Nordea-pankin tutkimusjohtaja Aki Kangasharjun mielestä “kestävyysvajekeskustelussa työn tarjonnan lisäämisestä on tullut Suomessa kummallinen mantra” (HS 26.7.). Kangasharjun mielestä Suomessa pitäisi ennemmin keskittyä työn tuottavuuden kasvattamiseen. Hänen mukaansa työn tarjonnan lisääminen tarkoittaa, että työmarkkinoille tulee lisää lähinnä pienipalkkaisia ihmisiä, jotka tekevät alhaisen tuottavuuden töitä. Yksi korkean tuottavuuden työpaikka voi tuoda enemmän verotuloja kuin useampi matalapalkkainen työpaikka.
Pitkällä aikavälillä talouden ja taloudellisen hyvinvoinnin kasvu perustuu kokonaan työn tuottavuuden kasvuun. Työn tarjonnan kasvattamiseen perustuva talouskasvu loppuu viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki suomalaiset painavat piristävien aineiden avulla töitä 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivää viikossa. Hyvinvoinnin kasvu luultavasti loppuu jo aikaisemmin. Tässä mielessä työn tuottavuuden kasvu on kaikki kaikessa ja sitä kannattaa aina tavoitella.
Toisin kuin Kangasharju antaa Hesarissa ymmärtää, työn tarjonnan kasvattaminen on kuitenkin usein tehokas tapa vahvistaa julkisen talouden kestävyyttä. Esimerkistä käy osa-aikaeläkejärjestelmän poistaminen. Työntekijän siirtyminen osa-aikaeläkkeelle tarkoittaa julkisen talouden kannalta sekä verotulojen pienenemistä että veroilla (tai sosiaaliturvamaksuilla) rahoitettavien tulonsiirtojen kasvua. Vastaavasti työntarjonnan kasvattaminen poistamalla osa-aikaeläke vahvistaisi julkista taloutta sekä tuloja kasvattamalla että menoja pienentämällä. Osa-aikaeläkkeellä olevien työntekijöiden tuottavuuden pitäisi parantua aika huimasti, jotta julkinen talous kohenisi yhtä paljon ilman työnteon lisääntymistä.
Toisaalta totta kai työn tarjonnan lisäämisessäkin kannattaa keskittyä ensisijaisesti suhteellisen hyväpalkkaisiin ihmisiin. Osa-aikaeläkkeen poistaminen täyttäisi tämänkin kriteerin, sillä sitä hyödyntävät eivät ole yleensä pienituloisia.
Työn tuottavuuden kasvulla yksityisen sektorin puolella on julkisen talouden kannalta sellainen kielteinen vaikutus, että se nostaa julkisen sektorin palkkatasoa. Sairaanhoitajien palkkoja on pakko nostaa suurin piirtein samassa tahdissa yksityisen sektorin palkkojen kanssa vaikka sairaanhoitajien tuottavuus ei kasvaisi lainkaan. Muussa tapauksessa ainakin osa sairaanhoitajista hakeutuu muihin hommiin. Tämänkin vuoksi on epätodennäköistä, että julkisen talouden kestävyysvaje ratkeaisi pelkästään työn tuottavuuden kasvattamiseen tähtäävillä tempuilla. Työn tarjonnan tärkeydestä on syytä jankuttaa edelleen.
Avainsanat: kestävyysvaje, työn tarjonta
Aihealueet: Julkinen talous
[...] puheenvuoroissa Suomen talouden mahdollisena pelastuksena on nähty tuottavuuden kasvu. Perusteet on usein raavittu uusklassisesta kasvumallista, jonka mukaan talouskasvu voi lopulta syntyä ainoastaan tuottavuuden [...]
[...] näkemyksen mukaan aktiivinen työvoima kasvaa, jos työikäisestä väestöstä yhä suurempi osa on valmis [...]
http://www.vatt.fi/ajankohtaista/kolumnit/kolumni/news_1808_id/284
VATT:in kolumnissa oleva linkitys julkaisuun vei väärään paikkaan. Mutta pienellä etsinnällä oikeakin julkaisu sieltä löytyi.
Tuore vatt-Kolumnini aiheesta.
http://www.vatt.fi/ajankohtaista/kolumnit/kolumni/news_1808_id/28
Toinen asia sitten on, millä keinoin valtiovalta voi Suomessa edistää tuottavuuskehitystä.
Koulutuspolitiikka ?
Esimerkinomainen kysymys: millainen on peruskoulun tuntijaon oltava, jos tavoitteena on maksimaalinen tuottavuuskehitys tulevaisuudessa ?
Aki,
Minusta työn tarjontaan tuijottaminen ei ole mennyt Suomessa överiksi. Pikemminkin Suomessa törmää usein ajatteluun, jonka mukaan työllisyys määräytyy aina ja kaikkialla työvoiman kysynnän perusteella.
Mutta totta kai työvoiman tuottavuuskehitys on myös tärkeä asia. Ja huono tuottavuuskehitys selittänee osaltaan esimerkiksi Espanjan julkisen talouden nykyisiä ongelmia.
Toinen asia sitten on, millä keinoin valtiovalta voi Suomessa edistää tuottavuuskehitystä. Nordean blogissa esiin nostamasi työvoiman liikkuvuuden edistäminen on varmasti tässä suhteessa yleensä hyvää politiikkaa.
Usein hyvää politiikkaa on pitää valtiovallan näpit erossa resurssien allokaatiota koskevista päätöksistä. En ole esimerkiksi ihan vakuuttunut siitä, että uusi T&K-verovähennys, johon ilmeisesti viittaat Hesarin jutussa, on hyvä keksintö. Vähennyskelpoisille T&K-menoille on ymmärtääkseni asetettu hyvin matala yläraja. Tällainen politiikka tarkoittaa helposti pienten yritysten suosimista suurempien kustannuksella. Viimeaikaisen tuottavuuskirjallisuuden perusteella tämä heikentää tuottavuutta ohjaamalla työvoimaa ja muita resursseja väärin perustein pieniin yrityksiin.
Kiitos aktiivisesta keskustelusta! Harmi kun pointtini Hesarin haastattelussa jäi epäselväksi. Väitän että työn tarjontaan tuijottaminen on mennyt Suomessa överiksi.
Väitteestä ei voi kuitenkaan vetää sitä johtopäätöstä, että minun mielestäni työn tarjonta pitäisi kokonaan unohtaa. Nordean nettisivujen blogissani (26.7.) en anna ymmärtää vaan sanon suoraan, että “Työn kannustavuuden lisääminen on kuitenkin vain välttämätön ei suinkaan riittävä ehto Suomen pelastamiseksi”. Mikan erinomainen kommentti tuottavuudesta (tässä keskusteluketjussa 7.8.) selittää hyvin, että miksi. Siksi myös “työlinjalaisten” kannattaisi tuijottaa muutakin kuin työllisyysastetta.
Linkki blogiini:
http://newsroom.nordeamarkets.com/en/2012/08/01/mediassa-kestavyysvajeen-lisaksi-on-taytettava-tuottavuusvaje/
Yksittäisen työntekijän eläkkeen rahastoitua osaa ja sen tuottoa puretaan, kun hän jää eläkkeelle. Rahastoihin kertyy kuitenkin koko ajan myös uutta pääomaa sijoitusten tuotoista ja työeläkemaksuista, joita kerätään vuosi vuodelta korkeammista palkoista. Yksityisalojen eläkerahastojen muutoksessa on kyse aika monimutkaisesta dynamiikasta, jota hallitsevat pitkällä aikavälillä rahastointisäännöt, työ- ja eläkeikäisten kohorttien suuruus, työllisyysaste, palkkojen nousu ja rahastojen tuotto. Arviot rahastojen tulevan kasvun tai vähenemisen suhteen eivät ole tietystikään kovin luotettavia, koska väestö- ja talouskehitykseen liittyy suurta epävarmuutta.
Sami,
pitääkö veronmaksajan rahoittaa sellaisia “innovaatioita”, joita valtavirran taloustietelijät ovat akateemisessa suljetussa yhteisössään tuottaneet ja joiden käsittein pyrkivät joskus harvoin osallistumaan julkiseen keskusteluun?
Miksi yhteiskuntatieteitä ylipäänsä pitää harjoittaa veronmaksajain rahoittamissa yliopistoissa? Eikö se ala ole sellaista jota kuka tahansa, esim. minä BI-konsulttina voisin harjoittaa illalla päivätyöni jälkeen jos minulla on siihen kiinnostusta.
Miksi osa pohdiskelusta on virallistettu ja sen harjoittajille maksetaan palkkaa kun taas osa tekee asioita harrastuspohjalta ilman kuvitelmaakaan siitä että joku maksaisi ko. toiminnasta…
Tarmo,
mihin niitä eläkevaroja sitten käytetään jos rahastoja ei pureta?
Tottakai varat synnyttävät omaisuustulovirtaa, jolla voi maksaa ulos etuuksia mutta kuvittelin kyllä aiemmin että rahastojen purkamisella estetään työn sivukulujen liiallinen kasvu….
Tässä pari täsmennystä työn tarjonnasta, kestävyydestä ja vaihtotaseesta.
Työeläkejärjestelmän rahoituksen kestävyys ei juurikaan parane siitä että työuria pidennetään loppupäästä. Tämä johtuu siitä että työeläkettä kertyy reippaasti viimeisinä työvuosina. Toisaalta muut julkisen talouden erät kohenevat: verotulot, kansaneläkemenot, ym. Lisäporkkanoita ei työurien pidentämiseen ole kuitenkaan syytä käyttää, koska lyhyen työuran tekevien keskimääräinen tuottavuus ei ole parasta lajia.
Väestön ikääntymisen vaihtotasevaikutus ei ole teoriassakaan aivan selvä, saati sitten suomalaisessa empiriassa. Eläkerahastoja ei nykyennusteiden mukaan tulla purkamaan muuta kuin osittain ja sekin vain julkisella sektorilla. Kotitalouden eivät ainakaan toistaiseksi ole merkittävästi purkaneet varallisuuttaan eläkeaikana. Elinaikojen piteneminen voisi jopa johtaa lisäsäästämiseen työiässä. Työikäisten määrässäkin tapahtuvat pitkän aikavälin muutokset ovat viimeaikaisten (hyvin epävarmojen) ennusteiden mukaan aika pienet. Ehkä tärkeintä olisi kuitenkin noteerata se, että säästämisen ohella myös investoinnit vähenevät, jos työvoima vähenee.
Viimeaikaisessa vaihtotaseen heikkenemisessä ei minusta ole merkkejä väestön ikääntymisen vaikutuksesta. Pikemminkin on kyse kilpailukyvyn ja vientimarkkinoiden heikkenemisestä ja siitä että kotimaista kysyntää on pidetty yllä julkisen talouden alijäämällä.
Juhana Vartiainen kirjoitti: ”Minä uskon kuitenkin, että globaalissa taloudessa pysymme suunnilleen kansainvälisen tuottavuuskehityksen mukana kunhan koulut ja oikeusjärjestys ovat kunnossa ja liike-elämällä hyvät toimintaedellytykset. Innovaatiothan voi kopioida muilta jos ei niitä itse keksi.”
Tuossa uskossa on hyvä elää. Ei pidä kuitenkaan erehtyä luulemaan, että tuottavuuden hyvän kehityksen ylläpito on yhtä helppoa ja automaattista kuin perinteistä kasvuteoriaa esittelevissä oppikirjoissa. Kun katsotaan kehittyneiden maiden tuottavuuskehityksiä 1990-luvun jälkeen, usko on koetuksella. Esimerkiksi Espanjan ja Yhdysvaltojen välinen kokonaistuottavuuden kuilu on revähtänyt 12 prosentista 35 prosenttiin markkinataloussektorilla vuosina 1995–2007. Italiassa kehitys on ollut samantapaista. Japanin markkinataloussektori on pysynyt vieläkin huonommin USA:n tuottavuuskehityksen mukana sillä siellä työtä ja pääomaa käytetään nykyisin noin puolta tehottomammin kuin USAssa. Suomi, Ruotsi ja Hollanti ovat pärjänneet paljon paremmin.
Minustakin Akin kirjoitus oli yllättävän epäanalyyttinen. Outoa on sekin, että Aki arvelee “työlinjan” — matalatuottoisten työpaikkojen luomisen, kannustimia muuttamalla — jotenkin heikentävän mahdollisuuksia korkeatuottoiseen työhön. Työllisyysasteen nostaminen ei tietenkään näy samassa mitassa bkt:ssa, koska tuottavuuden jakauma muuttuu, mutta tämä kompositioefekti ei tietenkään vaikuta jo työssä olevien tuottavuuteen.
Aki tuntuu myös sisäistäneen perisuomalaisen uskomuksen siitä, että vaihtotaseen vaje on jonkinlainen elinkeinopoliittinen haaste. Makroteoriasta tiedämme kuitenkin että vaihtotaseessa on kysymys koko kansantalouden agregoidusta säästämisestä suhteessa ulkomaailmaan. Jos vähän koulutettu pitkäaikaistyötön siirtyy tulonsiirroilta töihin, hän lisää varmasti julkisen sektorin nettosäästämistä ja todennäköisesti vahvistaa koko kansantalouden ulkoista tasapainoa. Koko vaihtotaseongelmahan on tunnetusti sekä teorian että empirian mukaan vahvasti sidoksissa väestön vanhenemiseen: kun suuret ikäluokat eläköityvät, he alkavat purkaa (eläkerahastoissa istuvia) säästövarantojaan, minkä on pakko näkyä heikompana nettovientinä (vaihtotaseena). Siksi vaihtotaseen heikkeneminen on vanhenevan kansantalouden geneerinen piirre (minäkin tosin ajattelen että se saattoi nyt alkaa etuajassa Suomessa), ja “työikäisyyden” laajentaminen työuria pidentämällä on mitä tehokkainta lääkettä vaihtotaseeseen.
Tämän kysymyksen kohtaa muuten usein kun puhuu työllisyysasteeen puolesta: “Miten muka Suomen vaihtotase paranee, jos kotiäiti tulee töihin pesulaan tai työtön siirtolainen perustaa grillikioskin” (tähän tapana minulta kysytään usein). Minusta on uskottavaa että se paranee: jos työllisyys kotimarkkinasektorilla kohenee työn tarjonnan kasvamisen kautta, työvoimasta “riittää” myös enemmän yksilöitä vientiyrityksiin. Eli kun työtön alkaa grillata ruokaa, joku muu voi olla grillaamatta ruokaa ja valmistaa vientituotteita. Mutta Suomessa ei oikein osata ajatella, että työvoimakin on niukka resurssi.
Tietysti pitkällä aikavälillä kaikki hyvinvoinnin kasvu perustuu tuottavuuteen, ei kai meillä “työlinjalaisilla” siitä ole mitään epäselvyyttä. Minä uskon kuitenkin, että globaalissa taloudessa pysymme suunnilleen kansainvälisen tuottavuuskehityksen mukana kunhan koulut ja oikeusjärjestys ovat kunnossa ja liike-elämällä hyvät toimintaedellytykset. Innovaatiothan voi kopioida muilta jos ei niitä itse keksi. Kestävyysvaje on sen sijaan mitä suurin päätöksenteon haaste tässä ja nyt, seuraavan parin vuosikymmenen ajan.
Korjatkaa hyvät akateemikot minua, mikäli olen väärässä.
Työn tuottavuus on kansantalouden tililinpidossa hyvin määritelty käsite, mutta yleisessä keskustelussa se saa mielikuvituksen lentämään.
1. Yksityisellä sektorilla työn tuottavuus saadaan jakamalla toimialoittain tuotannosta syntyvä arvonlisä työtunneilla. Arvonlisä taas saadaan liikevaihdosta vähentämällä sopivasti verot, materiaali- ja alihankinnat. Toisin sanoin jäljelle jää tuloslaskelman palkat ja myyntikate. Nämä sittten jaetaan työtunneilla, ja tuloksena on kyseisen toimialan työn tuottavuus, ei sen enempä eikä vähempää.
2. Julkisella sektorilla työn tuottavuus on suunnilleen kulujen summa jaettuna työtunneilla.
Kummankaan sektorin työn tuottavuus ei eksplisiittisesti ota huomioon teknologian kehitystä, esim. sitä että kaivurilla saa ojaa enemmän aikaan työtuntia kohti kuin lapiolla. Implisiittisesti kuitenkin puhutaan ikään kuin nimenomaan tästä olisi kysymys.
Lyhyellä tähtäyksellä työn tuottavuus nousee kun väkeä potkitaan pois ja saadaan silti sama kate myynnistä (yksityinen sektori) tai samat budjettivarat törsättäväksi vaikka alihankintoihin (julkinen sektori), mistä rahat kiertävät yksityiselle sektorille.
Olenkin artikkelin kirjoittajan kanssa samaa mieltä työn tarjonnan merkityksestä julkisen talouden kestävyydelle. Työn tuottavuuden sotkeminen tähän asiaan on retorinen harhapolku.
Pravda ™ kuuluu ilmeisesti niihin, jotka kyselevät henkistä työtä tekeviltä, milloin menet oikeisiin töihin. Vaikka sitten sorvin ääreen, niin syntyy vaikka kynttilänjalkoja. Esim. opettajan työ ei ole heidän mielestä oikeaa työtä. Tutkijasta nyt puhumattakaan, koska ne tekevät yleensä ns. “nollatutkimusta”.
Ei ihme, että Suomessa ei synny innovaatioita, kun täällä pyöriin tämän tason sakkia.
Jossain vaiheessa matkan varrella on unohdettu se, että se MITÄ tehdään on tulevaisuuden kannalta vieläkin tärkeämpää kuin se onko tekeminen tehokasta rahassa mitattuna. Mutta tämähän ei kuulukaan ekonomistien reviirille…?
Eiköhän Moskovassa oo suurempi työn tarjonta ku missään muualla Venäjällä.
Olen samaa mieltä Nordean Kangasharjun kanssa, että suuren työvoiman osan tuottavuus on negatiivinen eli mitä enemmän he tekevät töitä, sitä suuremmat tappiot kansantaloudelle. Tiedän, että tappioiden tekeminen on sitä taloudellista aktiviteettia, joka lisää bruttokansantuotetta, mutta se ei kerrytä varallisuutta.
Esimerkiksi Nokiassa kyvyttömyys tai tappioiden tekeminen ei ollut mikään syy irtisanoa ketään ennen kuin vasta tänä kesänä, jolloin neljä johtajaa sai lähtöpassit.
Samaten ei ole mahdollista, että sekä Määttänen että Kangasharju molemmat tekevät tuottavaa työtä, koska he ovat täsmälleen päinvastaista mieltä. Pienen empiirisen otannan perusteella siis korkeintaan 50% ekonomisteista tekee positiivisesti tuottavaa työtä. On tietysti mahdollista, että molemmat ovat väärässä ja positiivisesti tuottavaa työtä tekee 0% tämän otannan ekonomisteista.
Vaikka taloustieteilijöiden keskuudessa on suuri yhteisymmärrys siitä, että muiden taloustieteilijöiden työn tuottavuus on negatiivinen niin jostain syystä tämä realistinen oivallus ei ole päätynyt taloutta kuvaaviin malleihin.
Talouskehityksessä meillä on nähdäkseni ongelmana ihmisten vähä-älyisyys eli innovaatioiden määrä per capita on laskenut toista sataa vuotta. Innovaatiot ovat myös laadullisesti huonompia, minkä voi todeta vaikka lukemalla Karl Marxin anekdootteja tai teollista historiaa. Yksi yksinkertainen innovaatio ei enää tuplaa, viisinkertaista tai kahdeksankertaista tuottavuutta.
Muistaakseni tässä blogissa ei ole kirjoitettu yhtään mitään innovaatioista ja niiden yhteydestä tuottavuuteen ja työllisyyteen. Työ vaan niin kuin tulee jostain tyhjiöstä?
Minusta taloustieteilijöiden ristiriitaiset uskomukset ja luulot talouden perusteista osoittavat, että taloustieteilijät eivät yksinkertaisesti tiedä mistä puhuvat vaan sortuvat sosiopaattiseen höpötykseen psykologien tavoin.
Minä en usko sanaakaan ilman, että asiaa on perusteltu ekonometrisellä mallilla tai taloushistorialla. Ja sellaisestakin saatan sanoa, että se on väärin laskettu. Rinnakkaistodellisuudessa toimivat mallit, jotka olisivat hienoja, jos ne toimisivat myös tässäkin todellisuudessa, voitte heittää suoraan roskakoriin. Neuvostokommunismikin olisi toiminut hienosti jossain rinnakkaistodellisuudessa - ihan yhtä hienosti kuin Friedmanin jutut.
Moskovassa työttömyysprosentti on 0.8%. Venäjän alueilla, joilla työvoiman tarjonta on suurempaa, myös työttömyys on suurempaa.
Taloustieteilijät jotenkin onnistuvat pääsemään karkuun todella epämääräisten käsitteidensä kanssa. Oliko esimerkiksi finanssikriisin luomiseksi tehty työ tuottavaa? Kaikki, jotka nyt yhtään mistään mitään tiesivät, kyllä tiesivät, että finanssikriisi oli tulossa jo vuoden 2000 IT-kuplan puhkeamisen aikoihin. Niin että mikä on työn diskontattu nykyarvo.