Perinteiset kilpailukykykymittarit kuten suhteelliset yksikkötyökustannukset (maan tuottavuudella korjatut palkat suhteessa kilpailijoiden samoin tuottavuudella korjattuihin palkkoihin) eivät ota huomioon tuotantorakenteissa tapahtuneita muutoksia. Tarjontaketjujen (tuotannon pilkkoutuminen eri vaiheisiin, jotka toteutetaan eri maissa) vaikutuksia kilpailukykymittareihin on viime vuosina tutkittu varsinkin suurissa talousinstituutioissa kuten Kansainvälisessä Valuuttarahastossa (IMF) ja OECD:ssä. Uusimmissa laskelmissa on ilouutisia Suomen kilpailukyvystä, joten on paikallaan luoda pieni katsaus aiheeseen.
Tärkeintä on ymmärtää, että kun suomalainen yritys hyödyntää tarjontaketjuja, niin sen tuottavuus paranee, mikä lisää suomalaisten tuloja. Logiikka on yksinkertainen: käyttämällä itse tuotetun komponentin sijaan ulkomailta halvemmalla saatavaa osaa kotimaassa tehdyn tuotantovaiheen jalostusarvo kasvaa, mikä on sama asia kuin kotimaisen tuottavuuden nousu. Ensimmäisenä tähän kiinnittivät huomiota Gene Grossman ja Esteban Rossi-Hansberg.
Mutta miten tarjontaketjut tulee käsitteellisesti ottaa huomioon? Yksi vaihtoehto on tulkita kukin tarjontaketjun vaihe yksittäiseksi tehtäväksi lopputuotteen valmistuksessa. IMF:ssä Rudolfs Bems ja Robert Johnson modifioivat perinteisiä kilpailukykyindikaattoreita tältä pohjalta ja muutokset olivat suuria. Olen käsitellyt heidän tuloksiaan artikkelissani, joka julkaistiin Talous ja Yhteiskunta-lehden tämän vuoden numerossa 1/2013, artikkeli löytyy tästä. Heidän laskelmiensa perusteella Suomen hintakilpailukyky oli historiallisen hyvä vuonna 2007, mutta oli sen jälkeen lievästi heikennyt vuoteen 2009. Alla esitän tuloksia, joiden perusteella kilpailukyvyn heikkeneminen vuoden 2009 jälkeenkin on ollut hyvin heikkoa, niin heikkoa että vuosina 2000-2011 kilpailukyky on kuitenkin parantunut.
Toinen vaihtoehto on tulkita kunkin tarjontaketjun vaiheen tuottavan oman tuotteen (komponentin), jolla on samanlaiset markkinat kuin millä tahansa tuotteella. Myös tältä pohjalta IMF:ssä on vast’ikään työstetty kilpailukykyindeksejä useille maille, “Measuring Competitiveness: Trade in Goods or Tasks?” tekijöinä Tamim Bayoumi, Mika Saito ja Jarkko Turunen (IMF 2013).
On selvää, että pitkälti nämä indeksit antavat saman kuvan, mutta ne eivät ole missään nimessä samat. Bayoumin ym. laskelmien perusteella “tuote”-tulkinnalla kilpailukyvyn muutokset ovat pääsääntöisesti pienemmät kuin “tehtävä”-tulkinnalla, mutta poikkeuksiakin on. Samoin “tuote”-perustaiset mittarit reagoivat vähemmän tuotannontekijähintojen muutoksiin kuin “tehtävä”-perustaiset.
Bayoumi ym. eivät ole panneet datojaan ja laskemiaan kilpailukykyindeksejä verkkoon yleiseen käyttöön, ainakaan en osannut löytää niitä. Näin meidän on hyödynnettävä itse tutkimusta, jossa ainoa Suomeen liittyvä kuva on Kuva 5, mutta se onkin sitä mielenkiintoisempi. Kuvassa on esitetty kummallakin tavalla lasketun indeksin kumulatiivinen kehitys vuosien 2000-2011 aikana. Karkeasti sanottuna kuvasta näkyy millainen vuoden 2011 kilpailukyky on verrattuna vuoden 2000 kilpailukykyyn. Jos pylväs on nollan alapuolella, niin kilpailukyky on parantunut, nollan yläpuolella kilpailukyky on huonontunut.
Minun silmäni kertovat, että Suomi kuuluu menestyneiden joukkoon, kilpailukyky on parantunut. Itse asiassa Suomi kuuluu niiden harvojen valikoitujen joukkoon, joiden kilpailyky on parantunut. Ryhmä koostuu paremmuusjärjestyksessä seuraavista maista: Taiwan, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, Etelä-Korea, Saksa, Turkki, Suomi, Meksiko, Israel, Ruotsi, Singapore ja Itävalta.
Suomen hintakilpailukyky on “tuote”-perustaisella mittarilla laskenut aivan marginaalisesti (alle prosentin), mutta on selvästi parantunut “tehtävä”-perustaisen mittarin mukaan. Kummallakin kriteerillä Suomi päihittää kyllä Ruotsin. Ero Saksaan on “tehtävä”-perustaisella mittarilla hyvin pieni, eikä Saksan kilpailukyky “tuote”-pohjaisen indeksin mukaan ole kasvanut kovinkaan paljon.
Mitä tästä opimme? Yksi opittava on, että Suomen hintakilpailukyvyn on väitetty romahtaneen vuoden 2007 jälkeen. Edellä sanotun perusteella väite ei ole perusteltavissa. Toinen on se, että vertailut Ruotsiin ja Saksaan perinteisten mittareiden mukaan antavat harhaisen kuvan Suomen hintakilpailukyvyn kehityksestä viime vuosina. Miksi uudet mittarit antavat erilaisia tuloksia kuin perinteiset? Yksi syy on tietysti jo itse lähtökohdissa, mutta erityisen opettavaa on, että tarjontaketjujen huomioonottaminen merkitsee sitä, että eri maille vertailuissa annettavat kilpailijapainot muuttuvat ja voivat muuttua paljonkin. Siksi jonkin tunnusluvun vertailut yksittäisten kilpailijamaiden kesken ovat hyvin harhaanjohtavia.
Avainsanat: kilpailukyky, tarjontaketjut
Aihealueet: Kansainvälinen talous, Makro
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja ennen kaikkea tuoreen kilpailukyky -näkökulman esiin nostamisesta!
Edellisissä kommenteissa esitettyihin kysymyksiin kirjoittaja vastaa mielestäni hyvin edelläkin viitatussa Talous ja Yhteiskunta-lehdessä (1/2013), johon linkki löytyy myös tästä: http://www.labour.fi/TjaYpdf/ty12013.pdf.
Kuten usein tavataan sanoa, yksinkertaisen ratkaisun esittäjä kansantaloustieteen problematiikassa on todennäköisesti väärässä (esim. palkat alas = Suomi nousuun).
Kilpailukyvyn suotuisakaan kehitys ei auta, jos volyymi pienenee rakenteellisten heikkouksien vuoksi. Vertaa paperiteollisuus (paperin kysynnän väheneminen) tai elektroniikkateollisuus (markkinoiden menettäminen riittämättömän innovatiivisuuden vuoksi).
Jokaisella on omat lukunsa. Nykyinen kohtuuttoman korkea työttömyys kuitenkin kertoo, että ellei palkkoja, ainakin yritys/alakohtaisia minimipalkkoja, sivukuluja, sosiaaliturvaa tai sääntelyä pitäisi vähentää, ehkä kaikkia.
Pertti,
kuitenkin nettoviennin kokonaismäärä on pudonnut ja teollisuudesta kadonnut merkittävä määrä työpaikkoja.
Onko kaikki vain suhdanneluonteista? Miksi Saksassa ei ole tapahtunut vastaavaa?
Hyvä kirjoitus.
Näyttää siltä, että Suomessa media ei ole kyennyt tuomaan objektiivisuutta lobbausjärjestöjen johtamaan ideologissävytteiseen kilpailukykykeskusteluun.
EK:n ja Suomen kokoomuksen totuus ollut pitkään yksi ja ainoa saatavilla ollut totuus, mutta ei ehkä sittenkään aivan koko totuus.