Kööpenhaminassa neuvotellaan uutta ilmastosopimusta Kioton sopimuksen jatkoksi. Miksi tarvitaan uudenlainen sopimus? Mielestäni ilmastopolitiikan haasteet eivät liity Kioton sopimuksen arkkitehtuuriin — se tarjoaa mielestäni hyvän mallin jatkosopimukselle.
Kioton neuvotteluiden tuotos vuonna 1997 usein leimataan epäonnistuneeksi, mitä se ei todellakaan ole. Mielestäni Kioto-tyyppinen “ylhäältä alas” -rakenne on hyvä pohja jatkaa. Rakenne viittaa siihen, että päästöt sovitaan kokonaistasolla tiukasti aikataulujen kera ja markkinamekanismeja sovelletaan laajasti. Tämän jälkeen voi sooloilla maaryhmien sisällä, kuten EU:ssa tehdään: tavoitteet jaettu maiden kesken uudelleen ja tavoitteiden toimenpano nojaa EU:n sisäiseen järjestelyyn, päästökauppaan. Kioton ongelma oli heikko osallistumisaste (USA, Kiina), ei itse design.
Kioton mallin ongelmat kumpuavat siis siitä, että kaikki maat eivät ole mukana, mikä puolestaan on seurausta poliittisen halukkuuden puutteesta. Tällöin Kioton arkkitehtuuriin sisältyvistä joustoista ei saada hyötyä irti. Ei ole helppoa käydä Kiinan kanssa kauppaa päästöistä, jos Kiina ei ole sitoutunut kiintiöön jota kaupata. Toisaalta sopimuksessa mukana olevat maat ovat suhteellisen samankaltaisia, kuten Suomi ja Ruotsi, jotka eivät keskenään voi merkittävästi hyötyä joustoista.
Kioton mallissa on monia hyviä asioita. Se sallii päästövähennysten tuomisen sopimusalueelle ulkopuolelta, esimerkiksi Afrikasta Suomeen, projekti projektilta (Clean Development Mechanism, CDM). Tätä joustomekanismia ei tarvita, jos kaikki maat ovat sopimuksessa mukana. Mutta koska tätä ideaalia ei todennäköisesti koskaan saavuteta, niin on hyvä paikata sopimuksen puutteita vapaaehtoisella jälkikäteisellä mukaantulolla. Kioto antaa myös joustovaraa päästötavoitteen suhteen yli vuosien, mikä on tärkeää, koska ilmaston kannalta päästöjen keskimääräinen taso merkitsee, ei niinkään vuosittaiset päästöt.
Väitteet siitä, että Kioton sopimusmalli on perusteellisesti viallinen, ovat harhaanjohtavia. Mallissa ei ole vikaa, kunhan poliittinen halukkuus osallistua on riittävä. Esimerkiksi hiilivuoto –päästöjen siirtyminen sopimuksen ulkopuolisiin maihin– ei synny Kiotossa luoduista instituutiosta, vaan yksinkertaisesti siitä, että kaikki maat eivät hyväksy päästörajoituksia.
Keskeinen Kioton instituutioiden puute on niiden byrokraattisuus, mikä johtuu osittain siitä, että niiden suunnittelu delegoitiin liian alhaalle virkamiesten hierarkiassa. Byrokratialla tuhottiin esimerkiksi CDM:n tuomia hyötyjä, vaikka on tietysti selvä että sääntöjen tiukkuuden ja huijauksen välillä on yhteys. Kööpenhaminassa ei tulisi tehdä virhettä – tavoitteiden neuvottelujen jälkeen myös tarvittavista instituutiosta tulisi neuvotella korkealla profiililla.
Lopuksi kiva kuva CO2 päästöistä/henki (logaritmi) todella pitkällä aikavälillä, 1870-2002
Lähde: Lanne&Liski, 2004 Energy Journal
Aihealueet: Ympäristö
Pirilä, mikäli tarjontakäyrä on vaakasuora, mallini vastaa haittaveroa. Käsittääkseni päästöjen haitat ovat progressiivisia, joten tarjontakäyrän tulisi kuitenkin olla nouseva.
Tälläkin saavutetaan se sama hyöty kuin haittaverolla, että halvimmat päästövähennystoimet toteutetaan, mutta myös se lisähyöty, että jos päästöjä meinaa silti tulla ylenmäärin, hieman kalliimmatkin päästövähennystoimet toteutetaan jne.
Nämä hyödyt saavutettaisiin toki myös pystysuoralla tarjontakäyrällä eli kaupattavilla päästökiintiöillä, mutta, kuten sanoit, ne eivät yhtään joustaisi ja sallisi kohtuullisia lisäpäästöjä siinäkään tapauksessa, että päästövähennykset osoittautuisivat luultua kalliimmiksi (eivätkä kannustaisi sitäkin vähäisempiin päästöihin, jos luultua halvemmiksi).
Kumpikaan ääripää, vaaka- tai pystysuora tarjontakäytä (haittavero tai vakioinen kiintiömäärä) ei tietenkään ole optimi ainakaan “teoriassa”.
Artturi Björk:
Nykyisen mallin perusideana ovat kiinteät sitovat kokonaistavoitteet, jotka on sitten jaettu eri osapuolille. Keskinäinen kauppa ei vaikuta kokonaismäärään. Jos se on valittu epäonnistuneesti, on joko kärsittävä seuraukset tai muutettava sopimusta.
Yksi esitys on kattohinta, jolla valtiot voivat myydä kokonaistasoa laajentaen. Se tuo jo lähemmäs veroa, mutta ei samaan. Olennainen kysymys on myös: kuka saa oikeuden myydä lisää eli kenelle tulevat myyntitulot?
Myös kiintiöjaon virheet ovat suuri ongelma. Ne saattavat merkitä aivan kohtuuttomia varainsiirtoja yhdeltä maalta toiselle - tai alemmalla tasolla yhdeltä yritykseltä toiselle, kun ilmaisjako on käytössä. Näinhän tässä on jo käynytkin muutamien yritysten kesken.
Pekka Pirilä: Valtiot voivat reagoida myös päästöoikeuksien hinnan muutoksiin ostamalla / myymällä oikeuksia. Sen päästömäärän ei tartte siis olla vakio.
Ensin täytyy todeta, että ymmärsin vasta useita tunteja oman kommenttini kirjoittamisen jälkeen, että Liskin kirjoituksen varsinainen aihe oli toisessa osakysymyksessä, siis käsittääkseni siinä, mikä nyt näkyy uutisissa keskusteluna yhden tai kahden sopimuksen mallista.
Palaan omaan teemaani ja Kalle Mikkolan kommenttiin.
Eri mallien vertailussa yksi olennainen kysymys on todellakin se, kumpi tiedetään tarkemmin: optimaalinen määrä vai optimaalinen torjunnan rajakustannustaso. Se ei kuitenkaan ole ainoa ero, vaan toinen hyvin olennainen tekijä on kysymys siitä, kuinka lopulliset toimijat pystyvät näkemään signaalin. Todellisuudessa he kohtaavat vain hintasignaalin. Määrällinen raja vaikuttaa heihin hintasignaalin kautta. Tämä lisävaihe tekee signaalista epävakaan ja paljon tehottomamman kuin lopulta samansuuruinen hintasignaali on. Pidän tätä tekijää käytännössä olennaisena.
Toinen kysymys on, mitä tiedämme päästöjen vähennystavoitteesta. Tiedämmekö todella jonkun erityisen tason, joka on hyvä. Siis sitä suuremmat päästöt ovat olennaisesti haitallisemmat, mutta sitä pienemmät vain hieman paremmat. Vastaus on tietenkin, että emme tiedä tuollaista tasoa. Tiedämme vain, että uhka on suuri ja on sitä parempi, mitä alemmas päästöt saamme. Kun tavoite on vaativa, mutta määrällisesti näin epämääräinen, on luonteva toimintamalli se, että vähennämme niin paljon kuin voimme ilman kohtuuttomia muita haittoja. Hintaohjaus vastaa hyvin tätä tavoitteenasettelua.
Sitovat määrälliset tavoitteet vastaavat kuvaa, että voimme nyt nähdä, mikä on optimaalista vuonna 2020, kohta varmaankin kuvittelemme tietävämme, mikä on optimaalista vuonna 2050. Tämä on naurettavaa. Tietomme eivät ole alkuunkaan tuolla tasolla. Nyt meidän pitäisi pystyä käynnistämään ohjaustoimia, jotka vaikuttavat heti tehokkaasti ja joiden luonteeseen liittyy se, että niitä voidaan muuttaa, kun tieto täsmentyy ilman, että joudumme taas uuteen vaikeaan neuvottelukierrokseen ja kenties siinä välissä pettämään aiemmat sitovat päätöksiämme.
Pirilän kommentissa on pointtia, mutta kiintiöissäkin on puolensa. Kohta 3. alla esittää mallin, jossa on molempien edut ilman kummankaan huonompia puolia.
1. Kiintiöt on hyvä, jos poliitikot osaavat arvioida optimaalisen päästötason (esim. jos jonkin pisteen jälkeen rajahaitat alkavat kasvaa nopeasti).
2. Haittaverot on hyvä, jos poliitikot osaavat arvioida optimaalista päästötasoa vastaavan haitan (esim. rajahaitta on melko sama realistisesta päästötasosta riippumatta).
3. Näiden molempien edut ja vieläkin parempaa saavutetaan, kun poliitikot tekevät päästöoikeudelle tarjontakäyrän - siis esittävät kutakin kokonaispäästömäärää vastaavan rajahaitan suuruuden (haittaveron).
Käytännössä jo se olisi hyvä käyrä, että esitettäisiin edes muutama (kok.päästömäärä,haittavero)-pari (edes kaksi), ja nämä yhdistettäisiin janoilla.
4. Tekninen toteutus esim. siten, että ensin huutokaupataan jokin alempi kiintiö, sitten korkeammalla lähtöhinnalla seuraava erä jne., ja kun jokin erä ei enää menisi kokonaan kaupaksi edes lähtöhinnalla, se jäisi kaupan ko. jakson loppuun asti. Huutokaupat esim. liukuvasti jaksoittain.
Toteat aika lailla yksikantaan:
“Mielestäni ilmastopolitiikan haasteet eivät liity Kioton sopimuksen arkkitehtuuriin — se tarjoaa mielestäni hyvän mallin jatkosopimukselle.”
Minä en taas pidä mallia hyvänä ja pelkään, että se johtaa huonoon tulokseen. Olen joskus vuosia sitten todennut, että malliin päädyttiin mielestäni, kun paremmasta ja luonnollisemmasta perusmallista eli harmonisoiduista hiilidioksidiveroista ei voitu sopia, koska “vero” on ruma sana ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta pidetään erityisesti verojen osalta kiinni. Kun juuri kukaan ei ymmärtänyt, mitä kiintiöt ja päästökauppa merkitsee, voitiin siitä sopia pää pensaassa, vaikka se toi samat ongelmat ja monia vielä päälle.
Kiintiöiden ja päästökaupan ongelmallisuus liittyy siihen, että emme tiedä, millaisen päästöjen tason saavuttaminen tulee olemaan helppoa ja millaisen vaikeaa. Kun emme myöskään tiedä, mikä taso pitäisi saavuttaa, joudumme kiinnittämään sopimuksella tason, joka voi osoittautua pahoin vääräksi. Kuka uskoo todellakin pystyvänsä ennustamaan, kuinka tekniikka kehittyy lähivuosikymmeninä?
Samalla, kun emme tiedä esimerkiksi EU:n tasolla, mikä olisi hyvä taso, tietää kukin yksittäinen toimija vielä paljon huonommin, mikä hänen osuutensa pitäisi olla. Hän ei tiedä myöskään, millaiseksi päästökaupan hintataso tulee muodostumaan, joten hänen on vaikea suunnitella investointejaan päästöjen pienentämiseksi.
Kun tavoite asetetaan kunnianhimoiseksi, tarkoittaa se automaattisesti, että tavoitteen saavuttaminen saattaa osoittautua hyvin vaikeaksi eli päästöoikeuden hinta voi nousta erittäin korkeaksi. Tämä voi toteutua jo sopimuskauden aikana niin pahoin, että sopimuksesta päätetään irtaantua. Toisaalta voi tulla vaikkapa lama poistamaan paineet toimille lähes kokonaan.
Harmonisoitu verotus olisi sittenkin helpompi asettaa tasolle, joka tiedetään vaikuttavaksi, mutta myös taloudelle siedettäväksi. Tätä tasoa voitaisiin säätää usean vuoden ennakkovaroitusajan kanssa pilaamatta hyvää ohjaavuutta.
Kiintiöt ja päästökauppa edellyttävät myös runsaasti aivan turhaa hallinnointia, johon voi liittyä myös petoksia. Olisi paljon helpompi vain verottaa fossiilisia polttoaineita, kuten nytkin paljolti jo tehdään. Muut päästöt vaatisivat edelleen muita menettelyitä, mutta se ei ole hyvä syy nykyiselle.
Toki verotukseenkin liittyy ongelmia, muitakin kuin vaikea hyväksyttävyys, mutta ne näyttäisivät olevan paljon vähäisemmät kuin nykyisessä mallissa.