Meillä kaikilla lienee jokin käsitys velkavankeudesta, mutta minusta on aika pohtia ainakin yhden blogikirjoituksen verran ilmiötä, jossa velka on symboli jostakin muusta, velkaan, erityisesti julkiseen velkaan on syntynyt erikoinen riippuvuus.
Carmen Reinhart ja Kenneth Rogoff tutkivat muutama vuosi sitten julkisen velan ja talouskasvun välistä yhteyttä. He eivät koskaan tutkineet mitään syy-yhteyttä näiden välillä. Kuitenkin heidän tutkimuksensa synnytti “totuuden”, jonka mukaan julkisen velan suhteen kokonaistuotantoon noustessa yli 90 prosenttiin kasvu alkaa hiipua. Nyt tiedämme, että heidän laskelmissaan oli virhe, jonka vaikutuksista sitten keskustellaan.
Vaikka Reinhart ja Rogoff eivät selvittäneet syy-yhteyksiä ja tekivät tämän selväksi ja siksi “90 % -totuudelle” ei heidän tutkimuksestaan löydy tukea, niin heitä itseäänkin syytetään “totuuden” synnyttämisestä. Vaikka tässä on perää, en kuitenkaan olisi yhtä valmis tuomitsemaan heitä kuin esimerkiksi Paul Krugman on. Reinhart ja Rogoff vain esittivät tuloksen yleisölle, jossa kaikki ovat velan vankeja, yleisölle, joka elää maailmassa, jossa velkakuri ja säästäminen tuovat meriittejä. Tämä yleisö janosi “totuutta” ja olisi sen muodostanut ilman tutkijoiden tukea. Tutkijoita tilanne varmasti imarteli, he “lankesivat” turhamaisuuteen.
Dani Rodrik, taloustieteilijä Harvardin Kennedy Schoolista, arvosteli (lukekaa myös linkki Project Syndicaten kolumniin) jokin aika sitten taloustieteen tapaa mallittaa poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa. Tavallinen tapa on ajatella poliitikot vain omien henkilökohtaisten etujensa ajajiksi. Mutta jos näin on, niin miksi taloustieteilijät sitten tuputtavat omia neuvojaan, nehän eivät voi koskaan mennä perille, neuvojen antaminen on irraytionaalista? Rodrik haluaakin nostaa politiikan teon taustalla olevat ideologiat ja niiden muodostumisen tutkimuksen kohteeksi. Hänen mukaansa ideologiat määrittävät päämäärät, joihin poliitikot pyrkivät, ja meriitit, joita he teoistaan saavat, ne määrittävät heidän käsityksensä siitä, miten maailma toimii, ja ne strategiat, joita he voivat katsoa noudattavansa.
Saksassa ja Suomessa talouspoliittiset päätöksentekijät ovat olleet pitkään velan vankeja, julkinen velan kasvua on pidetty perisyntinä. Paradoksaalisesti velkaa tietysti tarvitaan, jotta sen kasvua voidaan paheksua, tähän riittää jo maltillinenkin velan kasvu. Mistä tällainen ideologia syntyy?
Simon Wren-Lewis, taloustieteilijä Oxfordista, pohtii tätä ja antaa tukea Rodrikin näkökulmalle (selvästikään tuntematta Rodrikin kirjoitusta, hyvä osoitus siitä, että suuri aika nostattaa suuria ajatuksia). Wren-Lewis toteaa, että yksioikoiset selitykset eivät ole sopivia, koska velan kauhistelu on riippumatonta poliitikkojen puoluetaustoista, joilla lienee jotakin tekemistä kuitenkin heidän ideologioidensa kanssa. Ei myöskään ole selvää, miten velkaantumisen karsastaminen palvelisi toimena suoraan poliitikkojen välitöntä etua, ehkä pikemminkin kuvittelisi päinvastaista.
Wren-Lewis löytää yhden velan kaihtamista selittävän tekijän: velan kasvun uskotaan heikentävän tulevien sukupolvien asemaa. Poliittiset päätöksentekijät ovat tietoisia siitä, että he haluaisivat kasvattaa velkaa ja pitää budjetin alijäämäisenä. Tämä synti (jo väärien tekojen ajatteluhan on syntiä) painaa heidän omaatuntoaan niin, että he joko vakuuttavat äänestäjiä siitä, että päätökset ennen pitkää rahoittavat itse itsensä (verojen alennusten “dynaamiset vaikutukset” ovat isot) tai aikoina, jolloin velka kasvaa, menoja halutaan kutistaa. Mitä enemmän markkinat vahtivat velkaantumista, sitä syvempi on pelko paljastua “tuhlaajaksi”. Saksassa ja Suomessa voi olla myös historiallisia tekijöitä (”maksoimme sotakorvaukset kovalla työllä”), jotka selittävät vankeutta velkaan.
Mikä muu selittää sen, että äskettäin sekä Tasavallan Presidentti että pääministeri pitivät esitelmissään keskeisenä euroalueen ongelmien syynä sitä, että yhteisesti neuvoteltuja sopimuksia ei noudateta. Haluavatko he siis tosissaan, että Saksa alkaisi karsia nopeasti menojaan, jotta se saisi velkasuhteensa painettua 60 prosenttiin nykyisestä 80 prosentista välittämättä seurauksista?
Velan vankien ideologia muovaa heidän näkemystään yhteiskunnan ja talouden toiminnasta ja rajaa sallittujen toimenpiteiden luonnetta. Tämä vaikuttaa myös siihen, mitä tietoa he haluavat saada ja käyttää ja minkä tiedon unohtaa. Mutta mitä tiedämme julkisen velkaantumisen vaikutuksista? Vastikään ilmestyneessä katsauksessaan Ugo Panizza (Geneven yliopisto) ja Andrea Presbitero (Marchen yliopisto) toteavat, että velkaantumisella on teoriassa sekä hyviä että huonoja vaikutuksia, joten vain empiirinen tutkimus voi antaa selvyyttä siihen, mikä kokonaisvaikutus on. He käyvät myös läpi aiheesta tehdyn empiirisen tutkimuksen, tulokset ovat hyvin ristiriitaisia. Panizza ja Presbitero keskustelevat myös laajasti siitä, miten vaikeaa velkaantumisen ja kasvun välistä syy-yhteyttä on selvittää. Heillä on omakin, juuri ilmestynyt, tutkimus velan kausaalisesta vaikutuksesta talouskasvuun, sen mukaan velkaantumisella ei näytä olevan mitään vaikutusta kasvuun. Tälle tulokselle tuskin löytyy kuulevaa korvaa.
Julkisen/valtion velan kasvulla voi olla myönteisiä vaikutuksia esimerkiksi siksi, että se parantaa rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Nobel-palkittu (tai siis Ruotsin keskuspankin Alfred Nobelin kunniaksi taloustieteilijälle myöntämän palkinnon saaja, ettei kukaan pääse huomauttamaan) Christopher Sims Princetonin yliopistosta osoittaa tämän tässä Yhdysvaltain Taloustieteellisen Yhdistyksen vuosikokousesitelmässään.
Simsin keskeinen sanoma on, että keskuspankin ja valtion toimet liittyvät läheisesti toisiinsa. Yhtä paljon kuin keskuspankkia saatetaan tarvita valtion toimien rahoittamisessa valtion velalla voi olla suuri merkitys keskuspankin toiminnan ylläpitämisessä. Jos keskuspankin toiminta on tappiollista, niin se voi selvitä tappioista ilman voimakasta inflatoimista, jos sillä on mahdollisuus saada rahoitusta valtiolta. Juuri tämän vuoksi keskuspankki voi toimia rahoitusjärjestelmän perimmäisenä luotottajana, kun muu rahoitus kuivuu.
Julkisen velan ja keskuspankin toimien välinen kohtalonyhteys tulee hyvin näkyviin juuri nyt Euroopassa. Euroopan keskuspankilla ei ole samanlaista yhteyttä valtioon kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankilla on. Tämän vuoksi yksittäisen velkaantuneen euromaan velka on reaalista velkaa, ainoa tapa hoitaa sitä on reaalinen sopeutuminen, budjetin ja vaihtotaseen alijäämän supistaminen. Vaihtoehtona on velkojen hoitamatta jättäminen. Koska tätä ei ole sallittu, niin euroalue on taantumassa/lamassa. Ainoa euroalueen maa, jota tämä ei koske, on tietysti Saksa (ja mahdollisesti Ranska). Jos Saksa ajautuisi pulaan, niin Euroopan keskuspankki tulisi hätiin, Saksan velka olisi nimellistä velkaa, jota voidaan supistaa inflatoimalla. Tätä euromaiden välistä epäsymmetriaa velan vangit eivät halua poistaa.
Euroopan Keskuspankilla ei ole myöskään suoraa tukea miltään valtiolta, koska euroalueelta puuttuu liittovaltio. Ehkä juuri siksi sijoittajat haluaisivat Saksan elvyttävän velalla, jotta Euroopan sopeutuminen olisi enemmän nimellistä ja että Saksa voisi tukea EKP:tä. EKP on alkanut toimia myös perimmäisenä rahoitussektorin rahoittajana, mutta sen kädet ovat paljon sidotummat kuin Yhdysvaltain keskuspankin. Mahdollisuudet tappioihin ovat kuitenkin olemassa, eikä niille löydy ilman liittovaltiota viimekätistä maksajaa. EKP:n mandaattia rikottiin jo silloin, kun sen sallittiin toteuttavan OMT-operaatioita (”outright monetary transactions”), ostaa suoraan valtion velkaa. Eikö nyt olisi aika kasvattaa sen mandaattia ja luoda sille tarvittava valtiontaloudellinen pohja? EKP:a perustettaessa sen haluttiin olevan euroalueen jäsenmaista täysin riippumaton, nyt on aika korjata tehty virhe.
Edellä sanomani on tarkoitettu myös vastaukseksi niille, jotka ovat kyselleet, mistä löydettäisiin rahoitusta nykypolitiikan arvostelijoiden vaatimalle elvytyspolitiikalle. Kuten Paul DeGrauwe haastattelussaan Helsingin Sanomissa totesi, markkinat suorastaan janoavat Saksan velkapapereita. Kysymys on omituinen myös siksi, että rahoitusta on löytynyt politiikalle, joka on pahentanut kriisimaiden velkaantumista, kai sitä löytyy politiikalle, joka lieventäisi ongelmaa?
Raha- ja finanssipolitiikan kytkentä näkyy myös kriisiajan toimissa ja tuloksissa. Velan vangit ovat pakottaneet Euroopan julkisten menojen karsintaan ja kokonaistaloudelliseen taantumaan/lamaan. Samaan aikaan EKP:n rahapolitiikka on ollut elvyttävää, mutta ei tarpeeksi, joten lopputulos on ollut talouden stagnaatio. Yhdysvalloissa tilanne on ollut hieman erilainen, keskuspankki on elvyttänyt voimakkaammin kuin EKP, eivätkä valtion toimet ole viime aikoja lukuun ottamatta olleet niin vastakkaisia kuin Euroopassa (ks. tästä). Tilanne on historiallisesti poikkeuksellinen. Tästä on hyvä muistuttaa, koska se unohtuu monilta, kun puhutaan EKP:n rahapolitiikan vaikutuksista. Mitähän täällä olisi tapahtunut, jos EKP ei olisi elvyttänyt? Ja tästä päästään tämän jutun alkuun, miten erilaisten politiikkatoimien vaikutukset saadaan selville? Katsopa vaikka tätä pohjaksi.
Avainsanat: EKP, Julkinen velka, velan vanki
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset, Makro
Viittauket eivät jostain syystä onnistuneet. Tässä osoitteet:
http://blog.hse-econ.fi/?p=1086#comment-122
http://kirjoituksiataloudesta.blogspot.fi/2013/04/kaikki-tyo-ei-ole-arvokasta.html
Tänään käsillä olevaa asiaa vain kaukaa sivuten: minun on luovuttava, ikävä kyllä, tämänkin blogin kommentoinnista, syöpä on syönyt voimat.
Blogin hyvistä ominaisuuksista huolimatta olen pettynyt sen akateemisiin kirjoittajiin. Kommenttieni keskeinen ajatus on ollut se – eikä kenellekään kirjoituksistani vähääkään kiinnostuneelle ole tämä voinut jäädä epäselväksi – etteivät kapitalistis-sosialistiselle aatepohjalle rakentuneet talousopit enää riitä ratkaisemaan nykytalouden suuria ongelmia. Taloustieteille tarvitaan kokonaan uusi ideologinen perusta, tavallisen ihmisen hyvä, joka on aivan eri asia kuin yritysten hyvä tai valtiovallan hyvä, vaikka jälkimmäisten etujen väitetäänkin parhaiten toteuttavan myös tavallisten ihmisten etua.
Kyse on tämän itsestään selvän kolmijaon soveltamisesta teoriaan ja käytäntöön. Tätä ajatusta kohtaan olette kuitenkin olleet täysin välinpitämättömiä, niin kuin sellaista ei olisi olemassakaan; niin kuin jo sellaisen esittäminen olisi loukkaus oikeaa tiedettä vastaan. Yhtä vaikeaa näyttää uuden opin hyväksyminen tänään olevan kuin se oli Galileinkin aikana – siitä kirjoitin ensimmäisen kommenttini tähän blogiin elokuussa 2009. Yhtä paheksuttavaa se silti on.
Mutta ei ole nytkään myöhäistä. Itse tuskin jaksan enää keskusteluun osallistua, mutta olen koonnut ajatukseni pääkohdat kirjoitukseen Kaikki työ ei ole arvokasta. Ehkä jollain akateemisella on rohkeutta osoittaa asialle sellaista mielenkiintoa, jonka kaikki uudet ajatukset ansaitsevat; että sitä ei kritisoida poliittisilla perusteilla, siis sillä millaiset mahdollisuudet kyseisellä teorialla on saada kannattajia, vaan tällaiseen tapaukseen soveltuvilla tieteellisillä perusteilla, siis sillä miten se vastaa tähän asti todettuja käytännön kokemuksia ja miten se on sisäisesti yhtenäinen.
Onnea matkaan.
Pohdimme hiljattain hieman samaa tematiikkaa myös yhteiskunta- ja kulttuuuritieteiden verkkolehti Alustalla! Hannu Laurilan kanssa. http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/03/21/petollinen-maalaisjarki.html
Ok, luin W-L:n.
Se on kiva kirjoitus.
Taylor alla on Bis:n ja NBER:n julkaisema tutkimusraportti.
Toi Taylor on esitelty lyhyesti Business Insioderissä viime syksynä- juttu on käsittämättömän vajaa ja mun nähdäkseni tarkoitushakuinen
sitä alkuperäisen julkaisun kanssa rinnan lukiessa.
Johtopäätös Taylorilla on että yksityisen (!) velan määrä ennakoi suhdannetta ja vekan bkt:suhdetta. AFAIK toi on ihan kosher, halal, bivariable, lagged, reverse, toisin kuin esim R&R, joka saa todella kylmää kyytiä Amherstilta täällä:
http://www.nextnewdeal.net/rortybomb/guest-post-reinhartrogoff-and-growth-time-debt
Tuo ylempi kannattaa ottaa huumoripläjäyksenä, ja lukea kommenttiosasto.
Wren-Lewisiä ( en vielä lukenut, katson onko linjassa)
pidemmälle menee Alan M Taylor:
http://www.bis.org/publ/work398.htm
http://www.nber.org/papers/w18290
Komenttia, Barry Eichengreeniltä:
“Comment (really a question): why was the third quarter of the 20th century anomalous?
According to Alan, the explanation for the singular stability of this period lies in either strict
regulation of domestic financial institutions and markets (internal factors) or strict regulation
of international capital flows (external factors). Those of us of eclectic temperament will
suggest, predictably, that it was both. Indeed one can go further and argue that neither strict
domestic regulation nor limits on capital flows would have been effective without the other”
Mallit pitäisi jokatapauksessa tehdä kunnolla eikä miten sattuu.
http://jpoli.blogspot.fi/2013/04/excel-ja-talouspolitiikka.html
Velka ja yhteiskunta on joka tapauksessa konstruoitu ihmisten ja koneiden keskustelussa.
http://jtalous.blogspot.fi/2013/04/kyborgirahoitus.html
Nykyään pitäisi ottaa huomioon myös ei elävät päätöksentekijät eli tietokoneet ja mallit. En kyllä rehellisesti ymmärrä miten tälläiset alkeelliset excel virheet menevät läpi tieteellisessä artikkelissa. Jos ei osaa exceliä käyttää, niin ei pidä myöskään tehdä siihen perustuvia artikkeleita.
Austrian: pssssst. http://worthwhile.typepad.com/worthwhile_canadian_initi/2011/12/debt-is-too-a-burden-on-our-children-unless-you-believe-in-ricardian-equivalence.html
Professori von Misesin mukaan valtiovelka ei ole tulevaisuudelta ryöstämistä. Ei politikoilla ole aikakonetta millä mennä ryöstämään meidän jälkeentuleviemme varoja..
Julkisen velan kustannus on se että muille talouden sektoreille jää vain rippeitä jos tuotantoa suunnataan julkisen kysynnän tyydyttämiseen. Ja minkä teorian mukaan julkiset menot palvelevat kansalaisten tarpeita? Äänestäminen on erittäin epäsuora ja kallis tapa osoittaa prefenssit ja johtaa niistä uusi rakenne tuotannolle.
Miten inflatorisen politiikan “hyödyt” sitten jaettaisiin kevyemmin talouspolitiikkaa rajoittavien sääntöjen tapauksessa? Pitäisikö keskuspankin ostaa suhteessa eniten velkaa liikkeelle laskeneiden hallintojen velkapapereita? Muut hölmöt kärsikööt sitten liiallisesta säästäväisyydestään..:)
Martti, Graeberin kirja on kiinnostava, mutta lukuisat virheet ja erityisesti luvun 12 päättömät väitteet vievät kirjalta aika pahasti maton alta, erityisesti mitä tulee nykypäivän valtionvelkamarkkinoiden toimintaan.
Ks. esim.
http://crookedtimber.org/2012/02/22/the-world-economy-is-not-a-tribute-system/
http://jacobinmag.com/2012/08/debt-the-first-500-pages/
http://delong.typepad.com/sdj/2013/04/david-graeber-april-fools-day-post.html
Hyvä kirjoitus. Haluan kuitenkin korostaa, että kuten Paul de Grauwe näyttää artikkelissa ‘Governance of a Fragile Eurozone’ vuodesta 2011, että euro on kuin kultastandardi (tai ehkä jotenkin pahempaa vielä), koska maat eivät enää itse julkaise/tee rahaa. Tämä tarkoittaa, että euroalueen maat ovat lopussa hyvin herkkiä siihen, miten markkinat näkevät niiden velkatilanteet. Siinä mielessä, ja myös koska Euroopassa sovittiin kaikenmaailman velkarajoja, Euroopan maat ovat velan vankeja, ja valitettavasti pahemmalla tavalla kuin poliitikot.
Hyvä, ajatuksia herättävä kirjoitus. Kommentoin yhtä asiaa vähän pitemmälti. Avaan vähän noita Simsin ajatuksia, koska ne voivat jäädä vähän hämäräksi tämän tekstin perusteella. Toivon että esitän asiat oikeanlaisesti.
Nähdäkseni on kaksi lähestymistapaa siihen, miten finanssipolitiikka ja rahapolitiikka voisivat toimia yhdessä euroalueella. Ensimmäinen, jota mikäli oikein tulkitsen tämä teksti ja Chris Sims (http://sims.princeton.edu/yftp/EuroGaps/EuroGaps.pdf) kannattavat, on se, että on luotava uudenlainen institutionaalinen kehikko eurooppalaiselle talouspolitiikalle. Tässä käsittääkseni haetaan jonkinlaista finanssi- ja rahapolitiikan lähentymistä. Nojaan tässä enemmän Simsiin kuin tähän tekstiin, koska edellisessä näitä ajatuksia esitetään hieman kattavammin.
Sims huomioi, että rahapolitiikka vaatii toimiakseen finanssipoliittisen reaktion - esimerkiksi mikäli rahapolitiikka kiristyy, veroja on nostettava tai menoja leikattava. Sitten hän huomioi, että tämä mekanismi ei ole niin vahva valuuttaunionissa - yksittäisen valtion budjettivaje johtaa korjaamattomana ennen pitkää inflaation kasvuun koko valuuttaunionissa, mutta tämä yksittäinen valtio kokee tästä “kustannuksesta” vain pienen osan. Tarvitaan siis instituutioita tätä ulkoisvaikutusta vastaan. Sims näkee, että vakaus- ja kasvusopimus ei toiminut ja suhtautuu pessimistisesti vastaavien sopimuksien mahdollisuuksiin. Lisäksi olisi myös mukavaa, jos euroalueella toimisi valtioiden viimekätinen lainaaja.
Yksi mahdollisuus on se, että EKP ryhtyy viimekäden lainaajaksi kaikille valtioille. Tähän pitää liittyä linkki finanssipolitiikkaan. Yksi linkki olisi se, että keskuspankille annettaisiin valtuudet ja velvollisuus valvoa jäsenmaiden finanssipolitiikkaa. Toinen linkki olisi se, että EKP:n finanssipoliittista turvaa kohennettaisiin. En oikein hahmota sitä, miksi Sims ei pidä capital key-instituutiota uskottavana (s.7). Hän argumentoi, että saksalaiset vastustaisivat mahdollista keskuspankin pääomittamista, koska he kantaisivat siitä suurimman vastuun, mutta on keksiä yhtään eurooppalaisen finanssipolitiikan ulottuvuutta jossa saksalaiset eivät kantaisi suurinta vastuuta. Joka tapauksessa Sims itse kannattaa sitä, että luotaisiin euroalueen kattava finanssipoliittinen auktoriteetti, jolla ideaalisesti siis olisi myös omia verotuloja.
Toinen lähestymistapa on vaatia Saksaa ottamaan kindlebergeriläisen hegemonin asema euroalueella ( http://www.voxeu.org/article/new-preface-charles-kindleberger-world-depression-1929-1939 ). Kindlebergerin ja hänen seuraajiensa mukaan kansainväliset rahajärjestelmät vaativat hegemonia toimiakseen: Britit ennen ensimmäistä maailmansotaa, Yhdysvallat Bretton Woodsin aikana. Maailmansotien välinen aika oli tässä historiassa makrotaloudellisesti kamala juuri siksi, että tuona aikana kansainvälisessä rahajärjestelmässä ei ollut hegemonia. Hegemoni takaisi keskuspankkia ja keskuspankki takaisi hegemonia, jolloin hegemoni voisi toimia viimekäden lainaajana. Tässä institutionaalisella kehyksellä ei olisi niin suurta painoa, koska hegemoni tekisi mitä hegemoni tekisi.
Molempiin lähestymistapoihin nähdäkseni kuuluu myös ajatus siitä, että kiinteiden valuuttakurssien järjestelmässä on hyvä, jos vaihtotaseiden tasapainottamisesta osavastuu kuuluu ylijäämämaille.
Kumpi on parempi? Tämä on vaikea kysymys, johon liittyy laajempia näkemyksiä Euroopan tulevaisuudesta ja johon varmasti valtio-opin tuntijoilla olisi myös arvokasta sanottavaa. Itse sanoisin, että edellinen on federalistisempi lähestymistapa: veronkanto-oikeuden omaavan, merkittävän kokoisen eurooppalaisen finanssipoliittisen toimijan luominen olisi askel, joka veisi suvereniteettiä yksittäisiltä jäsenmailta unionin tasolle. Jälkimmäinen on paremmin yhteensovitettavissa suvereniteettinsa säilyttäviin jäsenmaihin. Henkilökohtaisesti suhtaudun positiivisesti liittovaltiokehitykseen, mutta epäilen vähän sen toimivuutta.
Uudenlaisen institutionaalisen kehikon luominen on vähintäänkin haastavaa. Kuten Sims kirjoittaa:
”This is a daunting prescription from a political point of view. It obviously cannot be done overnight, yet financial markets may not wait for such institutional change to evolve.”
Koska kokonaista institutionaalista kehikkoa ei voida luoda kerralla, sinne pitää edetä askel kerrallaan. Ja näin on nyt kriisissä toimittu: askel kerrallaan on murennettu vanhoja sääntöjä. Tämä tietenkin vie meitä jonkinlaista uutta järjestystä kohti, mutta ilman suunnitelmaa ja tietoa siitä, mikä tuo järjestys on.
Omat konservatiiviset biasini ajavat minua suhtautumaan positiivisemmin hegemoni-kehitykseen, koska se on ”devil we know”, ja siinä on selkeä auktoriteetti. Toisaalta suhtaudun melko myönteisesti myös liittovaltiokehitykseen. Vaikea kysymys tämä on joka tapauksessa.
Kun olin vaihto-oppilaana USA:ssa 80-luvulla koulussani ruotsalaisen vaihto-oppilas piti esitelmän Abbasta ja Kansankodista, saksalainen maansa teollisuudesta. Meille suomalaisille UM oli antanut esitteet joiden pääviesti oli, että me maksoimme velkamme takaisin joskus 20- ja 30-luvuilla…
Erittäin ajankohtainen kirjoitus! Velan filosofinen luonne on kysymyksenä kovin monimutkainen; hienoa, että sitä pohditaan selkeästi myös suomeksi.
Puolet Saksan veloista muuten annettiin anteeksi vuonna 1953, mikä loi maan nykyisen talousihmeen perustan. Lontoon sopimus oli voitto kaikille osapuolille, koska ilman sitä Saksa olisi tuskin kyennyt maksamaan velkojaan.
Eräs kiinnostavimmista velkaa käsittelevistä teoksista lienee syytä myös mainita tässä yhteydessä - David Graeber: “Debt. The First 5,000 Years”. Hyvin kirjoitettu, poleeminen ja monia vakiintuneita käsityksiä haastava.