USAn liittovaltion suuri budjettivaje on nostanut siellä jälleen esiin kysymyksen arvonlisäverosta. Yhdysvallat on ainoa OECD-maa, jossa ei ole käytössä arvonlisäveroa. Sen sijaan siellä on käytössä paljon kömpelömpi, osavaltiokohtainen myyntivero (”sales tax”), jonka fiskaalinen merkitys on melko pieni.
Kattavan arvonlisäveron käyttöönotto olisi suhteellisen tehokas keino tasapainottaa julkinen talous, sillä se kohdistuu hyvin laajaan veropohjaan (ml. varallisuus ja harmaa talous) eikä se vähennä säästämistä ja investointeja samalla tavoin kuin pääoma- tai yritysverot. Mikään ihmeratkaisu sekään ei olisi, mutta jollakin tavalla Yhdysvaltojenkin on saatettava julkinen taloutensa kestävälle tolalle.
Arvonlisäveron käyttöönottoa kuitenkin vastustetaan kiivaasti ja ilmeisesti erityisesti poliittisen oikeiston taholta. Mielenkiintoista on se, että syyksi mainitaan usein juuri arvonlisäveron tehokkuus (ks. vaikkapa Mankiw’n taannoinen blogikirjoitus). Konservatiivien ajatellaan pelkäävän, että jos julkiselle sektorille annetaan tällainen tehokas veroinstrumentti käyttöön, seurauksena on julkisen sektorin laajentuminen. Jos kannattaa pienempää julkista sektoria, kannattaa myös vastustaa verojärjestelmää tehostavia uudistuksia.
Tämä teoria on niin yleinen, että sitä on tarkasteltu taloustieteessä formaalistikin. Quadrini ym. (Are consumption taxes really better than income taxes?, Journal of Monetary Economics, 1996, 37(3)) rakensivat jo reilut kymmenen vuotta sitten dynaamisen yleisen tasapainon mallin, jossa mediaaniäänestäjä päättää verorakenteesta ja julkisen sektorin koosta, joka puolestaan määrää julkisten tulonsiirtojen suuruuden.
Mallin tasapainossa julkinen sektori on yleensä suurempi, jos kulutusverot ovat käytettävissä. Se ei tietysti ole yllättävää, jos kerran kulutusverot tehokkaampia: Tulonsiirroista tulee edullisempia, joten mediaaniäänestäjä, joka on itsekin saamapuolella, haluaa niitä lisää. Yllättävämpää on se, että mahdollisuus käyttää kulutusveroja saattaa vähentää mediaaniäänestäjänkin hyvinvointia. Tulos perustuu siihen, että tiettyihin veroasteisiin ja julkisen sektorin kokoon ei pystytyä sitoutumaan, vaan esimerkiksi jo kertynyttä varallisuutta on aina kiusaus verottaa jälkeenpäin enemmän, kuin mitä olisi pidemmän päälle optimaalista.
Suomessa arvonlisävero tuottaa niin suuren osan verotuloista, että kukaan ei kai tosissaan yritä saada meitä luopumaan siitä. Mutta kenties kiinteistöveroon liittyvää vastustusta voi selittää samalla teorialla. Maan arvonnousun verottaminen ei juuri haittaisi talouskasvua. Mutta jos on sitä mieltä, että kohta 50 % hipova Suomen julkisen sektorin bkt-osuus alkaa olla kerta kaikkiaan liikaa, kokee ehkä tarvetta vastustaa kiinteistöverojen korottamistakin. Siis juuri sen vuoksi, että se olisi kansantalouden kannalta vähemmän haitallista kuin monien muiden verojen kiristäminen. Kaikkien kannalta paras lopputulos saavutettaisiin kuitenkin, jos pystymme sopimaan erikseen julkisen sektorin koosta ja parhaasta tavasta rahoittaa se.
Avainsanat: arvonlisäverotus, Kiinteistövero, poliittinen taloustiede
Aihealueet: Julkinen talous
Mankiw:
Voihan sitä veroa vastustaa senkin vuoksi, että lisättynä nykyisiin veroihin sen vaikutus on negatiivinen, vaikka olisikin sitä mieltä, että nykyisten verojen korvaaminen sillä olisi aivan loistava idea. Tuo mainitsemasi tutkimus tosin luotaa syvemmälle (ja ilmeisesti osoittaa, että nykyisten verojenkin korvaaminen sillä on haitaksi), mutta en usko, että kovin moni verokriitikko on osannut ajatella noin syvällisesti.