntyä, koska se oli vain rahojen tuhlausta. Nämä kaikki ovat erikoistapauksia ns. Coasen teoreemasta.
Nyt sitten vastukseen: Coasen teoreeman mukainen tehokkuus olisi mahdollista vain, jos mitään kustannuksia neuvotella ei olisi. Tämä tarkoittaa siitä, että kaikki relevantit osapuolet, suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä kaikki kansalaiset voitaisiin saada neuvotteluihin yhtä aikaa ilman, että siitä aiheutuisi mitään kustannuksia. Jos tällaisia kustannuksia on, niin jokin osapuoli saattaa saada vallitsevassa tilanteessa itselleen enemmän hyötyä/tuloa kuin uudessa tehokkaassa tilanteessa.
Sovelletaan tätä nyt kommentoijan kysymykseen: Nykytilanteeseen verrattuna omistajat joutuisivat luovuttamaan päätöksenteko-oikeuksiaan muille. Se, että he eivät ole siihen halukkaita, on merkki siitä, että nykytilanne tuottaa heille ylimääräistä tuloa/hyötyä, josta he eivät halua luopua. Lopuksi on hyvä lisätä Meaden ehdotuksesta seuraava: Kirjoitin, että Meaden ehdotuksessa erotettu työntekijä voisi pitää työntekijäosakkeensa ja siten saada edelleen osinko ayrituksestä. Meade itsekin ehdotti, että tällainen oikeus kestää rajallisen ajan.
Mielenkiintoinen artikkeli, mutta tilan säästämiseksi rajoitun vain siihen, että vaikka kapitalismi on epätäydellistä, nähdäkseni kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat vielä paljon huonompia.
Miksi yritykset eivät ole antaneet työntekijöille tuollaisia kannustimia, ainakaan kovin laajalti?
Olisiko niin, että työntekijät eivät ole halunneet osakekannustimia vaan ovat mieluummiin menneet töihin niihin yrityksiin, jotka lupaavat koko palkan käteisenä?
Jos tuo systeemi toimisi noin hyvin, ahneiden kapitalistien kannattaisi perustaa tuollaisia yrityksiä. Jo utooppiset sosialistit taisivat kokeilla tuonsuuntaisia malleja mutta heikoin tuloksin. Osuuskunnatkin yleensä toimivat heikommin, elleivät sitten innosta varhaisia jäseniä epäsuorasti lahjoittamaan osuuskunnalle “halpaa rahaa”, tai tietysti joskus monopolistisissa tilanteissa.
Oikeastaan tuohan ei ole osakekannustin vaan osinkokannustin paitsi niiden työntekijöiden osalta, jotka esimerkiksi riitelemällä muiden kanssa tai muuten hankaloimalla hankkivat potkut ja lopulta omistavat monien yritysten työläisosakkeita tekemättä töitä. Nuo muut työntekijät hyötyvät epäoikeudenmukaisesti, koska osingot eivät ole aina suhteessa firman tuottamaan omistaja-arvoon vaan ovat puolimielivaltaisesti yhtiökokouksen päätettävissä. Kasvava yritys ei ehkä halua jakaa osinkoja, kuihtuvalla alalla oleva yritys ehkä jakaa ylenmäärin osinkoja. Mittarin pitäisi huomioida myös osakekurssin kehitys, tarvittaisiin siis optiotyyppisiä eikä osinkotyyppisiä kannustimia.
Kapitalismin toimimattomuudesta: joskus tosiaan omistuksen keskittäminen tiettyyn yritykseen tuottaa korkeamman voittoprosentin. Mutta kapitalismihan toimii: tämä luo kannustimen keskittää omistusta, ja jos joku ei silti keskitä, hän ei ehkä pystyisikään tuottamaan sitä korkeampaa voittoa tai sitten hänelle riskin hajauttaminen on lisärahaa tärkeämpää.
Kapitalismi sallii osuuskunnat, kommuunit, erilaiset voitonjaot ja kannustimet työläisille jne. Kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä, joka sallii kaiken, mitä ihmiset haluavat tehdä omalla ruumiillaan ja muulla omaisuudellaan.
En myöskään ymmärrä, että jos yksinyrittäjä palkkaa apulaisen, hän ei saisi sopia tälle pelkästä käteispalkasta osakekannustimien sijaan. Eikö kapitalismissa ole parasta juuri se, että suostuvaiset aikuiset saavat sopia eri tavoin eri tilanteissa?