Akateeminen talousblogi

Kirjoitin kutakuinkin tasan kaksi vuotta sitten arvion Dambisa Moyon kirjasta “Dead Aid” (Farrar, Straus and Giroux, 2009 )sen Suomessa herättämän kiinnostuksen vuoksi. Tarjosin sitä Suomen Kuvalehdelle, jossa osa arviostani julkaistiin haastattelun muodossa laajemmassa avun vaikutuksia käsittelevässä Kustaa Hulkon kirjoitamassa artikkelissa. Kaikkea siihen ei kuitenkaan mahtunut, joten ajattelin nyt julkaista koko arvioni parilla lisähuomiolla höystettynä. Teen tämän, koska Moyon uusinkin kirja on saanut huomiota osakseen ja vanhaankin viitataan taajaan. Ja aivan verrytelläkseni blogin kirjoittamista pienen tauon jälkeen.

Kehitysapua on arvosteltu tehottomaksi koko sen ajan, kun sitä on annettu. Viime vuosien kansainvälisesti ehdottomasti tunnetuin ja samalla äärimmäisin avun kritiikki on sambialaislähtöisen Dambisa Moyon esittämä. Hänestä kehitysapu ei ole vain tehotonta, se on haitallista: se on estänyt erityisesti Afrikan maiden vaurastumisen.

Moyon väite kehitysavun turmiollisuudesta on otettu Suomessa avosylin vastaan sekä oikealla (Björn Wahlroos) että vasemmalla (Erkki Tuomioja) ja yleisemminkin se on langennut hedelmälliselle maaperälle. Väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, huomattavan monet kirjassa esitetyt väitteet ovat vääriä ja ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Arvioni kattaa vain osan niistä.

Omien kokemustensa lisäksi Moyo näyttää päällisin puolin tukeutuvan runsaaseen tutkimusaineistoon. Näin ei kuitenkaan ole ja häntä voidaan syyttää jopa tietoisesta harhaanjohtamisesta. Seuraava käyköön esimerkistä: Moyo tarkastelee kirjassaan lähemmin vain yhtä (Burnsiden ja Dollarin), mutta kylläkin varsin tunnettua tutkimusta avun vaikutuksesta. Sen mukaan avun kasvattaminen lisää saajamaan talouden kasvua, jos maassa harjoitettu talouspolitiikka on ”hyvää”. Moyo toteaa aivan oikein, että arvostelu on vienyt tulokselta luotettavuutta. Mutta hän jättää kertomatta sen, että valtaosa sen nostattamasta akateemisesta tutkimuksesta osoittaa avun toimivan riippumatta siitä, onko politiikka ”huonoa” vai ”hyvää”. Tämä tutkimus on osoittanut myös sen, että avun tehokkuutta on heikentänyt myös avunantajien toiminta mm. siksi, että apusummien vuosittaiset vaihtelut ovat niin suuret, että ne haittaavat pitkän ajan investointeja. Näinköhän avun tehottomuudesta huolehtivat olisivat valmiita siihen, että Suomen apua kasvatettaisiin tasaista vauhtia tai pidettäisiin edes nykytasolla varmuudella?

Nykytietämyksen valossa apu on lisännyt talouskasvua. Toki vastakkaisia yksittäisiä tuloksia on, mutta nekään eivät ole osoittautuneet kestäviksi. Yksi tällainen, ja Moyon kirjan kannalta keskeinen väite on, että apu rapauttaa saajamaiden kilpailukykyä, koska se kiihdyttää hintojen nousua. Näin se vähentäisi vientiä, kasvattaisi tuontia ja lisäisi kehitysmaiden velkaisuutta. Vaikutusta kiihdyttää se, että apua saavien maiden kyky käsitellä isoja apusummia on huono. Mutta tämäkään mekanismi ei ole viimeisimpien tutkimusten mukaan riittänyt kumoamaan avun positiivisia vaikutuksia. Apu onkin kasvattanut tuotantokapasiteettia, mikä on vähentänyt avun inflaatiovaikutusta.

Yhdeksi vaurastumisen lähteeksi Moyo esittää lainanottoa kansainvälisiltä markkinoilta. Mutta jos suuret apuvirrat voivat tuhota maan kilpailukyvyn, niin eikö sama päde kaikkiin maahan tuleviin rahavirtoihin kuten yksityisiin sijoituksiin? Moyo väistää kysymyksen, hän suoltaa vuolaasti tekstiä, jota voisi kuvitella jonkin pankin mainokseksi.

Tutkimuksessa tunnetaan ns. ”pääomien sisään virtauksen ongelma”. Tällä tarkoitetaan sitä, että jonkin maan osoittaessa elpymisen merkkejä sijoittajat suuntaavat nopeasti investointinsa sinne. Lisäraha nostaa paikallisia hintoja, erityisesti kiinteistöjen hintoja. Syntyvän kuplan puhjettua pääomat häviävät kuin tuhka tuuleen ja palaavat, kun rauniot on saatu korjattua, ja kierre alkaa taas. Ilmiö on tuttu erityisesti Latinalaisesta Amerikasta, Afrikkaa sillä ei ole vielä siunattu, koska sijoittajat ovat sitä kaihtaneet.

Moyo vähättelee muiden rahavirtojen ongelmia, koska hän yrittää sumuttaa lukijaa antamalla harhaisen kuvan apuvirtojen suuruudesta. Apuvirrat muuttuvat kirjassa ”määrittämättömistä” (undefined) ”merkittävien” (substantial) kautta ”äärettömän” (infinite) suuriksi. Verrattuna mahdollisiin pääomavirtoihin tai Afrikan maiden tuloihin, joita niiden olisi mahdollista saada luonnonvaroistaan, apuvirrat ovat kuitenkin pieniä, kuten Paul Collier on kirjassaan ”Plundered Planet” osoittanut. Moyolle luonnonvaratulojen vähättely on tärkeää, koska hän haluaa mitätöidä ns. ”luonnonvarakirouksen” Afrikan ongelmien tärkeänä selittäjänä. ”Luonnonvarakirouksella” tarkoitetaan sitä, että ilman kunnollista säätelyä oikeudet luonnonvarojen käyttöön jaetaan äärimmillään sisällissodissa ja niiden synnyttämissä diktatuureissa.

Tähän liittyy ehkä yksi kirjan uskomattomimmista silmänkääntötempuista. Moyo kuittaa kaiken akateemisen tutkimuksen Afrikan ongelmien syistä riittämättömäksi. Hän esittää näkemykselleen yhden ainoan perusteen: syyksi kelpaa hänelle vain jokin, joka on kaikille maille yhteinen ja Moyon mukaan Afrikan maita yhdistää vain se, että ne kaikki saavat tai ovat saaneet kehitysapua. Paitsi että tämä väite on tosiasiallisesti väärä - nämä maathan ovat kaikki olleet myös siirtomaita, mikä on yksi Moyon torjuma selitys niiden huonolle nykytilalle - niin tietenkään mitään yhteistä syytä ongelmille ei tarvitse olla.

Moyolla on useita harhaisia ja ristiriitaisia väitteitä annetun kehitysavun luonteesta. Yhtäältä hän antaa sen kuvan, että kehitysapua olisi vain kipattu valtioiden budjetteihin korruptoituneiden virkamiesten ryövättäväksi, toisaalta hän arvostelee kehitysapua siitä, että sen käyttöä on sidottu liiallisesti. Vastaavasti hän vain viittaa kintaalla mahdollisuuksiin, että yksityisiltä markkinoilta otetut lainat käytettäisiin väärin tai että niihin ei liittyisi ehtoja.

Toiseksi Afrikan vaurastumisen lähteeksi Moyo esittää sellaisen rahoituksen kasvattamista, jota Kiina nykyään antaa Afrikan maille. Kiina on rahoittanut ja rakentanut erilaisia suuria infrastruktuurihankkeita vastineeksi oikeudelle hyödyntää Afrikan maiden luonnonvaroja. Kirjassa on paljon ihannoivia lukuja siitä, kuinka paljon kiinalaiset rakentavat kouluja ja sairaaloita. Moyo haluaa unohtaa sen, että kehitysavulla niitä on rakennettu paljon enemmän. Ja muuten, mitenköhän Kiinan apu on välttänyt rahan sisäänvirtaamisen ongelmat?

Sama unohdus koskee myös suomalaista keskustelua. Kehitysavun arvostelijat harvoin kertovat ja tuskin edes tietävät, missä muodoissa apua annetaan ja mitä he tarkkaan ottaen arvostelevat. Tämä on helppo tapa välttää kunnollinen keskustelu.

On kiistatonta, että kehitysapuun on liittynyt ja aina tulee liittymään tehottomuutta ja lieveilmiöitä, aivan kuten kaikkeen kotimaiseenkin avunantoon tai mihin tahansa politiikkaan, emme valitettavasti elä täydellisessä maailmassa. Avunantajat ja –saajat kuitenkin myös oppivat, miten haittoja voidaan pienentää ja avun tehokkuutta parantaa. Näin kehitysavun tehokkuus on parantunut ja tulee parantumaan. Lisäksi viimeisten parin vuosikymmenen aikana taloustieteilijät ovat kyenneet antamaan apua tehokkaiden avun muotojen löytämisessä, niihin pääsee tutustumaan Banerjeen ja Duflon kirjasta “Poor Economics”, Tuomas Pekkarisen tätä kirjoitusta edeltävä blogikirjoitus listaa muutaman esimerkin.

Viimeisen vuosikymmenen aikana avunantajat ja paikalliset tahot ovat alkaneet sovittaa toimiaan yhteen. Esimerkiksi sairaaloita ei enää rakenneta yhtä aikaa samaan kylään, ja rakennettujen kaivojen kunnosta huolehditaan yhdessä paikallisten ihmisten kanssa.

Moyon kirjassa ei ole mitään uutta tietoa tai oivallusta kehitysavun tuomista ongelmista. Yhdellä tasolla kuitenkin suhtaudun sympaattisesti hänen yleiseen asenteeseensa avun turhuudesta. Minusta on outoa nähdä, että henkilöt, jotka ruohonjuuritason kehitysyhteistyön nimissä ostavat kehitysmaissa valmistettuja pikkuesineitä, nähdään seuraavana päivänä antamassa vaatteita kierrätykseen Afrikkaan vietäväksi tuhoamaan sikäläistä tekstiiliteollisuutta. Näin suljetaan kehitysmailta yksi tärkeä mahdollisuus vaurastua, Afrikalle ikään kuin halutaan antaa meiltä itseltämme hävinnyt mahdollisuus onnelliseen köyhyyteen. Afrikkalaisilta ei kyllä kysytä mitään, ja sama ongelma, politiikan ristiriitaisuuden ohella, on vaivannut myös valtakunnallisella tasolla: kehitysavulla yritetään paikata sitä, mitä kauppapolitiikalla revitään.

Vielä hämmentävämpää minusta on havaita tutkimustaustan omaavien tärkeiden päätöksentekijöiden ehdoton antautuminen Moyon edessä. Yksi selitys on, etteivät he ole yksin, ettei enää millään muulla kuin tehokkaalla esityksellä ole merkitystä, rationaalista keskustelua politiikan perustana ei enää mainita edes juhlapuheissa.

Reaktiot Moyon kirjaan opettavat yleisemminkin sen, miten asioiden totuus nykyään ainakin Suomessa määräytyy. Totuus syntyy kohusta.

Avainsanat: kehitysapu, vaikuttavuus

Aihealueet: Kansainvälinen talous, Kirja-arvostelut

Kommentointi on suljettu
CC: by-nd-nc