Anat Admati ja Martin Hellwig kirjoittivat hiljattain huomionarvoisen kirjan “The Bankers’ New Clothes: What’s Wrong with Banking and What to Do about It.” (Princeton University Press, 2013). Heidän pääteesinsä on yksinkertainen uudistus: pankeilta vaadittavaa osakepääoman osuutta kokonaispääomasta on nostettava huomattavasti. Heidän mukaansa tämä yksinkertainen säännös lisäisi huomattavasti pankkitoiminnan ja koko talouden vakautta, ilman merkittäviä kustannuksia muille kuin pankkien nykyisille osakkeenomistajille.
Syy siihen, miksi juuri pankkisektorin pääomarakennetta tulee säädellä, on tämä. Mikään nykyaikainen valtio ei pysty sitoutumaan siihen, että se ei kriisin tullessa pelastaisi pankkeja. Pelastamatta jättämiseen ei voi uskottavasti sitoutua, koska muuten pankkikriisin vaikutus reaalitalouteen olisi niin paha, että se tulisi verottajalle ja koko yhteiskunnalle vieläkin kalliimmaksi. Pelastaminen tarkoittaa oikeastaan pankin velkojen hoitamista siinä vaiheessa kun pankilla ei ole enää jäljellä riittävästi omaa pääomaa, jotta se voisi maksaa velkojaan. Siinä tilanteessa pankin osakkeenomistajat menettävät sijoituksensa (joskus valtiot tosin pelastavat myös osakkeenomistajat, mutta se on kriisinhoidon kannalta tarpeetonta).
Pankeille rahaa lainaavat sijoittajat (kuten pankkien joukkovelkakirjojen ostajat) tietävät lainallaan olevan hiljaisen valtion takauksen - jos ei varmuudella niin ainakin suurella todennäköisyydellä. Pankkien omistajien näkökulmasta velkarahoitus on siksi erityisen edullista.
Pankkitoiminnassa on siten komponentti kruunu-minä-voitan klaava-veronmaksajat-häviävät tyyppistä uhkapeliä. Ja koska pankkien ongelmat usein myös leviävät muuhun talouteen, on veronmaksajille suoraan koituva tappio usein vain jäävuoren huippu pankin kaatumisen selvittelyn aiheuttamista menetyksistä.
Oma pääoma vakauttaa reaalitaloutta
Pankin oma pääoma toimii ikään kuin puskurina sen sijoitusten arvon laskua vastaan. Jos 3 prosentin oman pääoman osuudella toimivan pankin sijoitusten arvo laskee yli 3 %, se kaatuu. Tekeillä oleva päivitys kansainväliseen pankkisäätelyyn (ns kolmas Baselin sopimus) asettaisi oman pääoman minimiosuudeksi nimenomaan 3 %, alkaen vuodesta 2018 (minimum leverage ratio). Tämäkin vaatimaton alaraja on saanut pankkien lobbarit hermoilemaan. Admati ja Hellwig suosittavat minimiksi 20-30 %, mikä olisi lähempänä muilla toimialoilla tyypillisiä pääomarakenteita.
Pankkisektori, jossa oma pääoma on muutaman prosentin tasolla, on jatkuvasti kuilun reunalla, lähtökuopissaan hätämyyntien kierteeseen.
Kun pankki, jolla on 100 euroa sijoituksia ja 3 euroa omaa pääomaa, kokee 1 % arvon laskun sijoituksiensa arvossa, jää sen ja konkurssin väliin vain 2 euron puskuri. Päästäkseen takaisin 3 % pääoma-osuuteen pelkästään sijoituksiaan myymällä, sen täytyisi vähentää sijoituksensa 99:stä 67:ään euroon. Eli myydä kolmasosa sijoituksistaan, ja käyttää myyntitulot velkojen lyhentämiseen. Hädässä tapahtuva myynti voi johtaa sijoitusten arvon nopeaan laskuun, jolloin alkuperäinen ongelma tarttuu muihin kuilun reunalla oleviin pankkeihin, jotka sitten myös alkavat myydä sijoituksiaan, jolloin hinnat ennestään laskevat, ja pankkien täytyy myydä sijoituksiaan yhä lisää, uusi antolainaus yrityksille ja kuluttajille pysähtyy kuin seinään, sitten reaalitalouden investoinnit, ja pankkien sijoitusten arvot laskevat entisestään…
Suhteellisen pieni lisäys oman pääoman osuudessa tuo pankit huomattavasti kauemmas kuilun reunalta. Jos omaa pääomaa olisikin lähtötilanteessa 20 euroa 100:sta, niin 1 % lasku sijoitusten arvossa jättää omaa pääomaa puskuriksi 19 euroa. Tällöin osuuden palauttaminen 20 prosenttiin sijoituksia myymällä vaatisi nyt sijoitusten vähentämistä vain 95 euroon. Eli nyt riittäisi jos pankki myy 5 % sijoituksistaan. Näin suurempi oman pääoman osuus vakauttaa markkinoita, ja pienentää riskiä siitä, että yksittäisten pankkien ongelmat leviäisivät systeemin laajuiseksi kriisiksi. Pienentämällä hätämyyntien tarvetta ja kokoa pääomavaatimus vakauttaa taloutta silloinkin kun ongelmat eivät uhkaa viedä pankkeja aivan konkurssiin asti.
Siirtymävaihe
Vaadittu oman pääoman minimiosuus voidaan saavuttaa uusilla osakeanneilla ja tulorahoituksella. Rajan alle jäävät pankit (alkuvaiheessa käytännössä kaikki) eivät saisi maksaa osinkoja, vaan voitot täytyisi käyttää oman pääoman kartuttamiseen. Zombi-pankit, jotka tekevät tappiota eivätkä pysty keräämään uutta osakepääomaa mihinkään hintaan, kannattaisi sulkea heti, eikä antaa niiden kumuloida tappioitaan ihmepelastusta odotellessa.
Siirtymävaiheeseen liittyy kertaluonteinen menetys pankkien nykyisille osakkeenomistajille, sekä niille joiden tulospalkkiot on sidottu pankkien osakekursseihin. Kun velkavipua rajoitetaan, niin pankit eivät pääse käyttämään yhtä paljon hyväksi valtioiden hiljaisia takuita pankkien velalle. Totta kai pienempi määrä julkista tukea vähentää minkä tahansa toimialan odotettuja voittoja, mutta koko talouden kannalta tämä “tappio” on toisaalla säästynyttä rahaa. Ja koska pankkitoiminnan vakaus on kokonaisuuden kannalta plussaa, on sääntelyn vaikutus kokonaisuuteen positiivinen, Anatin ja Hellwigin sanoin “kuin ilmainen lounas.”
Oma pääoma ≠ kassavaranto
Kirjan viihdyttävä puoli ovat hauskat lainaukset pankkilobbareiden kootuista selityksistä ja pelotteluista. Tyypillisessä selityksessä sekoitetaan keskenään osakepääoman ja kassavarannon käsitteet. Annetaan ymmärtää, että pankki voi antaa yrityksille ja kuluttajille lainaa vain velkapääomastaan, kun taas osakkeiden muodoissa hankitun pääoman täytyy seisoa kassaholvissa siisteissä setelinipuissa. Selitys on talousihmisen suusta sikäli jopa riemastuttavan typerä, että siinä sekoitetaan taseen vasen ja oikea puoli (tosin lobbaajan kannaltahan typerä selitys on vain se jota poliitikkokaan ei usko).
Riskipainotuksista
Oman pääoman osuuden minimivaatimusta ei pidä sekoittaa sellaisiin vakavaraisuusvaatimuksiin, joissa oman pääoman määrää ei verrata velkaan vaan ns “riskipainotettuihin sijoituksiin”. Riskipainotusten idea on, että matalariskisiin kohteisiin tehdyt sijoitukset (antolainaus) eivät vaadi yhtä paljon omaa pääomaa puskuriksi kuin korkeariskiset. Matalariskisten sijoitusten arvo kun ei voi laskea kovin paljon, ei ainakaan kovin nopeasti… 2007/8 pankkikriisin laukaisseet asuntolainapohjaiset sijoitustodistukset (mortgage backed securities) laskettiin viime hetkille asti matalariskisiksi.
Pankkilobbarit ovat suhtautuneet myönteisemmin tällaisiin joustaviin vakavaraisuusvaatimuksiin kuin kovaan oman pääoman minimivaatimukseen. Jotkut perustavat toivonsa siihen, että eri sijoituksille määritellyt riskipainotukset perustuvat tulevaisuudessa paljon parempiin malleihin.
Riskipainoilla pelailu on ikuista pankkiirien ja säätelijöiden kilpajuoksua. Tällaisissa kilpajuoksuissa säätelijät ovat yleensä askeleen pari jäljessä. Ja jos säätelyviranomaisen joukossa joku sitten näyttäisi pysyvän pankkien vauhdissa, niin hänet pian palkataan liikepankin palvelukseen.
Lopuksi
Anati ja Hellwig ovat selvästi turhautuneet siihen miten pankkilobbarit ovat yleensä niskan päällä säätelystä päätettäessä. Edes politiikkaa aktiivisimmin seuraavat kansalaiset eivät kiinnostu tai tiedä pankkitoiminnasta ja sen säätelystä kovin paljoa. Kirja on valistuneelle maallikolle ja poliitikolle suunnattu johdanto pankkitoimintaan ja sen ongelmiin, sekä ehdotus ratkaisuksi. Se valottaa myös pankkitoiminnan historiaa, ja tekee hyvin selväksi sen, että massiivinen velkavipu ei ole pankkitoiminnan elinehto.
Täysiä pisteitä en kirjalle kuitenkaan anna, koska siinä on liikaa toistoa ja maneereita. Mutta jos pitäisi suositella yhtä kirjaa pankkisäätelystä, niin en parempaakaan tietäisi.
Lisälukemista
Verkosta löytyy ilmaisena paperi, jossa näyttäisi olevan paljon yhteistä kirjan keskiosan kanssa. Admati, de Marzo, Hellwig & Pfleiderer (2011): Fallacies, Irrelevant Facts, and Myths in the Discussion of Capital Regulation: Why Bank Equity is Not Expensive [pdf]
Martin Wolf: “Basel: the mouse that did not roar (FT)”
Brooke Masters: “The leverage story banks want to hide (FT)”
Näkyvät ja näkymättömät pankkituet: http://www.interfluidity.com/v2/2587.html
Avainsanat: pankkisäätely, velkavipu
Aihealueet: Julkinen talous, Kirja-arvostelut, Rahoitus
Linkki mainioon pankkiirin kirjoittamaan tiivistelmään pankkien pääomarakenteesta, joka vastaa hyvin paria ensimmäistä lukua Anatin ja Krepsin kirjasta:
http://www.npr.org/blogs/money/2013/05/20/185511800/ask-a-banker-capital-capital
Tämän päivän suuri kysymys Euroopassa on se kuinka keskuspankki saadaan toimimaan yhdessä valtioiden kanssa ja kuinka EKP:n itsenäisyys voidaan murtaa ettei kukaan menetä kasvojaan. Liikepankkien tehtävä on yksinkertainen: luoda pääomia kannattaviksi katsomilleen investoinneille eli kulutukselle. Pankkien kyky suoriutua antolainauksestaan on hallinnollinen konstruktio, joka on mahdollista muotoilla määrättömällä määrällä erilaisia säädöksiä. Liikepankkien antolainaksen rajoitukset ja korkosääntelyn tarkotus on pitää inflaatio kurissa valtaideologian mukaisesti. Näkemys rahatalouden toiminnasta on kuitenkin selkeytymässä eikä liikepankkien omavaraisuusvaatimuksen kaltaiselle hifistelylle ole aikaa. Nyt on keskityttävä suurempiin kysymyksiin.
Jos tosiaan halutaan vaikuttaa nopeasti reaalitalouteen ja työllisyyteen olisi perustettava Valtion Pankki tai Euroopan Pankki, joka rahoittaa valtioiden kulutuksen ja ne investoinnit jotka ovat kansallisesti tai Euroopan laajuisesti tulevaisuuden kannalta olellisia esimerkiksi infra, turvallisuus ja energiaomavaraisuuteen tähtäävät investoinnit.
Ehdotus kuulostaa hyvältä, vaikka siitä maksaisivatkin myös tallettajat ja lainaajan pankkien määrän ehkä vähetessä ja kilpailun löystyessä.
Villen kysymä täystyöllisyys tulisi siitä, että kannattaisi palkata jokainen, jonka työ on minkään arvoista missään tehtävässä. Tarkemmin sanoen arvokkaampaa kuin rekrytointikustannukset. Hyvin kannustamaton sosiaaliturva voi tosin luoda näkymättömän minimipalkan, joka aiheuttaa “vapaaehtoista työttömyyttä”.
Enkkuvikiä kattavamman, perusteellisen katsauksen (mm) pankkikriisien määrään löytää esim täältä, toistaiseksi vasta BIS:n työpaperina julkaistu.
http://www.bis.org/events/conf120621/taylor.pdf
Huomio ainoasta pitkästä ajanjaksosta ilman pankkikriisejä on silti sama, viime vuosisadan kolmas neljännes.
Totta, tarvittaisiin toki varsin paljon poliittista tahtoa, että tuohon päästäisiin, sillä muutamankin prosentin nosto tuntuu varsin vaikealta, puhumattakaan parinkymmen prosentin nosto.
Baasel 3 ei nimittäin ole oikein ottanut käynnistyäkseen.
Glass-Steagall erotti talletuspankit muusta pankkitoiminnasta, mutta myös pankkipaniikit investointipankkipuolella voivat tehdä reaalitaloudessa pahaa jälkeä. Glass-Steagall ei olisi hidastanut Lehmanin ja Bear Stearnsin vauhtia.
Yksi kirjan pointeista on. että yksinkertainen pääomarakenteen säätely tekisi tarpeettomaksi monimutkaisemmat säätelyviritykset. Keskeistä on saada omistajien kannustimet kohdalleen.
@Terviö
Aika pitkä väli ilman pankkikriisiä, tuossa wikipedian listassa.
Taisipa olla Glass–Steagall Act silloin voimassa. Kannattaisiko erottaa sijoitus- ja säästöpankkitoiminta toisistaan jälleen? Pääomiakin hieman rajoitettiin, jotteivat ne pääse maailmaa mullin mallin pistämään. Mitenkäs kävikään, kun pääomat vapautettiin ja ne päästettiin liikkumaan vapaammin kuin ihmiset…?
@Austrian
Pankkiala voi olla hyvinkin säädelty, mutta kuten finanssivalvonna pyöröovi johtoportaan tekemisistä rikosilmoituksista poliisille voimme huomata. Sitä ei toteuteta käytännössä.
Pankkikriisejä ja paniikkeja — sellaisiakin joissa tavalliset tallettajat menettivät rahansa — oli enemmän ja useammin ennen talletusvakuutusta.
(epätäydellinen lista: http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_banking_crises). Talletusvakuutus taas aiheuttaa yllä mainitun kaltaisen moraalihasardin, jonka tähden talletuspankkien sijoituksia alettiin säädellä.
Vaikea näyttää onko pankkisääntely tehnyt pankkitoiminnasta turvallisempaa, mutta vakainta aikaa oli tiukimman säätelyn aika 1940-1980 luku — oli se sattumaa tai ei.
Yksi vaihtoehto lyhytaikaiselle rahoitukselle ja arvo-paperistamiselle olisi oma pääoma ja pfand-briefet eli covered bonds- tyyppiset instrumentit.
Kannattaa muuten muistaa että rahoitus on yksi säädellyimmistä toimialoista, käsittääkseni vain lääketeollisuus tulee kohta sen jälkeen.
Mutta onko sääntely tehnyt maailman turvallisemmaksi?
Ennen talletussuojajärjestelmiä oli pankeilla huomattavasti nykyistä suuremmat riskipuskurit oman pääoman muodossa. Eli jokainen rahoitusvaraan sijoitettu euro oli enemmän peräisin omistajilta kuin pankin velkaan sijoittaneilta nykyiseen verrattuna.
Tietysti pankkitoiminnan ytimessä oleva maturiteetti-transformaatio, saamisten ja vastuiden elinajan ero, on riskillistä toimintaa jos pankin vastuut ovat lyhytaikaisia ja vaadittaessa takaisinmaksettavia. Mutta tuo transformaatio on ainoa tuotanto jota pankki taloudelle tarjoaa!
Ihan päteviä ehdotuksia. Valitettavasti politikassa ei vain ole juuri ketään, jolla olisi laajempaa perspektiiviä asiasta. Talousteologiasta on valitettavasti tullut keskiajan uskontoa ja ainoastaan muutamat media-aikaa saavat talouspapit osaavat tulkita tätä raamattua ja kertoa vapauden autuudesta.
Tarvitsemme politiikkaan henkilöitä, jotka oikeasti haluavat tehdä järjestelmästä oikeudenmukaisen ja toimivan, sen sijaan mitä nyt näemme, eli lobbari\konsultit kirjoittavat lait ja Bryssel sekä Suomen eduskunta sanoo jaa.
Perinteisessä teollisuudessa ja palvelualalla menee kohtuu hyvin, joka on johtanut siihen, että perinteiset työväenpuolueet ovat joutuunet tuuliajolle, eivätkä enää ymmärrä, että mistä kenkä puristaa ja ketkä ovat nykyajan suurimpia kroisoksia ja loisia.
Miten sitten saamme maamme politiikkaan mukaan Rafael Correan kaltaisia henkilöitä onkin eri asia. Viime viikon YLE tarjonta kertoo surullista kieltä Suomen tilasta, kun Aamu-tv:n jälkipörssissä keskustelee Piia-Noora Kauppi ja A-studioon päästetään Elina Lepomäki kertomaan, että yksityistetään eläkkeet ja ulkoistetaan nekin pankeille.
Eläkkeiden yksityistäminen tosin on ollut pankkien globaali agenda jo tovin.
http://therealnews.com/t2/index.php?option=com_content&task=view&id=31&Itemid=74&jumival=10063
Isokallio kertoi vielä jälkiviisaissa, että kun annamme palkkojen muodostua vapaasti markkinoilla, ilman työntekijäjärjestöjä, niin saavutamme täystyöllisyyden. Voisiko joku ystävällisesti kertoa, että mihin tämä hypoteesi perustuu? 30 % kansasta rosvoina ja tämä lasketaan työn tekemisesksi?
Mikäli pankkien pääomavaatimuksia nostettaisiin, vaikuittaisi tämä todennäköisesti pankkien lainanantoon suuresti, jota kannattaisi varmasti bufferoida valtion velalla ja\tai valtion omistamalla pankilla, ettei lainananto lopu tykkänään, kun pankit yrittävät saavuttaa tarvittavat vaatimukset.
Mikäli pankit eivät maksaisi osinkoa useampaan vuoteen, niin eikö tämä aiheuttaisi sen, että nykyiset omistajat siirtävät rahansa tuottoisampiin kohteisiin, joka laskee pankkien pääomaa, joka taas aloittaa kierteen, joka ei välttämättä ihan heti loppuisi?
Pääomavaatimuksia tulisi kuitenkin mielestäni hiljalleen korottaa. Tämä tosin tulee olemaan haastavaa EU:n kriisimaissa.