Hesarin kuukausiliitteessä julkaistiin viikonloppuna ekonomistin käyttöohje. Hiukan ilkeämielisessäkin jutussa luokiteltiin julkisuudessa eniten näkyvien ekonomistien kannanottoja heidän työnantajiensa mukaan. PT:n ekonomistit leimattiin demareiksi, ETLAn ekonomistit elinkeinoelämän etujen ajajiksi, tulonjakoa tutkivat vasemmistolaisiksi ja ekonomistien enemmistö oikeistolaisiksi. Minun silmääni pisti kuitenkin leimakirveen sijaan aktiivitutkijoiden puuttuminen listasta.
Taloustieteilijöistä julkaistaan kaikenlaisia muitakin rankinglistoja. Monen suomalaistutkijan sähköpostiin tipahtaa kuukausittain työpapereita, artikkeleita ja niiden siteerauksia listaava RePEcin bibliografiseen tietokantaan perustuva lista. RePEcin hakumoottori skannaa eri instituutioiden työpapereita ja taloustieteen keskeisiä julkaisuja ja helpottaa siten uusimpien tutkimusten löytymistä. Sivutuotteena RePEc listaa aktiivisimmin julkaisevia ja eniten viitattuja tutkijoita. Lista alkaa taloustieteellistä tutkimusta seuraavien kannalta tutulla tavalla: Saikkonen, Honkapohja, Välimäki, Lanne… Tämäkään lista ei ole täydellinen. Omat tutkimuksensa jakeluun saadakseen systeemiin pitää rekisteröityä ja arvatenkin siksi listalta puuttuu muutamia kansainvälisesti siteeratuimpia suomalaisia taloustieteilijöitä kuten Bengt Holmström ja Markus Jäntti. Kaikesta huolimatta lista kattaa valtaosan aktiivitutkijoista, suomalaisekonomisteja yhteensä 156.
Mielenkiintoista kyllä Hesarin ekonomistilistalla olevista 21 nimestä vain Matti Pohjola löytyy RePEcin TOP30 listasta (17.). Ja kuitenkin Hesarin listalla näkyvät julkisuudessa (tai ainakin Hesarissa) talouspoliittista keskustelua eniten käyvät ekonomistit. Kaikki fiksuja ihmisiä, useimmat taloustieteen tohtoreita ja kaikilla useimmiten talouspolitiikasta järkevää sanottavaa. Jostain syystä samat ihmiset eivät kuitenkaan näy taloustieteellisessä tutkimusjulkaisuissa käytävässä keskustelussa.
Minulle tämä kertoo pitkälle kehittyneestä työnjaosta. Aktiivinen tutkimus vie aikaa, ja harvalla tutkijalla riittää tutkimustyön lisäksi aikaa ja intoa talouspoliittiseen keskusteluun. Vastaavasti myös talouspolitiikan seuranta on aikaa vaativaa puuhaa, ja talouspolitiikasta aktiivisesti keskustelevilla ei ole aikaa panostaa tieteelliseen tutkimukseen. Tästä teemasta kirjoitin hiukan pitemmästi Seppo Honkapohjan 60-vuotisjuhlakirjaan alunperin tarkoitetusta, loppujen lopuksi Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan päätyneessä kirjoituksessa.
Erikoistumisen ja työnjaon hyödyllisyys on taloustieteen perusoppeja. Ehkä taloustieteilijöidenkin erikoistuminen suhteellisen edun periaatteiden mukaan on siis tehokas ratkaisu. Silti mietityttää, tarkoittaako eriytyminen talouspolitiikkaekonomisteihin ja tutkijaekonomisteihin, että nykyisellä taloustieteellisellä tutkimuksella on vähänlaisesti annettavaa talouspolitiikalle. Tai ehkä vielä vakavammin, että julkisella talouspoliittisella keskustelulla on vähänlaisesti yhtymäkohtia taloustieteelliseen tutkimukseen.
Aihealueet: Kummalliset, Työmarkkinat
[...] kirjoittanut taloustutkijoiden objektiivisuudesta parikin hyvää tekstiä (Sen lauluja laulat… / Niitä lauluja laulat…). Niistä kuvastuu mielestäni samanlainen käsitys taloustieteilijöiden objektiivisuudesta kuin [...]
Kyse on pitkälti siitä, että medialle riittää nuo muutamat ekonomistit. Heiltä saa aina nopeasti lausunnot, ja heidät tunnetaan. Kaksi tärkeää pointtia.
Itse etujärjestöekonomistina en usko, että tieteellistä uraa ja syvällistä paneutumista politiikkaan voisi yhdistää. Ainakaan minulla ei riitä aika ajankohtaisen tutkimuksen lukemiseen, saati sitten tutkimuksen tekemiseen. Kaikki resurssit menevät ajankohtaisten policy-kysymysten pohtimiseen. Krugman ilmeisesti pystyy molempiin, mutta luulen hänellä olevan enemmän tunteja työpäivässä ja jotain poikkeuksellista osaamista.
Minä seuraan ajankohtaista tutkimusta lähinnä blogien kautta. Krugman, Mankiw, Akateeminen talousblogi, Tim Harford, Freakonomics, Economic Logic ja Olli Kärkkäisen Second-Best World tuovat pieniä tuulahduksia akateemisesta maailmasta. Toivoisin näitä blogeja lisää, erityisesti kotimaisilta ekonomisteilta.
Roope kirjoitti “Erikoistumisen ja työnjaon hyödyllisyys on taloustieteen perusoppeja. Ehkä taloustieteilijöidenkin erikoistuminen suhteellisen edun periaatteiden mukaan on siis tehokas ratkaisu. Silti mietityttää, tarkoittaako eriytyminen talouspolitiikkaekonomisteihin ja tutkijaekonomisteihin, että nykyisellä taloustieteellisellä tutkimuksella on vähänlaisesti annettavaa talouspolitiikalle. Tai ehkä vielä vakavammin, että julkisella talouspoliittisella keskustelulla on vähänlaisesti yhtymäkohtia taloustieteelliseen tutkimukseen.”
On hieman eriskummallista nähdä asia näin. Katsotaampa maailman parhaiden ekonomistien listaa:
http://ideas.repec.org/top/top.person.all.html
1 Andrei Shleifer
2 James J. Heckman
3 Joseph E. Stiglitz
4 Robert J. Barro
5 Peter C. B. Phillips
6 Robert E. Lucas Jr.
7 Daron Acemoglu
8 John Y. Campbell
9 Jean Tirole
10 Olivier Blanchard
11 Martin S. Feldstein
12 Kenneth S Rogoff
13 Thomas J. Sargent
14 Edward C. Prescott
15 Christopher F Baum
16 Gary S. Becker
17 Nicholas Cox
18 Mark L. Gertler
19 Paul R. Krugman
20 Peter Nijkamp
Listalla on hyvin paljon ekonomisteja, jotka ovat “talouspolitiikkaekonomisteja”. On entinen ja nykyinen IMF:n pääekonomisti, pari nobelisti-bloggaajaa, USA:n hallituksen talouspoliittisia neuvonantajia, Prescott (joka on tuonut talouspoliittiseen keskusteluun huomattavan panoksen) ja ainakin Stiglitz, Barro, Lucas ja Acemoglu ovat kaikki aktiivisia osallistujia talouspoliittiseen keskusteluun. Ja kaikkien näiden ekonomisten julkinen talouspoliittinen keskustelu on hyvin läheisesti sidoksissa taloustieteelliseen tutkimukseen! Joten sanoisin, että Roopen selitys on täysin EPÄuskottava!!! Kysymys ei siis voi olla työnjaosta.
On selitykseni on, että monet suomalaisista tutkijaekonomisteista ovat erikoistuneet taloustieteen haaroihin, jotka eivät ole talouspolitiikan ja julkisen keskustelun kannalta mielenkiintoisia. Maailman parhaiden ekonomistien listalla rahoitusmarkkinoiden, makron ja talouskasvun tutkijat ovat yliedustettuina; Suomessa nämä haarat ovat taas hunningolla. Suomessa tutkijaekonomistit ovat erikoistuneet epämielenkiintoisiin ja taloustieteen ja - politiikan kannalta vähemmän keskeisiin kysymyksiin.
Onhan tämä nyt taas ihan lässytystä, koko teksti ja kommentit. Kannataisi porautua vähän edes syvemmälle tähän kysymykseen ja tarkastella laajemmasta perspektiivistä kuin siitä, että onko joku hyvä esiintyjä vai ei.
Michael Hudsonilla minä ainakin korvaisin Korkmanit, Liikaset ja Nallet ihan koska tahansa. Voisin perustaa, vaikka oman 24/7 kanavan Hudsonille, mutta tämä nykyinen media ei anna hänelle sekuntiakaan media-aikaa, koska se ei käy plutokratisiin suunnitelmiin.
Jos kaikilla “tutkijoilla” on näin vellipeppumaisia ajatuksia, niin en jaksaisi kyllä teitäkään kuunnella saati lukea, kuten en jaksa näitä nykyisiäkään agendahakuisia lässyttäjiäkään, joiden ainoa tarkoitus on hankkia kanssaveljien kunnioitusta ja nostaa rankingia tuolla wannabe-ekonomi-listalla ja seota omaan “ylivertaisuuteensa”.
Kyse vaikuttaa olevan enemmän teidän julkisen kuvan menetyksestä kuin siitä, että sanoisitte mikä on oikein ja miten kannattaa oikeasti tehdä. Jos pelottaa astua oligarkien varpaille - kannataa jäädäkin kotiin.
Ylen MOT ohjelmassa Randall Wray tosin kävi vierailemassa ja se oli positiivinen yllätys - täällä pohjoisessa mediapimennossa.
Yrittäkää edes miettiä, että mikä ei sovi nykyiseen agendaan näissä teidä koostamissanne tutkimuksissanne ja sitten pohtikaa, että miksi ette pääse televisioon pätemään.
Nämä tutkimuksenne tosin harvoin näkyvät missään, joten teettekö niitä vain toisianne varten vai onko nillä jokin merkitys reaalielämässäkin, muulloinkin kuin silloin, kun ne ovat pro-EU, pro-tuloerot, pro-kuntaliitossäästöt…?
Silläkin on varmasti merkitystä minkä alan tutkimusta tekee. Toimittajilla saattaa olla esimerkiksi verotutkijoiden mielipiteille useammin kysyntää kuin ekonometrian asiantuntijoille.
Tutkimuslaitosten edustajille yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen saattaa olla luontevampi osa työnkuvaa kuin akateemisen maailman taloustutkijoille. Vaikka kuuluhan akateemisten tutkijoidenkin työnkuvaan yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen on vaan hieman ongelmallista.
On mielestäni myös syytä pohtia sitä, että onko paras tutkija aina paras julkinen kommentoija. Tutkimustaidot eivät välttämättä korreloi esiintymistaitojen kanssa. Toimittajien kannalta paras haastateltava ei välttämättä ole se, joka on paras asiantuntija, vaan se, joka osaa kansantajuistaa tutkimustiedon parhaiten. Tutkimustiedon kansantajuistaminen on mielestäni taito, jota kaikkien tutkijoiden olisi hyvä harjoittaa.
Tutkimustyön ja politiikka- tai seurantatyön yhdistäminen on haastavaa. Tutkimuslaitoksissa on menty siihen, että palkisteminen, aivan oikein, ainakin osin perustuu julkaisujen tasoon. Kansainvälistä tieteellistä yleisöä ei juurikaan kiinnosta Suomen spesifit ongelmat, joten hyvään julkaisuun tarvitaan esim. menetelmällinen kontribuutio tai poikkeuksellinen tulos. Siksi suomalaisissa tutkimuslaitoksissa sivuutetaan tärkeitä kotimaisia teemoja, koska niitä ei voida tutkia asiallisella tavalla eli tuloksia ei voi julkaista journaleissa tai tutkija ei itsekään uskoisi tuloksiinsa. Seuranta- ja politiikkaraporttien kirjoittaminen ei kannata, jos haluaa edetä uralla ja kehittyä tutkijana.
Kärjistäen: päätöksentekijät ja media haluavat yksinkertaisia vastauksia, joita korkeatasoinen tutkimus ja tutkimusetiikasta kiinnipitävä tutkija usein ei kykene tarjoamaan. Ymmärrettävän ja kiinnostavan vastauksen antaminen vaatii mutkien oikomista ja ajatusloikkia a:sta c:n, sekä spekulaatiota ja rohkeutta yleistää tuloksiaan maailmantiloihin, joissa niitä ei ole tutkittu. Tällaiset heitot menevät helposti läpi julkisuudessa, mutta noteerataan tutkijapiireissä dismeriittinä. Ainakin nuoremman tutkijan intresseissä on vältellä huuhaa-leimaa kunnes on päässyt urallaan siihen asemaan, että voi laukoa “totuuksia”.
Eiköhän tämä liity medioiden itsesensuuriin suurimmaksi osaksi. Ei haluta suututtaa ketään. Muuten tulee lähtö ensi YT-neuvotteluissa. Varsinkin televisoruudussa pyörii samat naamat vuodesta toiseen, joiden tiedetään aina sanovan jotain tuttua ja turvallista. Todellinen keskustelu on kiellettyä ja poliittinen valta-asetelma heijastuu medioista lähe 100 prosenttisesti. Tämä on sinäänsä melko huolestuttavaa, koska puolueet ovat lähes yhtä ja samaa mömmöä nykyään ja heidän eroavaisuutensa ovat hiuksen hienoja. Suurissa linjoissa ei ole eroja, ainoastaan jostain kohtuu merkityksettömistä asioista väännetään kättä. Mikäli PS haluaisi oikeasti erota EU:sta tai eurosta voisi se nostaa asian keskusteluun esim. lakialoitteellaa ja saada näkyvyyttä asialle käyttämällä puoluetukiaan, mutta mitään tällaista ei ole näköpiirissä.
Esimerkkeinä voitaisiin ottaa tämä EU:sta\eurosta eroaminen. Televisiossa ja suurimissa lehtitaloissa kaikki haastateltavat sanovat, että ei mitään järjkeä, tulee 100 miljarin lasku ja muuta pelottelua, joku tekee jonkun laskelman EU-erosta, mutta ei kerro miten tällaiseen summaan päädyttiin. Pelotellaan vain ihmisiä anarkian saapumisella, jonka jälkeen asia haudataan. Juuri eilen STT:n uutisessa taisi olla, että Niinistö ei näe, että EU asioita kannattaisi Suomessa viedä kansanäänestykseen. Sama kaveri parikymmentä vuotta sitten teki kaikkensa, että Suomi saatiin huijattua Euroopan Unioniin ja euroon. En näe tällaisissa puheeenvuoroissa mitään järkeä, kun samat kaverit jauhavat samoja asioita vuosikymmenestä toiseen.
Tarvitaan vaihtoehtoja, joista voidaan oikeasti valita. Ei vain sitä hokemaa, että ei ole vaihtoehtoja, kun niitä on, mutta niitä ei kerrota suurelle yleisölle.
Tai sitten suomalaisen keskustelukulttuurin tyyli on melko erilainen kuin tieteellisen keskustelukulttuurin. Yle Femman haastattelussa Juhana Vartiainen valitteli, että Suomessa heti henkilöidään kaikki ja että tärkeämpää on, että kuka sanoo kuin että mitä sanotaan. Varsinkaan nuorempana tutkijana ei välttämättä tee mieli sanoa julkisuudessa yhtään mitään. Muistelen, että parin vuoden sisällä yksi tohtorikoulutettava, ei siis edes väitellyt, kirjoitti kotihoidontuen ja naisten eläkkeiden pienuuden yhteydestä. Heti tuli haukut, että tutkija on EK:n asialla, taisipa joku vihjailla datan manipuloinnistakin. Lopulta Pirttilä kirjoitti vastineen Hesarin yleisönosastoon ja valisti tutkimusetiikasta.
Hyvää pohdintaa! Se, mikä itseäni tässä mietityttää on se, että mediassa näkyvä keskustelu ei ole suoranaisesti taloustieteilijöiden välistä vuoropuhelua vaan pikemminkin sitä, että toimittaja on kokenut tarpeelliseksi ottaa kommentit vaikkapa PT:stä ja Etlasta tasapuolisuuden nimissä ja nämä kommentit esitetään sitten siinä rinnakkain. Parhaimmillaankin keskustelun formaatti on puheenvuoro-vastapuheenvuoro. Tavallaan kaipaisin niiden journaalien ja HS:n vieraskynän väliin yhtä tasoa.
Itse kannatan aina bloggaamista vastaukseksi, vaikka toisinaan epäilenkin, ettei tällä kielialueella ole kriittistä massaa talousblogosfäärin elossa pitämiseksi. Jenkeissä ja briteissä on enemmän ekonomisteja, ja siellä blogataankin enemmän (mitä katsoin RePEcin overall top 100-author-listaa niin tunnistin 6-8 bloggaajaa, Ravallion ja Zingales rajatapauksina). Ainakin itsestäni on selvää, että bloggaamisella on positiivisia ulkoisvaikutuksia, varsinkin professiolle.