Kuuntelin eilen Ajankohtaisesta kakkosesta Vasemmistonuorten puheenjohtajan Li Anderssonin kommentteja perustulosta. Fiksu, idealistinen nuori nainen - tällaisia poliitikkoja Suomi tarvitsisi lisää. Perustulokysymyksessä Andersson tosin on yhtä väärässä kuin muutkin kivat punavihreät.
Perustulolla, kansalaispalkalla tai negatiivisella tuloverolla tarkoitetaan sosiaaliturvajärjestelmää, jossa kaikille taataan minimitoimeentulo riippumatta työtuloista tai pyrkimyksestä työtulojen hankkimiseen. Perustulon päälle kukin voisi hankkia kykyjensä ja halujensa mukaan lisätuloja, joita verotettaisiin 40 - 50 prosentin marginaaliveroasteella. Perustulo korvaisi ainakin opintotuen, työmarkkinatuen ja toimeentulotuen, joissain malleissa myös asumistuen. Ansiosidonnaiset vakuutusperusteiset etuudet kuten työttömyyspäiväraha jäisivät ennalleen. Malli yksinkertaistaisi sosiaaliturvaa ja poistaisi päällekkäisten tukien ja tulojen valvonnasta aiheutuvaa byrokratiaa.
Perustulosta ei amerikkalaisten 1970-luvun eksperimenttien jälkeen juuri muita käytännön kokemuksia ole. Mallin kustannuksia ja vaikutuksia käytettävissä oleviin tuloihin on laskettu erilaisilla mikrosimulaatiomalleilla. Yhden tällaiseen laskelman mukaan perustulomalli olisi Suomessa toteutettavissa kohtuullisilla kustannuksilla, jos perustulo olisi 400 euroa kuussa ja sen ylittäviä tuloja verotettaisiin 48 prosentin marginaaliveroasteella. Näin pieni perustulo ei tosin toimeentuloa takaa. Käytännössä tätä suuremmat etuudet pitäisi perustulomallissakin säilyttää, mikä hiukan vesittää koko ideaa.
Suomalaiseen perustulokeskusteluun eivät taloustieteilijät ole juuri osallistuneet. Laiskuuden lisäksi syynä on se, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella perustulomalleissa on kaksi isoa ongelmaa. Ensimmäinen liittyy työn tarjonnan joustoihin ja toinen byrokratiaan.
Nykyviisauden mukaan taloudelliset kannustimet vaikuttavat enemmän työhön osallistumiseen kuin työssä olevien työtuntien määrään. Tästä syystä tehokkainta työllisyys- ja mahdollisesti myös sosiaalipolitiikkaa on alentaa pieniä palkkatuloja saavien verotusta suhteessa sosiaaliturvan varassa eläviin. Käytännössä tällaista politiikkaa toteutetaan Suomessakin verotuksen ansiotulovähennyksen avulla. Esimerkiksi USA:ssa ja Iso-Britanniassa on rakennettu vielä paljon voimakkaampia kannustimia. Amerikkalainen Earned Income Tax Credit tekee pienituloisten rajaveroasteesta voimakkaasti negatiivisen. Pienten palkkatulojen päälle saa tietyin ehdoin jopa 40 prosentin verosubvention. Tämä järjestelmä on lisännyt työn tarjontaa ja pienentänyt työssäkäyvien köyhien määrää. Esimerkisi Emmanuel Saezin mukaan järjestelmä on perustulojärjestelmää parempi, jos työhön taloudellisten kannustimien vaikutus työhön osallistumiseen on viimeaikaisten tutkimusten tuottamien estimaattien luokkaa[1]. Työtä vailla olevien asema ei amerikkalaisessa systeemissä tosin ole kovin kadehdittava.
Byrokratia ei sekään ole pelkästään vahingollista. Esimerkiksi työttömyysturvajärjestelmässä työn vastaanottovelvoitteen seuranta ja järjestelmän väärinkäytöksistä seuraavat rangaistukset voivat itse asiassa parantaa työttömien asemaa. Optimaalinen työttömyysturvajärjestelmä pyrkii maksimoimaan työttömien hyvinvointia ottaen huomioon budjettirajoitteen ja sen että työttömät reagoivat taloudellisiin kannustimiin. Jos monitorointia ja rangaistuksia ei olisi, työn vastaanottamisen kannustimista pitäisi tehdä voimakkaampia, jotta järjestelmän kustannukset pysyisivät kohtuullisina. Käytännössä tämä tarkoittaisi pienempiä työttömyyskorvauksia, lyhyempää tuen kestoa tai työttömyysturvan porrastamista työttömyyden keston mukaan.[2]
Sosiaaliturvajärjestelmän perusongelma on miten samanaikaisesti voidaan taata riittävä toimeentulo niille, jotka eivät sitä pysty itse hankkimaan, säilyttää kannustimet työn tekemiseen ja pitää järjestelmän kustannukset kohtuullisina. Toistaiseksi tällaista mallia ei ilman vastikkeellisuutta, tarveharkintaa ja näihin väkisinkin liittyvää valvontabyrokratiaa ole onnistuttu missään toteuttamaan.
[1] Saez, E. (2002). “Optimal Income Transfer Programs: Intensive Versus Extensive Labor Supply Responses”, Quarterly Journal of Economics, v107 (Aug), 1039-1073.
[2] Boone, J., Fredriksson, P., Holmlund, B. and Van Ours, J. C. (2007), “Optimal Unemployment Insurance with Monitoring and Sanctions”, The Economic Journal, 117: 399-421.
Aihealueet: Julkinen talous
Tämän ongelman tosin voisi ratkaista muutenkin kuin perustulolla: “perusti pöytälaatikkofirman, jonka kautta voisi hoitaa laskutuksen, mikäli saisi yksittäisiä konsultointitehtäviä varsinaista työpaikkaa etsiessään. TE-keskus lähetti hänelle pian 12-sivuisen selvityspyynnön yrityksestä. - - yrityksen rekisteröinti riitti tekemään naisesta päätoimisen yrittäjän. Yrittäjänä hän ei ole oikeutettu työttömyysturvaan. - - Naisen aika ja energia kuluvat nyt tulevaisuuden rakentamisen sijasta viranomaisprosesseihin. Pöytälaatikkofirma hänen on lopetettava ja samalla kieltäydyttävä satunnaisista töistä. Lopputulos on surkea sekä naiselle että Suomelle. - - Nainen on muuten juristi. Jos hänkään ei pärjää - -” Perustulo poistaisi ongelman. http://www.hs.fi/ura/a1443149898104
11. Perustulo tekisi yrittäjät tasa-arvoisemmiksi muiden kanssa. Nyt yrittäjien sotu on surkea, mikä aiheuttaa paljon inhimillistä kärsimystä ja lannistaa ihmisiä ryhtymästä edes sivutoimisiksi yrittäjiksi tai ottamasta vastaan (sivu)yrittäjyyttä vaativia tehtäviä. Paha esimerkki: http://www.hs.fi/ura/a1443149898104
Perustuloargumentit 7.-10. ovat ketjun 2. kommentissa 11.4.2012.
7B. Jos tuo “työmarkkinoiden käytettävissä” -ehto on tärkeä, ehkä kompromissina osa nykytuesta voisi olla perustuloa ja osa syyperusteista. Saahan nytkin 60 % toimeentulotuesta, vaikka kieltäytyisikin aina töistä (”40 %:n maksimisakko”).
7C. BTW, tämän perusteella Saezin et al. väite, että rajavero vaikuttaisi työllistymiseen enemmän kuin lisäansioihin, johtunee lyhyestä tarkasteluajasta: työaikaan ja tienesteihin vaikutetaan yleensä pitkällä aikavälillä, työllistymiseen lyhyelläkin: https://www.tem.fi/files/41522/kotamakikarkkainen.pdf
[...] http://blog.hse-econ.fi/?p=4499 Perustulosta asiaa esim, aiheellinen kysymys. Sosiaaliturvaj
Perustulo on pelastus koko ajan rapautuvalle hyvinvointivaltiollemme. Automaattinen perustulo lakkauttaisi lukuisan määrän erilaisia kansalaisia nöyryyttäviä virkamiesrakenteita. Jo se, että ihmisille maksettaisiin tulo tulona, eikä avustuksena, lisäisi ihmisarvoa. Avustuksilla elävä, esim. lukuisa määrä meistä taiteilijoista, kuulee usein olevansa siipeilijöitä vaikka takana on vankka koulutus ja työkokemus omalta alalta.
Vihreiden malli vuodelta 2007 laski perustuloksi 44o euroa, joka olisi nyt n. 600.
Perustulo pitäisi olla sen suuruinen, että se kattaisi nykyisen perustoimeentulotason ja tekisi tarpeettomaksi työttömien työnhakijoiden pakollisen pompottamisen, kontrolloinnin ja nöyryyttämisen.
Vaikka perustulo kuuluisi kaikille, ei sitä ole tarkoitus esitetyissä malleissa kuin köyhyysrajan alapuolella oleville.
Mikä loistavinta tässä vielä on, taiteilijat, tutkijat ja muut luovan toiminnan yrittäjät ja muista syistä työrajoitteiset eivät tarvisisi olla ns. työelämän käytettävissä, eli valmiina hyökkäämään työhön jota ei kuitenkaan ole tarjolla.
Rahoitus järjestelmään löytyy tällä hetkellä maksettavista tuista ja työvoimahallinnon konrollisysteemin lakkauttamisen kautta vapautuvista resursseista.
“”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta””
“Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.”
Tuo terminologiasi on niin omintakeista, että se johtaa ajatukseen kapitaalin, pääoman turmiollisuudesta.
“Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.”
Talouskasvussa on haittoja, mutta enemmän hyviä puolia, kuten se, että nälänhätä maailmassa on vähentynyt huimalla tahdilla juuri kehitysmaiden talouskasvun takia.
“Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.”
Tällä pankkisuhmuroinnilla ja esim. nälänhädän vähenemisellä ei ole mitään tekemistä keskenään. Et voi niputtaa “kasvuideologian” (vastustamisen) alle kaikkea mahdollista.
“Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.”
Puhdasoppinen libertaari, talouskasvumyönteinen ja ihmisarvoa kunniottava mielipide!
“”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?””
“Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?”
Taas maalaat liian leveällä pensselillä. Raha nyt vaan on ainoa mahdollinen yhteisesti hyväksytty mittatikku, mutta ei sitä voi käyttää mihin tahansa. Markkinoilla se kyllä toimii. Politiikassa hyväksi on havaittu äänestäminen.
“Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.”
Nettimaailma muuttaa tätä juuri kovaa vauhtia. Mutta ei kaikkia liikesalaisuuksia saa jakaa muille, muuten menetetään taas kannusteet. Eli jos kaikki liiketoimintatieto ja kumppaniverkostojen salat leviävät kilpailijoiden tietoon ennen kuin toiminta on päässyt edes käyntiin, käy niin, että vahvimmilla resursseilla oleva yritys kaappaa liiketoimintamallien ideat heti itselleen ja kilpailu kärsii. Silloin esim. Nokia nappaisi Benefonin liiketoiminamalleista parhaat puolet ennen kuin Benefon on saanut yhtään puhelinta markkinoille.
Kuluttaja äänestää periaatteessa jaloillaa ja lompakollaan ja kilpailuviranomaiset valvovat, että kilpailu toimii ja on hyvää. Tämä riittää.
“”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.””
“Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.”
Kummallinen kommentti, en käsitä mistä vedit tuon? Sinun teoriassasi on suuri puute: yksittäisten ihmisten ja yritysten taloudellisen toiminnan kannusteet. Ne jäävät ilmaan markkinatalousmallissasi.
”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta”
Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.
”Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta.”
Olet oikeassa siinä, että periaatteessa tiede on aina neutraalia. Sen kehittymistä kuitenkin ohjaavat yhteiskunnan tarpeet. Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.
Kaikkiaan tämä johtaa siihen, että kasvusta kilpailevat osapuolet tilaavat tutkijoilta yhä ”tehokkaampia” menetelmiä talouskasvun aikaansaamiseksi. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lyhyen tähtäimen kilpailulliset edut ovat pitkällä tähtäyksellä yhteiseksi haitaksi. Periaate on sama kuin sodankäynnissä. Kun kumpikin osapuoli pyrkii yhä tehokkaammin voittoon, lopputuloksena on yhteinen kaaos ja hävitys.
Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.
Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.
”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?”
Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?
”“Eikös tämä [yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus] ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”
Ei ollut Neuvostoliitossa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta. Siellä koko valmistusketjun kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan oli keskusjohtoista. Vain vähittäiskauppa oli vapaata kaikille, tosin ei sekään kokonaan. Parempia asiakkaita varten oli erikoiskaupat, joista ei samppanja loppunut.
Tässä suhteessa kapitalismi muistuttaa sosialismia, sillä myös siinä kuluttajien ostovapaus koskee vain vähittäiskauppaa. Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.
”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.”
Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.
Onnetonta tällaisessa propagandassa on se, että ihmiset alkavat tosissaan uskoa siihen ja muuttavat käyttäytymistään. Sinänsä aloitteellisista ja uutta luovista hengistä kehittyy vähitellen alamaisia, jotka odottavat ohjeita ylhäältä tai eivät viitsi tehdä mitään ilman suuren palkinnon odotusta.
“Kaikki kommenttini liittyvät tavalla tai toisella kapitalismin ja markkinatalouden eroon, eikä tämä aihe kuulu taloustieteen opintoihin.”
Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta ja ruveta kapitalistiksi?
“Yhteensä näistä tiedoista kehittyy, kun kaikkien taloudelliset hyödyt pyritään huomioimaan, kasvuideologinen oppirakennelma.”
Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta. Oikeistopolitiikassa sitä sen sijaan on.
“Markkinataloustieteessä – vaikka sellaista ei missään opeteta – tehtävänasettelu on aivan toinen. Siinä tutkitaan, miten parhaiten toteutuu se, että talous ohjautuu yksittäisten kuluttajien toiveiden ohjaamana, eikä suinkaan sitä, miten tuotanto saataisiin tehokkaammaksi. Resurssien alkujakautumisella ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputulemallakaan. Mitään ei perustella numeroilla eli rahalla.”
Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha? Subjektiivisilla arvioilla vai, tämähän johtaa mielivaltaan.
“Aidossa ostajien tarpeiden ohjaamassa markkinataloudessa oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan ole yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia vaan ostajien välinen tasa-arvo myyjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus – aivan niin kuin demokratiassa oikeudenmukaisuutta on äänestäjien välinen tasa-arvo päättäjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ei suinkaan yleinen sopimusvapaus, joka johtaa harvainvaltaan. Valinnanvapauden on tietysti koskettava erikseen jokaista kaupankäyntiä.”
“Eikös tämä ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”
“Nämä ehdot johtuvat suoraan kuluttajien ohjaaman markkinatalouden määritelmästä. Niiden vertaaminen nykyiseen käytäntöön ja sen säännöstöön johtaa helpompiin ja vaikeampiin kysymyksiin.
Helppoihin kuuluu kysymys markkinasalaisuuksista. Jotta jokaisella ostajalla olisi sama valitsemisen vapaus, jokaisella on myös oltava sama pääsy kohdetta koskeviin tietoihin; mitä on kaupan mihin hintaan ja kenellä.”
On talousteteen valtavirran mukaista, että informaatiota pitää esim. valtion toimesta tarjota, että ei kuluttajat joudu ostamaan sikaa säkissä.
“Toinen teoreettisesti helppo kysymys koskee yksinoikeuksia. Kun ostamisen vapaus koskee erikseen jokaista kaupankäyntiä, tätä vapautta rajoittavia oikeuksia ei voi olla kaupan. Markkinataloudessa yritykset eivät saa myöntää yksinoikeuksia eikä muitakaan etuja tuotteidensa välittäjille ja ostajille. Tietysti myöskään valtiovallan myöntämät yksinoikeudet eivät kuulu markkinatalouteen. Tässä merkittävimmän eron markkinatalouden ja kapitalismin välillä muodostavat patentti- ja tekijänoikeudet. Näitä kasvuideologialla perusteltuja varallisuuden keskittämisvälineitä ei aidossa markkinataloudessa ole.”
Eikä sitten ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.
Kaiken kaikkiaan utopiassasi menevät sekaisin kommunisti ja vapaan talouden apostolien, libertaarien opit. Kehotaan lukemaan lisää libertaareja, vaikka Friedmania, ne ovat kuitenkin pienen ihmisen ja markkinatalouden kannalla etuoikeuksia, monopoleja ja harvainvaltaa vastaan, mikä sinullakin on perimmäisenä tarkoituksena, luulisin. Toisaalta libertaarit hyväksyvät pääomien rajattoman keräytymisen yksiin käsiin, mutta eivät sitten kuinkaan tämän vallan väärinkäyttöä.
On tavallaan ymmärrettävää, ettei Haaparanta sen enempää kuin akateemiset kollegansa ole juurikaan kommentoineet kirjoituksiani, joita tälle blogille on elokuusta 2009 lähtien tullut kolmatta kymmentä. Kaikki kommenttini liittyvät tavalla tai toisella kapitalismin ja markkinatalouden eroon, eikä tämä aihe kuulu taloustieteen opintoihin. Kun ei ole auktoriteetteja joihin nojata, mitä sanoa?
Nykyiset taloustieteet tutkivat mitattavaa taloutta, tuotantoa, rahaa, kulutusta, köyhyyttä, kaikkea mitä kuvataan numeroilla, kaavoilla ja tilastoilla. Tarkoituksena on tuottaa tietoa, jolla jokin talouden toimija, valtiovalta tai yritys voi paremmin ohjata talouttaan haluamaansa suuntaan eli omaksi hyödykseen. Yhteensä näistä tiedoista kehittyy, kun kaikkien taloudelliset hyödyt pyritään huomioimaan, kasvuideologinen oppirakennelma. Kapitalistis-sosialististen talousoppien tarkoituksena on kasvattaa yhteistä taloutta, toki mahdollisimman vähillä haitoilla. Kun näillä opeilla toimitaan, taloudesta muodostuu tuotannollisten riippuvuussuhteiden rakenne, joka myös vaatii kasvua ja sortuu ilman sitä. Rawlsin, Senin, Fleurbaeyn, Nashin ym. sinänsä mielenkiintoiset moraalifilosofiset ja peliteoreettiset mallit eivät tätä asetelmaa muuta.
Markkinataloustieteessä – vaikka sellaista ei missään opeteta – tehtävänasettelu on aivan toinen. Siinä tutkitaan, miten parhaiten toteutuu se, että talous ohjautuu yksittäisten kuluttajien toiveiden ohjaamana, eikä suinkaan sitä, miten tuotanto saataisiin tehokkaammaksi. Resurssien alkujakautumisella ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputulemallakaan. Mitään ei perustella numeroilla eli rahalla.
Kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Kapitalismissa oikeudenmukaisuus on korvattu lupauksella suurista rahoista. Tai oikeastaan selitetty: kun oikeudenmukaisuus ymmärretään vapaana sopimusoikeutena, varakkaimmat tuottajat, joita tämä vapaus eniten hyödyttää, pystyvät kasvattamaan tehokkaasti tuotantoaan ja näin hyvinvointia riittää paremmin kaikille.
Aidossa ostajien tarpeiden ohjaamassa markkinataloudessa oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan ole yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia vaan ostajien välinen tasa-arvo myyjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus – aivan niin kuin demokratiassa oikeudenmukaisuutta on äänestäjien välinen tasa-arvo päättäjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ei suinkaan yleinen sopimusvapaus, joka johtaa harvainvaltaan. Valinnanvapauden on tietysti koskettava erikseen jokaista kaupankäyntiä.
Nämä ehdot johtuvat suoraan kuluttajien ohjaaman markkinatalouden määritelmästä. Niiden vertaaminen nykyiseen käytäntöön ja sen säännöstöön johtaa helpompiin ja vaikeampiin kysymyksiin.
Helppoihin kuuluu kysymys markkinasalaisuuksista. Jotta jokaisella ostajalla olisi sama valitsemisen vapaus, jokaisella on myös oltava sama pääsy kohdetta koskeviin tietoihin; mitä on kaupan mihin hintaan ja kenellä. Markkinataloudessa kauppoja koskevat tiedot eivät selvästikään voi olla salaisia. Tämä on markkinatalouden ja kapitalismin yksi keskeinen ero. Sen vaikutukset ovat suurimmat siellä, missä kaupatkin ovat suurimmat eli rahoituksessa. Pankkisalaisuudella on sama merkitys kapitalismissa kuin sensuurilla on sosialismissa. Mitä vähemmän kansalaiset tietävät rahavallan toimista, sitä helpompi sen on järjestää asioita omaksi edukseen muiden kustannuksella.
Toinen teoreettisesti helppo kysymys koskee yksinoikeuksia. Kun ostamisen vapaus koskee erikseen jokaista kaupankäyntiä, tätä vapautta rajoittavia oikeuksia ei voi olla kaupan. Markkinataloudessa yritykset eivät saa myöntää yksinoikeuksia eikä muitakaan etuja tuotteidensa välittäjille ja ostajille. Tietysti myöskään valtiovallan myöntämät yksinoikeudet eivät kuulu markkinatalouteen. Tässä merkittävimmän eron markkinatalouden ja kapitalismin välillä muodostavat patentti- ja tekijänoikeudet. Näitä kasvuideologialla perusteltuja varallisuuden keskittämisvälineitä ei aidossa markkinataloudessa ole.
Vaikeampi kysymys koskee yrityksiä ja erityisesti osakeyhtiöitä. Yrityksethän ovat sisäisesti määräyssuhteisia, eivät suinkaan markkinaehtoisia yhteisöjä. Miten yritysten omistaminen, johtaminen ja työnteko olisi järjestettävä, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman markkinataloudellinen? Miten yritystenväliset omistussuhteet sopivat tähän? Entä osakeyhtiöiden rajoitettu vastuullisuus? Eikö se ole osakkeenomistajille etuoikeus, että konkurssin sattuessa heidän aiheuttamiaan velkoja tulee muiden maksettaviksi, vieläpä riippumatta siitä, kuinka paljon heillä itsellään on varallisuutta? Vastaisivatko henkilökohtaiset konkurssit paremmin markkinatalouden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia?
Entä miten valtiovaltojen välinen kauppa olisi mahdollisimman tasapuolista ja markkinataloudellista? Miten öljyvaroja ja muita maan antimia tulisi kaupata, jotta vapaiden markkinoiden ehdot täyttyisivät? Millä edellytyksillä veroparatiisit ovat markkinataloudellisia toimijoita? Entä sosialistiset valtiot?
Eivätpä ole taloustieteilijät näistä asioista paljon kirjoittaneet – tai jos ovat, eivät ole siitä suurelle yleisölle kertoneet. Vai onko nähty, että joku taloustieteen Nobelin tavoittelija olisi tullut ulos akateemisesta komerostaan ja sanonut, että oikeastaan pankkisalaisuus ei kuulu markkinatalouteen. Tai onko kukaan heistä saanut sanotuksi, että tekijänoikeudet ja patentit rajoittavat ostajien valinnanvapautta ja aiheuttavat heidän kannaltaan markkinahäiriöitä. Kun ylettömät rikkaudet keskittyvät muutamille harvoille ja velat tavallisille kansalaisille, onko kukaan taloustieteilijä esittänyt, että se saattaa johtua juuri näistä kapitalistisen talouden ominaisuuksista, jotka eivät noudata markkinaehtoja vaan kasvuideologian pakottavuutta?
Ei ehkä ole aivan väärin kutsua nykyistä taloustiedettä ”the dismal science”.
Mistä olet saanut sen käsityksen, että en ole tutustunut alan tutkimukseen? Ehkä Flayerbayn kirjassa on jotain uutta, täytyy tarkistaa, mutta sen perusteella, mitä lukuisista asiaa käsittelevistä kirjoista olen lukenut, mukaanlukien Rawlsin ja Senin, mihinkään kovinkaan pätevään analyysiin siitä, milloin voimme sanoa jonkin todella ansainneen tulonsa, en ole törmännyt.
Ehkä keskusteluamme haittaa enemmänkin se, että jokin estää sinua tutustumasta tarkemmin siihen, mitä minä olen kirjoittanut.
Pertti Haaparanta kirjoitti:
24.4.2012 20:04
“Erinomaista, että joku kirjan lyhyestä esittelystä saa selville kirjan sisällön. Aivan vihjeeksi kerron sinulle, että siinä käsitellään perusteellisesti sitä, milloin voimme sanoa jonkin todella ansainneen tulonsa ja millä tavalla tällainen ansaitseminen tulee ottaa huomioon oikeudenmukaisuus ja tasa-arvokäsityksissämme.”
Aiheeseen täysin tutustumatta: takerrun sanaan “ansaita”. Mitä se tarkoittaa ja kuinka määritteestä “ansaita” voidaan tehdä tiedettä muuten kuin tutkimalla yleisiä näkemyksiä sanan merkityksestä.
Perustulon oikeutus ei tule yhteiskunnallisessa mielessä sen “ansaitsemisesta” vaan sen vaikutuksesta yhteiskunnan kehitykseen. Kaikki ihmisen “tuntemuksista” peräisin olevat perustelut jollekin yhteiskunnalliselle muutokselle tai kokeilulle on arvioitava niiden todellisien yhteiskuntavaikutuksien perusteella. “Ansaitsemisenkin” arvottamiseen tarvitaan evolutionaarista ja kulttuurievolutionaarista näkökulmaa eli ihmisen käyttäytymisen ja siitä kuvastuvien perimmäisten “arvojen” ymmärrystä.
“Koska minä voin saada jotain, minä ANSAITSEN sen” on ihmisen käytöstä motivoiva tuntemus eikä siitä ei voi johtaa mitään universaalia filosofisessakaan mielessä.
t:pasi pulkkinen
Erinomaista, että joku kirjan lyhyestä esittelystä saa selville kirjan sisällön. Aivan vihjeeksi kerron sinulle, että siinä käsitellään perusteellisesti sitä, milloin voimme sanoa jonkin todella ansainneen tulonsa ja millä tavalla tällainen ansaitseminen tulee ottaa huomioon oikeudenmukaisuus ja tasa-arvokäsityksissämme. Mitään yksikäsitteistä ratkaisua ei tietenkään ole, tämäkin on hyvä ymmärtää.
Aihe on klassinen, edelleenkin tutkimuksessa yksi lähtökohta ovat Aristoteleen näkemykset aiheesta. Mikä sinua estää tutustumasta alan tutkimukseen kunnolla?
Fleurbaye on varmasti arvostettu tutkija. Enkä ollenkaan epäile, etteikö hän olisi kyseisessä teoksessaan laajalti käsitellyt sosiaalisen tasauksen ongelmaa monipuolisista vapauden ja vastuun näkökulmista. Eiköhän kritiikkiin silti kannata tutustua.
Päästäkseen jyvälle siitä, mistä ja miten joku kirja kertoo, useimmiten riittää kun lukee sen, minkä kirjoittaja itse asettaa kirjan tarkoitukseksi. Tässä tapauksessa: “How do personal responsibility and public redistribution interact, and what guidelines for redistribution can follow from a normative reflection on the meaning of responsibility and the requirements of freedom? This is the topic of this book.”
Asetelma näyttää olevan se, että Fleurbaye olettaa markkinoiden toteuttavan ansioiden suhteen vapauden ja vastuun hyvin, mutta koska kaikki eivät voi tai halua toimia markkinoilla, heille on järjestettävä toimeentulo yhteiskunnan toimesta. Jos Fleurbayen omaan tehtävänasetteluun on luottamista, hänen pohdintansa koskevat lähinnä sitä, mikä osuus vastuullisuudelle on tässä annettava.
Tämä on aivan paikallaan, mutta minun mielestäni tämä arviointi on toissijainen ja ensin on tutkittava, mistä syystä sosiaalisia tulonsiirtoja tarvitaan niin paljon. Olisiko niin, että nykyiset markkinat, kapitalismiksikin kutsutut, eivät itsessään ole sillä tavalla oikeudenmukaiset, että sen seurauksena tulonsiirtojen tarve on niin suuri. Tähän esitin edellä oman käsitykseni oikeudenmukaisuudesta:
”Yleisempi tulkinta oikeudenmukaisuudesta nojaa vain jokaisen tasa-arvoiseen mahdollisuuteen parantaa asemaansa. Alkuasetelman eroilla ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputuloksenkaan. Niinpä urheilukilpailussa pidetään oikeudenmukaisena sitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta, vaikka joillakin on jo synnynnäisesti paremmat mahdollisuudet menestyä. Epäoikeudenmukaisena pidettäisiin sitä, jos jotkut saisivat etumatkaa, vaikkapa kaverisuhteen perusteella tai ostamalla sitä. Suuriakin arpajaisvoittoja pidetään oikeudenmukaisina niiden saajien aikaisemmasta varallisuudesta riippumatta. Epäoikeudenmukaista olisi, jos joku voisi varallisuudellaan vaikuttaa arvonnan suorittamiseen.
Olennaista on, että tasa-arvo koskee erikseen jokaista osallistumiskertaa. Juoksukilpailua ei pidettäisi oikeudenmukaisena, jos etumatkaa olisi ostettavissa, vaikka kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus ostaa etumatkaa. Oikeudenmukaista ei olisi sekään, että edellisen kilpailun voittaja pääsisi lähtemään vähän aikaisemmin kuin muut.”
Tietysti voi olla, että Fleurbaye käsittelee kirjassaan tätäkin kilpailullisen reiluuden käsitettä ja sen soveltamista talouteen – kun en ole lukenut, en tiedä – mutta jos niin on, sinä varmaan osaat sanoa, mitä mieltä hän tästä on. Etkä varmaan tarvitse hänenkään apua. Itsekin osaat ottaa kantaa näin selvästi esitettyyn ajatukseen.
En viitsisi, mutta kai täytyy. Lue ensin Fleurbayen kirja, ennen kuin kommentoit hänen tutkimuksiaan, kai on selvää, että pieni kommenttini ei anna kuin pienen rahtusen tietoa hänen ajatuksistaan. Siinä on laaja keskustelu tasa-arvosta ja vapaudesta ja muista tärkeistä yhteiskunnallisista laatumääreistä.
Fleurbaye on sekä filosofi että taloustieteilijä. Hän kuuluu siis siihen ryhmään tutkijoita, kuin Amartya Sen (joka on esikuva monille). Sen on taloustieteessä monista syistä arvostettu tutkija.
Taloustieteessä käsitellään siis asioita monipuolisesti, monipuolisemmin kuin selvästikään siihen perehtymätön kuvittelee. Ja kuvittelustahan Hyryläisenkin tapauksessa voidaan puhua.
Roopelle ja Pertille:
Esitin edellisissä kommenteissani aika selvän väitteen siitä, että taloustieteiden tapa käsitellä tasa-arvoa ja ratkaista sosiaalisen tasauksen ongelmia on perusteeltaan väärä. Teillä ei satu olemaan mitään vastaväitteitä? Onhan kyse talousopeille aivan perustavasta asiasta.
Työkyvyttömälle tulee maksaa perustulon päälle työkyvyttömyyslisä, koska hän ei voi hankkia lisätuloja ja perustulo joudutaan mitoittamaan pieneksi.
Siksi “Nolla-tasa-arvollinen jako” kuulostaa oudolta (voihan se jollain tavalla olla Pareto-optimaalista kuten sen lukemattomat vaihtoehdotkin). Lisäksi se vaatisi, että kiellettäisiin voittaminen lotossa.
Perimisen kieltäminen on aika sama asia kuin lahjoittamisen kieltäminen.
Jos politiikka pyrkii tuottamaan ihmisille maksimaalisesti hyvää, ja eri ihmisten rajahyöty rahasta on jossain määrin samoin vähenevä (tätä ei voi tietää, ellei “hyvää” määrittele jollain helpolla tavalla, mutta tätä voi paremman puutteessa veikata), tulonsiirrot rikkailta köyhille ovat hyvästä.
Rawlsilainen utiliteettifunktio ei ole järkevä, koska eivät ihmiset tietämättömyyden verhon takana minimoi elämänsä riskejä vaan katsovat, että huononemismahdollisuus kannattaa ottaa, jos sen hinnalla saa myös riittävän suuren paranemismahdollisuuden. Emme kävele kypärät päässä ja kieltäydy melkein kaikista matkoista tai baari-illoista. Odotusarvoisten utiliteettien yhteenlaskeminen kuvastaa paremmin ihmisten arkisia preferenssejä kuin maximin-elämänvalintojen tekeminen.
Artturille:
Perintöähän jää joka tapauksessa, jos on jotain saanut koottua. Enkä usko, että nykyiset säännöt sen jakautumisesta perillisten ja valtiovallan kesken olisi yleensä koettu kovinkaan epäoikeudenmukaisiksi. Lukuun ottamatta ehkä tapauksia, joissa perintö on paljon keskimääräistä suurempi. Tämä palautuu kuitenkin yleiseen tuloerojen kasvun ongelmaan, johon teoreettinen ratkaisu on siirtyminen kapitalistisesta ideologiasta ja säännöstöstä kohti aitoa markkinataloutta.
Kapitalismi eroaa markkinataloudesta siinä, että kapitalismilla on ideologinen päämäärä, yhteisen talouden kasvattaminen, erityisesti antamalla yksityisille yrityksille erityisiä tuotantoon kannustavia etuja ja oikeuksia. Kapitalismi on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen hanke, joka tosin on nyt, etujensa ja oikeuksiensa ansiosta, voimistunut rengistä isännäksi.
Markkinataloudella ei ole mitään yhteistä päämäärää, johon suuntaan sitä olisi yhteiskunnan toimesta ohjattava. Siksi sen vaikutusta ei voida - perustulonkaan kohdalla - arvioida siltä pohjalta, miten se muuttaa kansantulon muodostumista tai jakautumista. Laskelmat eivät kuulu asiaan. Markkinatalouden hyvyyttä arvioidaan vain sen perusteella, miten täydellisesti talous toimii yksityisten ihmisten tarpeiden ohjaamana. Rahalla mitattava tulos voi olla millainen tahansa, mutta yleisenä huomiona on, että mitä oikeudenmukaisemmin talouden kilpailut on järjestetty, sitä parempi on myös rahalla mitattava tulos.
Miten olisi Tanskan malli ? Kansalaispalkka, mutta tietyn ajan kuluessa työ- / opiskeluvelvoite. Kansalaispalkan lisäksi saa tietyn määrän hankkia ansiotuloja.
Kiitos selvennyksestä.
Se on toki totta, että tulojen / varallisuuden yhtäsuuruuden ja sen mitä ihmisen voi katsoa oikeudenmukaisesti ansaitsevan välillä on kitkaa ja tämän kitkan käsitteleminen on kyllä varmasti tärkeää ja hedelmällistä. Onko ihminen ansainnut oikeuden jättää perintöä?
Itse asiassa, perustulo on loogista nähdä laadultaan nimenomaan perintönä eikä palkkana tai sosiaalitukena. Lainaan tähän US-blogiani:
” 5) Maksetaan kaikille, siis myös toimettomille yhtä suuri ja täysin vastikkeeton perustulo, mutta sanotaan sitä kansalaisosingoksi tai kansalaisperinnöksi, sillä se vastaa paremmin maksuperustetta. Kaikkien nykyinen hyvinvointi perustuu menneiden sukupolvien työhön. Heidän harteillaan me seisomme ja heidän töistään nautimme. Ilman sitä jokainen olisi köyhempi kuin kerjäläinen tänään. Tästä kiitollisina ne, joille sattuma on antanut paremmat mahdollisuudet hyödyntää tätä yhteistä perintöä, suovat osan onnestaan niille, jotka ovat vähemmän saaneet. Ne, joille tällainen kiitollisuudentunne on vieras, maksavat osuutensa realistisemmasta syystä; siksi, ettei ajauduta kohtaan 4.”
Kohdassa 4 esitän tälle pitkällä tähtäimellä ainoan loogisen vaihtoehdon, joka on demokratiasta luopuminen.
On tietysti hyvä että taloustieteilijöillä on pyrkimys käsitellä myös sellaisia asioita kuin oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Ammatillinen sitoutuminen johtaa kuitenkin helposti harhapoluille. Näin näyttää myös Fleurbayen kohdalla käyvän. Hänkin käsittelee oikeudenmukaisuutta rahojen jaon ominaisuutena – eikä mitään käyttökelpoista synny.
Oikeudenmukaisuuden rajoittaminen tulonjakoon rajoittaa itse käsitettä. Yleisempi tulkinta oikeudenmukaisuudesta nojaa vain jokaisen tasa-arvoiseen mahdollisuuteen parantaa asemaansa. Alkuasetelman eroilla ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputuloksenkaan. Niinpä urheilukilpailussa pidetään oikeudenmukaisena sitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta, vaikka joillakin on jo synnynnäisesti paremmat mahdollisuudet menestyä. Epäoikeudenmukaisena pidettäisiin sitä, jos jotkut saisivat etumatkaa, vaikkapa kaverisuhteen perusteella tai ostamalla sitä. Suuriakin arpajaisvoittoja pidetään oikeudenmukaisina niiden saajien aikaisemmasta varallisuudesta riippumatta. Epäoikeudenmukaista olisi, jos joku voisi varallisuudellaan vaikuttaa arvonnan suorittamiseen.
Olennaista on, että tasa-arvo koskee erikseen jokaista osallistumiskertaa. Juoksukilpailua ei pidettäisi oikeudenmukaisena, jos etumatkaa olisi ostettavissa, vaikka kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus ostaa etumatkaa. Oikeudenmukaista ei olisi sekään, että edellisen kilpailun voittaja pääsisi lähtemään vähän aikaisemmin kuin muut.
Kun tätä oikeudenmukaisuuskäsitettä sovelletaan talouteen, saadaan aivan eri tulos kuin mihin taloustieteilijät – nobelpalkitut ja muut kuuluisuudet mukaan lukien – ovat päätyneet.
Markkinataloudessa kilpailu käydään periaatteessa ostajien välillä, ei siis myyjien tai yritysten välillä niin kuin kapitalismissa asia ymmärretään. Talouden perimmäinen tarkoitushan on palkita ostajia hyvillä tuotteilla eikä suinkaan palkita myyjiä suurilla rahoilla. Jokainen myyntitapahtuma on erillinen osallistumismahdollisuus tähän kilpailuun. Kun asia ymmärretään näin päin, oikeudenmukaista on se, että jokaisella on sama mahdollisuus osallistua kaikkiin kilpailuihin eli myyntitapahtumiin; toisin sanoen, on oltava sama hinta kaikille ja samat tiedot kaikille. Eikä erioikeuksia kuten halvempia hintoja, yksinoikeuksia tai parempaa tietoa ole myytävänä eikä kavereille annettavana.
Keskeinen oikeudenmukaisuuden vaatimus on markkinatietojen julkisuus, siis mm. pankkisalaisuudesta luopuminen, sillä kun tiedot ovat julkisia, oikeudenmukaisuuden loukkaukset voidaan helposti havaita. Nykyisessä kapitalismissa ne voidaan salata.
Edellinen koskee vain sitä osaa taloudesta, joka on markkinaehtoista. Yhteisiä palveluita ja sosiaalista tasausta, mieluummin siis kansalaisperintönä, tarvitaan jokaisessa yhteiskunnassa.
Ymmärrän hyvin, että poliitikot ja talousmiehet pitävät esittämääni oikeudenmukaisuuskäsitettä käytäntöön soveltumattomana. Mutta se on minusta kummallista, etteivät taloustieteilijät, joiden ei tarvitse noudattaa poliittisia ja taloudellisia ”realiteetteja” vaan ajatuksen loogisuutta, eivät ole sen selityskykyä oivaltaneet.
Itse asiassa selitin hieman virheellisesti: Perustulo määritetään ns. viitekansalaisen mukaan ja tällä viitekansalaisella ei ole työ- eikä pääomatuloja. Perustulo tulee tietenkin kaikille ja mallissa myös pääomatulot ovat veronalaista tuloa. “Nolla-tasa-arvollinen jako” on Pareto-optimi. Formaali todistus löytyy Fleurbayen kirjasta, joka on saatavissa vapailta markkinoilta.
Se, mitä tasa-arvolla voidaan tarkoittaa, ei ole selvää. Tämä Fleurbayen kirjan keskeinen aihe ja sille on monia määritelmiä. Tulojen/varallisuuden tasa-arvon ja sen mitä ihmisen voi katsoa oikeudenmukaisesti ansaitsevan välillä on kitkaa, ja tätä kitkaa kirja käsittelee. Onko ihminen ansainnut perintönsä?
Pertti Haaparanta:
Eli ne on määritelly tasa-arvoisuuden silleen, että jos on kaks tyyppiä jotka molemmat ansaitsee saman verran tekemällä samaa työtä ja toinen kuluttaa rahat ja toinen säästää, niin sit ku ne ei oo töissä, niin molemmilla on sama elintaso. Voisivat jättää suosiolla tasa-arvo-sanan rauhaan.
Pareto-optimi on tuskin sen vankemmalla pohjalla…
Fleurbaye laajentaa tarkastelunsa myös maailmaan, jossa osa tuloista on pääomatuloja. “Nolla-tasa-arvoisuus” laajenee (muistini mukaan) niin, että perustulo tulee vain niille, joilla ei ole lainkaan pääomatuloja eivätkä ole töissä.
Niin että kai se tätä sitte tarkotti, meniks perille?, en viitti kattoo.
Pertti Haaparanta:
Tarkottaaks tämä, että pääomatulot on 0?
Taloustieteen yksilön hyötyfunktio on ordinaalinen, tuo mitä yrität sanoa tuossa. Jos haluamme tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä, niin joudumme vertailemaan ihmisten hyötyjä toisiinsa, tai yleisemmin ihmisiä toisiinsa, muuten ei päästä pitkälle. Tällöin valinnat rajoittuvat esimerkiksi vain Pareto-optimaalisten tilojen vertailuun, joita yleensä taloudessa/yhteiskunnassa on monia. Ihmisten vertailun ongelmasta ei siis näin päästä irti. Arrow’n mahdottomuusteoreema kertoo tämän konkreettisesti. Näistä ongelmista on etsitty jo pitkän aikaa ulospääsyä, tutkimuksen klassikko on Amartya Senin kirja Collective Choice and Social Welfare.
Yleisimmin optimia etsitään olettamalla yhteiskunnan hyvinvointi utilitaristiseksi, tällöin maksimidaan hyötyjen summaa. Toinen tavanomainen kohdefunktio on rawlsilainen, jolloin maksimoidaan yhteiskunnan huono-osaisimman hyvinvointia. Fleurbaey edustaas sitä taloustieteellistä ja yhteiskuntafilosofista ajattelua, jossa kysytään ensin, millaisia vaatimuksia hyvälle yhteiskunnalle asetetaan. Siten näistä vaatimuksista johdetaan yhteiskunann kohdefunktio.
Saatan tarttua väärään asiaan, jätä kommentoimatta jos niin on, mutta kaipaan muutamaa tarkentavaa vastausta: Liittyen käsitteeseen “Kansalaisten hyvinvoinnin summa”. Ainakin taloustieteen peruskursseilla esitellään ainoastaan tietyn agentin ordinaalinen utiliteetti, tämmöisiä ei tietystikkään voi summata yhteen ja vetää johtopäätöksiä siitä onko yksi summa parempi kuin toinen.
Esimerkiksi jos agentti preferoi tuoteita järjestyksessä a>b>c>d, järjestys jota voidaan kuvata hyötyfunktiolla u(a)>u(b)>u(c)>u(d), mutta vaikka u(a)+u(d) > u(b)+u(c) pätisi, niin tästä ei välttämättä seuraa esimerkiksi u(a,d)>u(b,c).
Okei tiedän kyllä että muualla kirjallisuudessa on esitelty myös kardinaalisia hyötyfunktioita, kun lisäksi on esitelty “differenssipreferenssi”, joka kuvaa esim hyödykekorien muustosten välistä preferenssi’ a->b > c->d => u(b) - u(a) > u(d) - u(c).
Mutta millä ehdoin agentit 1 ja 2 yhdessä preferoivat esim koria a suhteessa b:hen. Ehto ainakin toteutuu, jos (kun u_i viittaa agentin i hyötyfunktioon) u_1(a) > u_1(b) ja u_2(a)>u_2(b), mutta entä jos u_2(a) <u_2(b). Ovatko eri henkilöiden utiliteetit summautuvia?
PS: Toissapostaus bugasi, jota yritin korjata edellisessä siinä onnistumatta, joten voiko moderaattori poistaa 2 edellistä postaustani.
Edellinen postaus bugasi, piti lukea tämän “a->b d => u(b)-u(a) b.” sijaan a->b > c->d => u(b) - u(a) > u(d) - u(c)
Saatan tarttua väärään asiaan, jätä kommentoimatta jos niin on, mutta kaipaan muutamaa tarkentavaa vastausta: Liittyen käsitteeseen “Kansalaisten hyvinvoinnin summa”. Ainakin taloustieteen peruskursseilla esitellään ainoastaan tietyn agentin ordinaalinen utiliteetti, tämmöisiä ei tietystikkään voi summata yhteen ja vetää johtopäätöksiä siitä onko yksi summa parempi kuin toinen.
Esimerkiksi jos agentti preferoi tuoteita järjestyksessä a>b>c>d, järjestys jota voidaan kuvata hyötyfunktiolla u(a)>u(b)>u(c)>u(d), mutta vaikka u(a)+u(d) > u(b)+u(c) pätisi, niin tästä ei välttämättä seuraa esimerkiksi u(a,d)>u(b,c).
Okei tiedän kyllä että muualla kirjallisuudessa on esitelty myös kardinaalisia hyötyfunktioita, kun lisäksi on esitelty “differenssipreferenssi”, joka kuvaa esim hyödykekorien muustosten välistä preferenssi’ a->b d => u(b)-u(a) b. Ehto ainakin toteutuu, jos (kun u_i viittaa agentin i hyötyfunktioon) u_1(a) > u_1(b) ja u_2(a)>u_2(b), mutta entä jos u_2(a) <u_2(b). Ovatko eri henkilöiden utiliteetit summautuvia?
Roopen kommentissaan nostamia asioita on syytä hieman monipuolistaa. Roope puhuu optimiveroista, jotka saadaan ratkaisuna ongelmaan, kun maksimoidaan hyvinvointi. Mutta mitä tämä “hyvinvointi” on? Kansalaisten hyvinvoinnin summa? Jos, niin miksi tämä on hyvä kriteeri?
Muitakin vaihtoehtoja on. Teoksessaan “Fairness, Responsibility, and Welfare” Marc Fleurbaye yrittää selventää, mitä “reiluus” (fairness) hyvän yhteiskunnan kriteerinä tarkoittaa ja millaisiin kohdefunktioihin se johtaa. Fleurbaye kiinnittää huomionsa ns. “tasa-arvollisesti yhtäläisiin” (”egalitarian equivalent”) tulonjakoihin, joilla hyvin karkeasti tarkoitetaan sitä, että samanlaisilla ihmisillä tulee olla samat tulot.
Yksi näistä on, Fleurbayen termein, “nolla-tasa-arvollisesti yhtäläinen”, jolla tarkoitetaan sitä, että kaikkien työtä tekemättömien tulot ovat yhtä suuret. Fleurbaye osoittaa, että “nolla-tasa-arvon” vaatimus voidaan johtaa muutamasta perusperiaatteesta (aksioomasta), joiden joukossa on mm. ns. Pareto-tehokkuuden vaatimus, kaikkein yleisin taloustieteessä käytetty tekokkuuden käsite.
Jos nämä periaatteet hyväksytään, niin yhteiskunnan tulee pyrkiä tähän “nolla-tasa-arvoisuuteen”. Se taas johtaa perustuloon, jota yhteiskunnan tulisi maksimoida. Ja ennen kuin kukaan ehtii ajatella muuta, Fleurbaye kyllä ottaa huomioon kaikki tavanomaiset kannustinongelmat, siis myös sen, että perustulo saa osan ihmisistä luopumaan töistä. Koska perustulon maksaa joku, niin perustulolle on olemassa katto.
Ylläsanomani perusteella ei tule vetää johtopäätöstä, että olisin perustulon kannalla. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että sillä, mitä tarkoitamme yhteisellä hyvällä on merkitystä sille, millaista politiikkaa meidän tulisi harjoittaa. Ja Fleurbaye osoittaa, että “nolla-tasa-arvon” mukaisella tulonjaolla on monia hyviä ominaisuuksia.
Jukka Liukkonen aiheellisesti kritisoi blogitekstini perusteettomia heittoja. Myönnetään, Liukkosen kritisoimassa kohdassa blogia ei ollut mitään akateemista. Heitolla tosin oli myös maali. Minustakin nimittäin perustuloajatus on hieno, jopa kiva, ja silti en olisi sitä valmis kannattamaan. Viehättävänä pidän myös sellaista perustulon promoottorien maailmankuvaa, jossa vapaus työnteon pakosta mahdollistaa onnen löytämisen muistakin merkityksellisistä asioista – oli se sitten taideprojekteja tai yrittäjyyttä.
Omaa maailmankuvaani en osaa pitää kovin tupo-henkisenä, saatikka työnantajakeskeisenä, sen sijaan aika mekanistisena jopa insinöörimäisenä. Tämä lienee ainakin osittain kansantaloustieteellisen koulutuksen vika. Taloustieteessä kun sosiaaliturvaakin mallitetaan kovin mekaanisesti. Tavoitteena on maksimoida hyvinvointia rajallisilla resursseilla ja annettuna se, miten ihmiset tutkimusten mukaan käyttäytyvät. Tästä insinööriongelmasta saadaan sitten ratkaistua optimaalinen verojärjestelmä. Jotkut pitävät ratkaisua liiankin akateemisena. Oli miten oli, perustulomalli ei tällaisesta optimointiongelmasta ratkaisuna putkahda. Olli Kärkkäisen (hänkin akateeminen taloustieteilijä) kommentissa oli teemasta lisää tuoreita lähteitä, kiitos näistä Olli.
Kyllä omasta mielestäni tuon perustulon idea on vapauttaa ihmiset työhön eikä työstä. Nykyään Suomessa on aika kova köyhyysloukku, jonka olen itsekkin kokenut. Ja byrokratia on toisinaan ihan älytöntä. Sitä pitäisi parantaa huomattavasti tuli perustulo tai ei.
Mitään Pankkien transaktio veroa en kannata. Ensinnäkin tuollainen saa ihmiset säästämään entistäkin vähemmän. Toisekseen on tehotonta määrätä, että “pitkäaikaiset sijoitukset on nyt parempia”, vaikka niin ei olisikaan. Tämä myös vaikuttaisi negatiivisesti markkinoiden likvideettiin. Ihmisten pitää pystyä säästämään miten haluavat ja voitoista sitten otetaan vero. Se kuinka usein sijoitukset vaihtaa kättä on tältä kannalta irrelevanttia.
Täytyy myös muistaa, että tässä perustulo asiassa kompromissi voi olla myös vaarallinen. Politiikka ei ole täydellistä.
Minua jäi vaivaamaan kirjoittajan heitto alussa että Li Andersson on väärässä, kun kirjoittaja ei perustellut vahvaa näkemystään millään tavoin tai avannut millä tavoin Andersson on väärässä. Kirjoittaja vain leimaa että kaikki punavihreät ovat väärässä ja siirtyy sitten toiseen aiheeseen. Kun ottaa huomioon että blogin nimi on /akateeminen/ talousblogi, niin tällaiset mielipideheitot tuntuvat perustelemattomilta.
Perustulokokeiluita on ollut maailmalla viime vuosinakin. Lisäksi kirjoittaja on mielestäni turhan sokea omalle näkemykselle siitä miten yhteiskunnan tulisi toimia. Perustulon tarkoitus - punavihreästä näkökulmasta - on vapauttaa ihmisiä työn tekemisen pakosta ja välttämättömyydestä ottaa vastaan mitä tahansa työtä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kukaan tekisi työtä, vaan sitä, ettei työtä ole otettava vastaan millä tahansa ehdoilla. Perustulo siis muuttaa radikaalisti käsitystä työnteosta ja tarjoaa enemmän työntekijälle neuvotteluvaraa työpaikasta varsinkin ns. paskaduunialoilla. Paskaduuneja ei voitaisi enää tarjota samalla tavoin, kun työntekijää polkevia työpaikkoja ei olisi pakko ottaa vastaan. Samalla perustulo tarjoaisi vapauden elää elämäänsä toisin - vaikkapa ryhtymällä taiteilijaksi, auttamalla heikompiosaisia tai downshiftaamiseen eli tekemällä vähemmän ja mielenkiintoisempia töitä. Toisaalta perustulo kannustaisi myös yrittäjäksi ryhtymiseen, sillä se olisi helpompaa kun henkilökohtainen talous olisi turvattu. Perustulokokeilut ovat lisänneet yrittäjyyttä ja ihmisten aktiivisuutta. Perustulo antaisi ihmisille enemmän vapautta päättää siitä, mitä hän tekee omalla elämällänsä kun työpakko ei olisi enää elämää määrittävä tekijä.
Kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tätä keskeistä vapauden aspektia perustulokeskustelussa ja rakentaa koko tekstinsä sen luulon varaan ettei Andersson olisi miettinyt tätä asiaa. Hänen ajattelutapansa yhteiskunnasta rakentuu Tupo-aikaan, ja on AY- ja työnantajakeskeinen. Yhteiskunnan pohja tällaisessa ajattelussa on se, että ihmiset on saatava töihin kyseenalaistamatta ja työn tekeminen tekee ihmiselle hyvää. Sosialidemokraattisessa ja kokoomuslaisessa maailmankatsomuksessa työn tekemisellä on keskeinen sosiaalinen ulottuvuus. Punavihreässä maailmankuvassa työn tekeminen ei kuitenkaan synnytä automaattisesti onnellisuutta yhteiskuntaan, vaan onnen voi löytää itselle merkityksellisistä asioista. Tällöin yhteiskuntakaan ei rakennu keskeisesti työn tekemiselle, vaan muille arvoille. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että yhteiskunta romahtaisi. Ainoastaan se ajattelumalli romahtaisi, että palkkatyö määrittää yhteiskunnan toimintoja ja suunnittelua.
[quote]Sinänsä en siis pidä perustuloa itsessään hyvänä tai huonona ideana. Kuitenkin nyky Suomessa, jossa valtio ahmaisee jo n. 50% BKT:sta pidän ideaa täysin mahdottomana, koska perustulo pakostakin vie enemmän resursseja kuin pelkkä sosiaaliturva.
Jos lasketaan, että Suomessa on 4.3 milj täysikäistä ja että netto perustulo olisi vaikka 600e/kk niin saadaan kustannukseksi jo yli 30 miljardia eli n. 20+% BKT:sta tai miltein puolet koko julkisen sektorin kulutuksesta.[/quote]
Tietenkään tätä ei voi noin tehdä. Jos kansanosinko maksetaan kansalaisuudesta ja osinkona koko yhteiskunnan hyvästä toiminnasta ja samassa veneessä olemisesta, niin osinko on leikattava täysimääräisenä pois nyt maksetuista palkoista, etuisuuksista, eläkkeistä etc. ja järjestettävä automaattiseksi. Pankeista varainsiirtoverona reaaliajassa joka tapahtumasta valtion kassaan ja sieltä jokaisen täysi-ikäisen tilille. Ei byrokratiaa väliin ja veron promillemäärä määräytyisi automaattisesti. Toteutettaisiin alussa satasen-kahden tasolla ja tutkittaisiin miten kansantalous reagoi? Sitten faktojen perusteella päätettäisiin miten jatketaan….
Tärkeintä tässä perustulo/kansalaispalkka/kansalaisosinko asiassa olisi päästä ottamaan ensimmäinen askel. Kannatusta asialle on poliittisen kirjon jokaisessa päässä, mutta keskustelu on juuttunut kinasteluun sopivasta tasosta.
Ensimmäinen askel on otettava niin pienenä, että kaikki sen hyväksyvät ja hyväksyttävä se, ettei niin pienellä kansalaisosingolla elä. Mutta se on jo silti huomattava parannus. Satasen suuruinen kansanosinko takaa kaiken heikoimmalla oleville byrokratioiden väliseen tyveneen mustaan aukkoon juuttuneille rahan, jonka he saavat automaattisesti, jota ei voi ottaa pois. Ruokaraha äärimmäisen henkilökohtaisen katastrofin varalle. Sillä saa jo monta kiloo perunoita päivää kohden.
Porkkanoita yrittäjille ja oikeistolle: Saman satasen voisi leikata kaikkien kokopäivätöissä olevien NETTOpalkasta pois. Samoin eläkeläisten nettoeläkkeestä satanen pois.
Keppiä ja porkkanaa koululaisille: Peruskoulun lopettanut saisi satasen jos jatkaa koulunkäyntiä toiseen asteeseen, samalla jo osan opintotukibyrokratiasta voisi purkaa. Perustulo voisi olla myös pienempi, jos ei hanki mitään ammattia.
Työttömyyskorvauksista myös satanen pois.
Rahoitukseen yleinen ja yhtäläinen rahainsiirtovero automaattisesti pankeista valtion kassaan jokaisesta pankkitapahtumasta. Tietoa tarviis löytää jostain pankkitapahtumien kokonaiseuromäärästä oikean tason määrittämiseksi. Otaksun että promille riittää alkuun. Siitä ei pitäisi kenelläkään olla vinkumista, että pääomat pakenee Suomesta.
Idea on siinä että saadaan homma alulle. Pienin kaikkien hyväksyttävissä oleva askel ja sitten saadaan jo kokemusta homman toimivuudesta. Jos kaikki toimii, niin seuraavaksi askeleeksi voisi ottaa opintotuen perusosan ja myöhemmin perus työttömyysturvan.
Jos homma näyttäisi ryssivän, niin pienistä askeleista on helpompi peruuttaa ja tehdä korjauksia. Pahinta mitä tälle asialle voi tehdä, on vaatia kertarysäyksellä utopistista, puhdasoppista maailmanpelastusoperaatiota, jossa koko sosiaaliturvajärjestelmä pannaan uusiksi.
Hiukan realismia ja pragmatismia peliin, niin päästään eteenpäin.
Unohdin sanoa, että yksi perustulon hyöty on perjaatteessa myös se, että sen avulla voitaisiin lakkauttaa eläkeponzi järjestelmä. Ja tämä saattaisi perjaatteessa saada ihmiset säästämään. Tämä olisi positiivista, sillä omasta mielestäni säästäminen on Suomessakin eteenkin keskiluokalla jäänyt vähäisemmäksi kuin mitä se olisi jos he saisivat päättää säästöjen tasosta ilman näitä kannustimia.
Perustulo on hyvä idea, jos se tarkoittaa samalla myös teveydenhuollon ja jopa koulutuksen ym. yksityistämistä. Tätähän se Milton Friedman ajoi takaa (taidat referoida häneen tuossa artikkelissa). Tällaisessa mallissa olisi se etu, että saataisiin tehokkaammat yksityiset palvelut kaikkien ulottuville ilman pakko tarjontaa/monopoleja ja ilman ainakaan yhtä vangitsevaa köyhyysloukkua. veronprogressiota voisi olla myös lievempi, joka kannustaisi suurempaan määrään työtä. Tietenkin haittojakin löytyy.
Sinänsä en siis pidä perustuloa itsessään hyvänä tai huonona ideana. Kuitenkin nyky Suomessa, jossa valtio ahmaisee jo n. 50% BKT:sta pidän ideaa täysin mahdottomana, koska perustulo pakostakin vie enemmän resursseja kuin pelkkä sosiaaliturva.
Jos lasketaan, että Suomessa on 4.3 milj täysikäistä ja että netto perustulo olisi vaikka 600e/kk niin saadaan kustannukseksi jo yli 30 miljardia eli n. 20+% BKT:sta tai miltein puolet koko julkisen sektorin kulutuksesta.
“Jos korkein rajaverokatto on 60 %, tekemällä töitä 60 %:n verokortilla ei voi ikinä joutua sosiaaliturvan takaisinperinnän kohteeksi (vaan verohallinto kuittaisi takaisinperinnän ennakonpidätyksistä). Juuri epämääräinen takaisinperintäriski pelottaa niitäkin työttömiä tekemästä töitä, jotka tyytyisivät nykylainsäädännön takaamaan kannattavuuteen (joka on tyypillisesti -2000 % … + 50 % tukitilanteesta riippuen). Lasku tulee usein kun rahat on jo käytetty.”
Mikä on tämä takaisinperintä? Käsittääkseni takaisinperintää syntyy vain silloin, kun etuuden hakija jättää ilmoittamatta tulonsa tai työssäolonsa. Tämä takaisinperintä toistuu kaikissa näissä vähimmäistuloa koskevissa kirjoituksissa esim. Hiilamo ja Soininvaara.
Perustulo voisi toimia motivoivana tekijänä monelle, sillä en usko että mitään todella innovatiivista saadaan siitä että joku työskentelee kaupan kassalla koko elämänsä ajan, vain maksaakseen laskunsa.
Perustulon varassa elävä voisi käyttää kaiken sen ajan uusien yritysten suunnitteluun, mikä varmasti auttaisi enemmän valtion hyvinvointia pitkässä juoksussa kuin ne lukemattomat nuoret pätkätyöläiset jotka pyörivät samassa piirissä.
- Jyrki
Unohtakaa taloudelliset mallit. Niistä ei perustulokysymyksessä ole apua, sillä kyse on politiikasta. Millä päämäärillä on valta; keiden hyväksi yhteistä taloutta suunnitellaan.
Katso täältäasiaan perehtyvää selitystä.
Tässä kuten monessa kommentoijankin tekstissä näkee sen perusolettamuksen, että laiskuus on ainut syy työttömyyteen.
Itse olen työtön. Luonteeltani hyvinkin ahkera, vastuuntuntoinen, sosiaalisesti taitava… Pukeudun siististi, noudatan kellonaikoja, opin uudet asiat tosi nopeasti…
Olen aktiivisesti hakenut töitä ilmoituksiin vastaamalla, suoraan yrityksistä kysymällä, tuttavilta kyselemällä jo reilun kolmen vuoden ajan. Olen alkanut pitää töiden löytymistä hyvin epärealistisena.
Ainoat työtarjoukset jotka ovat tulleet ovat olleet niin epäreiluja, että täyspäinen ei niihin voi mennä. Esimerkkinä työaika 0-40h/vk jossa et aamulla töihin mennessä tiedä kauanko tänään saa töissä olla.
Kannatan henkeen ja vereen perustuloa siitä yksinkertaisesta syystä, että kaiken työn pitäisi olla kannattavaa. Tällä hetkellä jos on työtön, on pakotettu olemaan laiska ja odottamaan sitä lottovoittoa nimeltä kokoaikatyö. Jos tartun tarjottuihin pätkätöihin niin karenssien takia huoli siitä, että saan lapseni ruokittua on liian suuri.
Jos saisin perustulomaailmassa pätkätöistä rahallista hyötyä niin tekisin varmasti kaikkea mitä tarjottaisiin.
Taloustieteen näkökulmasta yksi perustulon positiivisia puolia on se, että perustulo tekee vero- ja sosiaaliturvajärjestelmästä yksinkertaisemman ja läpinäkyvämmän (ns. tax salience -vaikutus). Nykyjärjestelmässä työnteon kannustimien arviointi on monesti hyvin hankalaa, koska järjestelmä perustuu useisiin päällekkäisiin tukimuotoihin. Päällekkäiset tukimuodot aiheuttavat kannustinloukkuja.
Perustulon toinen positiivinen puoli on sen kannustinloukkuja vähentävä vaikutus. Osallistumispäätöksen kannalta merkittäviä ovat työttömyysloukut ja työllistymisen kannustimet. Perustulo saattaa parantaa työllistymisen kannustimia jonkin verran, mutta on syytä huomioida että Suomessa esillä olleissa perustulomalleissa säilytetään merkittävimmät syyt kannustinloukkuihin (asumistuki ja toimeentulotuki). Samanaikaisesti kun perustulo parantaa työllistymisen kannustimia joillakin yksilöillä, heikentää perustulon rahoittamiseksi tarvittava korkea marginaaliveroaste työnteon lisäämisen kannustimia pienituloisilla työntekijöillä.
Vaikka perustulolla on positiivisia vaikutuksia myös taloustieteen näkökulmasta, niin perustulo ei ole optimaalinen keino esitettyjen ongelmien korjaamiseen. Diamond & Saez (2011) osoittivat että perustulomalli, jossa ansiotuloja verotetaan tasaverolla, ei voi olla optimiveroteorian näkökulmasta optimaalinen, jos osallistumispäätös on merkitsevää. Richard Blundell (2012) päätyi samansuuntaisiin EITC-tyylistä mallia suositteleviin tuloksiin.
Optimaalisen verotuksen näkökulmasta perustuloa parempia malli vero- ja sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistamiseen ja kannustinloukkujen poistamiseen voisi olla esimerkiksi Isossa-Britanniassa toteutettava Universal Credit -uudistus (http://ollikarkkainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/99785-kuinka-kannustinloukut-poistetaan), jossa useita sosiaaliturvamuotoja ja verovähennyksiä yhdistetään yhdeksi isoksi tuloriippuvaiseksi tukimuodoksi. Kyseinen uudistus perustuu Saezin ja kumppaneiden tekemään taloustieteelliseen tutkimukseen (Brewer et al. 2010). Uudistuksen arvioidaan samanaikaisesti parantavan työnteon kannustimia ja vähentävän köyhyyttä.
Lähteet:
Brewer, M., Saez, E., Shephard, A. (2010). “Means testing and tax rates on earnings.” Teoksessa Mirrlees, J., Adam, S., Besley, T., Blundell, R., Bond, S., Chote, R., Gammie, M., Johnson, P., Myles, G., Poterba, J. (toim.) Dimensions of Tax Design: the Mirrlees Review. Oxford, Oxford University Press.
Blundell, R. (2012). ”Tax Policy Reform: The Role of Empirical Evidence”. Journal of the European Economic Association, 10(1), 43-77.
Diamond, P., Saez, E. (2011). “The Case for a Progressive Tax: From Basic Research to Policy Recommendations”. Journal of Economic Perspectives 25(4), 165-190.
Katsoin linkkiä
http://perustulo.org/luettavaa
siellä ei ole taloustieteilijöiden kommettaja, vaan taloutta ymmärtämättömien sekavaa jorinaa.
Nälkä on paras motivaattori, perustulo vie nälän ja tuhoaa tuottavuuden.
http://jpoli.blogspot.com/2012/04/nalka-motivoi.html
Suosittelisin “akateeminen talousblogi” -nimisen julkaisun kirjoittajia tutustumaan perustulokeskusteluun myös muutoin kuin lyhyen televisiopätkän perusteella
Sekään ei pidä paikkaansa, etteikö taloustieteilijät osallistuisi perustulokeskusteluun.
Aloittaa voi vaatimattomasti vaikka täältä, http://perustulo.org/luettavaa
1. Kyllähän tulottomatkin saavat USA:ssa sosiaaliturvaa (osavaltiosta riippuen), joten sikäli EITC:ssä nettotulokäyrä ei alakaan nollasta vaan muistuttaa enemmän perustulokäyrää (ellet tarkoita kohtaa 7. alla etc.).
2. Erot syntyvät siitä, että EITC:ssä marginaalivero vaihtelee enemmän kuin tyypillisessä perustulossa.
3. Saezin [1] perusteella marginaaliveron pitäisi olla pieni pienituloisilla, koska työttömät reagoisivat kannusteisiin voimakkaammin (tulemalla töihin) kuin töissä olevat (lisäämällä/vähentämällä työtunteja tai vaihtamalla tuottavampiin töihin). Soininvaara on joskus esittänyt päinvastaista (köyhälle jo muutama satanen olisi iso kannustin), mutta kaipa Saezin viittaamaan empiriaan pitää uskoa.
4. Nyt (efektiivinen) marginaalivero on työttömillä usein kaikkein korkein. Tarvittaisiin siis laki verotaulukoista, jotka määräävät ansiotulojen efektiivisen marginaaliveron katot. Tämä voisi olla kaikille 70 % tai 60 % tai sitten vaihdella tuloluokan mukaan, esim. olla alle tonnin kuukausituloilla matalampi kuin muilla, jos siellä kannustimet vaikuttavat enemmän. Olen käyttänyt tästä nimitystä “rajaverokatto” tai “puoliperustulo”.
5. On kai melkoisen varmaa, että jossain (80 %?) on se raja, jonka ylittävä rajavero ei enää tuota mitään verotuloja. Kun sivukulut huomioidaan, 60 %:n rajaverokatto tarkoittaisi oikeasti ehkä 75 %:n rajaverokattoa, mikä kuulostaa jo melkoisen rawlsilaiselta.
6. Onko EITC:ssä muita eroja perustuloon?
Varmaankin ehdot, joilla sen piiriin pääsee. Rajaverokaton voi yhdistää näihin ehtoihin, ts. nykyjärjestelmää kyttäilyineen ei välttämättä muutettaisi mitenkään. Verohallinto vain lopullista verotusta laskiessaan huomioisi kaiken maailman tulojen ja vähennysten lisäksi jatkossa myös sosiaaliturvan (sen määrän, jonka olisi saanut ilman tuloja, mukl. päiväkotimaksualet etc.; viranomaiset ilmoittaisivat näitä kuten nyt tuloja). Yksi softa raksuttelisi tuon kevyesti. Toisaalta systeemi olisi parannus nykytilaan, vaikka vain osa sosiaaliturvasta otettaisiin sen piiriin.
Jos korkein rajaverokatto on 60 %, tekemällä töitä 60 %:n verokortilla ei voi ikinä joutua sosiaaliturvan takaisinperinnän kohteeksi (vaan verohallinto kuittaisi takaisinperinnän ennakonpidätyksistä). Juuri epämääräinen takaisinperintäriski pelottaa niitäkin työttömiä tekemästä töitä, jotka tyytyisivät nykylainsäädännön takaamaan kannattavuuteen (joka on tyypillisesti -2000 % … + 50 % tukitilanteesta riippuen). Lasku tulee usein kun rahat on jo käytetty.
Jokin EITC on paljon epätarkempi keino kuin se, että säädetään rajaverokatto, jos oletetaan, että (tietyllä nettotulotasolla) rajavero kertoo paljon kannustinongelman pahuudesta, kuten optimiverotuksen teoriassa usein todetaan. Lienee tehokkainta käyttää “veronalennus”vara sinne, missä rajavero on lähes tai yli 100 %.
7. “On oltava työmarkkinoiden käytettävissä”, jotta olisi oikeutettu tukiin.
Monen mielestä olisi kiva, jos tällaisilla ehdoilla voitaisiin todeta, miten paljon tukia kukin oikeasti tarvitsee, ja näin tukirahat voitaisiin kohdentaa isompana niille, jotka eivät pärjää ilman, eikä osaa tarvitsisi antaa niille, jotka voisivat hyvin elättää itsensä, jos vain viitsisivät.
Olen kuullut väitettävän, että nykyaikana järjestelmä toimii heikosti:
- FP (false positive): moni työhaluton on kertonut huijanneensa järjestelmää onnistuneesti vuosien ajan, jopa pitäneensä itsensä ansiosidonnaisella käymällä parin vuoden välein itse valitsemallaan kivalla kurssilla valtion rahoilla. Lisäksi 60 % perusturvasta + muita tukia saa, vaikka ilmoittaisi, ettei ikinä suostu töihin (= perustulo?).
- FN (false negative): moni ongelmainen ei edes saa anottua tukia puhumattakaan siitä, että onnistuisi aina saamaan niitä, vaikka todella tarvitsisi.
Eräs henkilö väitti Kelan tutkimuksistakin löytyvän todisteita näistä, muttei löytänyt etsimäänsä tutkimusta.
Nuo FN-ongelmat ovat periaatteessa kaikkein pahimpia. Voi olla parempi antaa kaikille jonkin verran liian vähän perustuloa kuin että yritetään antaa vähän enemmän tarveharkintaista tuloa “tarvitsevimmille” ja jättää tarvitsemattomat nollille, koska nollille jää tällöin tarvitseviakin. Siis tällaisen seulontaehdon pitäisi osua tosi hyvin oikeaan, jotta siitä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa, vaikkei edes huomioitaisi byrokratiakustannuksia.
Tässä vielä kaveriltani esimerkki vääristä negatiivisista:
“olen jättänyt vuosikausien ajan kaikki tuet hakematta (osan jätän edelleen) vaikka olisin ollut niihin oikeutettu ihan vain koska en jaksa säätää, koska kafkamainen järjestelmä ja byrokratian sekavuus stressaa ja ahdistaa ja syö suhteettomasti aikaa ja energiaa omien töiden ja opiskelun hoitamiselta. Nyt piti (ystävien henkisellä taustatuella) uskaltautua hakemaan, koska (keskittymishäiriö)lääkkeistä on ollut mulle niin paljon hyötyä opiskelussa, että pakko yrittää saada ne jotenkin.”
Tässä maassa todella monen kyvyt ja aikaansaavuus riittävät paljon vähempään kuin tuon kaverin; pelottaa ajatella niitä muita.
Tämäntapaiset argumentit saattavat puoltaa sitä, että ei tyydytä rajaverokattoon (josta EITC on ehkä turhan epätarkka toteutus) vaan tehdään perustulo: jos valikointikeinot tuottavat paljon traagisempia oikeusmurhia (vaikkakin lukumääräisesti vähemmän) kuin se, että perustulo on pakostakin matala.
8. Muita argumentteja perustulon puolesta on se, että perustulossa ei ole viivettä. Monelle tämä viive tuen saamisessa on vakava ongelma.
9. Viranomaisten harjoittama mielivalta on myös ongelma. (Viranomaisetkin ovat vain ihmisiä, jotka reagoivat siihen, pitävätkö joistain ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan tai nöyryydestään viranomaisen edessä, eivätkä ainoastaan asioihin, joihin lain mukaan pitäisi reagoida.)
10. Epävarmuus tuen saannista aiheuttaa monille vakavaa stressiä ja disutiileja.
Jotkin tutkimukset viittaavat siihen, että jatkuva stressi ja epävarmuus toimeentulosta anti-voimaannuttavat köyhiä, mikä estää heitä nousemasta työmarkkinoilla. Tai että tuollainen huoli heikentää pahasti kykyä ajatella rationaalisesti. Perustulo voisi osittain auttaa tässäkin verrattuna nykyjärjestelmään.
Eräs tällainen tutkimus (Princetonin ja Harvardin proffien):
http://www.haaretz.com/business/the-psychological-poverty-trap-1.414260?article
————
Ergo:
A. Efektiiviset rajaverokatot pitäisi jotenkin säätää järkevämmiksi, ja EITC näyttää turhan epätarkalta keinolta, rajaverokatto tehokkaammalta.
B. “Työmarkkinoiden käytettävissä oleva”, anominen ja muut vastaavat ehdot sosiaaliturvalle ehkä aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä?
Jos kohdasta B ei ole selvyyttä, eikös pantaisi ainakin kohta A heti kuntoon samalla kun selvitetään kohtaa B?
> Sosiaaliturvajärjestelmän perusongelma on miten samanaikaisesti voidaan taata riittävä toimeentulo niille, jotka eivät sitä pysty itse hankkimaan, säilyttää kannustimet työn tekemiseen ja pitää järjestelmän kustannukset kohtuullisina.
Yksi lähestymistapa tähän ongelmaan on kaksitasoinen perustulomalli, jossa pelkällä laiskottelulla saatava perustulo pidetään melko ei-houkuttelevana, mutta toisaalta taataan työhön haluavalle työpaikka, josta saa tätä alempaa perustuloa hieman korkeammat tulot. Vastikkeellisuus kuuluisi siis järjestelmään, mutta vain vapaaehtoisena.
Eläkeläisille annettaisiin tämän päälle eläkettä, joka ei estä ansiotyötä. Samoin työrajoitteisille voisi maksaa lisätukea, joka ei estä ansiotyötä.
Näin totaalinen laiskottelija söisi kaurapuuroa perustulolla. Työttömäksi joutunut saisi halutessaan tilapäistyötä, palkka = perustulo + peruspalkka = ylempi perustulo. Jos työntekijällä on työttömyysvakuutus tai muuta työttömyysturvaa, hän voisi etsiä uutta työpaikkaa hetken palkalla = perustulo + työttömyystulo. Aloittelevalla pienyrittäjällä palkka = perustulo + pienet binsestulot. Vähään tyytyvällä leppoistajalla palkka = perustulo + satunnaiset palkkatulot. Aktiivisella eläkeläisellä palkka = perustulo + eläke + puolipäiväpalkka.
Tavoite on, että vain harva työllistyisi tuolla takuutyöllä eli korotetulla vastikkeellisella perustulolla. Useimmille olisi kannattavaa ja miellyttävämpää hankkia itse omat perustulon päälle tulevat lisätienistit. Töiden järjestelystä aiheutuvan byrokratian ja markkinahäiriöiden tulisi näin pysyä melko pieninä. Työtä voisi myös teettää eri firmoissa ja maksaa niille hieman välirahaa. Perustulon perustaso vastaisi likimain sitä summaa, jonka tänäänkin saa luukulta, kun anoo, mutta ei ole kiinnostunut tekemään mitään.