Kaikille lienee selvää, että valtio velkaantuu lähivuosina. Siitä, kuinka suuri ongelma se on, on eriäviä mielipiteitä. Valtiovarainministeri Kataisen mukaan Suomen velkaantumistahti on niin kova, että merkittävään lisäelvytykseen ei ole varaa ainakaan ilman, että samalla päätetään keinoista, joilla julkinen talous tasapainotetaan tulevaisuudessa.
Toisten mielestä taas velkaa voisi ottaa nykyisen laman lievittämiseksi huomattavasti nykyistä enemmänkin, koska Suomen lähtötilanne on niin hyvä. Tämän argumentin (ks. esimerkiksi täältä) esittäjät huomauttavat usein, että työeläkerahastojen ansiosta Suomen koko julkisella sektorilla ei ole nettovelkaa lainkaan. Työeläkerahastojen arvo on nimittäin suurempi kuin valtion velan.
Valitettavasti tällainen nettovelkalaskelma on harhaanjohtava. On tietysti hyvä huomata, että julkisella sektorilla on velkojen lisäksi myös varallisuutta. Mutta on myös huomattava, että julkisella sektorilla on muutakin velkaa kuin valtion ja kuntien liikkeelle laskemat joukkovelkakirjat. Ja selkein tällainen piilevä velkaerä syntyy työeläkejärjestelmän eläkelupauksesta. Jos työeläkerahastot lasketaan julkisen sektorin varallisuuteen, kertyneet eläkeoikeudet tulisi vastaavasti laskea julkisen sektorin velkoihin. Eläkerahastojahan on tarkoitus käyttää eläkkeiden maksuun tulevaisuudessa.
Saattaa hyvin olla, että nyt tulisi elvyttää vielä voimakkaammin. Mutta sitä ei pitäisi perusteella viittaamalla huonosti määriteltyyn julkisen sektorin nettovelka -käsitteeseen.
Avainsanat: eläkerahastot, Julkisen sektorin kestävyys
Aihealueet: Julkinen talous
Yksityisen sektorin eläkevaroja ei voi laskea julkisen sektorin varallisuudeksi. Ne ovat eläkeyhtiön varoja, ja eläkeyhtiöt ovat pääosin asiakasomisteisia. Velatkaan eivät ole suoraan valtion, mutta ne voidaan ajatella valtion takaamiksi. Eli jos eläkeyhtiö ei pystyisi maksamaan eläkkeitä, niin viime kädessä ne maksetaan veroilla.
Antero Vuokila:
Huomaa, että tulevien työeläkemaksujen perusteella syntyy myös uutta eläkevastuuta eli velkaa.
Eläkerahastoja kyllä rasittavat piilevät eläkevastuut, mutta toisaalta niillä on odotettavissa olevia tuloja työeläkemaksuista. Näin ollen on llaskea eläkerahastojen nettovarat osaksi tai kokonaan julkisen talouden nettovaroihin. Ongelmana on tietysti se, missä määrin rahastojen tulot tulevat kattamaan menot. Olen jostain lukenut, että työeläkerahastoille on ennustettu rahoitusylijäämää ainakin vielä vuodella 2012 nykyisillä työeläkemaksuilla, vaikka huomattava osa suurista ikäluokista on jo eläkkeellä. Rahoitusylijäämää voidaan ehkä turvata työeläkemaksuja korottamalla. Korotuksilla on tietenkin joki järkevyysraja.
Haikosen esittämät kysymykset ovat tärkeitä ja hyvin vaikeita. Lyhyesti: Nähdäkseni nyt pitäisi elvyttää enemmän ja erityisesti julkisten investointien kautta. Mutta yritän tuoreimmassa kirjoituksessani (”Estääkö kunnallinen itsehallinto…”) selittää, miksi elvytyspolitikan vaatimattomuudesta ei minusta voi syyttä pelkästään hallitusta.
“Saattaa hyvin olla, että nyt tulisi elvyttää vielä voimakkaammin. Mutta sitä ei pitäisi perusteella viittaamalla huonosti määriteltyyn julkisen sektorin nettovelka -käsitteeseen.”
Määttänen kirjoittaa asiallisesti, että tulee pysyä totuudessa kun perustelee kantaansa elvytyksen tasosta. Hyvä näin, harhakuville velkaa ei kannata ottaa.
Kaipaisin kantaa mikä on “riittävä” elvytystaso? Siis jos elvytystä joudutaan myöhemmin lisäämään, oliko alkuperäinen tasoa siten riittämätön, vai onko kyseessä vain viisasta elvytyksen ajallista jakamista? Toisaalta eikö riittämätön elvytys (jos sellainen on todettu) edesauta talouden pudotusta jonka ylöselvyttäminen on vielä kalliimpaa kuin se alkuperäisessä elvytyksessä olisi ollut?
Hyvä pointti!