Tässäkin blogissa on usein pohdittu tutkimustiedon merkitystä päätöksenteolle. Mitä pitäisi ajatella silloin, kun keskeinen päättäjä vaatii tutkimustiedon unohtamista?
Jonathan Portes, englantilaisen hyvin arvostetun riippumattoman taloudellisen tutkimuslaitoksen National Institute of Economic and Social Research johtaja, paljastaa Rehnin vaatineen äskeisessä kirjeessään Euroopan valtiovarainministereille, että tutkimustieto finanssipolitiikan vaikutusten kerroinvaikutuksista tulee unohtaa, koska se murentaa luottamusta EU:ssa valittuun politiikkaan. Syyllisiä mahdollisiin ongelmiin ovat siis tutkijat, eivät politiikan tekijät.
Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella tarkoitetaan karkeasti julkisten menojen muutoksen vaikutusta kokonaistuotantoon (bruttokansantuotteeseen). Olemme kiinnostuneita ensiksikin siitä, kasvattaako vai vähentääkö julkisten menojen lisäys kokonaistuotantoa. Koska useimmiten vaikutuksen on havaittu olevan positiivisen, niin olemme sitten kiinnostuneita siitä, onko vaikutus yksi yhteen vai alle tai yli.
Merkitystä nykykeskustelulle on erityisesti sillä, onko kerroin suurempi kuin yksi. Jos näin on, niin finanssipolittiinen elvytys, julkisten menojen kasvattaminen, lisää samalla kokonaistuotantoa että vähentää vähentää valtion velkaantumista. Euroopassa on valittu julkisten menojen supistamisen tie ja sitä vaaditaan myös nyt Suomessa.
Komissaari Rehnin hermostuminen johtuukin siitä, että viimeaikaiset tutkimustulokset viittaavat lähes yksikantaan siihen, että kerroin on suurempi kuin yksi. Tuloksille löytyy myös teoreettisia perusteita, Euroopassa vallitsevat olot tuottavat teorian valossa ykköstä suurempia kertoimia. Jos näin on, niin Rehnin ajamassa politiikassa ei ole mitään mieltä. Ehkä hän on hermostunut myös siksi, että komission tekemä yritys kumota tutkimustuloksia on epäonnistunut. Kuten Portes toteaa, se ei olisi kunniaksi edes perustutkinto-opiskelijalle. Ilokseni voin sanoa, että jos sellaisia virheitä olisi gradussa, niin ei siitä korkeaa arvosanaa meilläkään annettaisi.
Mutta tässä on oppimista laajemmin myös suomalaiseen keskusteluun. Ilmeisesti tästä maasta ei löydy sellaista “vakavasti otettavan” sanomalehden päätoimittajaa, joka ei olisi viimeisen parin kuukauden aikana vaatinut kriisitietoisuuden kasvattamista ja kipeitä julkisten menojen karsimista. Mistähän hekin ovat ajatuksensa kaivaneet? Ja mihin he perustavat vaatimuksensa? Kuulleet isoilta pojilta? Aivan omaehtoisesti ajatelleet?
Ehkä myös suomalaisen politiikan valmistelussa on ongelmia. Kansantaloudellisen Aikakauskirjan numerossa 4/2012 on Valtiovarainministeriön suhdanneosaston päällikön Mika Kuismasen artikkeli finanssipolitiikan tehokkuudesta. Se on monin tavoin varsin ansiokas artikkeli, mutta varsin valikoiva lähteissään.
Kuismasen lähteitä voidaan verrata vaikkapa Harvardin yliopiston taloustieteen professorin Jeffrey Frankelin blogikirjoituksessaan käyttämiin lähteisiin, Frankel käy siinä läpi viimeisintä tutkimusta kertoimen suuruudesta. Varsinaisten tieteellisten tutkimusten joukosta jutuista löytyy vain yksi yhteinen artikkeli Alesinan ja Ardagnan artikkeli. Kyseinen artikkeli on jo nyt surullisen kuuluisa, sen johtopäätökset on moneen kertaan kumottu, mutta se on pysynyt valtiovarainministeriön suosikkilistalla kuin “Iltatuulen viesti” aikoinaan sillä ainoalla musiikkilistalla, jota minäkin seurasin.
Ei voi kuin päivtellä. Me taloustieteilijät, tai siis vain me valtavirtaloustieteilijät, olemme syyllisiä koko talouskriisin syntymiseen. Nyt me sitten estämme kriisistä irtipääsyn. Kylläpä meillä on valtaa.
Avainsanat: elvytys, finanssipolitiikka, komissaari
Aihealueet: Julkinen talous, Makro
Tarkoitin sitä, että Rehnin ja Krugmanin tulisi sopia riitansa. Rehnin tulisi pyytää anteeksi ja myöntää rehdisti: “Minä mokasin.” Eihän Krugman ollut koskaan haukkunut Rehnin äitiä torakaksi, eikä Rehniä itseään, vain Rehnin ajatuksia, mitä ne kuvaannollisesti olivatkin.
Entä minkä neuvon voisi antaa Kenneth Rogoffille? Tuskin hän minun neuvojani kaipaa. Ei hän ole sanonut viimeistä sanaansa.
Leikitään kuitenkin ajatuksella, että Rogoff olis tahrannut maineensa niin pahasti, että ura ylistettynä makroekonomistina olisi ohi. Mistä voisi saada toimeentulon ja arvostuksen? Nuoruudessa Rogoffilla oli mahdollisuus valita shakkiammattilaisen ura. Nykyään hän ei voi enää nousta maailman 100 parhaan pelaajan joukkoon ja vaikka nousisikin, parhaat shakin pelaajat ansaitsevat paljon huonommin kuin parhaat pokerin pelaajat.
Keskitasoiset shakinpelaajat, jotka ovat hyviä opettajia, voivat kuitenkin ansaita huippupelaajia paremmin opettamalla rikkaiden lapsia. Tällaisia ammattilaisia on tuhansia ja Rogoff kertoo itse heistä artikkelissaan:
http://www.project-syndicate.org/commentary/technology-unemployment-jobs-internet-by-kenneth-rogoff
Jotenkin tuntuu, että Rogoff ei pidä mitenkään mahdottomana, että hän alkaisi opettaa lapsille, “miten hevosta siirretään”. Ehkä hän jopa hieman haaveileekin siitä?
Rehn voisi sopia riitansa myös suomalaisten ekonomistien kanssa ja alkaa kuunnella heitä herkällä korvalla. Pitäisi alkaa miettimään sitä, miten Kreikka ja Portugal pelastetaan muulla tavoin kuin säästämällä kuoliaaksi.
Olli Rehn on kauan pitänyt ohjenuoranaan Rogoffin ja Reihhartin “90 %:n sääntöä”, esimerkiksi 2 vuotta sitten New Yorkissa :
http://www.eu-un.europa.eu/articles/en/article_11110_en.htm
Tuo sääntö on nyt joutunut koomiseen valoon.
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2013/04/17/perustuuko-talouskuri-tutkijoiden-excel-kammiin/20135555/12
Pieni lisäheikennys Rehnin uskottavuuteeen.
Maallikon näkökulmasta, joskus aikaisemmin pidin Rehniä modernina Keynesiläisenä.
Suomen vientiongelmat johtuvat monimutkaisemmista asioista nykytaloudessa.
http://jpoli.blogspot.fi/2013/03/pertti-haaparanta-ja.html
http://jtalous.blogspot.fi/2013/03/googlausmaara-ja-nokia-lumia.html
[...] leikkaukset osoitetaan toimimattomaksi tavoitteisiinsa nähden taloustieteilijöiden toimesta sekäKreikan esimerkin kautta, Olli Rehn pyytää päättäjiä ja tiedeyhteisöjä olemaan [...]
http://krugman.blogs.nytimes.com/2013/03/04/cockroaches-at-the-european-commission/
@Antton
Portugalin tilanne ei kuitenkaan ole lähellekkään yhtä kauhea kuin Kreikan ja Espanjan - ainakaan työttömyyden osalta - ainakaan vielä, tämäkin tosin saattaa vielä muuttua, kun austerity otetaan käyttöön. Austerityn sijaan kannattaisi miettiä ihmisten verottamista ja veron kiertämisen estämistä. Tästä austerysta kärsii vain ne, joilla ennestäänkin on liian vähän.
Oma valuutta ja hieman suljetumpi rahasysteemi helpottaisi kummasti tilannetta. Nykyisestä ei ole muuta tietä ulos kuin eurobondit tai kräsh - toivon jälkimmäistä. Liian epätasaista EU-alueella ja kuiluista ei pääse ylös, ei sitten millään, ehkä jos suostuu tekemään töitä alle nälkäpalkan… (sisäinen devalvaatio –> velkadeflaatio) Suomikin siirtyy yhteisöveroilla leikkimään, vaikka ei sillä ole tsäänsejä pärjätä Cayman-saarille. EU:n kannattaisi puuttua tähän sirkukseen, jossa valtiot taistelevat toisiaan vastaan, huonontamalla ihmisten oikeuksia ja lisäämällä yritysten ja oligopolien valtaa. Viivytystaistelu käynnissä ja EKP:n kriisimaiden velkakirjaostot menossa. Kauhea tahto joillain tosin pitää EU-monsteri hengissä.
Keynesiläisesyydessäkin on monta tekijää, joiden tarvitsee natsata, jotta se toimii, joten ei sitä Portugalin vuoksi kannata tuomita. Keyneskin tosin taisi mallin tehdä valtioille, eikä osavaltioille. En ole Keynesiä jaksanut lukea, koska jotkin osat hänen teorioistaan on todettu vääriksi. Enemmänkin MMT-miehiä olen. http://www.modernmoneyandpublicpurpose.com/seminar-1.html
@Meep Esim. Portugalissa ei ole hommat menneet putkeen ja nyt austerity-vaateet entistä rajumpia. http://dealbook.nytimes.com/2012/04/23/portugals-finance-minister-we-tried-stimulus-and-it-didnt-work/
@Antton
Voisitko kertoa minulle, että miksi valtioiden elvytys kaataa pankkeja, mutta rahahanojen kiristäminen ei?
Missä on elvytetty ja miten?
Ihan tuulestako näitä kommentteja temmataan?
Valtioita kuristetaan, ihmiset köyhtyvät ja pääomasijoittat ostavat säästömaat pilkkahinnalla pois kuleksimasta. Kansa ihmettelee, kun ei jäänyt muuta kuin luu käteen, joku hieroo masuaan.
Säästää voidaan, mutta ei väärissä paikoissa. Kreikankin tulisi keskittää kaikki voimavaransa 0,01 % verojen kiertämisen estämiseen, sen sijaan, että tavallisia pulliaisia jälleen rangaistaan siitä, että eliitti ei maksa verojaan ja omistaa päättäjät. Sama tulossa Suomeen…
http://www.voxeu.org/article/panic-driven-austerity-eurozone-and-its-implications
Se nyt vaan on tyhmää säästää liikaa ja vääristä paikoista.
Eikös keynesiläiset huutaneet juuri elvytystä 2008, sitten elvytettiin monta vuotta. Velat raketoivat. Nytkö pitäisi elvyttää lisää? Krugmankin huuteli tänään “Rehn of Terror”. Entä tämä debt of terror? Milloin se ampuu silmille ja upottaa koko maanosan, kun pankit kaatuvat? Tässä on pitkälti kyse myös riskien siedosta ja vastuullisuudesta. Sumussa mennään pitkälti, mutta jos vene vuotaa, naulataanko lankku reiän päälle vai lisätäänkö vauhtia?
Nykytaloustieteilijät eivät luultavasti muista, mutta aikaisemmin oli tapana, että eliitti rankaisee kansaa huonosta suorituksesta. Ainakin Hitler aikanaan puhui kansan karaisemisesta. Kansan rankaiseminen voi olla hyvinkin tehokas johtamisen muoto vahvasti autokraattisessa yhteiskunnassa. Myös kristinuskossa on paljon tälläistä rankaisemisen tarvetta. Sotiakin on käyty (oman) kansan rankaisemiseksi ja sen pelastamiseksi pois pahuuden ja synnin teiltä. Tässäkin keskustelussa pitäisi muistaa, että yhteiskunta ei missään nimessä toimi rationaalisesti. Kristinuskossa on paljon elementtejä, että kansaa rankaistaan synneistä ja ruokottomasta elämästä pulalla peruselintarvikkeista ja muilla vastoinkäymisillä.
Osa ilmastonmuutos diskurssista luultavasti hakee käsitteitään juuri tässä synnintunnosta. Suomessa tälläinen syntikäsite ja perisynti ovat olleet ja ovat vieläkin suosittuja.
Kannattaisiko velkaantumisen arvioinnissa kiinnittää ennemmin huomiota sektoritaseisiin ja rahavirtoihin? Jos sekä julkinen että yksityinen sektori vähentävät velkataakkaansa yhtä aikaa (oletettuna tasapainoinen ulkomaan sektori), vähentää se talouden rahavirtoja ja johtaa lähes väistämättä kokonaistuotannon takkuamiseen. Tarkoitan siis, että julkisen sektorin talouspolitiikkaa tehdessä kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota yksityisen ja ulkomaan sektorin valintoihin (joihin toki myös julkisen sektorin valinnat vaikuttavat). Tällä hetkellä näyttää siltä, että yksityinen sektori on raskaasti velkaantunut ja pyrkii vähentämään velkaansa, eikä vienti vedä, joten käytännössä julkisen sektorin kulutus jää ainoaksi keinoksi elvyttää taloutta (toki talouskasvun järkevyydestäkin voi olla montaa mieltä kuten esim. degrowth-liike osoittaa).
Julkiset menot aivan ilmeisesti myös allokoivat kulutusta kestävämpään suuntaan, mm. terveydenhoitoon, koulutukseen ja kulttuuriin, joiden tuotanto vaatii suhteellisen vähän luonnonvaroja ja energiaa.
Kuitenkin juuri tätä järkevää ja todellista hyvinvointia luovaa kulutusta halutaan ensimmäiseksi supistaa “säästämisen” verukkeella (Juhuu: ” Talouden kasvun edistäminen lisää myös energian, raaka-aineiden jne kulutusta. Ilmastonmuutos pahenee…” ).
Haaparanta kirjoitti:
” Se on monin tavoin varsin ansiokas artikkeli, mutta varsin valikoiva lähteissään.
Kuismasen lähteitä voidaan verrata vaikkapa Harvardin yliopiston taloustieteen professorin Jeffrey Frankelin blogikirjoituksessaan käyttämiin lähteisiin, Frankel käy siinä läpi viimeisintä tutkimusta kertoimen suuruudesta. Varsinaisten tieteellisten tutkimusten joukosta jutuista löytyy vain yksi yhteinen artikkeli Alesinan ja Ardagnan artikkeli. Kyseinen artikkeli on jo nyt surullisen kuuluisa, sen johtopäätökset on moneen kertaan kumottu, mutta se on pysynyt valtiovarainministeriön suosikkilistalla kuin “Iltatuulen viesti” aikoinaan sillä ainoalla musiikkilistalla, jota minäkin seurasin.”
Hämmentävä kirjoitus Haaparannalta. Ensinnäkin kysymyksiä herättää se, millä perusteella lähteen valikoivasta käytöstä oikein syytetään (ja millä perusteella nimenomaan Kuismasta, eikä Frankelia). Kuismasen artikkelissa kerrotaan artikkelin perustuvan huhtikuussa 2012 pidettyyn esitelmään, joten kirjoitus lienee pääasiassa laadittu sitä aiemmin. Frankelin vuoden 2013 tammikuussa julkaistun blogin (lienee kirjoitettu samalla viikolla kuin julkaistu), lähdeluettelossa on huikeat 6 lähdettä vuosilta 2000-2011, joihin Kuismanen olisi kirjoituksessaan edes voinut viitata. Yksi osuma kuudesta on itse asiassa ihan hyvä yhteisten lähteiden osuus, ottaen huomioon että kirjallisuutta tuosta aiheesta on 2000-luvulla julkaistu kuitenkin varsin paljon.
Satuin kuitenkin lähdeluettelon lisäksi lukemaan, mitä Kuismanen noista nimittäin kirjoitti. Konteksti, jossa tuohon lähteeseen on viitattu, on tällainen:
“Perotti (2005) on selvittänyt finanssipolitiikan vaikutuksia viiden OE CDmaan aineistolla. Julkisten menojen lisäyksen kerroinvaikutus – ja jopa jossain tapauksissa etumerkki – vaihtelee huomattavasti maiden välillä ja riippuu valitusta ajanjaksosta. Olisi suotavaa, että kotimaista aineistoa hyödyntäviä tutkimuksia saataisiin tulevaisuudessa lisää.
Kirjallisuudesta löytyy myös toisensuuntaista evidenssiä. Esimerkiksi Alesina ja Perotti (1997) sekä Alesina ja Ardagna (2010) löytävät näyttöä siitä, että julkisten menojen leikkaamisella on positiivinen vaikutus talouskasvuun.
Erityisesti Alesinan ja Ardagnan tutkimus on herättänyt viime aikoina paljon huomiota ja kiivasta väittelyä. Kirjoittajat hyödyntävät paneeliaineistoa 21 OECD-maasta ajanjaksolla 1970–2007. Tulosten mukaan verojen alentamiseen perustuva elvytys tukee tulevaa kasvua todennäköisemmin kuin menojen lisääminen.”
Tuossa valossa Haaparannan kommentti näyttäytyy erikoisena. Toisin sanoen Kuismanen näkyy toimineen juuri niin kuin akateemisessa maailmassa kuuluukin toimia: hän esittelee sekä kiistanalaisen tutkimuksen että sen kanssa vastakkaisia tuloksia. Hän näkyy myös ihan itse kirjoittaneen, että Alesinan ja Ardagnan tutkimus on herättänät paljon huomiota ja kiivasta väittelyä. Lienee selvää, että huomiota herättäneen tutkimuksen mainitsematta jättäminen olisi ollut tietoista lähteiden valikointia, ja molemmat kirjoittajat näkyvät tämän kiistanalaisen lähteen myös sitten lähteenä huomioineen.
Talouden kasvun edistäminen lisää myös energian, raaka-aineiden jne kulutusta. Ilmastonmuutos pahenee… Yhteiskunnallista keskustelua ei voida käydä sillä perusteella, että vaikutukset luonnolle oletetaan nollaksi. Pidemmän päälle talouskasvun kiihdyttämisen järkevyyttä pitää pohtia myös luonnon kestokyvyn kannalta. Käytännössä ihmiskunnan luonnon kuormitus on liian suuri lasketaan se melkein millä tahansa menetelmällä ja oletuksilla.
Yhtään (tai ainakin hyvin) ei ole ajateltu luontoa näissä jutuissa. Taloustiedekään ei enää voi elää omassa hypertodellisuudessaan vailla luontoa. Kulutusta on liikaa.
Talouskasvun kiihdyttäminen voi olla järkevää jos eletään maailmassa jossa luonnon kuormituksella ei ole oikeasti väliä mutta tälläistä maailmaa ei ole muualla kuin fantasioissa. Sinällään muutaman prosentin kasvulla ei ole luonnon kannalta mitään merkitystä lyhyellä tähtäimellä mutta pitkällä aikavälillä ongelmat kumuloituvat ja jos luonto ylikuormittuu niin se ei enää kykene uudistumaan nyky luonnon kehitys paradigmassa vaikka luonto sinällään niissä kaikissa mahdollisissa maailmoissa onkin varsin vahvaa ja ei ole mitenkään herkkää ihmisen toimille.
http://jpoli.blogspot.fi/2013/02/ilmastonmuutos-ja-sota.html
Lukiko arvon professori koko “paimenkirjettä”? Ei siellä tutkimustulosten unohtamisesta mainittu mitään.
Toisekseen, väite 90% velan määrästä suhteessa BKT:hen ja sen taloutta kurjistavasta vaikutuksesta perustuu myös tutkimukseen. Miksi se ei kelpaa?
Taisi Timo Harakka olla aika oikeassaan kirjassaan Luoton lopussa, jossa hän arvoteli “taloustiedettä” ja “taloustieteilijöitä”. Tämäkin sisällön te teilasitte lukematta koko kirjaa.
“…julkisten menojen kasvattaminen, lisaa smalla kokonaistuotantoa etta vahentaa valtion velkaantumista.”
Tuosta on johdettavissa, etta kunhan valtion menoja lisataan riittavasti (esim 200%?), voidaan velat maksaa kokonaan pois! Joku tolkku pitaisi akateemisella saivartelullakin olla.
“Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella tarkoitetaan karkeasti julkisten menojen muutoksen vaikutusta kokonaistuotantoon (bruttokansantuotteeseen). (…) Merkitystä nykykeskustelulle on erityisesti sillä, onko kerroin suurempi kuin yksi. Jos näin on, niin finanssipolittiinen elvytys, julkisten menojen kasvattaminen, lisää samalla kokonaistuotantoa että vähentää vähentää valtion velkaantumista.”
Lyhyellä aikavälillä voidaan toki tarkastella, että saadaanko yhden veroeuron käytöllä aikaan edes yhden euron lisäystä kokonaistuotantoon. Suomessa on puolueita, jotka laittavat “menoelvytyksen” alle esimerkiksi tulonsiirtoja, joiden nostamisen kerroinvaikutus lienee Suomessa työn tarjontavaikutusten seurauksena negatiivinen (esimerkiksi VATT julkisti aiheeseen liittyen tutkimustakin viime viikolla). Toki on niin, että osalla menoelvytyskohteista esimerkiksi Suomessa on varmasti ollut positiivinen ja yli yhden oleva kerroinvaikutus. Elvytyksen nimissä tehtyjen menopakettien kokonaisuuden osalta näin vaikuttaisi kuitenkin olevan vain harvoin..
Pidemmällä aikavälillä on toki huomioitava, että Suomessa julkisen rahoituksen rajakustannus (JRR, eng. MCF) on korkea kireän progression vuoksi. Esimerkiksi Kleven ja Kreiner (2006) arvioivat suhteellisen veromuutoksen rajakustannukseksi 1,98 ja progressiota kiristävän muutoksen rajakustannukseksi 8,19. Tämä jälkimmäinen tulos tarkoittaisi sitä, että jos progressiota kiristämällä kerätään yksi lisäeuro esimerkiksi menoelvytystä varten, niin yhden julkiseen käyttöön kerätyn euron kokonaiskustannus taloudelle olisi 8,19 euroa. Tämän perusteella voidaan sitten arvioida, että kuinka monella “elvytyskohteella” Suomessa kertoimet riittävät, jotta elvytys kannattaisi myös pidemmällä aikavälillä.
Tässä näkyy politiikkojen ylimielisyys. Kukaan muu ei tiedä yhtään mitään, me tiedämme kaiken tarvittavan. Sitten ollaan nenänvarsi rypyssä, ja piilossa pari viikkoa. Eikä muilla ole mitään sanomomista siihen mitä me teemme. Me olemme aina oikessa. Suomessa Ay-patruunat menevät tästä vielä askeleen verran kauemmas, demokratiosta. Hakaniemen Ay-patruunoilla on kaikki työelämän ja yhteiskunnan viisaus, muilla ajatuksilla ei järjen edes häivää. Lisäksi he tietävät miten pääoman saa tuottamaan mutta vallan väärään suuntaan ole menossa. Pääomat lähtevät maata, samoin todelliset työpaikat, eikä investoinnit täällä lisäänny. Tosiasiat kaikki kiistetään, ja esitetään 30 kohdan ohjelmaa, täynnä höpö höpö asiaa.
Pertti Haaparanta:
“Mutta tosiasia on, että huomattavan monissa tutkimuksissa on löydetty sellaisia kertoimen arvoja, että julkisten menojen lisääminen vähentää velkaa, näitä Portes ja Frankel tarkoittavat.”
Miten tuo kertoimen arvo ihan oikeasti määritetään? Julkisia menoja lisätään yleensä silloin kun talouden tulevaisuudenkuvat ovat hyviä, jolloin verotulotkin ovat selvässä kasvusuunnassa. Niitä leikataan puolestaan silloin, kun talouden tulevaisuuskuvat ovat laskusuunnassa. Syy-seuraus -suhteiden määrittäminen vaikuttaa tuollaisesta asiasta näin ulkopuolisen silmin melkein mahdottomalta, koska ilmiöissä on voimakkaat takaisinkytkennät ja vaikutussuuntia moneen suuntaan.
Yksinkertaistettuna siis niin, että velkaantuminen saa aikaan julkisten menojen leikkaamista. Julkisten menojen leikkaaminen vähentää samalla osin myös verotuloja - lyhyellä aikajänteellä, sekä suoraan että välillisesti (eli vaikutus on monisuuntainen, ja syy ja seuraus lienevät tosielämän tilanteissa vaikeita erottaa toisistaan). Julkisen sektorin vetoapu on joissain tilanteissa todella tehokasta taloudellisen toimeliaisuuden lisäämisessä, joissain ei käytännössä juuri lainkaan. Ihan suotta erilaisia hyöty-kustannus -lukuja ei julkisen sektorin investoinneissa pyritä laskemaan, vaikka ne ovatkin osin mielivaltaisia. Toisaalta julkisten menojen leikkaaminen lisää mahdollisesti pitkällä tähtäimellä talouden toimeliaisuutta, kun isompi osa kansantuotteesta syntyy julkisen sektorin ulkopuolella, jossa toiminta on monessa asiassa keskimäärin tehokkaampaa. ..
Totta kai se riippuu siitä, että mihin rahat käytetään ja kenelle ne menevät, tuskin valtion tulot kasvavat juuri olleenkaan, jos kaikki valtion menot ohjataan esim. Herlineille.
Tietysti myös oma valuuttaa, keskuspankki ja rahapolitiikka olisivat fiksuja välineitä.
Mukavan sarkastinen ote… Tykkään.
Ecuador Chooses Stimulus over Austerity
http://therealnews.com/t2/index.php?option=com_content&task=view&id=31&Itemid=74&jumival=9704#.USNCmzUgvly
Kerroin todennäköisesti riippuu aika tavalla siitä, mistä valtiosta on kysymys.
Esimerkiksi Kreikka on sekasorron vallassa ja hallituksen määräysvalta ei kata edes koko Ateenan aluetta kaukaisemmista kunnista ja saarista nyt puhumattakaan. Kreikkalaisen kertoimen vertaaminen esimerkiksi ruotsalaiseen on sama asia kuin vertaisi hyttystä elefanttiin. Lisäksi ruotsalainen BKT:n muutos on tilastotietona merkittävästi luotettavampi kuin kreikkalainen.
Toinen asia on sitten se, tuleeko EU virkamiehen puuttua tieteellisen keskusteluun. Mielestäni sellainen puuttuminen tulee tehdä tieteen ehdoin referoidussa julkaisussa. Myllykirje osoittaa huonoa harkintaa.
Hei,
Kävin lukemassa tuon Olli Rehnin kirjeen. Haluaisin, että osoittaisit paikan jossa Rehn vaatii tutkimustulosten unohtamista. Hän kylläkin kritisoi tutkimusta kovasti. Sanoi jopa, että kyseinen tutkimus ei pakosti sovi tähän Kreikan tapaukseen. Sitten hän antoi sivun verran mielipiteitä miksei se sovi. Eikö tämä ole aika pitkälle oikea tapa tehdä tutkimusta? Annetaan teoria, annetaan muiden kritisoida sitä ja katsotaan mitä jää jäljelle. Taloustiede ei kuitenkaan ole oikeasti mitään tarkkaa tiedettä, kuten fysiikka.
[...] myös suomeksi – Taloussanomat julkaisi haastattelun Pertti Haaparannan kanssa, hänen blogikirjoituksesta. Siinä on suurin piirtein samaa, mitä on tässä [...]
Pertti,
Ymmärrän, että yksinkertaistat blogikirjoituksessa; julkinen kulutus on oletuksissasi se kuuluisa ‘G’ vaikkapa yleisen tasapainon mallissa. Todellisuus on kuitenkin joskus teoriaa ihmeellisempää, todellisuudessa G on jakauma erilaisia valtion talouspoliittisia linjauksia.
Jakauma on siinä mielessä leveä, että sieltä löytyy sekä tehokkaita ja hyviä menoja että tehottomia ja markkinoita vääristäviä menoja. Mielestäni on ihan oikein vaatia julkisten menojen leikkauksia, jos ne kohdistuvat tehottomiin ja markkoinota vääristäviin julkisen vallan toimenpiteisiin.
P.S. Missä Alesinan ja Ardagnan tulokset on yksikantaan kumottu? Käsittääkseni keskustelu on yhä käynnissä. Myös Giavazzin ja Paganon (1990) vanhan artikkelin johtopäätökset ovat myös vielä keskustelun arvoisia (nk. non-keynesian effects). G&P siis mm. väittävät, että julkisten menojen lisäys ei välttämättä ole tehokasta silloin, kun julkinen velka on “riittävän” suuri.
Juu, kiinnitin huomion yksinkertaisuuden vuoksi vain ykköseen. Mutta tosiasia on, että huomattavan monissa tutkimuksissa on löydetty sellaisia kertoimen arvoja, että julkisten menojen lisääminen vähentää velkaa, näitä Portes ja Frankel tarkoittavat. Tähän viittaa tietysti myös se, että julkisten menojen vähentämisellä ei näytä olleen toivottuja eikä odotettuja vaikutuksia julkiseen velkaantumiseen, velkaantuminen on kasvanut. NIESR:ssä on tehty mielenkiintoisia laskelmia asiasta, kannattaa katsoa Portesin blogikirjoituksen linkkejä.
Kertoimen tulee kylläkin olla huomattavasti ykköstä suurempi, jotta menoleikkaukset lisäisivät velkaantumista. (Tai jotta menolisäykset pienentäisivät julkisen talouden velkaantumista.) Verotulot eivät muutu yksi yhteen BKT:n kanssa. (FT selittää asian selkeästi.)
http://blogs.ft.com/gavyndavies/2012/10/21/high-fiscal-multipliers-undermine-austerity-programmes/
Kaiken sen jälkeen mitä tässä on nähty, minusta on hyvä että Suomessa kannetaan huolta julkisen talouden velkaantumisesta. Emme halua ikinä olla samassa tilanteessa kuin Espanja nyt. Mutta toivottavasti hallitus löytää muita ratkaisuja kuin menojen leikkaaminen tai verojen korottaminen juuri tässä tilanteessa.