Kansalaisjärjestöillä on suuri merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa. Väittäisin, että niiden merkitys kasvaa koko ajan, on vaikea keksiä sellaista aihetta, että tiedotusvälineissä ei kuultaisi niitä asiantuntijoina. Joskus tästä on oltava huolissaan, kansalaisjärjestöjä saattaa vaivata “aina huonosti” -oireyhtymä.
Elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinta on nyt korkea ja sen arvioidaan yleisesti pysyvän korkeana. Yleinen huoli on, että tämä heikentää maailman köyhimpien ihmisten asemaa. Mutta muutama vuosi sitten elintarvikkeiden hinta oli erittäin alhaalla, ja silloinkin tilanteen sanottiin olevan huono maailman vähäosaisimmille. Johan van Swinnen on dokumentoinut näkemysten muutoksen ja erityisesti näyttänyt, kuinka Oxfamin näkemykset ovat muuttuneet, vieläpä ilman perusteluita. Dani Rodrik nosti tämän esille blogissaan, ja siitä syntyi mielenkiintoinen keskustelu, tässä Rodrikin aloitus.
Oxfamin raportit identifioivat 2000-luvun alkupuolella ne ryhmät, jotka kärsivät alhaisesta hinnasta, mutta jättivät mainitsematta, ketkä hyötyivät. Nyt raporteissa puhutaan vain niistä, jotka kärsivät korkeista hinnoista mainitsematta, ketkä hyötyvät. Kummassakin tilanteessa implisiittisesti kokonaistilannetta väitetään huonoksi. Tämä on tietysti loogisesti mahdollista, jos niiden ihmisten lukumäärä, jotka kärsivät alhaisista hinnoista, on tällä välillä kasvanut. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, koska ainakin köyhimmissä maissa kaupungistuminen on kiihtynyt ja yleensä kaupunkien köyhät kärsivät korkeista elintarvikkeiden hinnoista, mikä onkin näkynyt ruokamellakoina. Mutta keskeistä siis on, että koskaan ei kerrota, että vallitseva tila voi joillekin olla hyvä.
Mistä moinen? Kyseessä ei voi olla oppiminen, sillä hyötyjistä ei puhuta. On myös vaikea kuvitella, että järjestön toimihenkilöt ovat vaihtuneet niin, että painotukset ovat muuttuneet. Minusta yksi luonteva selitys on, että monet kansalaisjärjestöt elävät kärsimyksestä, niiden oman elämän kannalta muiden kärsimysten korostaminen on parempi tapa kerätä varoja kuin maailman paranemisen esillepano. Jälkimmäinen on jätetty erilaisille yhden iskulauseen “yksi pusu päivässä parantaa sinut ja maailman”-saarnaajille. Kurjuuden julistajat yksilöivät kurjuuden, varojen keruu perustuu entistä enemmän tai vähemmän näennäisten yksilöltä yksilölle -perustuvien (kuten kummilapsi-järjestelmässä) tulonsiirtojen varaan, joiden perusteella on helppo luoda kuva tehokkaasta toiminnasta.
Mutta miksi ns. asialliselle informaatiolle ei ole kysyntää? Minusta organisaatiolla voi olla agenda siitä riippumatta, että sen välittämä tieto on kunnolla punnittua. Tämän jutun esimerkkitapauksessa ei olisi mitään ristiriitaa väittää, että 2000-luvun alkupuolella köyhät maanviljelijät olivat kurjemmassa asemassa kuin kaupunkien köyhimmät, kun taas nyt kaupunkien köyhimmät ovat huonommassa asemassa kuin maaseudun köyhimmät. Samalla voisi kertoa, että nyt ainakin niiden viljelijöiden asema, joilla on tarjota myytävää markkinoille, on parantunut verrattuna aikaan 5-6 vuotta sitten.
En ole seurannut suomalaisten kansalaisjärjestöjen tiedotteita, joten en vain tiedä, kuinka paljon niistä löytyy “aina huonosti”-oireyhtymiä. Ruokakriisistä ainakin KEPA:lla oli raportti, jossa tuotiin esille kohtuullisen monipuolisesti kuluttajien ja tuottajien näkökulmasta ongelmia. Toisaalta, KEPA:n julkaisuissa annetaan varsin yksipuolinen kuva kansalaisjärjestöjä kuohuttaneesta Mosambikissa toteutetusta prosessoimattomien cashew -pähkinöiden vientiveron poistamisen vaikutuksista. Veron vuoksi mosambikilaiset prosessoijat (suuria valtionyrityksiä) saivat pähkinät maailmanmarkkinahintoja alemmalla hinnalla, vero oli siis tuotantotuki. Varjopuoli, jolta kansalaisjärjestöt sulkivat silmänsä, oli, että pähkinänviljelijöiden, maan köyhimpiä, tulot tietysti olivat alemmat kuin ilman veroa. Tämän vuoksi vero poistettiin Maailmanpankin suosituksesta/vaatimuksesta, ja prosessoijat menivät konkurssiin, mistä meteli nousi. Vero palautettiin, mutta tehottomat yritykset eivät enää vironneet. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että Rodrik ja Margaret McMillan tutkivat asiaa (löytyy Rodrikin kotisivulta). Heidän johtopäätöksensä oli, että veron poistolla oli lievästi positiivinen vaikutus Mosambikin tuloihin, viljelijöiden tulot nousivat (vähemmän kuin odotettiin kylläkin) mutta muualla tulot laskivat. Keskustelu on jatkunut, tässä yksi viimeisimmistä kokemuksista veron vaikutuksista mm. viljelijöiden saamiin hintoihin.
Avainsanat: kansalaisjärjestöt, ruokakriisi
Aihealueet: Kansainvälinen talous, Kummalliset
Ihmettelen sitä, miksi etujärjestöt kaappaavat monesti muutamalla kymmenellä aktivistilla jonkin yhteiskunnallisen asian itselleen. Sen seurauksena nämä järjestöt kutsutaan lainvalmistelutyöhön, eduskunnan valiokuntiin ja median haastateltaviksi.
Näin silloinkin, kun ylivoimainen enemmistö kansalaisista ajattelee toisin.
Vastaan vain sen verran, että
a) Maailmanpankki todellakin perusteli vientiveron poistamisen sillä, että Mosambikin köyhimpien ihmisten, pähkinäviljelijöiden, tulot kasvaisivat. Sinusta siis on oikeudenmukaista verottaa köyhimpiä yritystukien maksamiseksi ja jalostusasteen nostamiseksi?
b) Dani Rodrik on yksi valtavirtataloustieteen tunnetuimmista sen sellaisen politiikan arvostelijoista, jota kutsut uusliberalismiksi.
c) Pavunlaskennasta: Jos pelkän euro on euro (tai metical on metical) laskennan sijasta Rodrik ja MacMillan olisivat antaneet suuremman painon pähkinän viljelijöiden tuloille kuin muille, niin heidän loppupäätelmänsä olisi vain vahvistunut.
Talloustiede on yhteiskuntatiede ja edustuksellisessa demokratiassa ihmiset liittoutuvat eturyhmiin. Kansalaisjärjestöjen lisäksi itkuvirsiä laulavat mm. EK ja virkamiehet. Ainahan se opiskelija-aineskin on huonontunut, vaikka objektiiviset tieteelliset mittaukset näyttäisivät toista.
Mitä kauppatieteiden harjoittamaan pavunlaskentaan tulee niin sekin on usein todella subjektiivista puuhaa: pavunlaskentakohteiden määrittäminen ei olekaan vaihtoehdotonta. Pavunlaskijan tunnistaa vaihtoehdottomuudesta ja mm. hänen käyttämästään sanasta “tehokkuus”, jonka paljastin juuri subjektiiviseksi käsitykseksi. Ei mikään yllätys, kun ollaan tekemisissä yhteiskuntatieteiden kanssa.
Keskiverto suomalainen käyttää 2% omistamistaan tavaroista, joten tämä koko meidän talousjärjestelmämme perustuu käytännössä hömppään ja tehottomuuteen. Peukalosääntö: mitä “tehottomampi” talous maalla on, sitä rikkaampi maa.
Mitä Mosambikin cashew-pähkinöihin tulee niin ainakin protektionismin poisto laski niiden jalostusastetta Mosambikissa. Mä voin ihan kylmästi ja yhtä tieteellisesti sanoa, että jalostusasteen seuraaminen on se objektiivisin pavunlaskentamittari, jota tulee seurata. Eli oikea pavunlaskentapiste onkin valtion raja, eikä maanviljelijä.
Tai sitten voidaan muodostaa monioptimointitavoite.
Näin ollaankin sopivasti saavuttu politiikkaan. Koska on vaihtoehtoja valita pavunlaskentapiste niin päätös tehdään poliittisesti.
“Tämän vuoksi vero poistettiin Maailmanpankin suosituksesta/vaatimuksesta”
Perustelu on nk. bullshittiä. Maailmanpankki on poliittinen organisaatio siinä missä KEPAkin. Maailmanpankin poliittinen tavoite on uusliberalistinen internationaali eikä mikään hyväntekeväisyys.
Bullshit eli tarinoiden veivaaminen politiikassa totuudesta välittämättä. (Valehtelu taasen lähtee totuuden kieltämisestä).
Kolmantena pelurina Afrikassa on konservatiivinen kansainvälinen bisnes, joka lähtee annetuista reunaehdoista. Uusliberalistit eivät ole konservatiiveja. Suomi-Neuvostoliitto-kauppa oli malliesimerkki tästä: suomalainen bisnes ei lähtenyt muuttamaan Neuvostoliittoa.
Neljäntenä pelurina on kommunistinen Kiina, joka ei myöskään halua pomottaa Afrikan maita yhtään sen enempää kuin mitä yksittäinen projekti vaatii. Näyttää siltä, että länsi häviää kilpailussa Kiinalle typeryyttään.