Uskottavuus on ainakin ns. ahterituntumastani yleisin sana, jota käytetään, kun puhe kääntyy euroalueen kriisiin. Sitä käytetään niin usein, että on aihetta ihmetellä, eikö sen käyttö ole epäuskottavaa.
Uskottavuus-termin käytön taajuus kasvaa kunkin lähes viikottaisen, mutta ainakin kuukausittaisen kriisin ympärillä. Kukin kriisi synnyttää kriisikokouksen, jossa haetaan uskottavuutta ja yleensä väitetään sen löytyneenkin välittömästi kokouksen jälkeen. Nykysuomen Sanakirja antaa uskottavuudelle sellaisia merkityksiä kuin vakuuttavuus (henkilö tai väite on vakuuttava) tai todennäköisyys (jonkin tapahtuminen on uskottavaa, jos se on todennäköistä), joten lähdetään niistä liikkeelle.
Tällä(kin) viikolla aamu-uutisten yleisin uutinen on ollut se, että maan X (tällä kertaa Italia) uusi pääministeri ilmoittaa, että keskeisin tavoite on palauttaa maan talouden uskottavuus markkinoille. Miksi näin ja mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Miksi maan täytyy vakuuttaa politiikallaan markkinat? Eikö lähtökohdan tulisi olla, että politiikka vakuuttaisi omia kansalaisia?
Markkinoiden vakuuttamista näytetään puolustettavan sillä, että markkinat ovat oikeassa. Taas voi kysyä, mitä tämä tarkoittaa. Daniel Gros on huomauttanut, että Italia on jo toteuttanut viimeisen vuosikymmenen aikana ison osan niistä rakenteellisista uudistuksista, joita siltä vaaditaan. Se on toiminut vähintäänkin yhtä hyvin kuin muut maat ja sen budjettivajeet ovat olleet hyvin pieniä, vaikka sen julkinen velka onkin suuri.
Ainoa, missä Italia eroaa muista maista, on huono hallinto, korruptio on syvällä. Onko sitä mahdollista poistaa nopeasti tai lainsäädäntöä muuttamalla? Todennäköisesti ei, lait eivät muuta käyttäytymistä, ellei niiden noudattamista valvota, ellei valvojia valvota ja … . Tämä edellyttää koko yhteiskunnallisen kulttuurin muuttumista ja miten sellaisen tapahtumisesta voi vakuuttaa ketään?
Kreikasta on syytä huomata tämän päivän uutinen, jonka mukaan sen budjettivaje on suurempi kuin on odotettu huolimatta syvistä menoleikkauksista. Totuus tietenkin on, että menoleikkaukset ovat ajaneet maan lamaan, mikä on alentanut verotuloja (myös siksi, että se on lisännyt kansalaisten kannustimia kiertää veroja) kasvattaen vajetta. Mutta politiikka on ollut sitä, mitä markkinoiden ainakin uskotaan haluavan.
Markkinat ovat siis väärässä. Itse asiassa koko kysymys uskottavuudesta tulee kääntää toisinpäin: ovatko markkinoiden vaatimukset uskottavia? Mielestäni vastaus on yksikantaan ei: Nyt ei ole kyse velkakriisistä missään muussa mielessä kuin rahamarkkinakriisin ja EU:n huonon politiikan luomana ilmiönä. Mekanismi on ollut aivan selvä jo pidemmän aikaa, sijoittajien paniikki on luonut velkakriisin, huono EU-politiikka on pahentanut sitä, tässä on lyhyt esitys aiheesta.
Jos markkinat alkavat pelätä jonkin maan ajautuvan velkakriisiin, niin sen lainoilta vaaditut korot nousevat. Korkojen nousu lisää maan julkisen sektorin vajetta, mikä tekee sijoittajista entistäkin varovaisempia. Siksi he alkavat kaikki yhtäaikaa myydä maan velkapapereita, joiden arvo romahtaa ja korko nousee entisestään. Velkapapereista iso osa on muutamalla pankilla, osa niistä kansallisia. Pelko niiden romahtamaisesta ja sen aiheuttamista kustannuksista pahentaa edelleen maan julkisen talouden tilaa. EU:n kriisikokousten sarja ja väsyneiden kasvojen uskottavuus-yhteishoenta on edessä. Jos kriisi on alun alkaenkin jo rahamarkkinakriisi, kuten nyt on, niin kehitys on nopea.
Suomi on jo saanut pari päivää esituntumaa siitä, että tämä voi olla edessä, koska Euroopan Rahaliiton (EMU) nykyiset instituutiot helpottavat kriisien leviämistä liiton sisällä. Suomen valtion velkapaperit ovat vähemmän likvidejä, ts. niille on hankalampaa löytää ostaja kuin Saksan tai USA:n valtion velkapapereille. Yhdenkin euromaan joutuessa kriisiin sijoittajat siirtävät sijoituksiaan likvideihin kohteisiin. Siksi he myyvät epälikvidimpejä sijoituksiaan ja kriisi alkaa levitä. Kriisin levitessä pako likvidityteen kiihtyy ja yhä useampi velkapaperi joutuu myyntilistalle.
Nyt Suomi on myyntilistalla. Suomen valtio joutuu siis maksamaan uusista lainoista korkeampaa korkoa ja vanhan velan arvo laskee. Eikö olekin jo aika kysyä, kuinka paljon suomalaisilla ja pohjoismaisilla pankeilla on Suomen valtion velkaa taseissaan? Kohta ei puutu kuin valtiosihteerin vaatimus syvistä menoleikkauksista politiikan uskottavuuden palauttamiseksi.
Tämä kaikki olisi voitu jopa välttää tai ongelmat olisivat paljon lievempiä, jos Euroopan Keskuspankki olisi heti alusta asti ilmoittanut huolehtivansa euroealueen maiden veltioiden velkapapereiden likviditeetistä kaikissa oloissa. Nythän se on ostanut ongelmiin joutuneiden maiden velkoja vastentahtoisesti ilmoittaen lopettavansa ne niin pian kuin mahdollista. EKP:n politiikka ei ole siis ollut uskottavaa.
Samaan aikaan euromaiden päättäjät eivät ole kyenneet hyväksymään sitä, että pankkien ongelmat on ratkaistava yhteisvastuullisesti. Yhteisvastuulla yksittäisen maan velkaantuminen vähenee, mikä vähentää menojen leikkausten tarvetta ja näin pitää yllä parempaa talouskehitystä. Vastuun sysääminen yksittäisille maille synnyttää kriisin, joka väistämättä leviää muihin EMU-maihin.
Viime aikoina on väitetty, että yksittäisten jäsenmaiden velkakriisit ovat uhka EMU:n uskottavuudelle. Taas voiodaan ihmetellä, mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Yksi tulkinta on, että velkakriisi on uhka EMU:n olemassaololle. Mutta tämä on erikoista, toimivissa rahaliitoissa yhden jäsenen velkakriisi ei ole uhannut niiden olemassaoloa. Vai muistaako joku jonkin tapauksen vaikkapa Suomi-nimisestä rahaliitosta, jolla oli markka valuuttanaan? Melko monta kuntaa ajautui velkakriisiin. Yhdenkään ei muistini mukaan väitetty johtavan siihen, että osa Suomesta olisi joutunut hylkäämään markan ja ottamaan oman valuuttansa käyttöön.
Oikea luonnehdinta on, että EMU ei ole uskottava rahaliitto. Tämä siksi, että sen jäsenmaat eivät ole hyväksyneet sellaista yhteisvastuullisuutta, jota toimiva rahaliitto edellyttää. Yhteisvastuullisuutta tarvitaan juuri siksi, että se estää sellaisten itse itseään toteuttavien kriisien synnyn, joita yllä kuvasin. Yhteisvastuu on tarpeen rahaliiton vakauden ylläpitämiselle.
Saksan lisäksi Suomi (ja Hollanti) ovat kaikkein kiihkeimmin vastustaneet yhteisvastuullisuutta ja nyt käsillä olevassa kriisissä EKP:n pakon edessä tekemiä kriisimaiden velkapapereiden ostoja. Ainoaksi perusteeksi on ilmoitettu moraalikadon ongelma, siis se, että se antaisi huonoille poliitikoille mahdollisuudet temmeltää ja tuhlata.
Näinköhän on, että poliitikot todella haluavat joutua siihen, missä Kreikka on nyt? On vaikea kuvitella, että mikään maa, joka ajautuu velkakriisiin, voisi välttää rankat sopeutumistoimet, vaikka yhteisvastuu helpottaisikin sen kansalaisten arkea. Ja yleensä rahaliitoissa on myös valvontamekanismeja ja yhteisvastuu, jota rahoitetaan rahaliiton tasolla kerätyillä veroilla, antaa mahdollisuuden rangaista maita, joiden ei katsota toimivan oikein. Näinhän Suomessa säädellään kuntien toimintaa.
Tilalle Suomi, Saksa ja Hollanti vaativat tiukkoja ylärajoja budjettivajeille ja veloille ja automaattisia sakkoja rajoja rikkoville. Ne tekisivät EMU:sta vielä epäuskottavamman kuin se nykyisellään on. Mitä tapahtuisi nyt, jos vaaditut säännöt olisivat voimassa?
Kaikissa EMU-maissa vajeet ovat kasvaneet, minkä vuoksi kaikki maat yhtä aikaa alkaisivat leikata menojaan. Tämä pahentaisi tilannetta kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti EMU-maissa. Vajeet kasvaisivat ja syöksykierre syntyisi. Ja väsyneet kasvot vilkkuisivat uutisissa entistä taajempaan sammaltamassa politiikan uskottavuudesta. Näin jatkuisi niin pitkään kuin yksikään viljankorsi olisi pystyssä EKP:n säestäessä inflaatio-varoituksineen.
Jos iso osa EMU-maista ei ole valmis rakentamaan EMU:lle instituutioita, joita rahaliittojen toimivuus historian valossa on vaatinut, niin eikö olisi rehellisempää alkaa vaatia EMU:n purkamista? Nykyisellään ei voida jatkaa, eikä valuvikoja haluta korjata vaan vain pahentaa niitä. EMU:n voi hyvin väittää alentaneen kansalaisten hyvinvointia (palaan tähän toisessa blogikirjoituksessa, mutta katso ensi hätään tätä), Suomen ja sen hengenheimolaisten vaatimusten toteuttaminen vain pahentaisi tilannetta.
Yleinen käsitys näyttää olevan, että poliitikot eivät ole uskottavia. Suomessa tähän liittyy käsitys, että virkamiehet, erityisesti valtiovarainministeriön (VM) virkamiehet ovat uskottavia, siis ilmeisesti vakuuttavia. Onkin siis syytä palauttaa mieleen, että puhdas poliitikko (joka toki yrittää luoda itselleen anti-poliitikon mainetta) Sauli Niinistö esitti noin kuukausi sitten, että Kreikan kriisin hoito annettaisiin kokonaan Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) hoitoon.
Uutisoidessaan tästä Helsingin Sanomat kysyit VM:n nimettömiltä korkeilta virkamiehiltä kantaa Niinistön ajatuksiin. Kanta oli tyrmäävä, sen mukaan Niinistö ei elä tässä maailmassa. Nyt kuukauden kuluttua IMF on kutsuttu päävastuuseen Italian kriisin hoitamisessa. Elävätköhän VM:n virkamiehet tässä maailmassa?
Ja elivätköhän he siellä edes puolitoista vuotta sitten? Tuolloin Kreikan kriisin antaminen IMF:n hoidettavaksi torjuttiin Euroopan Rahaliiton periaatteiden vastaisena, eikä tämä ollut pelkästään poliitikkojen kanta. Tämäkin on vain yksi esimerkki siitä, kuinka EU:n ja EMU:n politiikka on ollut hyvin epäjohdonmukaista ja ilmeisen epäuskottavaa.
Mutta ehkä poliitikoissakin on sentään jotakin vikaa. Vai mitä tulisi ajatella tämän päivän riman alituksesta, pääministeri Kataisen ja ulkomaankauppaministeri Stubbin vaatimuksesta, että EMU:ssa maille pitäisi antaa päätösvaltaa sen mukaan, millainen niiden luottoluokitus on? Ilmeisesti tässä on ajatuksena, että markkinat ovat aina oikeassa ja että niille pitää antaa päätösvaltaa.
Mutta miksi ihmeessä sitten tyydyttäisiin näin epäsuoraan mekanismiin? Eikö pitäisi suoraan mennä siihen, että kussakin maassa markkinavoimien annetaan valita päättäjät? Ja miksi Stubbkat haluaa käyttää luottoluokituksia? Eikö olisi parempi katsoa, mitä markkinat myyvät ja ostavat. Suomea myydään nyt.
Aihealueet: Lajittelematon
Ugg is well-known precisely for this uniqueness and innovative, bold design and design ideas! No subject what figure you have, you can be found throughout a pair of correct boots at Ugg.
Women Ugg Boots http://www.goriskresources.com/sitemap.html
Kysymys siitä onko markkinat oikeassa vai väärässä on aivan absurdi. Lausahdus: “Markkinat ovat aina oikeassa” on erään ideologian tavoitteellinen kannanotto, jota on hoettu jo kovin pitkään. Tällä hetkellä muodikkaampi “markkinat ovat väärässä ” ei sekään sisällä mitään syvällisempää ymmärrystä talouden toiminnasta.
Markkinat eivät tuota mitään mitä voitaisiin kuvata sanoilla oikea, väärä, tieto, ymmärrys… Markkinat on henkilökohtaisen edun motivoima lauma, joka joskus löytää yhteisen suunnan, josta taasen seuraa poikkeuksetta “kuplia”. Tällä hetkellä “markkinat” poukkoilevat joka suuntaan palaten aina takaisin epävarmuuden tilaan, koska euromaat eivät kykene tuottamaan millään muotoa vakuuttavia päätöksiä. Mitkään vakuusrahasto ym. “sätökset” eivät vakuuta markkinoita, koska ne jättävät valtioiden rahoituksen edelleen “markkinoiden” armoille. Markkinat kaipaavat sitä että “tulitikut otetaan siltä pois”. IMF ei ratkaise tätä ongelmaa. Ainut jolla on voimaa ratkaista ”markkinoiden epäluottamus” on se instituutio, jolla on Euron painokoneet eli EKP. Markkinat rauhoittuvat vasta kun siltä otetaan pois valtioiden rahoitusvastuu.
Viimeistää nyt pitäisi kaikille olla selvää minkälainen ”torso” EMU-järjestelmä oli. Torsoksi se jäi koska poliittinen paine ”yhteiseen Eurooppaan” oli liian suuri, eikä liittovaltio olisi ollut silloin realismia. Taloustraditiokaan ei auttanut poliitikkoja näkemään järjestelmän heikkoutta. Voipa taustalla olla niitäkin tahoja/lobbareita jotka näkivät EMUssa ”tienestin” mahdollisuuden.
Epävarmuus jatkuu kunnes EU –johtajat saavat päätettyä EKP:n roolin muutoksesta. Jos näin ei tapahdu jää Eurooppa pitkään epävarmuuden tilaan, joka näkyy vuosia niin deflaationa kuin työttömyyden kasvamisena ja lopulta investointilamana ym… No positiivisena tässä voi nähdä tietenkin sen, ettei talouskasvu syö kiihtyvällä vauhdilla uusiutumattomia luonnonvaroja.
Tässä kriisissä olisi jotain opiksi otettavaa. Tällä hetkellä ei kuitenkaan näytä siltä, että oppia otettaisiin ihan kohtakaan.
“Mutta politiikka on ollut sitä, mitä markkinoiden ainakin uskotaan haluavan.
Markkinat ovat siis väärässä.”
Tässä on ilmeisesti kolme vaihtoehtoa:
1. Arvioit väärin mitä markkinat haluaa.
2. Arvioit oikein mitä markkinat haluaa, mutta markkinat ovatkin oikeassa ja sinä väärässä.
3. Arvioit oikein mitä markkinat haluaa ja olet oikeassa ja markkinat väärässä.
Millä perusteella 3 on todennäköisin vaihtoehto? Minkä todennäköisyyden annat muille vaihtoehdoille? (Mä veikkaan 80-18-2)
Mistä oot päätellyt mitä markkinat haluavat? Poliitikkojen puheista? Analyytikkojen puheista? Markkinareaktioista uutisiin?
Kiitoksia Pentti Haaparannalle. Tämän suuntaisia kirjoituksia tarvitaan lisää median eri areenoille. Tämän kysymyksen käsittelyssä suuri enemmistö sortuu ajattelemaan valtioiden rahoitusta “maalaisjärjen” kautta, ja silloin mennään pahasti harhaan. Aiheen traditiokaan ei edesauta syvempää analyysiä. Akateemisilla kirjoittajilla on yleensä painolastinaan uskottavuutensa “ammattilaispiiressä” sekä poliittisen sovinnaisuuden taakka, joten valtavirrasta poikkeavat näkemykset vaativat esittäjiltään itsensä likoon laittamista. Tämä aihe on kuitenkin saamassa painoa taakseen, joten “tsemppiä”.
Kiitos Pertti Haaparannalle hyvästä kirjoituksesta, jossa tuotiin esiin monia hyviä näkökantoja. On syytä tuoda kuitenkin muutama muu ja vastakkainen pointti euroalueen taloustilanteesta.
Pertti kirjoitti: ”Italia on jo toteuttanut viimeisen vuosikymmenen aikana ison osan niistä rakenteellisista uudistuksista, joita siltä vaaditaan. Se on toiminut vähintäänkin yhtä hyvin kuin muut maat ja sen budjettivajeet ovat olleet hyvin pieniä, vaikka sen julkinen velka onkin suuri.”
Tästä päästääkin itse asiaan: Euroalueen talousongelmien syvimpään syyhyn. Suomessa on mediassa yksi totuus, jonka voisi tiivistää näin: ”Euroopassa on julkisen talouden velkakriisi, jonka ovat aiheuttaneet 2000-luvun alijäämäisellä finanssipolitiikalla”. Ihan kiva juttu, mutta tärkein yhdistävä tekijä ongelmamailla on hintakilpailukyvyn menetys euroaikana ja sitkeät ja usein hyvin suuret vaihtotaseen alijäämät. On kuitenkin hyvä sanoa, että toinen ongelma on julkiset alijäämät ja suuri julkinen velka. Joka tapauksessa kuulun niihin joiden mielestä euroalueen suurin ongelma on sen sisäinen vaihtotaseongelma (alias hintakilpailukykyongelma).
Etelä-Eurooppa on menettänyt hintakilpailukyvyn ja siksi niillä on suuri vaihtotaseen alijäämä. Koska niillä ei ole hintakilpailukykyä, niiden talous ei kasva seuraavina vuosina. Ja koska talous ei kasva, ne ovat ongelmissa.
Kaksi kuvaa puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Katsokaa tämän paperin sivua 12 :
http://www.econ.kuleuven.be/ew/academic/intecon/Degrauwe/PDG-papers/Discussion_papers/Governance-fragile-eurozone_s.pdf
Italia ei siis ole erilainen. Italia ei ole toiminut hyvin, vaan on seurannut muun Etelä-Euroopan kehitystä 2000-luvulla. Sen yksikkötyökustannukset suhteessa muuhun euroalueeseen nousivat 2000-luvulla. Italia on nyt ongelmissa, koska sen hintakilpailukyky on mennyt. Siksi maan talouskasvu on lähes olematonta.
Eurostatin suhteellisten yksikkötyökustannusten mukaan Italia menetti 2000-luvulla enemmän hintakilpailukykyä kuin Kreikka, Portugali, Espanja tai Irlanti. Toiseksi Italialla on ollut vaihtotaseen alijäämä (joskin melko pieni) vuodesta 2000 saakka, eli maa on jatkuvasti elänyt velaksi.
Nyt Italia on ongelmissa, koska se on hoitanut taloutta huonosti. Sen kilpailukyky on mennyt ja odotettu aneeminen talouskasvu (verotulot eivät kasva reaalisesti) yhdistettynä suureen julkiseen velkaan tarkoittaa ongelmia.
Pertti Haaparanta kirjoitti: ”Suomi on jo saanut pari päivää esituntumaa siitä, että tämä voi olla edessä, koska Euroopan Rahaliiton (EMU) nykyiset instituutiot helpottavat kriisien leviämistä liiton sisällä. … Nyt Suomi on myyntilistalla. Suomen valtio joutuu siis maksamaan uusista lainoista korkeampaa korkoa ja vanhan velan arvo laskee. … Tämä kaikki olisi voitu jopa välttää tai ongelmat olisivat paljon lievempiä, jos Euroopan Keskuspankki olisi heti alusta asti ilmoittanut huolehtivansa euroealueen maiden veltioiden velkapapereiden likviditeetistä kaikissa oloissa.”
Tällä viikolla Suomessa on puhuttu paljon Suomen valtiolainojen korkojen noususta (jälkimarkkinoilla). Olen koko ajan pyöritellyt päätäni todella hämmästyneenä, kahdesta syytä johtuen. Heti ensi alkuun on hyvä huomata, että Suomen 10-vuoden lainojen korko on nyt 2.619 %.
http://www.bloomberg.com/apps/quote?ticker=GFIN10YR:IND
Ensiksikin, keväällä korko oli yli 3 % ja nousi aina hieman yli 3,6 %. Tällöin Suomessa ei ollut mitään korkopaniikkia. Nyt kuin korko on noin prosenttiyksikön matalampi koko maa tuntuu olevan paniikissa.
Toiseksi, inflaatio oli Suomessa tuoreimman luvun mukaan 3,5 %. Eli Suomen valtion 10-vuoden lainojen reaalikorko on -0.9 %! Negatiivinen reaalikorko ei kerro Suomen valtion suurista ongelmista lainamarkkinoilla, vaikka yksi Roubini kuinka kertoisi ”velkakriisin levinneen Suomen valtionlainoihin”.
Yhteenvetona on todettava, että Suomessa on vallalla täysin kuvitteellinen - Suomea koskeva - finanssipoliittinen ongelma (valtionobligaatioiden korkojen nouseminen).
Olen tosin samaa mieltä siitä, että EKP:n tulee olla aktiivisempi.
Sitten siirrytään IMF:n pariin. Pertti Haaparanta kirjoitti: ”Onkin siis syytä palauttaa mieleen, että puhdas poliitikko (joka toki yrittää luoda itselleen anti-poliitikon mainetta) Sauli Niinistö esitti noin kuukausi sitten, että Kreikan kriisin hoito annettaisiin kokonaan Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) hoitoon. Uutisoidessaan tästä Helsingin Sanomat kysyit VM:n nimettömiltä korkeilta virkamiehiltä kantaa Niinistön ajatuksiin. Kanta oli tyrmäävä, sen mukaan Niinistö ei elä tässä maailmassa. Nyt kuukauden kuluttua IMF on kutsuttu päävastuuseen Italian kriisin hoitamisessa. Elävätköhän VM:n virkamiehet tässä maailmassa?”
IMF:n entinen pääekonomisti Simon Johnson on useamman kerran tämän kriisin aikan tuonut esiin näkemyksen, jonka mukaan IMF ei ole oikea pelastaja euroalueelle. ”The IMF Cannot Help Greece” –jutun tarina on seuraava. Kreikan ongelmat ovat (1) julkinen alijäämä ja (2) hintakilpailukyvyn menetys, joka heijastuu vaihtotaseen alijäämänä. IMF voi ratkoa julkisen talouden maksukyvyttömyys- ja likviditeettiongelmia, mutta se EI voi korjata euroalueen sisäistä vaihtotaseongelmaa. Kreikan ongelmat pitää kuitenkin ratkaista yhdessä. Perinteinen vaihtotaseen korjauskeino, palkkojen laskeminen, on ongelmallinen, koska se laskee nimellistä BKT:tä lyhyellä ajalla ja siten laskee verotuloja ja pahentaa julkisen talouden alijäämää. Kreikan vaihtotaseongelman korjaaminen vaatii myös vaihtotaseeltaan ylijäämäisten maiden ylijäämien laskemista, kysyntää lisäämällä. Kreikan vaihtotaseongelman korjaaminen on siten euroalueen vaihtotaseisiin puuttumista ja tätä aspektia IMF ei voi tehdä. Joten on euroalueen, ei IMF:n, asia korjata euroalueen vaihtotaseen epätasapainot.
Lisäksi on syytä pitää mielessä, että IMF:n rooli ongelmanmaiden tukemisessa tarkoittaa oikeutta puuttua euroalueen talouspolitiikkaan. Ensiksikin, tämä on ongelmallista EKP:lle. EKP:n pitäisi hallitta euroalueen rahamäärää, kun taas ongelmamaat tarvitsevat lainansa euroissa. Toiseksi, suuren ja rikkaan euroalueen meneminen viimeisen luotottajan on suuri arvovaltatappio euroalueelle.
http://baselinescenario.com/2010/02/24/the-imf-cannot-help-greece/
Sitten siirrytään Italiaan. Simon Johnson on ollut aika pessimistinen IMF:n kyvykkyydestä auttaa Italiaa. On syytä pitää mielestä, että IMF:n on viimeisen vuosikymmenet auttanut yksinomaan suhteellisen pieniä kehittyviä talouksia. Italialla on taas julkista velkaa huimat (noin) 1900 miljardia. IMF:n lainanantokapasiteetti vuodeksi eteenpäin taas on noin 280 miljardia euroa, eli vain voin 15 % Italian valtionobligaatioiden määrästä. Eli Italian ongelma on paljon suurempi kuin IMF:n kyvykkyys auttaa.
http://economix.blogs.nytimes.com/2011/09/22/can-the-i-m-f-save-the-world/
Kaiken tämän pohjalta olen valmis sanomaan, että VM:n virkamiehet elävät tässä maailmassa, aktiivisempaa IMF:n roolia euroalueen sotkussa vaativat eivät.
Tämä olikin mainio ja realistinen kuvaus siitä mitä se “darwinismi” juuri nyt teettää. Kyllä darwinismi on yksi totuus, mutta siinä pieni väistyy, oli sitten kuinka monta A:ta hyvänsä. Luottoluokitusten uskottavuus on nyt heikko, varsinkin jos katsotaan millaiseen leverage-kuplaan ne perustui. Ylivelkaantumisen lailla kieltäminen voisi tosiaan toimia (esim. joissain maissa lain mukaan ei saa ottaa liikaa asuntolainaa - toisaalta lyhennyksiä ei kaivata, vain korot maksetaan). Kumma juttu ettei EU sopimuksia ei velkaantumisen osin kunnioiteta, eikö vaadita päätä vadille vai mikä maksaa.
Osoittaa joka tapauksessa vain sen että ongelman laajuus oli vaikea ennakoida vaikkapa 6 vuotta sitten, muutamista varoitusmerkeistä huolimatta. Eipä tunnu darwinismi sen uskottavammalta kuin muutkaan yleistykset.
Pragmaattisesti ajatellen, mennään vain yhteisvastuuseen. On sitten enemmän maksajia, minkä pitäisi parantaa arvopaperien hintoja, ja ostaa aikaa seuraavaan parantavaan toimenpiteeseen. En vain näe mitään taatusti uskottavaa toimenpidettä, EKP:nkin pitää lykätä viestikapula eteenpäin ennemmin tai myöhemmin… ehkä QE Fedissä ja BoEssa auttaa väliaikaisesti. Beggar my neighbor anyone. Jos mennään “erillisvastuuseen” saman tien, kyllä lähtee korot korkeuksiin. Ongelmaksi tulee talouskasvun puuttuminen ja, no, sen uskottavuuden puuttuminen. Mutta valuutan devalvoinnilla siitä toki selvitään, menee valitettavasti osa elintasosta ja eläkkeistä samalla hukkaan. Joka tapauksessa sama lopputulos.
Kaikki tämänhetkiset mediassa olevat vaihtoehdot Euroopan kriisin korjaamiseksi ovat epärealistisia, koska maksajaa ei ole löydetty. Jos maksajasta ei päästä selvyyteen niin inflaatio/devalvaatio tulee korjaamaan tilanteen, tuskinpa kovinkaan yhteisvastuullisesti. Ja mihin nyt sitten tällaisissa näkymissä pitäisi sijoittaa? Ei ainakaan euroalueeseen. Onko jotain enemmän uskottavaa kuin inflaatio tai devalvaatio (deflaatio tulee toki ensin ja tappaa ylimääräiset toimijat… sitten vasta inflaatio)?
Ratkaisua ei kirjoituksessa vielä haettu, mutta haetaanpa. Eikö Suomen nykyisin “vastuullisemmin” hoidettu talous olisikaan uskottava? Nyt tätäkin vaihtoehtoa on puntaroitava. Ja pienen avoimen talouden tapauksessa idealistiset argumentit toimii vain pitkällä aikavälillä… politikointi, mikä on sinänsä ylevää ja tarpeellista, on kuitenkin turhaa ajanhukkaa, kun pitää katsoa a) onko rahaa maksaa lasku vai b) pelotellaanko velkojat pois? Lienee syytä mainostaa että me ollaan sustainable?
Arvon nimimerkki: Yksityisen sektorin edust
hieno kommentti kerrassaan. Oikea terveinen “professorille”
Soininvaara kirjoittikin, miten 90-luvulla korpi-Suomen olisi pitänyt devalvoida, hankkia oma valuutta, koska siellä työn tuottavuus on alhaisempi ja siksikin työttömyys korkeampi ja toisaalta ihmiset tulisivat vähemmälläkin toimeen, asunnotkin ovat halvempia.
Poliitikot eivät ole tyytyneet siihen, mitä ovat saaneet kansalaisten selkänahasta revittyä, vaan ovat vielä ottaneet näiden nimissä velkaa. Kun tämän velan maksua halutaan vielä kerta toisensa jälkeen hoitaa uudella velalla, tietysti ollaan riippuvaisia markkinoista eli ihmisistä: suostuvatko he antamaan rahaa lainaan tuollaisille poliitikoille.
Uskottavuus ja olosuhteet vaikuttavat kyllä siihen, missä on velkaantumisen katastrofiraja, mutta kyllä itse ongelma johtuu velkaantumisesta eikä rajan kulloisestakin paikasta.
Pitäisi kai olla laeissa tiukat rajat velkaantumiselle ja alijäämille, ja niiden rajojen pitäisi olla niin alhaiset, että Viron tasolta ei pitkälle pääsisi ja hyvissä suhdanteissa olisi pakko tehdä ylijäämää. Tällöin poliitikoilla olisi paine pitää talous kunnossa ja heidän mentyään laittomalle puolelle seuraajien lähtötaso olisi siedettävä.
Jos Italiaan säädettäisiin puolilibertaristiset lait, niin kyllä korruptio vähenisi - jonkin verran heti ja kulttuurikin lähtisi muuttumaan, mikä vähentäisi korruptiota ajan mittaan lisää. Niinhän Virossakin kävi.
Kun nyt kaikkeen vaaditaan valtion lupa, niin totta kai poliitikot saavat siinä rahastettua. Kun viranomaiset saisivat puuttua vain välttämättömimpään, heidän olisi vaikea kerätä yhtä paljon rahaa korruptiolla.
Tutkimusten mukaan talouden sääntely selittää suurimman osan korruptiosta.
Professori Haaparanta, kirjoitatte että “sijoittajien paniikki on luonut velkakriisin”.
Rohkenen olla eri mieltä. Te sekoitatte syyn ja seurauksen. Sijoittajien paniikki ei ole pakottanut ketään ottamaan enempää velkaa kuin pystyy maksamaan takaisin. Sijoittajien paniikki luo itseään vahvistavan syklin joka nopeuttaa velallisen joutumista velkajärjestelyyn, mutta paniikki ei ole syynä velkaantumiseen. Velkaantuminen on syynä paniikkiin. Asian hahmottamista voi auttaa vilkaisu vähävelkaisen Ruotsin valtionlainojen korkotasoon, joka on tällä hetkellä naurettavan alhainen 1.63 prosenttia. Siellä se turvasatama on.
Kirjoitatte myös, että “Yhteisvastuulla yksittäisen maan velkaantuminen vähenee”.
Rohkenen olla eri mieltä. Tuo on osatotuus. Yhteisvastuulla luodaan EUSSR, tulonsiirtounioni, joka on kommunistisempi kuin kommunistinen Kiina. Se voi edustaa teidän poliittista ihannettanne, mutta me jotka muistamme miten aiempien yhteisvastuullisuuden kokeilujen on käynyt, emme halua sitä.
Kysytte myös, että “Eikö pitäisi suoraan mennä siihen, että kussakin maassa markkinavoimien annetaan valita päättäjät?”
Minä vuorostani nyt kysyn, missä todellisuudessa te oikein elätte? Ottakaapa nyt vaikka ihan ensiksi selvää, mikä yhdistää esimerkiksi Mario Draghia, Mario Montia, Lukas Papademosta ja Robert Zoellickia. Vihje: http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=aC19fEqR5bA
Oikea ratkaisu valtioiden ylivelkaantumiseen on velkaantumisen katkaisu aikaisessa vaiheessa. Markkinat eivät tee sitä riittävän nopeasti, joten tulisi löytyä poliittista tahtoa luoda valtion velkaantumisasteesta riittävän voimakas ja automaattinen takaisinkytkentä menopuolelle. Yksityisellä sektorillakin leikataan sekä palkkoja, potkitaan väkeä pois ja vähennetään kaikin tavoin kuluja, kun toiminta painuu taloudellisesti pakkaselle. Vain julkisen sektorin suojatyöpaikoissa vihellellään onnellisesti velan voimalla palkankorotuskierroksesta toiseen, tuhlaten ja törsäten määrärahat vuoden lopussa turhuuksiin ihan vain jotta seuraavanakin vuonna saataisiin sama summa törsättäväksi.
Mitä tulee nyt vallitsevaan tilanteeseen, oikea ratkaisu on katsoa mallia länsinaapuristamme. Oma valuutta, alhaiset korot, erittäin alhainen valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen, ei yhteisvastuuta muista maista. Hyvin pärjäävät.
On aika jättää uppoava laiva ja koettaa selvitä tulevasta myrskystä omin avuin. EMU on aika hylätä. Tämä olisi oikea ratkaisu kaikille ylivelkaantuneillekin maille, ei vain Suomelle. Ainoa keino millä Etelä-Euroopan maat voisivat päästä jälleen kilpailukykyisiksi ja jaloilleen, on oman heikentyneen valuutan kautta. Sitä viennistä elävä Saksa ei tietenkään halua, mutta se on ainoa ratkaisu joka tulee toimimaan. Velat jäävät siinä samalla maksamatta, mutta sitä nyt ei voi enää välttää.
Lehtonen ei näe, että luottoluokitusyhtiöiden antamat ja Stubbin viittaamat AAA-luokitukset ovat nimen omaan ‘markkinoiden’ tulos ja markkinoiden tarpeeseen tehty. Haaparanta tietää sen aivan oikein, mutta Lehtonen siis väärin.
Haaparanta kirjoitti: “Stubbin vaatimuksesta [...] antaa päätösvaltaa sen mukaan, millainen niiden luottoluokitus on? Ilmeisesti tässä on ajatuksena, että markkinat ovat aina oikeassa [...]”
Eikö kirjoittaja tiedä että Stubbin viittaama AAA-luottoluokitus ei tule markkinoilta vaan Moody’s nimiseltä firmalta? Rimanalitus tosiaan…
Pieni muistutus historiasta, mitä julkinen sektori oikeastaan merkitsee.
Michael Hudsonin artikkeli Simon Pattenista ja institutionalisteista:
http://ossikanava.blogit.fi/hudson-patten/
“Tällä(kin) viikolla aamu-uutisten yleisin uutinen on ollut se, että maan X (tällä kertaa Italia) uusi pääministeri ilmoittaa, että keskeisin tavoite on palauttaa maan talouden uskottavuus markkinoille. Miksi näin ja mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Miksi maan täytyy vakuuttaa politiikallaan markkinat? Eikö lähtökohdan tulisi olla, että politiikka vakuuttaisi omia kansalaisia?”
Hyvä ja tarpeellinen näkökanta.
Toinen kysymys on myös se, mitä nämä “markkinat”, joita vakuutetaan, ovat. Ison osan “markkinoista” muodostavat eläkeyhtiöt. Ne omistavat paljon sekä osakkeita, valtionlainoja että kiinteistöjä. Käytännössä eläkesijoittajat ovat melkeinpä kuin julkisen sektorin sijoittajia (olkoonkin, että nämä yhtiöt ovat suurelta osin yksityisiä, mutta ne hoitavat käytännössä erästä julkisen sektorin tehtävää, pääasiassa vieläpä lakisääteisesti). Julkisen sektorin pitäisi siis vakuuttaa julkinen sektori - mutta mistä? Siitä, ettei ongelmia ole? Siitä, että 30 vuoden päästäkin on eläkkeitä maksettavaksi?
Esim. ajatus eläkeiän nostamisesta istuu tämän keskeisimmän institutionaalisen sijoittajaryhmän tavoitteisiin erittäin hyvin. Sen seurauksena sekä eläkemaksuja maksetaan heille pidemmän aikaa, että he joutuvat maksamaan eläkeläisille eläkkeitä lyhyemmän aikaa. Toisaalta taas korkotaso, jota esim. Suomen valtio nyt maksaa, on niin alhainen, ettei se täytä eläkeyhtiöiden sijoituksille asetettuja vaatimuksia. Korkoja on pakko jollain keinolla nostattaa, jos halutaan sijoitusten tuottavan inflaatiota havaittavasti nopeammin. Jos taas valtion lainojen korot nousevat, tätä pidetään uhkana. Alhaiset korot ovat uhka eläkeyhtiöille, korkeat korot taas valtioille. Niin tai näin, aina väärin päin.
Tuo kunta vertaus on hyvä. Toinen hyvä vertaus olisi venäjän federaatio siinä mielessä että sekä markka Suomessa että venäjällä oli/on alueita joita on pitänyt vahvasti tukea verovaroin jo pitkään (niin todennäköisesti myös muissa valtioissa). Eli yhteisvastuu tuskin olisi pelkkää lyhytaikaista kriisien selvittelyä, vaan hyvin lähellä liittovaltiota.
On päivän selvää, ettei euromailla ole tahtoa, rohkeutta eikä aitoa mahdollisuutta lähteä täysmittaisen talousfederalismin tielle. Sitä paitsi, jos sellainen tie valittaisiin vallitsevista syistä johtuen - eli valtavien tulonsiirtojen mahdollistamiseksi “pohjoisesta etelään” - syy olisi väärä ja kestämätön (sekä todennäköisesti epädemokraattinen).
Kun tämän sekä nykyisen taloustilanteen tunnustaa, voi yhtä hyvin tunnustaa, että nykyisellä kokoonpanolla EMU on erittäin epäoptimaalinen valuutta-alue ja sen muokkaaminen on edessä. Sitä paitsi eurolla tai euroalueella ei tietenkäään ole mitään itseisarvoa vaan pelkkä välinearvo, ja sinä päivänä, kun siitä on enemmän kokonaishaittaa kuin hyötyä, siitä kannattaa irtautua.
Mikään valuutta ei ole ikuinen - kuten ei mikään muukaan tällä pallolla - joten euron puolustaminen puolustamisen vuoksi on väärä tavoite, jos parempaan lopputulokseen päästään muilla keinoin.
Niin uskomatonta kuin se onkin, parissa vuodessa on usko mennyt niin EU-uskottomilta kuin -uskollisiltakin.
Ei tuo Niinistö toisaalta noin muuten ole ihan tämän kirjoituksen linjoilla…
Haaparanta: “Tilalle Suomi, Saksa ja Hollanti vaativat tiukkoja ylärajoja budjettivajeille ja veloille ja automaattisia sakkoja rajoja rikkoville. Ne tekisivät EMU:sta vielä epäuskottavamman kuin se nykyisellään on.”
Niinistö: “Paluu vakaussopimukseen, johon nyt on esitetty komissaari Olli Rehninkin toimesta hyviä terästyksiä, toimii kunhan sitä ehdottomasti noudatetaan.”
http://www.niinisto.fi/kirjoitukset/2011/09/04/uusi-vanha-euro/