Talouskasvu pohjautuu pitkälti tuottavuuden kasvuun. Kansantalouden tuottavuuskasvu puolestaan syntyy kahden mekanismin välityksellä. Ensimmäinen on tuottavuuden kasvu yrityksissä.
Toinen mekanismi on niin sanottu luova tuho. Markkinoille tulee uusia tuottavia yrityksiä, ja sieltä poistuu heikosti tuottavia yrityksiä. Hyvin tuottavat yritykset palkkaavat uusia työntekijöitä, ja huonosti tuottavat yritykset vähentävät työntekijöitä.
Luovan tuhon mekanismi jää usein ilman huomiota, vaikka sen merkitys kansantalouden tuottavuuden kasvulle on suuri. On jopa mahdollista, että kansantalouden tuottavuus pienenee, vaikka jokaisen yrityksen tuottavuus kasvaa. Näin käy, jos huonosti tuottavat yritykset kasvavat ja hyvin tuottavat yritykset pienenevät. Silloin olisi kyse luovan tuhon vastakohdasta.
Maiden väliset tuottavuusvertailut paljastavat hämmentävän suuria eroja. Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen tuottavuuden kasvu oli ennen finanssikriisiä vuosikausia selvästi nopeampaa kuin esimerkiksi Espanjan tai Japanin. Myös tuottavuuden tasot vaihtelevat näiden maiden välillä useita kymmeniä prosentteja.
Erot näyttäisivät selittyvän sillä, että joissakin maissa luova tuho on ollut vähäistä. Luovaan tuhoon kuuluu, että innovaatiot synnyttävät yritysten välisiä tuottavuuseroja, tuottavimmat yritykset kasvavat ankarassa mutta reilussa kilpailussa, pääoma etsii tuottavinta sijoituskohdetta ja työvoima hakeutuu tuottavimmille työpaikoille.
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa luovan tuhon on annettu toimia. Esimerkiksi kannattamattomien yritysten ja jopa kokonaisten toimialojen on annettu hävitä. Julkinen valta on myös parantanut innovoinnin edellytyksiä investoimalla koulutukseen, tutkimukseen ja tiedon leviämiseen.
Luovaa tuhoa kannattaa silti Suomessa vahvistaa tai ainakin varoa vaikeuttamasta sen toimintaa.
Kilpailu pakottaa yritykset innovoimaan ja vauhdittaa tuotannontekijöiden siirtymistä tuottaviin yrityksiin. Kilpailun ansiosta tuottavuuskasvun hyödyt jäävät pääosin palkansaajille ja kuluttajille. Kilpailupolitiikalle on siis kolme vahvaa perustelua.
Luova tuho toimii paremmin, kun yritysten investointipäätökset perustuvat investointien tuottavuuteen eivätkä verosuunnitteluun. Tästä näkökulmasta Suomen yritys- ja pääomatuloverojärjestelmässä on parannettavaa. Nyt etenkin listautumattomien yritysten verotus riippuu voimakkaasti niiden nettovarallisuudesta.
Myös yritystuilla on taipumus vääristää kilpailua. Pahimmillaan ne pidentävät huonosti tuottavien yritysten elinkaarta. Tukia olisi syytä karsia ja suunnata uudelleen.
Luovan tuhon mekanismi vaatii tehokkaat rahoitusmarkkinat, jotka tarjoavat yrityksille mahdollisuuden investointeihin ja nopeaan kasvuun. Mekanismi edellyttää myös riskinottoa, sillä tuottavien ja nopeasti kasvavien yritysten vastapuolena on paljon epäonnistuneita yrityksiä. Hyvin toimivat rahoitusmarkkinat helpottavat riskien jakoa sijoittajien kesken.
Rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä pyritään parantamaan vakautta, mutta sääntelyyn liittyy myös riskejä. Sen kiristäminen kasvattaa yritysten rahoituskustannuksia, mikä taas vähentää uusien työpaikkojen luontia.
Tuottavien yritysten kasvu vaatii työvoiman liikkuvuutta. Sitä edistäisivät asuntojen varainsiirtoveron poisto, asuntotuotannon lisääminen kasvukeskuksissa ja vuokra-asumisen saattaminen verotuksellisesti samalle viivalle omistusasumisen kanssa.
Ulkomainen työvoima helpottaa tuottavien yritysten kasvua. Ulkomaiset työntekijät ja yritykset tuovat mukanaan innovaatioita ja uusia toimintatapoja sekä lisäävät kilpailua.
Luovan tuhon seurauksena monet menettävät työpaikkansa ja jotkut jäävät työttömiksi. Työpaikkojen suojeleminen yritystukien tai irtisanomiskustannusten avulla on kuitenkin luovalle tuholle haitallista.
Alussa kohtalaisen antelias mutta työttömyyden pitkittyessä heikkenevä työttömyysturva lisää työntekijöiden uskallusta hakeutua tuottaviin mutta epävarmoihin työpaikkoihin. Tämä kannustaa puolestaan yrityksiä luomaan tällaisia työpaikkoja, koska niihin löytyy helpommin työntekijöitä.
—————————————-
Tämä kirjoitus on kirjoitettu yhdessä Mika Malirannan (Etla ja Jyväskylän yliopisto) kanssa. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 22.2.2012.
Luovan tuhon merkityksestä Suomessa, ks. Maliranta ja Määttänen (KAK, 3/2011).
Luovasta tuhosta yleisemmin, ks. esimerkiksi Aghion ym. (julkaistu NBER:n työpaperina numero 18824).
Avainsanat: Luova tuho
Aihealueet: Lajittelematon, Makro
Tomi,
Emme tarkoita, että kansantalouden tuottavuus kasvaisi vain yritysten omien päätösten ansiosta.
Moottoritie voi nostaa kansantalouden tuottavuutta monella tapaa. Yksi mahdollisuus on, että se nostaa joidenkin yritysten tuottavuutta, mutta ei aiheuta muutoksia yritysten koossa. Tässä olisi kyse ensin mainitusta mekanismista.
Toinen mahdollisuus on, että moottoritie ei nosta yhdenkään yrityksen tuottavuutta, mutta aiheuttaa sen, että tuottavin yritys kasvaa nopeammin kuin mitä se kasvaisi ilman moottoritietä. (Samalla siis kansantalouden tuottavuus kasvaa.) Näin saattaisi käydä esimerkiksi sen vuoksi, että moottoritien ansiosta kyseisen yrityksen on helpompi houkutella työvoimaa tai asiakkaita vähän kauempaankin. Tässä olisi kyse jälkimmäisestä mekanismista, eli luovasta tuhosta.
Roope,
me haluamme tietysti vain sellaista tuottavuuskasvua, joka nostaa hyvinvointia.
Työn tuottavuutta mitataan käytännössä kaavalla kokonaistuotanto/työtunnit. Näin laskettua työn tuottavuutta voidaan triviaalisti nostaa ajamalla matalan tuottavuuden ihmiset pois työelämästä (esim. riittävän korkeilla minimipalkoilla), sillä tällöin jakaja pienenee enemmän kuin osoittaja. Samalla kuitenkin henkeä kohden laskettu kulutus laskisi, minkä seurauksena todennäköisesti myös hyvinvointi vähenisi.
Tällaisia ongelmia syntyy silloin, kun verrataan vaihtoehtoja, joissa tehdään eri määrä työtunteja. Parempi mittari tällaisessa vertailussa olisi kokonaistuotanto ml. kotityön arvo jaettuna työikäisen väestön määrällä.
Toisin kuin joskus luullaan, luova tuho ei toimi hyvin taantumien aikana (ks. esim. http://shar.es/e5OjN). Siksi listaan tarvittaisiin myös suhdanne- ja hintakilpailukykypolitiikka.
Luovaa tuhoa kiihdyttävien politiikkasuositusten listaa voisi tietysti Rehnin ja Meidnerin hengessä vielä jatkaa. Tässä mielessä hyödyllisiä olisivat korkea minimipalkka, aktiivisempi työvoimapolitiikka, keskitetty tuloratkaisu ja yrityskohtaisesta sopimisesta luopuminen.Lisätkääpä nämä politiikkasuosituksiinne, niin teitä tuskin enää haukutaan ainakaan “propagandistisesta anheus kunniaan mössöstä”
Roopen huomio on tärkeä. Samaan asiaan on kiinnitetty huomiota myös tuolla http://shar.es/eugPa. HS:n palstalla merkkirajoitus on tiukka, joten valitettavasti olemme joutuneet tekemään vaikeita valintoja. Olemme käsitelleet tuota näkökohtaa aikaisemmassa KAK-kirjoituksessamme http://shar.es/eupTT,
jossa toteamme, että “yritysrakenteet vinoutuvat toimialan tuottavuuden kannalta vahingollisesti, jos tuottavien yritysten työntekijät saavat muita korkeampaa palkkaa neuvotteluvoimansa ansiosta. On syytä huomata, että riski luovan tuhon häiriintymisestä koskee erityisesti yrityskohtaista palkkojen joustavuutta eikä niinkään yksilökohtaisia palkkajoustoja.
Olisitte voineet juttuun lisätä vielä, että ruotsalaisten ammattiliittoekonomistien Gösta Rehnin ja Rudolf Meidnerin versiossa pohjoismaiseen luovan tuhon malliin kuuluu myös samapalkkapolitiikka. Kun kaikissa firmoissa pitää maksaa samaa palkkaa, tuottavimmat kannattavat entistä paremmin. Tuottamattomat menevät nurin ja katoavat markkinoilta. Resurssit siirtyvät tuottavimpiin firmoihin ja tuottavuuskasvu kiihtyy.
Palkkajoustot on siis luovan tuhon kannalta yhtä pahaa myrkkyä kuin työsuhdeturva, pitkäkestoinen työttömyysturva tai yritystuet.
Toivottavasti tuottavuuden kasvua tapahtuu muutenkin kuin blogin manitisemalla kahdella tavalla. Vai kumpaan kategoriaan pitäisi muka sijoittaa vaikka moottoritie? Lisäksi olen näin maallikkona ajatellut, että henkinen ja sosiaalinen pääoma lisäävät tuottavuutta. Nehän tarkoittavat suurin piirtein koulutusta sekä luottamusta ja yhteistyötä.
Luovan tuhon ajatus niin kuin käytäntökin ovat varsin kannatettavia asioita. Tuhoutukoot vähemmän tuottavat yritykset tuottavampien tieltä, kun tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan sen panoksen pienenemistä, jolla yritys tuottaa kuluttajille tietyn arvoista tuotantoa.
Nykyisin yritysten tuhoutuminen ei kuitenkaan tapahdu sen perusteella, kuinka tuottavia ne ovat, vaan sen perusteella, kuinka kannattavia ne ovat. Eivätkä mittaajina ole kuluttajat vaan osakkeenomistajat.
Ei ole eduksi, aivan oikein, että valtiovallan toimin estetään luovan tuhon toiminta tukemalla verotuksellisin tai muin keinoin vanhoja huonosti tuottavia yrityksiä. Varsinainen ongelma on kuitenkin syvemmällä. Se on ensinnäkin niissä yleisissä tuissa, joita kukin valtiovalta antaa kaikille maassaan toimiville yrityksille, jotta ne pärjäisivät kilpailussa muiden maiden yrityksiä vastaan. Näitä institutionaalisia tukia – joista olen tässäkin blogissa aiemmin kirjoittanut – ei sinänsä katsota tuiksi vaan normaaliksi käytännöksi. Siitä huolimatta nämä käytännöt vääristävät koko globaalin talouden kentän kasvattamalla parhaiten niitä hyödyntävät yritykset niin suuriksi, ettei niitä huonosti tuottavinakaan päästetä kaatumaan.
Toiseksi, nykyisellä tavalla vapailla markkinoilla yrityksen kannattavuus riippuu paitsi siitä, kuinka edullisesti se kuluttajia palvelee, yhä kasvavassa määrin siitä, kuinka tehokkaasti se valtaa markkinoita muilta yrityksiltä toimilla, jotka eivät paranna yrityksen tuottavuutta. Malliesimerkki tällaisesta toiminnasta on mainonta. Tehokkaampi mainostaja voittaa vähemmän tehokkaan, vaikka kummankin tuotteet pysyvät samoina. Sama pätee monenlaisissa muissa asioissa. Tehokkaampi verojen välttäjä voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi lisenssien, lupien ja yksinoikeuksien haalija voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi riippuvuussuhteiden rakentaja voittaa vähemmän tehokkaan, tehokkaampi rahoituksen hankkija voittaa vähemmän tehokkaan jne. Tällaisessa taloudessa aivan väärät yritykset tuhoutuvat. Voittajia ovat ne, joiden luovuus kohdistuu oman edun ajamiseen toisten kustannuksella.
Tästä perusvinoutumasta nykytaloustieteellä ei ole mitään sanottavaa. Tärkeimmässä tehtävässään se on toivottoman huonoja tuloksia tuottava. Parempikin taloustiede on mahdollinen – sellaisen perusta on esitetty täällä, vapaasti luettavissa netissä.
Valitettavasti nekin, jotka periaatteessa kannattavat luovaa tuhoa, eivät kannata sitä silloin, inhimillistä sinänsä, kun se kohdistuu siihen yritykseen, instituutioon tai oppirakennelmaan, jolta he leipänsä saavat. Silloin uusia kilpailijoita ei heidän mielestänsä markkinoille tarvita.
“Talouskasvu pohjautuu pitkälti tuottavuuden kasvuun.”
Itse olen ainakin huomannut, että se on aivan yksi lysti, että miten paljon yritys pystyy tuottamaan, jos minulle ei ole varaa ostaa näitä tuotteita\palveluita. Talouskasvua ei tule, jos palkkani ei nouse, eikä säästöissäkään ole mitään, millä mällätä.
Olemme jo pitkään voineet tuottaa järjettömät määrät kaikkea sälää, mutta palkkani se vain, inflaatio huomioon ottaen ei ole liikkunut. Ainakaan positiiviseen suntaan… Miten, siis talouskasvu on kiinni tuottavuudesta? Eikö talouskasvu pohjaudu enemmän kuluttajien jatkuvasti kasvavaan ostovoimaan, jota myös käytetään?
“Ulkomainen työvoima helpottaa tuottavien yritysten kasvua.”
Jos nyt puhumme tuotannollisesta työstä, niin empiirisen kokemukseni perusteella ulkomaiset työntekijät ovat usein valmiita tekemään töitä heikommilla ehdoilla ja pienemmällä palkalla, kuin suomalaiset. Mikäli tätä tapahtuu suurella volyymilla, niin suomalaisten on myös pakko suostua palkanalennuksiin ja ehtojen heikennykseen, saadakseen työtä ja tämä taas lisää johdon ja osakkeenomistajien osuutta kakusta.
“Rahoitusmarkkinoiden sääntelyllä pyritään parantamaan vakautta, mutta sääntelyyn liittyy myös riskejä. Sen kiristäminen kasvattaa yritysten rahoituskustannuksia, mikä taas vähentää uusien työpaikkojen luontia.”
Miksi se kasvattaa kustannuksia? Tarvitaan lisää työntekijöitä valvontaan ja sääntelyyn? Eikös tämä enemmänkin luo työpaikkoja kuin vähentää niitä. Omistajien kakkupalaa se saattaa jälleen pienentää rahoitusalalla.
“Tuottavien yritysten kasvu vaatii työvoiman liikkuvuutta. Sitä edistäisivät asuntojen varainsiirtoveron poisto, asuntotuotannon lisääminen kasvukeskuksissa ja vuokra-asumisen saattaminen verotuksellisesti samalle viivalle omistusasumisen kanssa.”
Jälleen taitaa kolahtaa siihen porukkaan, joka omistaa eniten asuntoja sun muuta. Ei hintoja tarvitsisi pudottaa, sillä veron voisi siirtää suoraan voittoihin. Eli ei tästä olisi kenellekkään muulle hyötyä, kuin niillee, joilla on varallisuutta, vaikka muille jakaa
“Alussa kohtalaisen antelias mutta työttömyyden pitkittyessä heikkenevä työttömyysturva lisää työntekijöiden uskallusta hakeutua tuottaviin mutta epävarmoihin työpaikkoihin.”
Kun ei enää ole varaa syödä ja asua työttömyysturvalla, niin on pakko tehdä mitä tahansa työtä, millä tahansa palkalla, millä tahansa ehdoilla. Osakkeenomistajien ja johtajiston kakun pala suurenee jälleen.
Aika propagandista mössöä, jossa ei pahemmin ajatella yhteistä hyvää, mutta sen lauluja laulat, kenen leipää syöt… Ahneus kunniaan!
Kun puhutaan työn tuottavuudesta kuvittelee tavallinen kansalainen sen tarkoittavan jotain hänen elämänlaatuun liittyvää: Kuten että 50-luvulta työn tuottavuus on viisinkertaistunut, jolloin voisi ajatella että 1h 40 min työpäivällä voisi saavuttaa 50-luvun elintason. Harva työläinen kuitenkaan kokeen elämäänsä niin tehokaaksi että tällainen “tehokkuus” tuntuisi todellisuudelta. 1h 40 min päivittäisellä työllä ei makseta keskimäärin edes työn hankkimiskuluja. Olisiko työn tuottavuuden termistöä ja reaalista, elämälle merkityksellistä, työn tuottavuutta selvennettävä kansalle?