Säätelystä vapaata markkinataloutta puolustellaan hyvin usein sillä, että se sallii yksilöiden vapauden samalla kun yksilöiden keskinäiset liiketoimet tuottavat yhteistä hyvää. Tähän puolustukseen yhdistyy usein väite, että parhaimmillaankin säätely ja erilaisten palveluiden tarjonta julkisella sektorilla syrjäyttävät yksityistä tuotantoa, valtion toiminta ei siis voi lisätä valintamahdollisuuksia. Kumpikin väite on ongelmallinen.Ensimmäinen ongelma on tietysti se, että ei ole selvää, mitä vapaudella tarkoitetaan. Amartya Sen osoitti jo vuonna 1970 (”The Impossibility of a Paretian Liberal”, Journal of Political Economy), että yksilönvapaus ei ole sopusoinnussa Pareto-tehokkuuden kanssa. Pareto-tehokkuus on taloustieteen tapa ymmärtää Adam Smithin ajatus “näkymättömän käden” siunauksellisuudesta, se tarkoittaa sellaista yhteiskunnan tilaa, jossa kenenkään hyvinvointia ei voida parantaa heikentämättä jonkun toisen hyvinvointia. Sen ymmärtää artikkelissaan yksilönvapauden niin, että on olemassa asioita, joista päättäminen kuuluu yksilöille.
Vapaiden markkinoiden näkymätön käsi johtaa (joissakin olosuhteissa) yhteiskunnan Pareto- tehokkaaseen tilaan, tämä on se yhteinen hyvä, jolla säätelemättömiä markkinoita perustellaan. Senin “paretolaisen liberaalin”-mahdottomuustulos sanoo, että tämän hyvän saaminen estää yksilön vapauden toteutumisen.
Ymmärtääksemme tämän ja nähdäksemme niitä oletuksia, joille tulos rakentuu, käyn läpi Senin esimerkin. Kahden hengen kuvitteellisessa yhteisössä yksi on tekosiveä, joka (kuvittele itsesi 1960-luvun puoliväliin) ei halua, että jos kukaan, niin vain hän lukee Hannu Salaman Juhannustanssit, mutta mieluiten hän näkisi, että kukaan ei sitä lue. Toinen (ilkikurinen) henkilö taas haluaa, että ainakin joku lukisi kirjan, mutta eniten hän haluaisi, että sen lukisi tekosiveä yhteisön jäsen.
Tässä yhteisössä yksi (on muitakin) Pareto-tehokas tila on se, jossa vain tekosiveä lukee kirjan. Mutta samalla loukataan tekosiveän yksilönvapautta, hänhän ei tuolloin halua kirjaa lukea, päätös lukeako kirja kuuluu yksilöiden vapaasti päätettäviin asioihin. Tulos pätee tässä kaikkiin Pareto -tehokkaisiin tiloihin, yksilönvapaus ja (Pareto-)tehokkuus ovat ristiriidassa keskenään.
Esimerkissä (ja yleisesti Senin tulokselle) on tärkeää se, että muiden tekemisillä (mukaan lukien tekemättä jättämisillä) on ihmisille välitöntä merkitystä. Onko tämä realistinen oletus? Katsomalla pelkästään iltapäivä- ja aikakauslehtien mainoksia vakuuttuu sen oikeudesta, mutta emmekö itse ole ja eikö ympärillämme ole töykeitä, kateellisia, hyväntahtoisia, snobeja, auttavaisia, kohteliaita, narsistisia, sanalla sanoen aivan tavallisia ihmisiä?
Aihe on tärkeä, koska Suomessa on viime aikoina alettu markkinoida naiiveja, lähinnä yhdysvaltalaislähtöisiä ajatuksia vapaiden markkinoiden ja niiden tuomien aineellisten etujen ja yksilönvapauden välisestä sopusoinnusta. Esimerkiksi EVA:n toimitusjohtaja Matti Apunen on monesti esittänyt, että liberaalit ihmiset ottavat muut ihmiset huomioon toimissaan, mikä tekee liberaalista taloudesta inhimillisen ja kuitenkin samalla tehokkaan. Senin tulos antaa syyn epäillä tällaisen siteen olemassaoloa. Mielenkiintoista muuten on, että Adam Smith ajatteli ihmisten olevan itsekkäitä ja juuri siksi vapaiden markkinoiden näkymättömän käden johtavan yhteiskunnan käyttämään voimavarojaan tehokkaasti.
Joka tapauksessa on hyvä kysyä, mikä yksilönvapauden ja vapaiden markkinoiden välinen yhteys on, jos ihmiset eivät välitä toistensa tekemisistä, jolloin ketään ei kiinnosta, onko joku lukenut tai jättänyt lukematta Juhannustanssit (ja unohdamme muutkin markkinoiden tehokkuutta vähentävät tekijät). Kaikki asiat ovat siis sellaisia, joista yksilöt tekevät vapaasti päätöksiä. Sen antaa taas tukevan selkänojan pohdinnoillemme (ks. “Markets and Freedoms: Achievements and Limitations of the Market Mechanism in Promoting Individual Freedoms”, Oxford Economic Papers 1993). Nyt on tärkeää määritellä tarkemmin, mitä yksilönvapaudella tarkoitetaan.
Isaiah Berlin esitti kahta näkökulmaa yksilönvapauteen, negatiivisen (vapaus jostakin) ja positiivisen vapauden (vapaus johonkin). Ero näiden välillä on jokseenkin epäselvä, mutta hieman samanlaisen ajattelun pohjalta Sen erottaa kolme vapauden osatekijää: yksilöiden mahdollisuudet, yksilöiden oikeudet itsenäiseen päätöksentekoon ja yksilöiden koskemattomuus.
Määritelmän mukaan idealisoitu vapaa markkinatalous takaa yksilöille päätöksentekovapauden ja koskemattomuuden. Sen osoittaa (monien oletusten avulla), että se on Pareto-tehokas myös yksilöiden mahdollisuuksien luomisessa, kenenkään mahdollisuuksia ei voida lisätä vähentämättä jonkun muun. Hyvä? Riippuu tietysti tulkitsijasta, mutta Senin tulos tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että vapaus mahdollisuuksien runsauden mielessä voi jakautua hyvin epätasaisesti, jotkut ovat vapaampia kuin toiset tai toiset ovat epävapaampia (vangitumpia?) kuin toiset, aivan kuten haluatte. Näin on myös käytännössä.
John Roemer on yhteistyössä toisten tutkijoiden kanssa yrittänyt paneutua mahdollisuuksien tasa-arvon määrittelyyn tarkemmin ja tehnyt myös empiiristä tutkimusta Roemer ym. “To What Extent do Fiscal Systems Equalize Opportunities of Income Acquisition among Citizens?”, Journal of Public Economics 2003). Perinteiset hyvinvointivaltiot näyttävät niiden mukaan tarjoavan tasa-arvoisempia mahdollisuuksia kuin enemmän vapaille markkinoille nojautuvat yhteiskunnat. Palaan tähän alempana.
Voidaan väittää ns. Coasen teoreemaan vedoten, että Senin tulos markkinoiden vapauden ja yksilönvapauksien ristiriidasta on perusteeton silloinkin, kun ihmisiä kiinnostaa se, mitä muut tekevät. Väite edellyttää kuitenkin sitä, että “omistusoikeudet” vaikkapa tylyyn käyttäytymiseen on määritelty. Jos tylyille annetaan oikeus tylyyteen, niin siitä häiriytyvät voisivat ostaa heiltä oikeuden pois tai ostaa heiltä haluamansa tylyyden tason. Tai toisinpäin, oikeus tylyyteen voidaan antaa epätylyille ja tylyjen olisi ostettava heiltä oikeudet olla tylyjä. Tylyydelle syntyisi markkinat ja tylyyden taso olisi yhteiskunnassa optimaalisella tasolla. Mutta tällöin vain olisimme siinä tilanteessa, että vapaus jakautuu epätasaisesti. Ja minä ainakin ilmoittautuisin tylyksi, jos tylyille annetaan oikeus olla tyly. Tai epätylyksi, jos tylyiltä viedään oikeus olla tylyjä. Etkö sinäkin?
Meidän on siis hyväksyttävä se, että jos perustelemme markkinoiden vapauttamista niiden tuottamilla tehokkuuseduilla, niin yksilönvapaus heikkenee tai ainakin jakautuu hyvin epätasaisesti. Seuraava kysymys on, keiltä vapaus häviää tai keille sitä annetaan ja keiltä sitä otetaan. Mielenkiintoista onkin, että jotkut vapaiden markkinoiden kannattajista eivät enää edes puhu yleisestä yksilönvapaudesta vaan vain suurten (tai suoraan ilmaistuna rikkaiden, heidän rikkautensahan on osoitus heidän suuruudestaan) yksilöiden vapaudesta. Ayn Rand -uskovaiset ovat näiden joukossa, Suomessa näkyvimmin Björn Wahlroos.
Yksilönvapautta ei siis voida erottaa vallasta. Vapaiden markkinoiden maailmassakin on päätettävä, miten yhteiskunnan vallanjako toteutetaan, kenelle viime kädessä valta annetaan. Näiden päätösten tekoon tarvitaan yhteiskunnallista koneistoa, valtiota. Tämä on yksi esimerkki siitä, että valtiolla tai laajemmin yhteiskunnallisilla päätöksentekojärjestelmillä on suuri merkitys, ja niitä tarvitaan.
Yhtenä osana väitettä, että vapaat markkinat tuottavat yhteistä hyvää, on väite, että markkinoiden säätely ja palveluiden tarjonta julkisella sektorilla vain syrjäyttävät vähintään saman määrän yksityistä tuotantoa. Ilman julkista sektoria vapaat yksilöt voisivat keskenään sopia ja tuottaa julkista sektoria tehokkaammin vähintään samat palvelut. Vapaat yksilöt ovat huolissaan lähimmäisistään ja siten osaavat tarjota oikeita palveluita. Esimerkiksi Matti Apunen on toistuvasti esittänyt Suomessa vaiettavan siitä, että julkiset X-palvelut (sijoita X:n paikalle haluamasi palvelu) syrjäyttävät yksityistä X-tarjontaa, julkinen vanhustenhuolto siis esimerkiksi syrjäyttää yksityisiä vanhuspalveluita, erityisesti vapaaehtoispalveluita. Valtio siis kaventaa näin yksilöiden vapaan toiminnan mahdollisuuksia, siis yksilönvapautta, jos niitä tulkitaan Senin luokituksessa yksilöiden mahdollisuuksien näkökulmasta.
Tämä syrjäyttämisväite on yksi esimerkki ns. taantumuksen retoriikan käytöstä, jota Albert Hirschman on eritellyt kirjassaan “The Rhetoric of Reaction” (jokin aika sitten vähän yli 100-vuotiaana kuollut Hirschman ei valitettavasti koskaan ehtinyt kirjoittaa kaavailemaansa edistyksen retoriikka -teostaan). Hirschman jakoi taantumuksen retoriikan kolmeen argumentaatiotyyppiin, joista syrjäyttämisväite kuuluu “perverssien vaikutusten” - tyyppiin, joiltain osin myös “tehottomuus” - tyyppiin, julkisella tuotannolla väitetään olevan perverssejä vaikutuksia, sen väitetään vähentävän palveluiden kokonaistuotantoa.
Syrjäyttämisargumenttiin liittyy monia ongelmia, sekä periaatteellisia että empiirisiä. Empiirisesti, jos syrjäytysvaikutus havaitaan, niin se on lähes aina osittainen, julkisen sektorin toiminta kasvattaa palveluiden kokonaistarjontaa. Joissakin asioissa olettaisi syrjäytysvaikutuksen todella olevan täydellisen. Yksi tällainen on yksityinen hyväntekeväisyys, jossa voisi valtion rahoituksen odottaa syrjäyttävän kohteeseen mahdollisesti annettavan yksityisen rahoituksen. Mutta siinäkään ei ole havaittu täydellistä syrjäytysvaikutusta edes yhdysvaltalaisilla aineistoilla tehdyillä tutkimuksilla. James Andreoni, joka on löytänyt suurimmat syrjäytysvaikutukset, on korkeimmillaan havainnut 75 % syrjäytyksen. Julkinen rahoitus on siis lisännyt kokonaisrahoitusta neljänneksellä. Vähän vai paljon, kun kyse on yksityisen hyväntekeväisyyden ja julkisen rahoituksen suhteesta?
Miksi syrjäytysvaikutusta ei ole tai se on hyvinkin epätäydellinen? Yksi selitys on, että lahjoittajat eivät ole puhtaasti epäitsekkäitä, vaan nauttivat saamastaan kiitoksesta (ns. “warm glow” - ilmiö) ja sitähän saa, vaikka valtiokin antaisi roponsa. Toinen voi olla, että valtion mukaantulo on tae siitä, että hanke toteutetaan ja yksityiset lahjoittajat tietävät, että heidän rahansa tulevat käyttöön, julkinen raha ratkaisee ns. “isolaatio-paradoksin” (en selitä, tämä kirjoitus on jo nyt liian pitkä, guuglailkaa, Amartya Sen liittyy tähänkin). Mutta ehkä syytä on myös kysyä, miksi valtio on ylipäätään alkanut tuottaa palveluita. Yksi luonteva syy on, että niitä ei ole ollut riittävästi tarjolla, terveyspalvelut eivät ole olleet kattavia ja koulutusmahdollisuudet ovat olleet hyvin vähäiset. Syrjäytymisargumentti sekoittaa siis syy - seuraus-suhteen, rajalliset yksityiset palvelut ovat johtaneet julkisen tuotannon kasvuun. Millaiset koulutuspalvelut olivat Suomessa ennen kuin julkinen valta alkoi niitä tarjota?
Meillä keskustellaan nyt Lastensairaalan rakentamisesta, koska julkinen valta on ilmoittanut, että sillä ei nyt ole antaa rahoitusta. Yksityistä rahoitusta kerätään, mutta yleinen mielipide tuntuu olevan, että sairaala olisi pitänyt rahoittaa julkisista varoista. Tällöinhän syrjäytysvaikutus olisi ollut 100 prosenttia, mutta olisiko kukaan parahtanut? Jos yksityinen rahoitus olisi valmiina odottamassa, että julkinen valta ei osallistu rahoitukseen, miksi rahoituksen kerääminen kestää kauan? Ja mistä yksityiset rahat olisivat pois?
Syrjäytysvaikutus perustuu ajatukselle, että julkinen valta tai valtio on täysin erillään yksilöistä. Toinen näkemys on, että se on osa yhteiskuntasopimusta, jolla yksilöt sopivat keskinäisten suhteidensa järjestämisestä. Timothy Besley ja Torsten Persson ovat uudessa kirjassaan tutkineet valtion roolia kehityksessä. Heidän tuloksensa tukevat ”yhteiskuntasopimus”-näkökantaa, kehitystä ovat vieneet eteenpäin suuret yhteiskunnalliset hankkeet, joiden toteuttaja valtio on. Hyvä esimerkki on pohjoismainen hyvinvointivaltio. Selittäisikö tämä sen, miksi ihmisiä närkästyttää se, että julkista rahoitusta ei lastensairaalalle heru.
Syrjäytysvaikutus-argumentille löytyy erikoisia sovelluskohteita. Libera on julkaissut Nima Sanandajin ja Elina Lepomäen selvityksen ”The Equality Dilemma”, jossa väitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion estävän naisyrittäjyyttä ja sitovan naisia julkiselle hyvinvointisektorille, tekijät ovat mainostaneet selvitystä lehtien yleisönosastoilla. He siis sanovat, että hyvinvointivaltio kahlitsee naisia.
Selvityksessä on paljon hyvää, monet tutkijat jakavat Sanandajin ja Lepomäen näkemyksen, että monet hyvinvointivaltion piirteet vaikeuttavat naisten urakehitystä. Monet feministit ovat myös väittäneet, että hyvinvointivaltio on joiltakin osin ollut miehinen hanke, jolla työmarkkinoiden segregaatiota on pidetty yllä.
Mutta asialla on toinen puolensa, aivan kuten edesmennyt kollega Tuovi Allen sanoi, ”Naisen paras ystävä on hyvinvaltio” (en muista jatkuiko Tuovin virke sanoilla ”eivät timantit”, todennäköisesti). En käy läpi kaikkia kommentteja, jotten pidentäisi juttuani liikaa. Ensimmäinen on ilmeinen. Suomessa hyvinvointivaltio rakennettiin 1960-lopulta alkaen. Millainen naisten asema oli sitä ennen, oliko heitä yhtä runsaasti yrittäjinä kuin miehiä, oliko heitä yritysjohdossa yhtä paljon kuin miehiä, valmistuiko heitä yhtä paljon yliopistoista kuin miehiä, …? Sanandajin ja Lepomäen selvityksestä puuttuu kaikki yritys vertailla kehitystä yli ajan ja heiltä itse asiassa puuttuvat viittaukset moniin tutkimuksiin, joissa niitä on yritetty. Lisäksi heiltä puuttuvat laajemmat maakohtaiset vertailut.
Jotta voitaisiin ylipäätään ajatella, että naiset voisivat päästä johtoasemiin joko yksityisellä tai julkisella sektorilla, heidän pitäisi osallistua työelämään. Naisten työhön osallistumisaste on Pohjoismaissa korkea, joissakin paljon korkeampi kuin Yhdysvalloissa ja joka tapauksessa OECD-maiden korkeimmat (Dolado, Felgueroso ja Jimeno “Where Do Women Work?” 2004) ja he ovat korkeasti koulutettuja. Siitä huolimatta heidän osuutensa yleisjohdossa ovat varsin alhaiset. Toisaalta yritysjohtajien joukossa heidän osuutensa esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa ovat EU-maiden keskiarvoa korkeammat, Ruotsin vain vähän Yhdysvaltoja pienempi, kun osuutta mitataan naisten osuudella johtajista suhteessa naisten osuuteen kaikissa tehtävissä (Dolado ym.). Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa työmarkkinat ovat hyvin eriytyneet sukupuolijaon mukaan.
Edellä sanottu kuvaa keskimääräistä tilannetta, mutta kuva muuttuu, kun sitä katsotaan eri ikäluokkien osalta, tästä saadaan kuva myös meneillään olevista muutoksista. Ikäluokkien välillä on isoja eroja työllistymisessä perinteisiin nais-, mies- ja integroituneihin ammatteihin. Suomessa esimerkiksi naisikäluokasta 45 - 54-vuotiaat vuonna 1999 miesammateissa toimi 11,5 prosenttia mutta ikäluokasta 25 - 34-vuotiaat 20,7 prosenttia, joka on korkeampi kuin Yhdysvalloissa ja OECD-maiden toiseksi korkein, korkein se on Hollannissa. EU-maissa naiset ovat siirtyneet sekä integroituihin ja miesammatteihin, Yhdysvalloissa lähinnä integroituihin ammatteihin (Dolado et.al.). Euroopassa, erityisesti Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa työmarkkinoiden sukupuolinen segregaatio on vähentynyt nopeasti, nopeammin kuin Yhdysvalloissa (Dolado ym.).
On siis hyvin vaikeaa laajemman empiirisen aineiston valossa väittää yksioikoisesti, että hyvinvointivaltio estäisi naisyrittäjyyttä ja naisten pääsyä johtotehtäviin. Mikä sitten voisi tarjota selityksen? Liberaali- tai ehkä paremmin libertaaripiireissä vaiettu totuus on, että työmarkkinoilla naisia on syrjitty ja syrjitään yhä (ks. vaikkapa Arulampalam, Booth ja Bryan ”Is There a Glass Ceiling Over Europe? Exploring the Gender Wage Gap Across Wage Distribution”, Industrial and Labor Relations Review 2009). Naisten palkat ovat alemmat kuin miesten palkat vielä senkin jälkeen, kun erot työkokemuksessa, koulutuksessa jne. kontrolloidaan. Sanandajin ja Lepomäen selvityksessäkään ”syrjintä”-termiä ei käytetä eikä naisten syrjintää käsittelevään tutkimukseen viitata.
Syrjintä auttaa tulkitsemaan hyvinvointivaltion ja naisten työmarkkinavalintojen yhteyttä, myös niitä havaintoja, joita Sanandaji ja Lepomäki tekevät. Hoitovapaat ja monet muut lasten hoitoon liittyvät politiikat vähentävät naisten työkokemusta ja heikentävät heidän mahdollisuuksiaan edetä urallaan. Samaan aikaan syrjintä toisaalta kannustaa heitä hyödyntämään niitä enemmän kuin miehiä. Toisaalta syrjintä on kannustanut luomaan julkisia hyvinvointipalveluita ja julkisia koulutuspalveluita, monet vaikutusvaltaisimmista naispoliitikoista ovat niitä olleet vaatimassa. Naisten on kannattanut hakeutua niissä avautuneisiin tehtäviin, koska ne olivat uusia eikä syrjinnästä näin ollut tietoa. Arulampalamin ym. tutkimuksen mukaan julkisella sektorilla palkkasyrjintä on lievempää kuin yksityisellä sektorilla (paitsi Hollannissa ja Suomessa!). Naisille julkinen sektori on siis ollut mahdollisuuksien vapauden valtakunta.
Vapaus on siis monimutkainen ilmiö. Hämmentävästi se näkyy Vladimir Vysotskin elämässä (vaimonsa Marina Vladyn kertomana, tämä on ollut Paula M:n minulle suosittelemaa kesälukemista). Virallinen Neuvostoliitto vaikeni hänestä, mutta hänen laulunsa ja runonsa levisivät eri tavoin. Hän haaveili pääsevänsä aistimaan länsimaista vapautta, mutta kun hänelle mahdollisuus avautui, hän pettyi. Vapaus ei ollut täydellistä, mistään riippumatonta keskustelua ja ajatusten vaihtoa vaan vapautta tyrkyttää itseään eri puolilla eri ihmisille. Jos Neuvostoliitto vaikeni hänestä, niin länsi pani hänet huutamaan, eikä sekään paljoa iloa tuottanut.
Avainsanat: liberalismi, markkinat, Pareto-tehokkuus, yksilönvapaus
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset
Valtiota tarvitaan ensisijaisesti estämään pakottaminen eli väkivalta ja varkaudet. Valtioiden muut toimet ovat olleet keskimäärin hirvittävän haitallisia, eniten kaikkein laajimman toimivallan valtioiden kuten sosialististen ja kansallissosialististen.
Pakottamisen estämistä lukuun ottamatta ihmiskunnan vapaaehtoinen organisoituminen on ollut paljon hyödyllisempää kuin pakotettu. Se on tuottanut suunnattomasti hyvinvointia, talouselämän ja kansalaisyhteiskunnan, joita valtiot ovat pääosin tukahduttaneet ja tukahduttavat yhä.
“Kulttuurievoluution” suuri askel oli yhteisön organisoituminen. Organisoituneella yhteisöllä oli voimaa päihittää ei organisoituneet yhteisöt kilpailussa resursseista. Organisoitumisen edellytys oli kuitenkin säännöt, jotka tukivat yhteisön sisäistä rauhaa ja yhtenäisyyttä, mutta samalla mahdollistivat keskittyneen ja tehokkaan päätöksen teon.
Ihmisen vapautta korostavat aatteet ovat unohtaneet evoluution ensimmäisen säännö joka on se että “vain voittaja jatkaa”. Organisoitunut yhteisö on voittaja ja liberaalit (vähemmän organisoituneet) yhteisöt ovat vaipuneet historian hämärään hävittyään kilpailun resursseista.
Näiden häviäjien aatteita uusintamalla voimme varmistaa vain sen, että jos jossain vaiheessa ihmiskunta kohtaa resurssien niukkuutta olemme häviäjiä.
Ihmisen ominaisuudet ovat kotoisin kaukaa esihistoriasta olosuhteista jossa ravinnon ym. niukkuus oli jatkuvaa. Evoluutio loppui niukkuuden loputtua (vastustuskyvyn kasvettua). Tämä on evoluution päämekanismi. Ominaisuutemme ovat kotoisin olosuhteista jossa taisteltiin selviytymisestä, ravinnosta, lisääntymismahdollisuuksista… eikä tulevien sukupolvien selviytymisen ajatteluun ollut tarvinnut kehittyä välineitä eikä älyllisiä resurreja.
Nämä ominaisuudet tekevät meistä yksilöinä itsekkäitä ja lyhyt katseisia. Emme kykene päätöksenteossamme arvioimaan tulevaisuutta vaikka se on edellytys tulevien sukupolvien selviytymiselle. Kilpailemme keskenämme resursseista yhteisön sisällä aivan kuin huomista ei olisi. Tämän yksilöiden lyhyt katseisuuden kontrollointiin tarvitaan yhteisöllistä ohjausta. Ilman ohjausta vallitsee anarkia ja kaaos – kaikkien sota kaikkia vastaan. Nykyinenkään kontrolli ei varmista tulevien sukupolvien kohtuullisia mahdollisuuksia, puhumattakaan jos sitä vielä löytsätään. Kontrollin puolesta puhuvat kaikki luonnon tilaa ja kehitystä mittaavat indikaattorit. Olemme tyhmä, populaatio –käyttäytymiseen taipuvainen laji, jonka tulisi tosiaan oppia uusia tapoja käyttäytymiseensä ennen kuin vapauksia voidaan lisätä. Demokratialla on tosiaan haasteita.
On olemassa tärkeitä asioita jotka on oltava kontrollin alla, ja sitten on vähemmän tärkeitä asioita joiden kontrollointi ei ole tarpeen. Yksilöt eivät kuitenkaan kykene subjektiivisien preferenssiensä takia päättämään mitkä ovat tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä asioita. Siiten tarvitaan tervettä järkeä tieteen ja tutkimuksen kautta ja keskustelua demokratian sisällä.
Vapauden aatteet pohjautuvat virheelliseen ihmiskuvaan.
Demokratiaa (vs. diktatuuri)on se, että julkista sektoria hallitaan demokraattisesti.
Se ei ole demokratiaa vaan totalitarismia (vs. liberalismi), että ihmisten itsemääräämisoikeutta syrjäytetään siirtämällä sitä paljon julkiselle sektorille.
Jos en itse saa päättää, mitä työtä teen, mihin käytän siitä ansaitsemani rahat (edes puoliksi, nyt verokiila on yli puolet), kenet nain, mitä teen ruumilleni, se on totalitarismia, joka voi sitten olla demokraattista tai diktatorista.
Jos jossain oikeasti syrjitään naisia, se yritys häviää markkinoilla syrjimättömille, meritokraattisille yrityksille. Kaikki merkittävin historiallinen tai nykyinen syrjintä on ollut valtioiden pakottamaa, ja yritykset ovat usein vastustaneet sitä.
Todellakin, en voi olla vielä yhtä kohtaa ottamatta esille nimimerkki “ajattelijan” kirjoituksesta.
Tämä on niin herkullinen:
“varallisuuden vapaa yksityinen tuottaminen ilman rajoituksia takaavat parhaat mahdolliset olosuhteet hyvinvoinnille ja vapaalle vaihdannalle, tätä on turha kiistää. Kaikki muut järjestelmät ovat sosialismia.”
“……tätä on turha kiistää, ja kaikki muu on sosialismia”.
“kaikki muu on sosialismia”.
Johtopäätökset jätän lukijoille.
Mielipiteestä sinällään ei käytetty argumentaatio tietenkään vielä kerro mitään, mutta….
Kiitoksia nimimerkille “Ajattelija”.
Parempaa tiivistelmää meillä muuun muassa Libero-hautomon edustamasta ideologiasta saa hakea.
Nostan tässä tärkeimmän pointin esille, lainaus:
“Jos päätösvallan jakaantumisesta halutaan keskustella, niin eikö ole parasta että meillä on järjestelmä joka palkitsee niitä henkilöitä, jotka kykenevät parhaiten täyttämään muiden tarpeita? Silloin kyvykkäät henkilöt käyttävät aikansa todennäköisemmin meitä kaikkia hyödyttäen, eivätkä laiskotellen. Lisäksi markkinat palkitsevat johdonmukaisesti jo ennestään menestyneitä, onhan heillä osoitus taidoistaan ja näkemyksestään aiempien omistusten muodossa ja siksi todennäköisyydet ovat suuremmat että juuri he onnistuvat suorittamaan menestyksekkäitä markkinavaihdantoja ja kasvattamaan taloutta paremmin kuin muut.”
-lainaus päättyy.
Tiivistettynä: demokratiasta (demokratian ihanteesta) pitäisi luopua ja siirtyä siihen että eniten rahallista varallisuutta omaavat saisivat päättää kaikkien muidenkin asioista.
Tässä se “yksilönvapauden toteutuminen markkinataloudessa”, jeah-
“enemmistön diktatuurista” vähemmistön diktatuuriin.
Mun mielestäni tässä mennään hyvin kähellä valtionvastaisen tai perustuslain vastaisen mielipiteen ilmaisua.
Niihin toki saa pyrkiä vaikuttamaan demokraattisen proseessin puitteissa, siihen meillä tietenkin on oikeus.
Nimimerkki “ajattelijan” kannattais kuitenkin jättää sisällyksetoön jauhaminen “yksilönvapauksista” pois.
Vähin vaatimus olis selkeästi sanoa suoraan että “vapauden” määrä mitataan rahassa mitattavan omaisuuden määrällä, kun sitä kerran tarkoittaa.
Satuihin “markkinoista” en tässä viitsi puuttua. Totta kuin luottamuskeiju koko juttu.
Yksilönvapauden määrittely ei ratkennut tässäkään. Hyvä niin, koska viime kädessä vapaus on aina voitava määritellä (ääni per mies vai ääni per euro?) uudestaan jotta Skotlantilaisen pareto-optimaaliseen tilaan voidaan edes teoriassa pyrkiä. Selvärajainen eurojen ja vapauksien määrittely sekä “elinkaarimallin” mukaan lasketut todellidet kustannusvaikutukset ja/tai vapaudenriistot huomioiva systeemi sekä riittävä läpinäkyvyys ovat tämän debatin esitietovaatimuksia.
“Näkymättömän käden” (ahneuden?) hallittu (sääntely, tulonsiirrot) soveltaminen on ainoa keino pyrkiä kohti suurempaa pareto-optimaalisuutta. Kirjoituksessa mainittujen ongelmien (tasa-arvon puute, yksilönvapauden toteutumattomuus) ratkaisemisen edellytyksenä on, että niiden nykytila voidaan selkeästi määritellä. Naisten “pureskeltu euro” tai neuvostorunoilijan valinnanvaikeus voidaan ratkaista vain läpinäkyvässä systeemissä, jossa kaikki tulonsiirrot ja julkiset päätöksentekoprosessit ovat mahdollisimman helposti ymmärrettävissä. Suomalaiset naiset eivät muuta Italiaan tasa-arvoisemman palkkauksen perässä eivätkä neuvostorunoilijat kaipaa gulakkien aikaa, pl. Vysotski jolle ideologiset ristiriidat kenties olivat tärkeä osa henkilökohtaista brändiä. Nykyisiin tulonsiirtoihin liittyvä epämääräisyys ja monimutkaisuus tekevät mahdottomaksi arvioida niiden vaikutusta tasa-arvoon tai aineelliseen tehokkuuteen. Haaparanta ja Apunen lienevät samaa mieltä siitä, että sääntelyä tarvitaan mutta eri mieltä siitä missä ja miten paljon. Rivikansalaisen on mahdotonta perustella muutosta suuntaan tai toiseen, koska nykytilanteen analyysi jää hyvin mustavalkoiseksi kuten Vysotski- ja Italia-kärjistyksistä voi todeta. Perustulon puolustajat vetoavat usein yksilön vapauteen tehdä itseään koskevia ratkaisuja. Perustulomalli on tuskin ongelmaton, mutta mahdollistaisi (ainakin teoriassa) näkymättön käden tuomien etujen hyödyntämisen ja valvomisen. Väitän, että lastensairaaloita olisi rakennettu jo monta, mikäli muutkin rahoitusmallit kuin vain veroeurot tai kolehti olisivat aidosti mahdollisia.
Kiitoksia kirjoituksesta.
Vapaus on mielenkiintoinen käsite kun sitä pohditaan ihmisen evoluution ja “kulttuurievoluution” ristiinkytkennässä saavuttamien ominaisuuksien ja tarpeiden kautta. Mitä vapaus itse asiassa on.
Vapaus on ideologia, jonka “hyvyys” on vaikeasti hahmotettavissa jos otetaan huomioon aikaulottuvuus. Tulevien sukupolvien mahdollisuuksien ja vapauksien määrä on todennäköisesti riippuvainen meidän käyttämistämme “vapauksista”.
Erittäin hyvä kirjoitus, mutta kyllähän Hirschmanin The Rhetoric of Reaction -teoksen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen ekskurssi edistyksellisestä retoriikasta. Siitä saa jo jonkinmoisen kuvan, miten hän olisi aihetta käsitellyt kirjoittamatta jääneessä kirjassaan.
Vysotski-anekdootista tuli mieleen sosiologi Adam Przeworski, joka siirtyi 1960-luvun alussa kotimaastaan Puolasta opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Häneltä kysyttiin usein, oliko hän kommunistisessa Puolassa eläessään ollut “vapaa”. Kysymyksen esittivät usein esimerkiksi naisopiskelijat, joiden oli palattava opiskelija-asuntolaan viimeistään kello 22 yliopistosta erottamisen uhalla, joille ei myyty kaupassa alkoholia ja jotka saivat tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia vain esiliinan läsnäollessa. Przeworski itse oli 16-17-vuotiaana riehunut kavereineen yötä myöten pitkin Varsovan katuja kenenkään estämättä. Toki hän myönsi, että yhdysvaltalaiset olivat vapaita tekemään monia sellaisia asioita, joita puolalaiset eivät olleet vapaita tekemään; mutta kysymys puolalaisten vapaudesta esitettiin hänelle siihen sävyyn kuin täsmälleen ne asiat, joiden suhteen yhdysvaltalaiset olivat vapaita, olisivat olleet ainoat asiat, joiden suhteen kenenkään on ylipäänsä mahdollista edes olla vapaa tai epävapaa.
Nimim. Ajattelijan piti esittää argumentteja omien sanojensa mukaan. Kuitenkaan en lukenut muuta kuin kärjistettyjä väittämiä vailla mitään perusteluja edes anekdoottien tasolla ja lisäksi vielä lapsellista vähättelyä vielä lapsellisimmilla termeillä. Voin antaa itse yhden anekdootin, kun en kerkiä runoilemaan. Vertaa keski-Euroopan ja Britannian rautatie politiikan historiaa ja yksityistämistä. Katso miten hyvin pareto-optimaallinen hyvinvoinnin maksimointi on tapahtunut yksityisessä markkinavetoisessa Britannian mallissa.
Näyttää siltä että Aallon professorillakin on vaikeuksia löytää argumentteja vapaita markkinoita vastaan. Akatemia on tunnetusti ollut vuosikymmeniä Suomessa lähinnä vasemmisto”älykköjen” turvasatama, josta mitään tuottavaa tekemättä voidaan sitten huudella näitä aivopieruja. Koska tätäkin tekstiä kuitenkin kierrätetään vielä varmasti vaikka missä – suomalaisen vasemmistomedian (YLE, HS, Nelonen ym.) tuntien – niin pari huomiota vapaan yhteiskunnan puolustukseksi lienee paikallaan.
Ensinnäkin esimerkit syrjäytymisvaikutuksesta ovat jo sinällään surkuhupaisia: eikö tässä nyt huomata että kyllähän se julkinenkin rahoitus kerätään veroilla, ja siten syntyy varmasti vielä isompaa syrjäytymisvaikutusta? Kirjametaforasta onkin sitten turha mainita sen enempää, koska toinen kuluttaja haluaa toisen kirjan ja toinen toisen niin vapaa markkinatalous ei sitten voi toimia vai?
Työpaikat ja varallisuuden vapaa yksityinen tuottaminen ilman rajoituksia takaavat parhaat mahdolliset olosuhteet hyvinvoinnille ja vapaalle vaihdannalle, tätä on turha kiistää. Kaikki muut järjestelmät ovat sosialismia, olivat ne sitten keskusjohtoisia, demarivetoisia hyväveli-demokratioita tai jotain utooppisia hajautetun (keskus)suunnittelun mallejakaan. Kaikki ne ovat jo teorian tasolla todistetusti ongelmallisia, ja käytännön esimerkkejä katsottaessa ne parhaimmillaan johtavat haaskuuseen ja talouskurimukseen, pahimmillaan kuolemanleireihin ja pakkovaltaan.
Yksityisen sektorin laajentaminen kaikkeen talouteen on välttämätöntä, ja hyväksi kaikille, sillä vain yksityisellä sektorilla on kannustimet tehokkaaseen ja asiakkaita palvelevaan tuotantoon, toisin kuin Haaparannan kaihoamalla valtiojohtoisella mallilla. Kulutuskysynnän perään haikailevat näkevät talouden kerta toisensa jälkeen vain rujona tarvekoneena (kuten kaikki kulttuurimarxistit, vaikka muuta korulauseissa väittävätkin) eivät perustavanlaatuisena vapauden kenttänä. On sääli että Wahlroosin kaltaisia edistyksellisiä ajattelijoita ja äärimmäisen menestyneitä liikemiehiä jaksetaan parjata. Ehkä tämä on sitä kateuden kulttuuria, jota onneksi Liberan kaltaiset ajatushautomot yrittävät ajaa pois Suomesta.
Eli rautalangasta vielä: vain vapailla markkinoilla kaikilla niukoilla resursseilla on yksityisomistuksen tarjoama tarkka ja luotettava hintasignaali kaikissa olosuhteissa. Julkisella sektorilla mitään tällaista luotettavaa mekanismia ei voi koskaan olla. Tämän takia myös suunnitelmatalous on aina todella kehno systeemi kohdistamaan niukkoja resursseja tarkoituksenmukaisesti. Lisäksi markkinavaihdanta, toisin kuin “kulutuskysynnän lisääminen” tai muut teoreettiset taikatemput, on plussummapeliä, jossa yksien rikastuminen takaa myös muiden rikastumisen vaurauden lisääntyessä kokonaisuudessaan. Jos päätösvallan jakaantumisesta halutaan keskustella, niin eikö ole parasta että meillä on järjestelmä joka palkitsee niitä henkilöitä, jotka kykenevät parhaiten täyttämään muiden tarpeita? Silloin kyvykkäät henkilöt käyttävät aikansa todennäköisemmin meitä kaikkia hyödyttäen, eivätkä laiskotellen. Lisäksi markkinat palkitsevat johdonmukaisesti jo ennestään menestyneitä, onhan heillä osoitus taidoistaan ja näkemyksestään aiempien omistusten muodossa ja siksi todennäköisyydet ovat suuremmat että juuri he onnistuvat suorittamaan menestyksekkäitä markkinavaihdantoja ja kasvattamaan taloutta paremmin kuin muut.
On kuvaavaa tilanteesta nykysuomessa kun marxilaista propagandaa saa lukea lähes joka tuutista. Kuten edellinen kirjoittaja hyvin ilmaisi, ei varmasti täydellistä järjestelmää ole mutta vapaan markkinatalouden edistäminen on ainoa vastuullinen teko nykyisessä sosialistisuomessa. Kaikki suunnitelmatalouden muodot ovat aina heikkoja ja epädemokraattisia. Ei ainoastaan kommunistiset maat vaan kaikki eri variaatiot: julkinen sektori, hyvinvointivaltiot, osallisuustaloudet ja muut, ovat kaikki esimerkkejä pohjimmiltaan epäonnistuneista ideoista. Miksi jatkaa niiden kanssa epäonnistumista kun paremmin toimiva vaihtoehto – vapaa markkinatalous – on ollut tiedossa jo pitkään?
Professorilta tuli mielenkiintoista, mutta hiukan poukkoilevaa pohdintaa. Äärimmäisin väite oli, että markkinoiden vapaus kaventaa yksilöiden vapautta, eikä lisää yhteistä hyvää.
Jos tekosiveän esimerkin sijasta otetttaisiin kaksi henkilöä, joista toisella on kaksi kappaletta Juhannustansseja ja toisella kaksi kappaletta Käpy selän alla -teoksia ja henkilöt haluaisivat lukea toistensa kirjat, niin miten yksilönvapaus kaventuu, jos näiden henkilöiden annetaan vapaasti ostaa tai lainata toisiltaan toinen kirja? Näkisin, että siinä yhteinen hyvinvointi kasvaa. Sama pätee, jos puhutaan leivästä ja maidosta tai mikrosiruista ja johdinsarjoista. Vapaalla kaupalla edistetään hyvinvointia, mutta valtio voi omalla toiminnallaan todella syrjäyttää yksityistä tuotantoa ja kaventaa yksilönvapautta ja valinnanmahdollisuuksia. Näin on käymässä esimerkiksi media-alalla, jossa Yle valtion tuella syrjäyttää yksityistä tuotantoa.
Mitä naisten ja miesten palkkaeroihin tulee, niin kannattaa lukaista Thomas Sowellin Economic Facts and Fallacies, siinä on hyviä esimerkkejä kuinka palkkaerotutkimuksia tulkitaan tarkoituksellisesti väärin.
Vapailla markkinoilla tekosiveä voi maksaa ilkikuriselle siitä, että tämä ei lue, tai ilkikurinen tekosiveälle siitä, että tämä lukee. Kumpikin on pareto-optimaalista ja näistä toteutuva vaihtoehto on itse asiassa vieläkin optimaalisempaa kuin se toinen.
Jos valtion annetaan päättää asiasta, se sensuroi Juhannustanssit (tästä on empiiristä dataa), mitä harva enää pitää optimaalisena. En antaisi valtiolle tuollaista valtaa vapaiden markkinoiden yli.
Siis jopa Senin vapaudenvastaiseksi optimoitu esimerkki onnistuikin päinvastoin todistamaan vapauden paremmuutta. Vähemmän optimoiduissa esimerkeissä tämä on vieläkin selkeämpää.
Silti on mahdollista konstruoida yksittäistapauksia, joissa vapaudesta on haittaa, mutta yleensä ei kannata antaa valtiolle valtaa yrittää vähentää vapautta noissa tilanteissa, koska julkisen valinnan teorian kuvaamien asioiden vuoksi se menee yleensä pieleen, usein pahasti.
Valtiovallan tulee siis olla hyvinkin rajoitettua. Pohjoismainen malli siirtää tuloja rikkailta köyhille kohtalaisesti saattaisi vielä mahtua tähän optimiin. Muut tavat auttaa köyhiä, esimerkiksi leivän maksimihinta ja muu sääntely, ovat yleensä paljon huonompia, minkä varmaan suunnilleen kaikki blogin professorit vahvistavat. Pohjoismaat erottuvat melkein kaikista muista maailman maista juuri siinä, että tulonsiirtoja lukuun ottamatta täällä on miltei maailman vapain markkinatalous.
Eräitä palveluseteleitä voisi ehkä jakaa, etenkin jos liian moni vanhempi ei välitä lapsistaan tarpeeksi.
Ayn Randilla oli hyviä ja huonoja ajatuksia. Näin vapauden kannattajilla on tapana ajatella, toivottavasti Nallellakin, koska Nalle kannattaa hyvinvointivaltiota, joskin nykyisestä poikkeavaa (kuten muutkin fiksut).
“taantumuksen retoriikan” määritelmän täyttää se, kun vuosittain tuomitset “Reilun kaupan” epäeettisenä, koska sillä on muka hyvistä tavoitteista huolimatta perverssin tuhoisia vaikutuksia. Kunnioitan sitä, että noin toisinaan täytät taloustieteilijöiden velvollisuuden kertoa muotihömpän perversseistä vaikutuksista, ja pidän sitä edistyksen retoriikkana enkä taantumuksen, mutta sinä pidät itseäsi taantumuksellisena?
Jos valtio tuottaa ihmisillä julkisia leipäpalveluja ja se syrjäyttää 75-prosenttisesti yksityisiä, sinusta tämä on vähän? Empiirinen data Neuvostoliitosta kertoo, että satasella valtio tuottaa 10 euron edestä leipää, joten jos söin ennen vuodessa 100 eurolla leipää, nyt maksan siis 25 euroa yksityisistä leivistä ja veroissani 100 euroa siitä, että saan 10 euron edestä lisää julkista leipää. Saan enää 35 % vanhasta leipämäärästä, luultavasti laatukin on surkeampaa, lisäksi kustannukseni kasvoivat 25 % mikä on pois kaikesta muusta, mitä kansa olisi halunnut. Syrjäyttämisvaikutus ei siis ole ongelma?
Itse asiassa valtionleipämerkki olisi luultavasti muutamalle mieleen ja lopuille iso terveys- ja/tai makutappio.
Edelleen, yksityisen sektorin maataloustuotannossa myös kehitys on paljon nopeampaa: luultavasti erilaisten ratkaisujen kokeilu on yleisempää, ja parhaat leviävät markkinoilla. Yritysten kannattaa kehittää ja tarjota tehokkaampia ratkaisuja. Euro on paras konsultti. Ajan mittaan siis määrä- ja laatuerot kasvavat vieläkin nopeammin.
Julkisten palvelujen hitaan tuottavuuskehityksen keskeisenä syynä pidetäänkin sitä, että julkinen sektori on paljon yksityistä immuunimpi kehitykselle. Palveluseteleillä tai euroilla pitäisi yksityistää lähes kaikki. Palveluissa myös soveltuvuus asiakkaille on vieläkin hankalampi asia kuin leiväntuotannossa, joten yksityisen sektorin tehokkuus voisi olla vieläkin suurempi. Veikkaan tosin, että monissa palveluissa ainakin alussa yksityisen etu olisi selvästi pienempi - Suomen valtionkolhoosit olisivat varmaan tehokkaampia kuin NL:n - mitä nyt lapset saisivat lähipäiväkoteja - tai työpaikalla olevia, niin että vanhemmat voisivat jopa aterioida heidän kanssaan! - sisarukset pääsisivät helposti samaan päiväkotiin toisin kuin nyt, koulutus hyödyntäisi vähintäänkin läksyissä tietotekniikkaa ja pelimäisyyttä jne.
Lastensairaalan keräys ei tuota mitään noista eduista, koska se on julkisen sektorin hanke. Sen ainoa etu on, että kun jokin summa kerätään lahjoituksina eikä veroina, työnteon kannustavuus säilyy suurempana ja ihmiset saavat nauttia sosiaalista koheesiota vahvistavasta yhteisöllisyydestä julkisen sektorin nollasummapelimoraalia ja yhteiskunnallista vihaa lisäävän pakkoyhteisöllisyyden sijaan.
“Millaiset koulutuspalvelut olivat Suomessa ennen kuin julkinen valta alkoi niitä tarjota?” Väärä vertailu: ne olisivat parantuneet joka tapauksessa huomattavasti, luultavasti paljon innovatiivisemmin ja moniarvoisemmin. Saatan silti kannattaa palveluseteleitä takaamaan, että ala olisi kasvanut nopeammin.
Naisten palkkatasotutkimuksissa pitäisi huomioida: kuinka paljon henkilö suostuu muuttamaan työn perässä, tekemään tarvittaessa ylipitkiä työviikkoja ja huonoja työaikoja, raskaita töitä ja muita joustoja jne. Miehet paljon enemmän, mutta silti laskelmien mukaan todelliset tuntipalkat ovat näistä huolimatta samoja, joten työmarkkinat syrjivät miehiä? Varmaan joissain tapauksissa miehiä, toisissa naisia.
“vaan vapautta tyrkyttää itseään eri puolilla eri ihmisille.” Minäkin olen pettynyt, kun tässä vapaudessa muut voivat tyrkyttää tyhmiä ajatuksiaan sen sijaan, että kaupoista saisi vain minun älykkäitä tietokirjojani ja kaunokirjojani. Helmiä sioille! Taitaa tämä vapaus silti olla pienempi paha, vaikka oikeasti mielestäni ajatukseni ovat paljon fiksumpia kuin monien myyvempien tietokirjailijoiden. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta vapaudettomuudessakin on vikansa.