Kansantaloustieteen professori Paul Krugman (Princetonin yliopisto) sai vuonna 2008 Nobelin taloustieteen palkinnon aluetaloustieteellisistä ja kansainvälistä kauppaa koskevista tutkimuksistaan.
Krugman on aktiivinen kirjoittaja ja esiintyjä, joka ottaa hyvin aktiivisesti kantaa taloustieteen tilaan ja harjoitettuun talouspolitiikkaan esimerkiksi roolissaan New York Times -lehden kolumnistina. Kenellekään on tuskin yllätys, että läheskään kaikki taloustieteilijät eivät ole yhtämieltä kuvasta, jonka Krugman antaa modernista taloustieteestä, saati hänen talouspoliittisista suosituksistaan.
Professori John H. Cochrane (Univ. of Chicago Booth School of Business) on hiljattain kirjoittanut ajatuksia herättävän “vastineen” Krugmanille ja hänen kirjoituksilleen. Ao. kirjoitus on otsikoitu “How did Paul Krugman get it so Wrong?” ja se löytyy täältä.
Jos Krugman ei ole säästänyt kirjoituksissaan taloustieteilijöitä ja ekonomisti-kollegoitaan, niin sitä ei tee myöskään Cochrane Krugmanin kohdalla:
“So what is Krugman up to? Why become a denier, a skeptic, an apologist for 70 year old ideas, replete with well-known logical fallacies, a pariah? Why publish an essentially personal attack on an ever-growing enemies list that now includes practically every professional economist? Why publish an incoherent vision for the future of economics?
The only explanation that makes sense to me is that Krugman isn’t trying to be an economist, he is trying to be a partisan, political opinion writer. This is not an insult. (…)”
Riippumatta siitä, mitä mieltä on Krugmanin kirjoituksista ja poliittisista näkemyksistä, ei varmaan ole haitaksi laajentaa näkökulmaa ja tutustua myös Cochranen vastineeseen.
Erityisen merkillepantavaa vastinekirjoituksessa on se, että Cochrane antaa varsin erilaisen kuvan modernista taloustieteestä kuin se, jonka Krugman on luonut kannanotoillaan viime aikoina.
Cochranen kirjoitus kannattaa lukea myös sen vuoksi, että hän esittää parissa sivussa tiivistetysti useita ajankohtaisia ja talouspoliittisen päätöksenteon kannalta oleellisen tärkeitä asioita, joista väitellään ja kiistellään parhaillaan niin taloustieteessä kuin sen ulkopuolellakin.
Kirjoittaja on taloustieteen professori Jyväskylän yliopistossa.
JK. Krugman esiintyy muuten ensi maanantaina Sitran järjestämässä tilaisuudessa Helsingissä.
Avainsanat: John H. Cochrane, Paul Krugman, talouspolitiikka, taloustiede
Aihealueet: Kummalliset, Makro, Rahoitus
ROBERT LUCASIN (!!!) SANAT KEYNESILÄISEN TEORIAN TÄRKEYDESTÄ: “The problem is that the new theories, the theories embedded in general equilibrium dynamics of the sort that we know how to use pretty well now—there’s a residue of things they don’t let us think about. They don’t let us think about the U.S. experience in the 1930s or about financial crises and their real consequences in Asia and Latin America. They don’t let us think, I don’t think, very well about Japan in the 1990s. We may be disillusioned with the Keynesian apparatus for thinking about these things, but it doesn’t mean that this replacement apparatus can do it either. It can’t.”
http://muse.jhu.edu/journals/history_of_political_economy/v036/36.5lucas.pdf
eli sä et lukenu tota linkkiä…
Voiko “fiscal multplier” olla negatiivinen?
Jos oikein yrittää voi mikroperusteisesta makromallista saada negatiivisen “fiscal multiplierin”. Ja näin teinkin:
http://ideas.repec.org/p/tkk/dpaper/dp54.html
Linkistä voi ladata tutkimuksen, jonka johdantoluku varmaan tiivistää asian tehokkaasti: mikroperusteisessa makromallissa on vaikea saada aikaan negatiivista kerrointa - tai suurta positiivista kerrointa.
Mutta hei, finanssipoliikan estoimoiden kertoimet ovat suhteellisen pieniä noin 0,5-1,5, joten mallit antavat suhteelliset realistisen kuvan FiPon tehosta, sanoo siihen Cochrane tai Fama mitä tahansa.
Ote Brad DeLongin jutusta Talousanomissa:
“Ainakin Arizonan valtionyliopiston Ed Prescott todella uskoo, että laajamittaiset taantumat ovat seurausta kokonaistuottavuutta tukevan teknologisen ja organisatorisen tietämyksen laajamittaisesta unohtamisesta. Yksi poikkeus on 1930-luvun suuri lama, joka Prescottin mukaan johtui siitä, että reaalipalkat nousivat liikaa – kiitos presidentti Herbert Hooverin erittäin työntekijä- ja ay-myönteisen politiikan.
Samaan tapaan Chicagon yliopiston Casey Mulligan näyttää todella uskovan, että isot pudotukset työllisyysasteessa on helpoin nähdä “suurina lomina” – ja hallituksen politiikan tuhoisina sivuvaikutuksina. Yksi tällainen sivuvaikutus on se, kun työntekijät irtisanoutuvat työpaikoistaan pystyäkseen tukiaisten avulla järjestämään itselleen aiempaa edullisemman asuntolainan. (Tiedän, minustakin tämä on uskomatonta.)”
Juha Tervala: Tässä postauksessa on mun mielestä selitetty aika hyvin toi Cochranen multiplierkanta tai siis se miksi se vaikuttaa niin älyttömältä Keynsiläisestä perspektiivistä katsottuna.
http://blogsandwikis.bentley.edu/themoneyillusion/?p=2512
[...] Blogisarja on aiemmin ilmoitetusta poiketen 3-osainen ja jatkuu torstaina. Ks. myös prof. Ari Hyytisen blogi aiheesta 18.9.09. [...]
Ray Fair, http://cowles.econ.yale.edu/P/cd/d17a/d1728.pdf, on myös arvioinut makrotaloustieteen tilaa, ehkä vielä kuivemmin kuin Gordon, mutta taatun asiallisesti ja asiantuntevasti.
Vaikka sekä Krugman että Cochrane ovat omien alojensa huippututkijoita (kv-kauppa, rahoitus), niin he ovat persoonallisuutensa puolesta tasan väärät henkilöt summarisoimaan makrotaloustieteen tilaa. Krugmanin päätavoite tuntuu olevan “vastapuolen” mustamaalaaminen alaa tuntemattomien silmissä, ja Cochranen kirjoitus on lähinnä kiukuttelua.
Robert Gordon on kirjoittanut samasta aiheesta paljon fiksummin:
http://faculty-web.at.northwestern.edu/economics/gordon/GRU_Combined_090909.pdf
Gordon ei ole luontainen kolumnisti eikä tämäkään tekele varmasti saa samaa huomiota kuin Krugman-Cochrane mutapaini.
äh… luin postauksesi väärin. Luulin, että viittasit jälkimmäiseen lainaukseen. Kommenttini on turha.
Niku Määttänen: Rahoituskriisi ei ole sama asia kuin rahapolitiikka. Ei ole loogisesti epäjohdonmukaista sanoa, että rahoituskriisi ei vaikuta (juurikaan) reaalitalouteen, mutta rahapolitiikka vaikuttaa.
Juha,
Jos nuo hakasulkeiden sisällä olevat asiat kuvaavat oikein Prescottin sanomista, niin jo tuo ensimmäinen sitaatti sisältää melkoisen ristiriidan. Aktiivisen rahapolitiikan lopettaminen voi kai stabiloida taloutta vain jos rahapolitiikka jollakin tavalla vaikuttaa (reaali)talouteen.
Tämä on sikäli kummallista, että Prescottin tärkeimmän
paperin, “Rules rather than discretion: Time inconsistency of optimal plans” ehkä tunnetuimmassa esimerkissä rahapolitiikalla tietysti ajatellaan voitavan vaikuttaa reaalitalouteen (siitähän ne tuon paperin tarkastelemat ongelmat juuri alkavat…).
Brad DeLongin blogista löytyi jotain fiksua: Reaalisuhdannemallien isä Edward Prescott jakoi viisauksisaan Bloombergilla 30.3.2009:
“I don’t see the mechanism for money [to affect the economy]…. [O]nce the Fed stopped trying to stabilize the economy, the economy got a lot more stable”.
Joten rahapolitiikalla ei ole mitään vaikutuksia talouteen ja Fed on lopettanut talouden stabilisoimisen 1984!
Entä se rahoituskriisi - eli Edward Prescottin kuuluisat viimeiset sanat:
“I think the financial crisis has been greatly overstated as a problem… [it] has had virtually no consequences for the real economy”
Tosiaan “the financial crisis [...] has had virtually no consequences for the real economy”!
Tulisiko meidän hylätä kaikki makromallit, joissa ei ole nimellisjäykkyyksiä tai joissa suhdannevaihtelu mallitetaan vain tuottavuusshokeilla sillä perusteella, että tiedämme, että oikeassa maailmassa on nimellisjäykkyyksiä ja että suhdannevaihteluiden taustalla on monia muitakin asioita kuin teknologian yllättävät muutokset? Ei minusta.
Ja tokihan ei-vapaaehtoista työttömyyttä on nykyään monissa sellaisissakin dynaamisissa yleisen tasapainon malleissa, joissa ei ole nimellisjäykkyyksiä lainkaan. Niitä ei ehkä kutsuta rbc-malleiksi, mutta yksinkertaiset rbc-mallit ovat edesauttaneet näidenkin mallien kehitystä.
Enkä oikein usko, että kovin moni tällaisten mallien harrastaja uskoo, että rahalla ei ole lyhyelläkään aikavälillä mitään merkitystä. Kaikki mallimme sisältävät älyttömiä oletuksia. Silti ne voivat olla hyödyllisiä.
Minusta kysymys on vain siitä, mitä mallia käytetään minkäkin kysymyksen tarkastelemiseen. Kaikenkattavaa mallia ei makrossakaan yritetä tehdä.
Niku,
Ihan kuin tässä menisi empiria ja teoria sekaisin. Työttömyyden ja inflaation välinen korrelaatio on empiirinen havainto. Sitten on useampia teorioita, jotka ovat konsistentteja tämän korrelaation kanssa. Tällöin, emme voi arvioida näiden teorioiden validisuutta sen perusteella, mitä ne sanovat työttömyyden ja inflaation korrelaatiosta.
Otan esimerkin omalta alaltani. Koulutuksen ja tulojen välinen korrelaation on yksi vahvimmista empiirisistä riippuvuuksista taloustieteessä. On useita teorioita, jotka tuottavat tämän korrelaation. Kuuluisimmat ovat inhimillisen pääoman teoria ja signalointiteoria. Niiden implikaatiot koulutuksen ja tulojen välisestä kausaalisuhteesta ovat kuitenkin täysin ortogonaaliset. Inhimillisen pääoman teorian mukaan koulutus nostaa ihmisten rajatuottavuutta ja siten heidän elinkaaritulojaan. Koulutuksella on siis suora kausaalivaikutus tuloihin. Signalointiteorian mukaan ihmiset investoivat sinänsä täysin hyödyttömään koulutukseen vain signaloidakseen synnynnäistä kyvykkyyttään. Koulutuksella ei ole kausaalivaikutusta tuloihin.
Mitä tieteen harrastajien pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa? Järjestetään koe, jossa manipuloidaan ihmisten koulutusta satunnaisesti ja katsotaan mitä tuloille tapahtuu. Tämä on tietysti pirun vaikeaa ja siihen meni melkein 20 vuotta mutta nyt voi sanoa, että meillä on tarpeeksi todistusaineistoa todetaksemme, että signalointiteoria ei selitä koulutuksen ja tulojen välistä korrelaatiota. Koulutuksella on aito vaikutus tuloihin.
Entä rbc? No lue vaikka Teminin JEL-arvio Kehoen ja Prescottin kirjasta viime syksyltä. Tämän luettua minun oli ainakin vaikea välttyä tunteelta, että tämä porukka ei edes halua testata teoriansa tärkeintä kausaaliväitettä: suhdanteet aiheutuvat kokonaistuottavuuden shokeista. Jos tämä pitää paikkansa, niin silloin rbc-teorian on kyllä vaikea edistyä ainakaan falsifikaation kautta.
Nyt Kocherlatoka kirjoittaa, että modernit makrotalousteoreetikot ovat tyytymättömiä käyttämiinsä suhdannevaihteluiden selityksiin mutta että muutakaan ei ole ollut tarjoilla. Edistys ehkä tulee siis tätä kautta, että ei enää itsekään uskota omiin malleihin. Mutta kyllä Casey Mulligan ihan oikeasti uskoo. Ellei NBER:n WP:sta ole tullut jotain parodioita tämän myllerryksen keskellä.
En puolestaan ymmärrä mikä Niku tarkoitat sanomalla ” en ymmärrä mitä tarkoitat kun väität (epäsuorasti), että makrossa (tai ainakaan rbc-makrossa) ei ole edistytty teorioita falsifioimalla”? Tuomaksen kommentti ” Otetaan nyt vaikka real business cycle theory, joka on porskuttanut siitä huolimatta, että sen tuottamat “X aiheuttaa Y:n” väitteet ovat olleet aivan päättömiä” on varsin validi.
Ajatellaan koko RBC-mallien ydintä: (i) teknologiashokit ovat talouden pääasiallinen shokkien syy ja (ii) suhdanteet ovat markkinoiden optimaalisia reaktioita näihin shokkeihin. Näin vain talouden luonnollinen tuotannontaso muuttuu ja kaikki kokonaistuotannon muutokset ovat tarjontapuolen muutoksia, eli tuotantokuilua ei ole olemassa. Taantuman täytyy aiheutua reaalisesta tekijästä, joka aiheuttaa muutoksen halukkuudessa työskennellä. Siten työttömyys on kokonaan vapaaehtoista ja työllisyys joustaa voimakkaasti korkea työn tarjonnan jouston takia. 1930-luvulla ei siis ollut suurta lamaa – vaan suuri loma! Nyt emme koe globaalia taantumaa kokonaiskysynnän laskiessa ja rahoitusmarkkinoiden halvaantuessa, vaan optimaalisen työntekijöiden siirtyminen pois työstä kohti vapaa-aikaa tarjonnassa tapahtuvien muutosten seurauksena. Jos tämä vastaa jonkun suomalaisen taloustieteilijöiden käsitystä Suomen nykytilanteesta, niin onnea vaan heille! Joten RBC-teorian tarjoama näkemys ”teknologiashokit aiheuttavat taantumat” on aikalailla hullu. Niin hullu kuin näkemys onkin, ei moderni talousteoria ole falsifioinut RBC-teoriaa siten, että se olisi jäänyt marginaaliseen asemaan. Joten ”makrossa (tai ainakaan rbc-makrossa) ei ole edistytty teorioita falsifioimalla.”
RBC-malleissa raha on täysin neutraalia, koska kaikki hinnat ja palkat joustavat välittömästi. Näin ollen sekä keynesiläiset että monetaristit ovat väärässä, uskoessaan rahalla ja rahapolitiikalla olevan reaalisia vaikutuksia lyhyellä ajalla. Onko kaikki evidenssi rahan ei-neutraalisuudesta täysin merkityksetöntä? Jos RBC-teoriaan uskoon, niin vastauksen täytyy olla ”kyllä”. Tosin tekisi mieli sanoa, että RBC-mallien oppi ”rahalla ei ole mitään reaalisia vaikutuksia edes lyhyellä ajalla” (X ei aiheuta Y:tä) on porskuttanut vaikka väite on vastoin suurta määrää todisteita. Joten ” makrossa (tai ainakaan rbc-makrossa) ei ole edistytty teorioita falsifioimalla”.
Niku kirjoittaa: ”Monet makropaperit (mukaan lukien rbc-paperit) motivoidaan sanomalla esimerkiksi, että aikaisemmissa malleissa muuttujat x ja y korreloivat tietyllä tavalla kun taas empiirisesti ne näyttävät korreloivan toisella tavalla ja että tässä nyt tulee malli, jossa ne korreloivat suurin piirtein samalla tavalla kuin tosielämässä. Ainakin tässä mielessä ristiriita todellisuuden ja teorian välillä ohjaa myös makron kehitystä.”
Tietysti monet makromallit motivoidaan puhumalla x:n ja y:n suhteesta empiirisesti ja teoreettisesti. Mutta mikään ei poista sitä yksinkertaista seikkaa, että ristiriita todellisuuden (rahan ei neutraalisuus lyhyellä ajalla, taantumien ei teknologinen luonne) ja RBC-teorian (raha on aina neutraalia, taantumat ovat negatiivisten teknologiashokkien luomia) välillä ei ole suuremmin ohjannut RBC-makron kehitystä. Ja olen vakuuttunut, ettei edes tämä lama poista Chicagolaisten ja Minnesotalaisten (ja heidän oppipoikien) uskoa kokonaistarjontashokeista suhdanteiden pääasiallisena syynä. Joten ristiriita todellisuuden ja teorian välillä ei ohjaa RBC-makron kehitystä.
Tuomas,
en ymmärrä mitä tarkoitat kun väität (epäsuorasti), että makrossa (tai ainakaan rbc-makrossa) ei ole edistytty teorioita falsifioimalla.
Monet makropaperit (mukaan lukien rbc-paperit) motivoidaan sanomalla esimerkiksi, että aikaisemmissa malleissa muuttujat x ja y korreloivat tietyllä tavalla kun taas empiirisesti ne näyttävät korreloivan toisella tavalla ja että tässä nyt tulee malli, jossa ne korreloivat suurin piirtein samalla tavalla kuin tosielämässä. Ainakin tässä mielessä ristiriita todellisuuden ja teorian välillä ohjaa myös makron kehitystä.
Voi tietysti sanoa, että tässä ei ole kysymys falsifioinnista, koska aikaisempia malleja ei yleensä hylätä kokonaan (ainakaan välittömästi) ja koska uusi malli on tyypillisesti monelta osin samanlainen kuin aikaisemmat mallit. Mutta eihän mikään taloustieteen osa-alue käytännössä edisty järisyttävien falsifiointien kautta! Tieteenfilosofian osaamiseni on heikkoa, mutta olen ymmärtänyt, että näin ei yleensä ajatella olevan millään muullakaan tieteenalalla, ei ainakaan muissa yhteiskuntatieteissä.
Kuvaava ja tähän makroteemaan liittyvä hyvin tunnettu esimerkki on eteenpäin katsovien odotusten mukaan tuominen Phillipsin käyrään.
Alkuperäinen Phillipsin käyrä näytti jonkin aikaa toimivan empiirisesti hyvin. Samalla siihen liittyi vahva ja selkä politiikkainflaatio, eli että hallitus voi vähentää työttömyyttä nostamalla inflaatiota ja päinvastoin. Myöhemmin tuo empiirinen yhteys näytti häviävän: korkeampi inflaatio ei enää laskenut työttömyyttä. Inflaatio-odotusten mukaan tuominen (esim. rationaalisten odotusten avulla) oli yksinkertainen ja intuitiivinen tapa selittää mitä oli tapahtunut. (Varmaankin tämä prosessi sisälsi mielenkiintoisia välivaiheita, mutta tähän tapaan kai tämä tarina nykyään yleensä kerrotaan.)
Uusi Phillipsin käyrä oli siinä mielessä vallankumouksellinen teoria, että se asetti täysin uuteen valoon aikaisemmat empiiriset havainnot (tulkitsemme niitä nyt eritavalla) ja lisäksi politiikkajohtopäätös on tietysti kokolailla toinen.
Mutta tuliko vanha Phillipsin käyrä falsifioitua? En usko, että kovin moni sanoisi niin. Uusi Phillipsin käyrä oli aika lailla samannäköinen kuin vanhakin ja iso osa teoriasta oli entisellään.
Paljon lisää keskustelua aiheesta:
http://economistsview.typepad.com/economistsview/2009/09/whats-wrong-with-macroeconomics.html
“Tiedän monia, jotka ovat työttömiä siksi, että he eivät saa sellaisia työtarjouksia kuin haluaisivat. Palkka on liian alhainen, ala on väärä tai työtehtävät eivät ole sitä, mitä he haluaisivat.”
Onhan työttömyydessä rakenteellinen komponentti, sitä ei kiistä kukaan. Mutta toisen osa sitä on suhdannekomponentti, joka selittää työttömyyden vaihteluita rakenteellisen osan yläpuolella. Tuskin maailma kokee nyt globaalin taantuman, siksi että ympäri maailmaa ihmiset ovat laiskistuneet.
Hienoa, että makrotalousteorian ydin - suhdanneteoria - on tehnyt näyttävän paluu taloustieteen eturiviin. (Harmi vain, että elämme suhdanneteorian ei-luvatussa maassa.)
Tietysti puhdasoppisten Chicagolaisten piti puolustaa oppejaan Krugmanin hyökkäykseltä. Cochranen kirjoitus kannattaa lukea ainakin usemmastakin syystä.
Ensikiskin jos lukija pitää Cochranen kirjoitusta järkevänä - on lukijan on aika tunnustaa, ettei hän ymmärrä yhtään mitään makrotaloudesta!
Toiseksi Cochranen kirjoitukset (tämä ja fiscal-juttu) ovat merkittäviä vain niiden järjettömyyden takia. Esim. mies keksii uudelleen “treasury view”n, uskoo Sayn lakiin ja väittää Ricardon ekvivalenssin tekevän finanssipolitiikan kokonaan tehottomaksi. Onko Cochrane siis nukkunut viimeiset 73 vuotta? Hän ei oppinut mitään modernista dynaamisesta makrosta.
Niin, Cochrane on rahoituksen ammattilainen, ja hänen jutuista - jokaisesta kappaleesta - käy ilmi, että makro ei vain ole hänen alaansa.
Jos lukee Krugmanin, Cochranen ja Brad Delongin argumentit ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että Cochrane hävisi matsin ilman pisteen pistettä.
Kiitokset Arille, että aloitti tämän keskustelun, olen aistinut eri yhteyksissä, että meiltä taloustieteilijöiltä on tätä suorastaan edellytetty. Ei nyt sentään aamujunassa, mutta melkein.
Palaan Tuomaksen kommenttiin ja Case Mulliganin selitykseen USA:n työttömyyden kasvusta. Sen taustalla on todellakin ajatus työvoiman tarjonnan vähenemisestä. Artikkelissaan Mulligan selittää tätä sillä, että USA:n viranomaisten ilmoittamat velkahelpotukset pulaan joutuneille asuntovelallisille nostivat rajaveroasteen yli 100 prosenttiin, mikä vähensi heidän työhalujaan.
Ongelma tällaisissa selityksissä on se, että ne ovat ristiriidassa perusfilosofiansa kanssa. Jos Mulliganin väite pitää paikkansa, niin rationalisten ihmisten on täytynyt aavistaa, että päättäjät tulevat tällaisia helpotuksia antamaan. Tämän vuoksi ihmisten on täytynyt olla valmiita ottamaan ylisuuria luottoja ja pankkien on täytynyt olla valmiita niitä antamaan. Mutta myös politiikantekijöiden on täytynyt tämä aavistaa. Siksi politiikantekijät olisivat varautuneet tilanteeseen sitomalla kätensä niin, että helpotuksia ei anneta. Siksi työttömyys ei olisi koskaan voinut nousta niistä syistä, joita Mulligan esittää.
Tilanne on tietysti toinen, jos oletamme, että jotkut päätöksentekijät ovat irrationaalisia. Näinhän Mulligankin implisiittisesti tekee, päätöksentekijät ovat irrationaalisia hänen analyysissään. Mutta miten tämä on mahdollista, jos ihmiset ovat rationaalisia sillä tavalla kuin Mulligan implisiittisesti olettaa?
Tällöin on kaksi tietä eteenpäin, eivätkä ne sulje toisiaan pois. Toinen on, että otamme (makro-)teorian lähtökohdaksi behavioraalisen taloustieteen havainnot, kuten Akerlof ja Shiller kirjassaan “Animal Spirits” esittävät.
Tai sitten oletamme, että markkinoilla on erilaisia kitkoja, mutta kaikki talousyksiköt ovat “rationaalisia”. Siis vaikkapa tilanteita, joissa yksittäiset taloudenpitäjät voivat vaikuttaa markkinatilanteeseen, tai yksittäisten ihmisten toimilla on ulkoisvaikutuksia (Krugmaninkin tunnetuimmissa töissä nämä ovat keskeisiä), tai informaatio on epätäydellistä. Tämä on se tie, jota makrotaloustieteessä jo paljon kuljetaankin, kuten Kocherlakotan kirjoituksestakin käy ilmi. Ja kuten Kocherlakotakin valittaa, tämä ei vielä näy makron oppikirjoissa.
Palaan vielä Mulliganiin. Hänen kotisivullaan on lyhyt yleistajuinen artikkeli asuntomarkkinakriisin todellisista syistä. Hänen argumentaationsa perustuu suurelta osiin oletukselle, että ihmiset odottivat asuntojen hintojen nousun jatkuvan korkeampana kuin se jatkui. Ongelma nyt vain on, että tällaisilla odotusvirheillä voidaan selittää mitä tahansa: taloustieteessä käytetyt mallit ovat sen verran monimutkaisia, että niihin voidaan aina löytää sellainen odotusvirheiden yhdistelmä, että kaikki yksittäiset tilanteet voidaan “selittää”. Odotusvirheet ovat useimmiten myöskin havaitsemattomia ja sen vuoksi selitystä ei voida testata. Tämä on erikoista tutkijoilta, jotak usein Milton Friedmanin hengessä ajattelevat, että teorioiden ei tarvitse olla tosia, mutta niiden tulee kestää empiirinen testaus.
Tuomas toi esille tehokkaiden markkinoiden hypoteesin. Mielenkiintoista on, kuinka mielipiteet sen toimivuudesta eroavat. Robert Lucas, The Economist-lehdessä olleessa kirjoituksessaan, puolusti sitä toeamalla, että siitä on havaittu vain pieniä poikkeamia. Huomattava joukko tutkijoita on kuitenkin sitä mieltä, että poikkeamat ovat sellaisia, että hypoteesi voidaan perustellusta kyseenalaistaa. Ehkä Krugmaninkin hermostuminen makean veden taloustieteilijöihin johtuukin juuri tällaisesta keskustelun ulkopuollelle sulkeutumisesta. Cochrane ei nyt mielestäni aivan väittänyt, että tehokkaiden markkinoiden hypoteesi ei ole testattavissa, mutta hyvin lähelle väitettä hän kyllä tuli.
En tietenkään usko täydelliseen EMH:hon (tehokkaiden markkinoiden oletus) tai puhtaasti rationaalisiin odotuksiin. Silti työntekijät ovat laiskoja.
Tiedän monia, jotka ovat työttömiä siksi, että he eivät saa sellaisia työtarjouksia kuin haluaisivat. Palkka on liian alhainen, ala on väärä tai työtehtävät eivät ole sitä, mitä he haluaisivat. Suurin osa myöntää suoraan, että sosiaaliturva on niin korkea - etenkin perheellisten tapauksessa - että sossu peittoaa työntekijät kilpailussa työvoimasta. Erotus ei ole niin suuri, että vapaa-aikaansa viitsisi siitä summasta myydä, ellei saa tehdä lähes unelmatyötään.
Tämä on ihan hyvä silloin, kun sapattia otetaan omilla rahoilla, mutta on ikävää, että me töihin jäävät joudumme kustantamaan tuon. Soininvaaran ehdotus työttömyyskorvauksen ansiosidonnaisen osan lainamuotoisuudesta olisi hyvä alku.
Itse asiassa veikkaan, että suurin osa työttömistä saisi töitä, jos ei paljonkaan nirsoilisi ja jos työmarkkinalainsäädäntömme ei paljonkaan rajoittaisi ihmisen palkkaamista. Silloin syntyisi uudenlaisia yrityksiä ja vanhoissa uudenlaisia työtehtäviä - tai sellaisia vanhanlaisia uuden uran alkupaikkoja, joita 70-luvulla ei vielä ollut hinnoiteltu pois työmarkkinoiltamme. Moni kuitenkin kertoo, että nytkin töitä olisi tarjolla.
Tuo Kocherlakotan artikkeli oli mielenkiintoinen, erityisesti tämä viimeinen huomio:
“10. The macro-principles textbooks don’t represent our field well.
Little of the exciting work that’s been done by this group has made its way into undergrad textbooks. That’s probably inevitable. But it leads to a real misunderstanding about what macroeconomists do – both among lay-people and among economists in other fields. I hope that some of our gifted textbook writers rectify that situation soon!”
Tämä on toivottavasti totta. Voi olla että tohtoritason opinnoissa makro esittäytyy edukseen, mutta ainakaan kandi- ja maisteritasolla se ei todellakaan vakuuta. En todellakaan tiedä mikä siihen on syynä, mutta väistämättä tulee sellainen olo että makron tila on huono. Kurssit ovat pitkälti vain loputtomia derivointiharjoituksia, joissa ei missään vaiheessa saada mitään aidosti kiinnostavia tuloksia. Itsestäänselvyyksien todistaminen absurdien oletusten pohjalta ei vakuuta, etenkään kun seuraavassa mallissa voidaan saada jo hyvin erilaisia tuloksia.
Toivottavasti makron tila on tosiaan hyvä, kuten Cochrane ja Kocherlakotan väittävät. On vaan jotenkin vaikea uskoa että oppikirjan tekijät ovat vain niin huonoja ettei sitä kuvaa saa välitettyä edes maisteritason opiskelijoille. On hyvin arveluttavaa jos tieteenalaa joutuu puolustamana väittäen että se on niin vaikeata ettei sitä voi arvostaa kukaan muu kun siihen erikoistunut tutkija.
Hei Tuomas P.,
Kiitos kommentista. Selvyyden vuoksi täytynee todeta seuraavat asiat:
Ensinnäkin, kommenttini ei mielestäni sisällä “yleviä tieteenfilosofisia periaatteita”, enkä tällä keskusteluforumilla pyri sellaisia edes esittämään. Ja muillakin forumeilla jätän niiden esittämisen mielelläni muille. Siihen olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että taloustiede kehittyy tieteenalana pitkälti (mutta ei tietysti yksinomaan) empiirisen ja ekonometrisen tutkimuksien löydöksien ansiosta.
Toiseksi, en käsittääkseni ottanut minkäänlaista kantaa siihen, onko (vai ei) makrotaloustiede ja erityisesti makrotalousteoria edistynyt viime vuosikymmeninä tekemällä empiiristä tai ekonometrista tutkimusta.
Saatan olla täysin väärä henkilö ylipäätään käymään keskustelua tästä aiheesta, mutta minun oma näkemykseni on, että makrotalousteoria on edistynyt sen ansiosta, että empiiristen löydösten ja ekonometristen tutkimusten myötä makromalleihin on asteittain tuotu mukaan yhä enemmän toimijoiden heterogeenisyyttä, markkinakitkoja, rajatusti rationaalista päätöksentekoa, jne.
Kolmanneksi, en tietoisesti ottanut mitenkään kantaa siihen, onko joku tässä yhdysvaltalaisessa keskustelussa “oikeassa” ja joku toinen “väärässä”, liittyipä se sitten tehokkaiden markkinoiden hypoteesin empiiriseen testattavuuteen, C. Mulliganin “laiskuusväitteeseen” tai matematiikan merkitykseen taloustieteessä.
Miksi sitten ylipäätään kirjoitin asiasta? Siksi, että mahdollisimman moni tämän blogin lukija saisi kuvan taloustieteen piirissä parhaillaan käytävästä keskustelusta - ja siinä samalla keskeisten yhdysvaltalaisten taloustieteilijöiden välisistä näkemyseroista.
Ari, esität varsin yleviä tieteenfilosofisia periaatteita, mutta väitätkö oikeasti, että makrotaloustiede olisi viime vuosikymmeninä edistynyt “älyttömiä” teorioita falsifioimalla? Otetaan nyt vaikka real business cycle theory, joka on porskuttanut siitä huolimatta, että sen tuottamat “X aiheuttaa Y:n” väitteet ovat olleet aivan päättömiä.
Tai lueppa uudestaan, miten Cochrane käsittelee efficient market hypothesis-debattia. Cochranenhan sanoo suoraan, että EMH on konsistentti kaikkien tulemien kanssa, eli siis mahdoton falsifioida, ja juuri sen takia niin hieno teoria. Minulle tuli opiskellessa sellainen olo, että tällä porukalla on ihan oma käsityksensä tieteen tekemisestä ja minulle on ollut suuri helpotus huomata, että niinkin arvovaltaiset taloustieteilijät kuin nyt esimerkiksi Krugman ovat samaa mieltä.
Krugmanin kirjoitus on sanomalehtiartikkeli ja tyyliltään sen mukainen. Se ei ole sunnattu vain hänen faneilleen vaan NYT:in lukijakunnalle. Mutta löytyy sieltä yksi viittaus aivan tuoreeseen tutkimukseenkin. Viime syksynä Casey Mulligan julkaisi NBER WP:n, jossa hän esitti, että USA:n työttömyyden nousu johtuu työn tarjonnan supistumisesta (sanomalehtikielellä laiskuudesta). Tämä on nyt juuri sellainen “X aiheuttaa Y:n” väite. Jään innolla odottamaan luopuuko Mulligan teoriastaan, jos ja kun se falsifioidaan.
Kiitokset kommenteista ja noista lisälinkeistä.
Tuohon Narayana Kocherlakotan (University of Minnesota) yhteenvetoon kannattaa tutustua, jos on kiinnostunut näkemyksistä modernin makrotaloustieteen tilasta.
Tarkennukseksi vielä niille, jotka eivät ole seuranneet tätä keskustelua aiemmin: J. H. Cochranen kirjoitus on ennenkaikkea reaktio Krugmanin New York Times kirjoitukseen “How Did Economists Get it so Wrong?”, joka löytyy täältä.
Mitä tulee “älyttömiin” teoriohin ja taloustieteellisten mallien (kauniisiin?) matemaattisiin yhtälöihin, niin niiden hyvyyden ja toimivuuden selvittämistä varten tehdään empiiristä taloustieteellistä (ekonometrista) tutkimusta: Jos teoria on huono, se ei yleensä “istu dataan”, ainakaan kovin hyvin.
Jos (älyttömänä ensialkuun pidetyn) teorian mukaan X:n pitäisi selittää Y:tä ja jos tämä yhteys löytyy kerta toisensa jälkeen erilaisilla empiirisillä aineistoilla huolellisesti tehdyissä tutkimuksissa, niin ehkei teoria olekaan niin kovin älytön? Tältä osin on vaikea nähdä, miten taloustiedettä ja ymmärrystämme taloudellisista ilmiöistä voisi muutoin edistää, tai miten taloustiede voisi poiketa muista tieteenaloista.
Edelliseen kommenttiin ehkä semmoista että Krugman kyllä ansaitsee Ad Hominen kritiikin jonka saa. Omilla jutuillaa on nimittäin se verta kovasti lyönyt toista osapuolta milloin mistäkin syystä. Tässä on Kocherlakotalta koko keskusteluun liittyen vähän parempi vastine, josta en Ad Hominen hyökkäyksiä löytänyt.
http://www.econ.umn.edu/~nkocher/stuff.pdf
Oli kyllä mielenkiintoinen vastine.
Cochrane ei todellakaan säästellyt henkilökohtaistakaan kirtiikkiä, eli sitä kautta valitus Krugmanin ad hominem hyökkäyksistä vaikutti vähän tekopyhältä. Krugmanin arkkelia kuvittaneiden piirustusten paheksunta oli erityisen huvittavaa (”Nobody at a conference looks like Dr. Pangloss with wild hair and a suit from the 1800s”), ikään kuin nekin olisivat Krugmanin käsialaa tai pilakuvissa yleensä pitäisi pyrkiä fotorealismiin. Tuli sellainen olo etä Cochrane inhoaa koko miestä ja tavoitteena on haukkua kaikesta mahdollisesta. Ei se tietenkään vastineen substanssia muuksi muuta, mutta retorisena keinona huono jos yleisöksi on tarkoitettu myös muita kun Krugmanin vihollisia.
Substanssin osalta kumpikin osapuoli puhuu selvästi toisen ohi. Ainakin Cochranen syytös siitä että Krugman vastustaa matematiikkaa taloustieteessä on täysin perätön. Krugman tähdensi asiaa blogissaan heti artikkelin julkaisun jälkeen:
http://krugman.blogs.nytimes.com/2009/09/11/mathematics-and-economics/
Krugman on tosiaan itsekin käyttänyt matematiikka runsaasti, eikä sitä lainkaan häpeä. Krugmanin kritiikki kohdistui siihen, että absurdit oletukset tavallaan piilotellaan matematiikan alle. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole tästä maailmasta, vaikka se kuinka olisi matemaattisesti näppärää ja sopisi dataan. Ei tarvitse kummoistakaan kokemusta reaalimaailmasta että tietää massatyöttömyyden olevan kaikkea muuta kuin vapaaehtosita. Yksinkertaistavia oletuksia toki tarvitaan ja matematiikka on hyvä työkalu mallin käytöksen tutkimisessa, mutta lopputuloksen pitäisi silti olla jotenkin järkevästi selitettävissä myös sanoin. Pelkät hienot yhtälöt tai p-arvot ei riitä, älytön teoria on älytön vaikka se perustuisi kuinka kauniisiin yhtälöihin. Tällaisen kritiikin Cochrane kuitenkin tulkitsee tarkotitavan että Krugman vastustaa matematiikka yleisesti ja haluasi että tiedettä tehtäisiin pelkkään proosaan perustuen.
Siinä missä Cochrane syyttää Krugmania perättömästi, niin varmasti Krugman tekee samoin.
Kokonaisuutena keskustelu olisi huomattavasti kiinnostavampi jos nämä osapuolet kirjoittaisivat toisilleen eivätkä vain omille faneilleen.