Mikä motivoi työssä? Lusakassa Sambiassa kokeiltiin, miten kondomien myyntiä voidaan edistää. Kondomien käyttöä halutaan lisätä HIV/AIDS-ongelman vähentämiseksi. Niitä myydään siksi monissa paikoissa mm. kampaamoissa, joihin kokeilu kohdistettiin. Kampaajille annettiin vaihtoehtoisesti taloudellisia kannustimia (pieni tulo myytyä kondomia kohden) tai julkinen tunnustus, jos kampaaja oli onnistunut myymään kondomeja hyvin. Tunnustus toimi kannustimena paremmin kuin raha. Eikö tällaisia kondomikaupasta saatuja opetuksia tulisi ottaa huomioon myös korkeimman yritysjohdon palkitsemisessa?
Yritysten korkeimman johdon palkkioissa ei ehkä ole edes kyse kannustamisesta vaan puhtaasti ahneudesta, joka voidaan tyydyttää siksi, että omistajilla ja muilla yritysten toimintaa rahoittavilla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta valvoa johdon palkitsemista. Tämä käy hyvin ilmi Lucien Bebchukin ja hänen tutkijakollegoidensa yhteistöistä, jotka on vast’ikään julkaistu rahoituksen alan tunnetuimmissa aikakauskirjoissa. Yksi niistä käsittelee yhdysvaltalaisella aineistolla yrityksen terävimmän johdon (viiden korkeimman johtohenkilön) palkkojen ja palkkioiden osuutta yrityksen kokonaispalkoista ja palkkioista. Tulosten mukaan huippuviitosten korkeampi tulo-osuus yhdistyy keskimääräistä heikompaan yrityksen kannattavuuteen, vähempään johdon vaihtuvuuteen, yrityksen osakkeen tuoton heikompaan kehitykseen, kun johto ilmoittaa yritysostoista, yrityksen osakkeiden aleneviin tuottoihin, kun yritys ilmoittaa tarvitsevansa osakkeenomistajien valtakirjan (proxy statement) johdon palkkioiden hyväksymiseksi, ja suurempaan todennäköisyyteen, että johtoa on palkittu erittäin edullisilla optioilla (lucky option).
Toisessa artikkelissaan Bebchuk ja kumppanit tarkastelevatkin juuri näitä pääjohtajien onnen optioita ja niiden määräytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkijat havaitsevat, että onnen optioita saavat ne yritysjohtajat, joilla on muutenkin suurimmat tulot. Niitä myös jaetaan yrityksissä, jossa johdon valvonta on keskimääräistä heikompaa. Ei siis yllättävää, että onnen optioita on jaettu juuri silloin, kun ne ovat olleet onnekkaimmillaan, siis silloin, kun mahdollisuudet saada niistä eniten rahaa ovat korkeimmat. Kaiken kaikkiaan tutkijat päättelevät, että yritysjohdon tuloista suuri osa ei ole kannustinta vaan puhdasta tulonsiirtoa osakkeenomistajilta, tilaisuus tekee varkaan.
Erityisen suuri ongelma on rahoituslaitoksissa ja pankeissa. Bebchuk ja Spamann ehdottavatkin, että julkisen vallan tulisi puuttua niiden johdon kannustinjärjestelmiin. Bebchuk, Cohen ja Spamann ovat tehneet mielenkiintoisen havainnon: Bear Stearns ja Lehman Brothers -investointipankkien konkursseissa yritysten korkein johto ei menettänyt mitään: se oli ennen konkurssia kerännyt huomattavat tulot ja varallisuuden, joka ei hävinnyt mihinkään. Näin ollen sillä ei ollut mitään riskiä kannettavanaan, joka olisi vaikuttanut sen päätöksiin.
Julkinen puuttuminen on rahoituslaitosten johdon palkkioihin on tarpeen siksi, että useat rahoituslaitokset ovat niin isoja, että niitä ei voida päästää konkurssiin. Niiden johto tietää tämän hyvin, ja se on valmis ottamaan riskejä (velkaantumaan), koska tietää yrityksen saavan julkisen vallan tukea pahan päivän sattuessa. Johdon palkkiot on usein sidottu osaketuottoon, jota sitäkin voidaan velkavivulla kasvattaa. Suurten rahoituslaitosten toiminta rakentuu näiden implisiittisten tukien varaan.
Summat ovat suuria, Englannin keskuspankissa Haldane ym. ovat arvioineet tukien vuosien 2007-2010 olleen 22 suurimmalle pankille keskimäärin jopa yli biljoona dollaria vuotta kohden, alempikin arvio on 240 miljardia dollaria. Pankkien keskimääräiset voitot ennen kriisiä (jolloin pankeilla siis meni todella lujaa) olivat 170 miljardia dollaria.
Pankit, yleisemmin rahoituslaitokset, ovat siis eläneet ja elävät puhtaasti yhteiskunnan kustannuksella. Itse asiassa tukien määrä on joinakin vuosina ylittänyt pankkien mitatun osuuden maailman bruttokansantuotteesta. Pankkien johdon palkkioita eivät maksa rahoituslaitosten osakkeenomistajat vaan veronmaksajat. Nämä ihmisetkö pitäisi päästää irti enemmistön kahleista?
Rahoituslaitosten johto elää yhteiskunnan laitoksille myöntämällä sosiaaliturvalla. Siksi yhteiskunnalla tulee olla oikeus valvoa, miten sosiaaliturvaa käytetään ja asettaa sille katto. Tämä on tärkeää myös siksi, että rahoituslaitosten maksamat johdon palkkiot inflatoivat johdon palkkioita yleisestikin, koska myös muiden alojen yritykset kilpailevat samoista henkilöistä.
Björn “Nalle” Wahlroos on julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan ollut huolestunut siitä, että vapaa-aikaa ei veroteta. Väite on tietysti osin väärin, arvonlisäveroa peritään useimmista puhtaasti vapaa-aikana käytetyistä välineistä tai palveluista. Mutta otetaan opiksi.
Jos yritysjohdon palkkiot mittaavat johdon tuottavuutta, niin johdolle ei pidä sallia mitään vapaa-aikaa. Joten ei muuta kuin golf-varusteille, kailleimmille sellaisille, oikein jytky-vero, samoin golf-kentille, eikä kalleimpia metsästysaseitakaan tule unohtaa. Myös harrastusviljelijöiden saamat tuet tulee lakkauttaa, jotta johtajat eivät hairahtuisi varsinaisista tehtävistään. Mutta ehkä johtajia sentään tulisi perehdyttää kondomikaupan kannustimien salaisuuksiin, joista saa yleisemmän kuvan tästä Uri Gneezyn ja muiden artkkelista. Eikä näihin tutustuminen ole muillekaan pahasta.
Avainsanat: kondomi, yritysjohdon palkkiot
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset, Työmarkkinat
“Greed is good” mutta vain tiettyyn rajaan asti. Onkin paljon vaikeampaa märitellä sitä, mikä olisi kotuullinen ja oikeudenmukainen palkkio, jos johtaja saa yrityksensä menestymään. Jos yritysjohto pystyy esimerkiksi yrityskaupan kautta kasvattamaan yrityksen arvoa muutamalla miljardilla, niin paljonko siitä kannattaisi maksaa?
Huippujohtajien palkat määräytyvät käytännössä enemmän keskinäisen kilpailun kuin tehtävien vaativuuden mukaan. Ison pörssiyhtiön pitää maksaa isoja johtajapalkkioita ollakseen uskottava.
Valitettavan usein vaan käy niin, että parhaiten palkatut johtajat onnistuvat vain tuhoamaan omistaja-arvoa. Siitä ohessa tarkemmin:
http://taloudentulkki.com/2011/11/01/tuloja-ansiotta/
Jokke
[...] Haaparanta kirjoittelee taas kerran vallan kiinnostavasti Akateemisessa talousblogissa otsikolla Korkeampaa johtamista. Haaparanta antaa runtua paljon puhutuille johdon palkkiojärjestelmille: Yritysten korkeimman [...]
Kiinnostava ja ajankohtainen kirjoitus.
Varmaan jollain tasolla voi ihan yksinkertaisesti miettiä, mikä olisi sitten sellaista vastuuta tarkalleen ottaen, mistä pitäisi palkita? Miten jotain voidaan kutsua “vastuun kantamiseksi”, jos näillä kantajilla ei ole mitään mitä varsinaisesti hävitä? Näissä keskusteluissa vastuun käsite jää jotenkin aina melko intuitiiviseksi. “Tiedän hyvin, mitä se on - edellyttäen, ettei kukaan kysy sitä minulta. Mutta jos minulta kysytään ja minä yritän selittää, menen ymmälle…”.
Jos johtaja epäonnistuu, ei hänen tarvitse varsinaisesti luopua mistään, vaan paremminkin kyse on toteutumatta jäävästä mahdollisuudesta. Tässä mielessä kyse ei ole palkitsemisen tapauksessa mistään kannetusta vastuusta, vaan yksisuuntaisen järjestelmän tarjoaman lisähyödyn toteutuvasta tai toteutumatta jäävästä ulosmittaamisesta.
Normatiivisena lisähuomautuksena todettakoon, että se porukka ei varmaan jää kuitenkaan roikkumaan taloudellisesti tyhjän päälle, jolla ylipäätään on potentiaalinen mahdollisuus näiden palkkioiden nostamiseen.
Toinen kysymys joka näihin liittyy, on se, että kuinka suuri rooli kenelläkään yksittäisellä ihmisellä voi todellisuudessa olla jonkun organisaation toiminnan kannalta. Yleisesti jossain määrin ajatellaan, että joillain todella harvoilla ihmisillä voisi olla joissain yhteisöissä niin suuri rooli, että sillä olisi merkittävällä tavalla tekemistä sen yhteisön toimivuuden kanssa. Enpä olisi kovin vakuuttunut tällaisen ajattelun paikkansa pitävyydestä.
Yritysjohto saa arvostusta usein helpommin muista asioista kuin omistaja-arvon lisäämisestä. Hitaasti laukeavat optiot ovat periaatteessa paras ratkaisu tähän ongelmaan.
Ehkä pankkitukeen voisi liittää joitain optioehtoja ja valtio-omistaja voisi äänestää tyhjää optioiden suhteen, mutta pitää olla hyvin varovainen, ettei rajoiteta erilaisia kokeiluja parempien kannustinjärjestelmien kehittelemiseksi.
Näyttää tosin siltä, että pankkituki vain tuottaa uusia, erilaisia ongelmia tulevaisuudessa. Ehkä tukiautomaatit pitäisi pysyvästi lakkauttaa senkin hinnalla, että “liian isotkin” voivat kaatua. Sittenpähän ne alkaisivat järjestellä asioita niin, että kaatuminen olisi epätodennäköisempää.
Helpostihan sanotaan, että tällaisessa kritiikissa on kysymys pelkästä kateudesta. Tämäkin kirjoitus osoittaa, että kysymys ei ole vain siitä: ylettömät optiot ja muut palkkiot kannustavat johtoa vääriin tavoitteisiin. Varsinkin pankkisektorilla tämä on koko kansantaloudelle hyvinkin vaarallista. Kannustetaan tarpeettomaan riskinottoon: voit saavuttaa valtavia tuloja, mutta et oikeastaan voi hävitä mitään. Yleensähän johtajilla on hyvät erorahasopimukset takanaan.
Poliitikothan puuttuivat vappupuheissa tähän asiaan. Toivottavasti jotain toimenpiteitäkin seuraa. Valtio-omisteisista yhtiöstä voisi aloittaa.
“Yritysten korkeimman johdon palkkioissa ei ehkä ole edes kyse kannustamisesta vaan puhtaasti ahneudesta”
Itse olen joskus ajatellut, että isojen kihojen valtavissa tuloissa olisi ehkä rahaa enemmänkin kyse lukujen arvostuksesta. Eli ei niinkään haluta paljon rahaa, vaan paljon tuloja. Kun on paljon rahaa, voi ostaa asioita, mutta luvut ovat konkreettinen luvuin mitattava kuva arvostuksesta. Jos naapuriputiikin toimari saa x miljoonaa vuodessa, niin pitäisihän nyt itse saada vähintään yhtä monta miljoonaa tai mieluummin vähän enemmän. On hyvä, että mediassa puntaroidaan yritysjohtajien jättipalkkoja, mutta siitä voi syntyä tällaisen kautta myös kaksiteräinen miekka.
Toisaalta ehkä kyse on kuitenkin enemmän ihan vain siitä pelkästä rahanhimosta. Sitä ajatusta puoltaa ainakin tuon Bear-Stearns ja Lehmann Brothers -esimerkin kaltaiset tapaukset.
Viitatut tutkimukset olivat mielenkiintoisia, mutta itse blogikirjoitus oli asiasta toiseen poukkoileva ja sensaationhakuinen. Kirjoitus keskittyi osoittelemaan sormella mikä kaikki on pielessä, mutta ei pystynyt esittämään mitään konkreettisia keinoja tilanteen parantamiseen.
On hieman eri asia vaihtaa pieni rahallinen palkkio julkiseen tunnustukseen, kuin luopua miljoonapalkkioista joiden vastineeksi ei löydy mitään auktoriteettia joka pystyisi antamaan riittävää tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Monet suuryritysten johtajat ovat (ainakin omasta mielestään) kaikkitietäviä ja kaiken yläpuolella olevia. Kuka heille pystyy antamaan uskottavia tunnustuksia?
Kehottaisin kaikkia lukemaan tuon Uri Gneezyn ja muiden artikkelin ja miettimään miten hyvin sen tuloksia voidaan oikeasti soveltaa ylimmän johdon palkitsemiseen. Ylin johtohan ei omista palkkiostaan tule vapaaehtoisesti luopumaan ja mikäli he tuon artikkelin lukisivat niin he soveltaisivat sitä ainoastaan keskijohdon ja alemman johdon palkitsemiseen. Eivät omiin palkkioihinsa.
Voisiko pankkisektorilla sen sijaan ottaa käyttöön esimerkiksi Brasilian mallin?
“Brasiliassa pankin ylin johto, pankin hallituksen jäsenet ja jopa suuret osakkeenomistajat voivat joutua vastaamaan pankkinsa tappioista jopa koko omaisuudellaan.”:
http://www.taloussanomat.fi/rahoitus/2010/04/11/tassako-maailman-turvallisin-pankkijarjestelma/20105047/12
Kuten blogitekstissä mainitsitkin niin nykyäänhän ongelma on se, että ylimmällä johdolla ei ole mitään vastuuta. Bonukset ovat sidottu onnistumisiin, mutta niitä ei peritä takaisin kun tulee epäonnistumisia. Palkitsemisen sidos on siis yksisuuntainen. Ei pitäisi olla vapautta ilman vastuuta, kuten joku viisas on sanonut.
Mielenkiintoinen ja ajankohtainen kirjoitus.