“Lehmänkaupoilla” on suomen kielessä turhan negatiivinen kaiku. Ehkä ajatellaan, että ideaalimaailmassa poliitikot tekisivät kaikki toisistaan riippumattomat päätökset yksi kerrallaan, aina kunkin päätöksen meriittejä pohdiskellen. Puolueiden väliset palvelus-vastapalvelus sopimukset mielletään ehkä jopa lieväksi korruption muodoksi. Lehmänkaupat ovat kuitenkin edustuksellisen demokratian olennainen osa, jota ilman päätöksenteko helposti halvaantuisi.
Lehmänkauppaesimerkki kolmella puolueella
Seuraava esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen roolia enemmistödemokratiassa. Eräässä maassa asukkaat jakautuvat tasaisesti kolmen puolueen kannattajaksi, ja kansanedustajat ajavat vain äänestäjiensä etua. Kutsutaan puolueita nimillä Itäpuolue, Länsipuolue ja Pohjoispuolue. Edustajien on päätettävä kolmen, periaatteessa täysin toisistaan riippumattoman julkisen projektin toteuttamisesta. Kutsutaan projekteja nimillä A, B ja C. Toteuttamispäätökset ovat joko-tai laatua. Koska päätökset vaativat enemmistön äänistä, niin minkä tahansa projektin toteuttaminen vähintään kahden puolueen tuen.
Asukkaiden hyödyt on esitetty seuraavassa taulukossa puolueittain. Hyöty tarkoittaa tässä hyvinvointivaikutuksia ryhmän jäseniin, esim kuluttajien ylijäämät miinus verot.
| A | B | C | |
|---|---|---|---|
| Itä | 5 | -1 | -1 |
| Länsi | -1 | 5 | -1 |
| Pohj. | -1 | -1 | 5 |
| Yht. | 3 | 3 | 3 |
Taulukon viimeiseltä riviltä nähdään, että kaikki kolme projektia olisivat “tehokkaita,” eli niiden yhteenlaskettu vaikutus hyvinvointiin on positiivinen. Mutta jos jokaisesta projektista päätetään erikseen, niin yhtään projektia ei toteutettaisi, koska joka projektissa on yksi nettohyötyjä ja kaksi nettomaksajaa. Erillisinä päätöksinä kaikki projektit siis äänestettäisiin nurin 2/3 enemmistöllä, vaikka ne toteutettuina tuottaisivat kokonaishyödyn +9.
Ratkaisu löytyy lehmänkaupoista
Mikä tahansa kahden puolueen klikki voi tässä tehdä lehmänkaupat. Esimerkiksi Itäpuolue ja Länsipuolue voisivat sopia, että projektit A ja B koplataan yhteen. Itä ja Länsi saavat kumpikin tästä projektiparista hyödyn +4, ja Pohjoinen saa -2. Projektipari menee läpi äänin 2/3 enemmistöllä, ja kokonaishyöty on 4+4-2 = +6.
Lehmänkaupat lievittävät sitä standardidemokratian ongelmaa, että äänestämällä ei voi ilmaista preferenssien voimakkuutta, vaan on valittava Jaa tai Ei. Lehmänkauppojen etu tulee juuri mahdollisuudesta käydä kauppaa, koska kaupanteko perustuu preferenssien voimakkuuteen.
Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä. Tässä esimerkissä Pohjoispuolue jää lopulta lehdelle soittelemaan. Kun kaksi puoluetta on saanut niitä hyödyttävät projektit läpi, niin kolmatta ei enää tarvita. Pohjoisella ei ole enää ketään kenen kanssa tehdä lehmänkauppoja. Pohjoisen kannalta päätöksenteon halvaantuminen olisi ollut parempi vaihtoehto kuin toteutunut ratkaisu. Toisaalta se voi jäädä odottelemaan seuraavaa vaalikautta, jolloin voi olla sen vuoro päästä tekemään lehmänkauppoja.
Lisäesimerkki
Lopuksi lisähuomio harjoitustehtävän muodossa. Mitkä lehmänkaupat olisivat mahdollisia seuraavien preferenssien vallitessa, ja mitkä niiden hyvinvointivaikutukset?
| A | B | C | |
|---|---|---|---|
| Itä | 3 | -1 | -1 |
| Länsi | -1 | 3 | -1 |
| Pohj. | -5 | -5 | 3 |
| Yht. | -3 | -3 | 1 |
Avainsanat: julkishyödyke, quid pro quo, vaalijärjestelmät
Aihealueet: Julkinen talous, Mikro
Marko kirjoitti:
Ehkä ilmaisin itseäni epäselvästi – tai et ollut tarkka lukiessasi – mutta tarkoitin nimenomaan sitä, että kuvaamani aito demokratia on toiminnaltaan kuvattavissa oleva päätöksentekojärjestelmä, jota voidaan soveltaa myös käytäntöön. Ja juuri siitä syystä, että konflikteja on olemassa, se tuottaa – myös esittämiesi esimerkkien mukaan – yhteisesti parempia tuloksia kuin diktatorinen tai enemmistödemokraattinen päätöksentekojärjestelmä.
Eikö tämän pitäisi olla kiinnostava asia. Osoittaahan se mm. sen, etteivät lehmänkaupat ole yhteisen hyvän kannalta neutraali asia. Ne kasaavat päätäntävaltaa jo ennestään menestyneille ja ne kehittävät yhteiskuntaa diktatoriseen suuntaan, jossa lopulta yksi valta-ajatus ja -piiri päättää asioista omaksi edukseen – myös siitä, millainen tiede on arvokasta.
Lue myös kirjoitukseni Talouden päävärit jossa on esitetty, mitä uutta aidon demokratian idea tuo talouden päätöksentekoon eli kaupankäyntiin.
Matti Hyryläinen: No sen rahan voi sitten vaikka lainata ne muut puolueet. (Tai se pohjoinen alue voi maksaa muille siitä päätöksestä.)
Kapitalismissa ei kannata tuhota hyvinvointia missään tilanteessa, jos transaktiokustannukset on pienet suhteessa hyvinvoinnin tuhoutumisen määrään.
Tässä alkuasemassahan ei ulkopuolisia ole.
Matti Hyryläinen: Ei kai A:n ehdotukseen sisältynyt velan kieltäminen.
Eiköhän joku hyväsydäminen kapitalisti ole valmis lainaamaan rahat projektille, joka kasvattaa kokonaishyvinvointia, kun tästä hyvinvoinnin kasvusta voidaan maksaa vielä korkoakin!
A:n ehdotukseen on todettava, että alkutilanteessa kaikilla on yhtä paljon rahaa. Pohjoisella ei siten ole varoja ostaa itseään ja yhteisöä hyödyttävää päätöstä eikä sattumalta kohdanneiden Idän ja Lännen kannata tietenkään lainata rahaa Pohjoiselle heille epäedullisiin projekteihin. Niinpä jos ja kun projektin hyödyt ovat rahallisia, Idällä ja Lännellä on ensimmäisen projektin jälkeen enemmän rahaa kuin Pohjoisella, jolla on sen jälkeen vielä pienempi mahdollisuus ostaa itseään ja yhteisöä hyödyttäviä projekteja.
Tämä on samalla yksinkertaistettu malli kapitalismin toiminnasta. Idän, Lännen ja Pohjoisen omistamat yritykset päättävät projekteista keskenään ja ne nimenomaan ostavat niitä toisiltaan sopimalla sellaisista kaupan ehdoista ja projekteista, joilla osapuolet maksimoivat omaa etuaan. Jos ja kun yritykset voivat vapaasti sopia näistä ehdoista ja projekteista, jokaisen kannattaa tietysti sopia sellaisista projekteista, joilla heidän varallisuutensa kasvaa. Näin alkuun onnekkaat yritykset rikastuvat ja niiden mahdollisuudet uusiin itselle hyödyllisiin sopimuksiin ja projekteihin kasvaa ja köyhempien yritysten mahdollisuudet heikkenevät. Kehityksen edetessä rikastuneiden kannattaa ostaa pienet ulos projekteista konkursseihin, työttömyyteen ja köyhyyteen, mikä taas on yhteisölle vahingollista.
Tässä on kapitalismin sisältö ja ongelma ja sen toinen puoli on siinä, että ongelma on vain pahempi, jos myös valtiovalta ymmärretään osapuoleksi, jolta projekteja voidaan vapaasti ostaa. Tällöinhän valtiovallan kannattaa kaupitella vain sellaisia projekteja, joista sille ja sen johtajille on suurin hyöty. Tällainen järjestelmä kehittyy aina jonkinlaiseksi harvainvallaksi. Mm. kuninkaiden ja säätyjen valta perustui tähän vapaiden sopimusten systeemiin.
Ratkaisu tähän on se, ettei ylimmän eli valtiollisen vallan pitäjiltä voida rahalla eikä kivääreillä ostaa projekteja vaan ne ostetaan vaaleilla, äänillä, joita jokaisella on vain yksi ja jota määrää ei siis voi ostamalla lisätä. Näin järjestelmä teoriassa kehittyy ja käytännössäkin kehittyi enemmistödemokratiaksi. Enemmistön äänin valtiovalta voi ryhtyä sellaisiin projekteihin kuten yleinen koulutus, terveydenhoito ja sosiaaliturva, joista on hyötyä koko yhteisölle.
Nyt kuitenkin myös tämä järjestelmä on ajautumassa vaikeuksiin. Se johtuu kahdesta tekijästä. Kansallisesti siitä, ettei enemmistö ole välttämättä kiinnostunut vähemmistön ongelmista ja köyhän vähemmistön asema heikkenee. Maailmanlaajuisesti se johtuu siitä, ettei globaalissa taloudessa ole tasoittavaa poliittista demokraattista voimaa vaan maailman poliittisista projekteista päätetään Markon esimerkin mukaan Lännen, Idän ja Pohjoisen valtiovaltojen välillä ja taloudellisista projekteista kapitalistisesti yritysten välillä. Näin ei kuitenkaan päästä yleisesti hyödyllisiin sopimuksiin ja projekteihin sen enempää teoriassa kuin käytännössäkään, kuten Markon esimerkki todistaa ja mm. Dohan ja Kööpenhaminan kokousten todellisuus vahvistaa. Ja maailman köyhät jäävät yhä enemmän jälkeen maailman rikkaista ja luonnon kuormitus vain kasvaa.
Toisin sanoen, ollaan täydellisessä umpikujassa, niin teoriassa kuin käytännössä, niin kauan kuin maailman taloudellisista projekteista, suurista ja pienistä, päätetään vapaasti sopien tai niistä pyritään päättämään poliittisen kaupankäynnin ja ohjauksen avulla.
Ratkaisua on etsittävä siitä, miten demokratian eli yhtäläisen vaikutusmahdollisuuden periaatetta voidaan soveltaa talouden kaupankäynnin sääntöihin niin, ettei talouteen pääse syntymään omaa valtaansa rajattomasti kasvattavia sopimusyhteisöjä.
A: Tuossa sun ostodemokratiassa tulee ongelmaksi organisoitumisen kustannukset.
Pienillä ryhmillä, jotka hyötyvät/ kärsivät runsaasti organisoitumisen kustannukset ovat suhteessa pienemmät kuin suurilla ryhmillä, jossa haitta/hyöty jakautuu tasaisesti.
Ei sillä, voi tämä ostodemokratia ongelmistaan huolimatta silti olla huomattavasti parempi systeemi kuin nykyinen.
Marko Terviö:
Eikös näitä lehmänkauppoja käytetä nimen omaan silloin, kun niitä eturistiriitoja on. Yhteisiin etujen ajamiseen niitä ei tarvita. Kysymys on, onko kysymykset joissa esiintyy eturistiriitoja kokonaishyvinvoinnin kannalta positiivisia vai negatiivisia.
Koska SIVH on todettu empiirisesti paikkaansa pitämättömäksi (äänestäjät yrittävät maksimoidan yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin), niin poliitikoilla on ainakin johonkin pisteeseen saakka mahdollisuus tehdä päätöksiä, jotka ovat hyviä joillekin ja huonoja toisille ilmankin lehmänkauppoja.
Voisi jopa väittää, että lehmänkauppoja tarvitaan ainoastaan päätöksiin, joissa poliitikko ajaa omaa/rahoittajiensa etua ja muut poliitikot estävät tämän maksimoimalla kokonaishyvinvointia. Tällöin pieni lahjus on paikallaan.
Ongelma ratkeaisi sillä, että päätöksiä voisi ostaa “valtiolta” - se ei olisi korruptiota toisin kuin päätösten ostaminen poliitikoilta.
Korruptiossa voisi pienikin lahjus saada aikaan huonon päätöksen, mutta ostettaessa päätöksiä avoimesti “valtiolta” kukaan ei kärsi tappiota kuin silloin, kun pitää tappiota pienempänä pahana kuin hyötyä, jonka saa tarjouskisassa luovuttamisessa.
Tällöin I & L tarjoaisivat 1 rahayksikköä siitä, että päätöstä C ei tehtäisi, ja P enemmän rahaa siitä, että se tehdään, ja se tehtäisiin. Muutenkin tehtäisiin ne päätökset, joista on enemmän hyödyä kuin haittaa, ja vain ne. (No, oikeastaan I & L tarjoaisivat melkein 1,5 rahayksikköä, koska hehän saisivat siitä kolmanneksen takaisin, ja C enemmän, ylärajana 7,5 eikä 5.)
Kukaan ei edes häviäisi, koska tuo lisäraha voitaisiin esim. jakaa tasan kansalle.
Asioista voitaisiin päättää yksi kerrallaan, ei kimpassa, ja Artturi Björkin varoittama “perusteluttomien päätösten kannattamiseen totuttaminen” katoaisi.
Sitten meillä olisi eri kunnissa erisuuruinen perustulon “hyvityskomponentti” - tai erilaiset veroprosentit tai muuta vastaavaa, mutta niitä vastaan olisi niille alueille saatu etuja/haittoja, niin, että kaikki olisivat voitolla.
Joku voisi väittää, että kukaan ei maksaisi siitä, että köyhistä pidetään huolta, mutta tämä ei ole totta. Jos demokratiassa pystymme siihen, pystymme siihen ostodemokratiassakin. Tietysti on rakennettavissa tilanteita, joissa vain toinen pystyy ja toinen ei, mutta kumpikaan ei ole lähtökohtaisesti toista vähemmän altruistinen.
Joku voisi väittää, että rikkailla on aina varaa voittaa köyhät. Periaatteessa näin ei ole, vaan esim. köyhät voisivat lainarahalla ostaa päätöksen, että rikkaan omaisuus jaetaan köyhille, mutta jätän kuitenkin nämä hankalat ääriesimerkit sivuun. Tai vielä toinen vastaava: jos köyhät suostuvat johonkin etuun rikkaille omaisuutensa hinnalla, heidän omaisuutensa tuplaantuu, jos heitä on edes puolet kansasta, ja seuraavassa vastaavassa hinta on tuplasti, omaisuus taas tuplaantuu jne. Nämä ääriesimerkit eivät kuitenkaan ole realistisia, koska eihän nytkään 51 %:n enemmistö äänestä, että lopuilta 49 % otetaan kaikki rahat heille.
Ei ole, koska joka voitto, johon köyhät suostuvat, ka
MH: Hyvä että huomasit tuon lisäesimerkin jujun, ehdin jo pelätä että kukaan ei vaivautuisi sitä kommentoimaan!
Lehmänkauppojen vaikutus ei periaatteessa ole hyvä tai huono, vaan neutraali. Mutta, jos kannattaa enemmistödemokratiaa, niin lehmänkaupat on mielestäni syytä hyväksyä osana pakettia, koska ilman niitä ajaudutaan helposti halvaannuksen tilaan, jossa on vaikea saada mitään päätöksiä aikaiseksi. Joskus päätökset ovat huonoja ja joskus hyviä - sitä ei pääse karkuun epätäydellisessä maailmassa. Itse arvioisin, että Suomessa ne ovat keskimäärin olleet plussan puolella, koska yhteisiä etuja on kuitenkin aika paljon suhteessa eturistiriitoihin.
Yksi tehokkuutta auttava tekijä on todellakin se, että otetaan muut huomioon. Esimerkkini kuitenkin jo sisältävät tämän. Ajatellaan ensin, että jossain taulukossa olisi ryhmien omaa hyvinvointia kuvaavat numerot. Kun muut otetaan huomioon, niin tavoitteet määrittelevä taulukko on sitten jokin painotettu keskiarvo omista ja muiden hyvinvoinneista. Vaikkapa sen näköinen kuin nuo esimerkkieni taulukot.
Poikkeus, jota esimerkkini eivät kata, on tapaus, jossa kaikki antavat yhtä suuren painon kaikkien edulle. Silloin kaikkien tavoite olisi täysin sama, eli taulukossa samassa sarakkeessa toistuu vainyksi numero, ja tehokas ratkaisu on taattu. Tässä utopiassa demokratiaakaan ei tarvittaisi, koska kuka tahansa diktaattorikin haluaisi samaa yhteistä hyvää.
Esittämäsi ratkaisu, “todellinen demokratia,” ei ole niinkään päätöksentekojärjestelmä, vaan maailma, jossa preferenssit olisivat erilaiset. (Ehkä diktatuuriakin voisi silloin kutsua “todellikseksi diktatuuriksi.”) Niin kauan kun altruismi ei ole sataprosenttista jää jäljelle konflikteja, joiden puitteissa demokratian tai jonkun muun järjestelmän on tuotettava päätöksiä.
J: Sanoisin, että on olemassa vain huonoja ja vähemmän huonoja vaihtoehtoja. Onko olemassa selkeästi vähemmän huonoja kuin mihin nyt on totuttu? En tiedä. Taloustieteilijät Groves ja Clarke ovat kehittäneet yhden aika mielenkiintoisen ratkaisun em esimerkin kaltaisiin tilanteisiin. Se lienee liian epäintuitiivinen käytännön poliittiseen järjestelmään. Jotkut taloustieteen jatko-opiskelijoiden kimppakämpät ovat kyllä käyttäneet sitä menestyksellä yhteisistä hankinnoista päättämiseen… bloggaanpa siitä joskus myöhemmin.
J:lle vastaan omasta puolestani, kun en tiedä kenelle kysymyksesi on asetettu.
Syy huonoihin päätöksentekotapoihin jämähtämiseen selviää mielestäni hyvin kirjoitukseni esimerkeistä. Niiden mukaanhan diktatuuri on huonoin päätöksentekotapa, sitten on enemmistödemokratia ja paras on aito demokratia. Avain on siinä, että näillä päätöksentekotavoilla päätetään myös siitä, mitä päätöksentekotapaa noudatetaan. Diktatuurit jämähtävät diktatuureiksi, koska diktaattorin mielestä diktatuuri on tietysti paras tapa päättää yhteisistä asioista. Enemmistödemokratiat jämähtävät enemmistödemokratioiksi, koska enemmistöpäätökset tuottavat sellaista yhteiskuntaa, jonka mielestä enemmistödemokratia on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen järjestelmä.
Öö, vastasitko mainintaani tottumisesta huonoihin päätöksentekotapoihin mitään?
Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:
Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen positiivista roolia enemmistödemokratiassa. Tulos on se, että mm. Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.
Toinen esimerkki havainnollistaa tapausta, jossa kaikki lehmänkaupat vähentävät yhteenlaskettua hyötyä, mutta jossa silti kannattaa tehdä sellainen. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.
Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.
Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.
Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.
Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.
Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.
Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama positiivinen tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.
Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama “projekti” on kohdannut esimerkkimme Pohjoisen kohtalon).
J: Politiikan lyhytnäköisyys ja päätöstenteko vajavaisten tietojen perusteella ovat nekin mielenkiintoisia ongelmia, ehkä kirjoitan niistä vielä joskus. Mutta lehmänkauppojen roolin kannalta ne ovat ns ortogonaalisia ilmiöitä. (Eli vastaus on käytännössä sama kuin AB:lle tuossa alla.) Voidaan ihan hyvin ajatella, että esimerkin taulukoihin tiivistetyt arvostukset perustuvat väärään tietoon tai painottavat lyhyttä aikaväliä liian paljon. Pointti on se, että minkä tahansa tavoitteiden saavuttamiseksi edustajat ikinä äänestävätkään, niin on vaikeampi ennemmistösäännön vallitessa saada mitään päätöksiä läpi ilman lehmänkauppoja.
Nyt joku voisi sanoa, että status quo on suht hyvä, joten se että poliitikot ylipäätään saavat mitään päätöksiä ikinä läpi, on huono asia. Tätä voisi pitää ihan perusteltuna argumenttina lehmänkauppoja vastaan. Toisaalta status quohan on määritelty systeemissä, jossa lehmänkauppoja on tehty…
“Esimerkkiä voisi muuttaa realistisemmaksi olettamalla, että poliitikot kaappaavat aina itselleen X % eturyhmälleen hankkimasta ylijäämästä.”
Esimerkkiä voisi muuttaa realistisemmaksi olettamalla, että projektien vaikutukset ovat joskus ajan myötä kokonaisnegatiivisia, vaikka lyhyellä aikavälillä olisikin positiiviset (ja päätöshetkellä ei voi välttämättä tietää millainen mikäkin on). Tällöin lehmänkaupat tehdään tyypillisesti lyhyen aikavälin vaikutuksiin perustuen, koska poliitikoilla ei ole paljoakaan syytä olla pitkäjänteisiä. Tällöin lehmänkaupoilla saadaan aikaan yhteiskuntaa lopulta haittaavia päätöksiä (esim. virkojen perustaminen omalle ryhmälle). Tämä on tietenkin edustuksellisen demokratian piirre yleisemminkin, vaikka ehkä voidaankin pitää mahdollisena että projekteja olisi tarkasteltu tarkemmin kokonaishyötynäkökohdista, jos niistä olisi päätetty yksittäin.
Tärkeämpänä ehkä tämä: väittäisin että lehmänkauppojen tekeminen politiikan käytäntönä on haitallista siksi, että poliitikot tottuvat toimintatapoihin joissa ei tarvitse oikeasti ottaa selvää ja perustella hyötyä. Kun poliitikon ideologisella ja/tai omaneduntavoittelun mutulla perusteltu “hyvä” projekti saa joka tapauksessa kannatuksensa sen perusteella, miten se saadaan vaihdettua sopiviin muiden osapuolien mutu-lehmiin, päätöksien kokonaislaatu ja yhteiskunnan kokonaishyöty laskee. Mitä taloustiede sanoo tähän?
Niin minä taisin sotkea tuohon kommenttiini nyt kaksi asiaa, kun yksikin olisi riittänyt:
Jos lehmänkaupat auttavat poliitikkoja toteuttamaan heidän äänestäjiensä toiveet (ja samalla auttaa poliitikkojen uudelleen valintaa) niin lehmänkaupat voivat olla joko hyödyllisiä tai haitallisia riippuen siitä ovatko äänestäjien toiveet hyödyllisiä vai haitallisia.
No tällä ei kyllä ollu näin tarkemmin ajateltuna mitään tekemistä noiden lähmänkauppojen kanssa, joten olisi ollut parempi, että olisin pitänyt suuni kiinni. (Paitsi tietysti, jos äänestäjien kaikkien toiveiden joukossa haitallisilla toiveilla on useammin sellainen piirre, että niitä ei saa toteutettua ilman lehmänkauppoja…)
Vastaanpa nyt kuitenkin tuohon lisätehtävään, niin ei mene pelkäks häiriköinniks ja tulee havainnollistettua mistä se huono maine johtuu (ehkä liian huono, ehkä ei riittävän huono…)
Lehmänkauppa A+B on mahdollinen (hyvinvointivaikutukset -6)
Lehmänkauppojen hyödyllisyydellä ei ole paljoakaan tekemistä poliitikkojen täydellisyyden kanssa. Esimerkkiä voisi muuttaa realistisemmaksi olettamalla, että poliitikot kaappaavat aina itselleen X % eturyhmälleen hankkimasta ylijäämästä. Kunhan X on pienempi kuin 100, niin esimerkki toimii samalla tavalla. Tietysti olisi äänestäjien kannalta parasta, että X olisi mahdollisimman pieni. Mutta se on eri kysymys.
jeps. Lehmänkaupat olis hyödyllisiä, jos tämä olisi voimassa:
Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että suuri osa poliitikoista käyttäytyy ikään kuin he ajaisivat omaa etuaan, eli yrittäisivät tulla valituksi myös tulevaisuudessa.
Tästä voisi kuvitella, että kaikki on ok: poliitikot haluavat tulla valituksi tulevaisuudessa ja äänestäjät haluavat, että poliitikot ajavat heidän etuaan. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että äänestäjät haluavat lähinnä ilmaista itseään äänestämällä ja viisveisaavat omasta edustaan, koska oman edun unohtamisella äänestyskopissa ei ole mitään negatiivisia seurauksia oikeassa elämässä. (Toisin kuin vaikka oman edun unohtamisella autokaupassa…)
Democracy and decision: The pure theory of electoral preference LE Lomasky, G Brennan - 2008 - Cambridge University Press
The myth of the rational voter: Why democracies choose bad policies BD Caplan -2007- Princeton University Press