Sain eilen Helsingin Sanomista kommentoitavakseni Pekka Himasen työryhmän loppuraportin “Kestävän kasvun malli” ennen sen tämänpäiväistä julkistamista. Jotta minua ei syytettäisi kateelliseksi ali-ihmiseksi (jollaisiksi Ilkka Niiniluoto arvioi kaikki Himasen arvostelijat Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan), haluan heti sanoa, että kieliasu on parantunut työryhmän väliraportista “Sinisestä kirjasta”.
Kirjassa on myös muuta hyvää: raportit Piilaaksosta, Etelä-Afrikasta ja Kiinasta. Niihinkin vertaamalla huomaa varsin nopeasti monia kirjan muiden osien puutteita. Keskityn nyt pääosin kuitenkin niihin Pekka Himasen yksin kirjoittamiin lukuihin, lukuun 9 ja tutkimuksen Suomea koskeviin johtopäätöksiin. Niissä tulee hyvin esiin Himasen kyvyttömyys käydä tieteellistä keskustelua ja ymmärtää edes oman alansa tieteellistä tutkimusta, saati muiden alojen, kirjassahan on paljon viitteitä myös taloustieteeseen. Nämä ongelmat tulevat tietysti näkyviin muuallakin kirjassa niissä osissa, joita Himanen on ollut kirjoittamassa.
Verryttelyksi seuraava suora sitaatti osasta, jossa Himanen käsittelee valtion roolia (s. 336): ”Valtion tehtävä on luoda innovaatiopohjaiseen talouskasvuun kannustava ympäristö: valtion roolina on mahdollistaa yrittäjyysvetoista kasvua verotuksellisin, innovaatiopanostusten sekä yleisen toimivan kilpailuympäristön keinoin (ns. schumpeterilainen »luova tuho» kasvun lähteenä; vrt. kirjamme taustana olevan castellsilaisen globaalin verkostoyhteiskunnan teoriaa 2000–2004 viime aikoina taloustieteellisesti vahvistaneet matemaattiset mallit, erit. Aghion & Howitt 2009 ja Grossman & Rossi-Hansberg 2008).”
Katsotaanpa ensin lähteitä. Aghion ja Howitt on kasvuteorian oppikirja, jossa käydään läpi lukuisia (matemaattisia) malleja, mitä niistä Himanen tarkoittaa? Grossman ja Ross-Hansberg on taas kansainvälisen kaupan malli, joka oli taloustieteessä yksi ensimmäisistä malleista, joilla tutkittiin sellaisten kansainvälisten tarjontaketjujen vaikutuksia, jotka perustuvat yksittäisten työvaiheiden tekemiseen eri maissa. Grossman et. al. artikkelilla ei ole mitään tekemistä “luovan tuhon” ajatuksen kanssa, ei myöskään verotuksellisten, innovaatiopanostusten sekä yleisen kilpailuympäristön keinoin luotavan yrittäjyysvetoisen kasvun kanssa. Sillä ja Aghion-Howitilla ei ole myöskään mitää suoraa yhteyttä castellsilaisen verkostoyhteiskunnan teorian kanssa.
Sitaatin sisältökin on mielenkiintoinen. “Luova tuho” ei ole mikään kasvun lähde, vaan seuraus tietyntyyppisistä innovaatioista. “Luova tuho” voi olla myös ongelmallista ja heikentää kansalaisten hyvinvointia, tämän Himanen olisi oppinut Aghionin ja Howittin aikaisemmasta, enemmän tutkimuksellisesta kirjasta. Mitään perusteita Himanen ei kirjassa esitä sille, miksi yhteiskunnan pitäisi suosia sellaisia innovaatioita, joista seuraa “luovaa tuhoa”. Mutta mukava termihän tuo on, mutta voi kysyä, miten hyvin Himanen on lähteisiin tutustunut tai mitä hän on niistä ymmärtänyt. Ja yleisesti on syytä verrata viittauskäytäntöjä yllä mainitsemissani kirjan hyvissä luvuissa niiden lukujen käytäntöihin, joissa Himanen on ollut kirjoittajana.
Mutta jotta en uppoaisi pikkumaisuuteen, jätän muiden yksityiskohtien kaivelun lukijoille ja mennään suoraan niihin ajatusrakenteisiin, joita Himanen on kirjassa kehitellyt. Yksi Himasen pääteema on perinteisen hyvinvointivaltion arvostelu, se on hänelle myös pohja uuden hyvinvointiyhteiskunnan suunnittelulle. Mitä hän siis sanoo vanhasta? Sivulta 328 alkaen se löytyy.
Ensimmäinen väite on, että perinteinen hyvinvointivaltio poisti kurjuutta ja kurjuuden poistaminen ei ole sama kuin hyvinvoinnin kasvu. Mitään perustetta tälle väitteelle hän ei esitä, mutta jos niiltä, joilta kurjuus on poistettu, kysyttäisiin, onko heidän hyvinvointinsa kasvanut, niin mitähän he sanoisivat? Himasella ei myöskään ole mitään empiiristä näyttöä väitteelleen, eikä sitä voisi ollakaan. Sosiaaliapu tai toimeentulotuki on tietysti osa hyvinvointivaltiota, mutta se ei ole kaikki.
Toinen Himasen väite on, että hyvinvointivaltio on vain korjaava ei ennakoiva, se tulee hätiin vasta, kun onnettomuus on tapahtunut. Tosiasia tietysti on, että iso, ellei sitten suurin osa, hyvinvointivaltion toimista on ennakoivaa. Luultavasti kaikki olemme käyneet pikkulapsina neuvolassa rokotuksissa ja äitimme ja isämme saamassa hoito-ohjeita. Laajemmin koko sosiaalivakuutusjärjestelmä on ennakoiva, kuten muutkin vakuutukset, niillä on merkitystä silloinkin, kun emme niitä tarvitse. Sosiaalivakuutusjärjestelmä antaa meidän ottaa riskejä, jotta pääsisimme elämässä eteenpäin. Hyvinvointivaltioon on kuulunut ilmainen ja pakollinen peruskoulutus, eikö tämä ole ennakoivaa?
Kolmas Himasen väite on, että hyvinvointivaltio vain korjaa muualla yhteiskunnassa syntyviä ongelmia, kun hyvinvointiyhteiskunta edistää kokonaisvaltaisesti hyvinvointia koko yhteiskunnassa. Minulle ei ole selvää, mitä ihmettä Himanen tuolla hyvinvointiyhteiskunnan luonnehdinnalla tarkoittaa, mutta sanoisin kuitenkin, että ainakin minun tähänastisen elämäni aikana hyvinvointivaltio on tavalla tai toisella ollut mukana melkein kaikessa, tämä on esimerkiksi sosiaalivakuutuksen ajatus.
Neljäs väite on, että hyvinvointivaltio pitää kansalaisiaan kohteina kun taas hyvinvointiyhteiskunta pitää heitä toimijoina. Himanen väittääkin, että hyvinvointivaltiossa ihmiset odottavat muiden huolehtivan heidän hyvinvoinnistaan eivätkä tee itse mitään asioiden eteen.
Mitenhän Himanen selittää sen, että Pohjoismaissa, joisssa on vankka hyvinvointivaltio, ihmiset ovat pääosin onnellisia ja mm. luottavat toisiinsa enemmän kuin muissa maissa? Näinhän ei voisi olla, jos Himasen väite pitäisi paikkansa, me vain odottaisimme toisten auttavan itseämme, ja jos kaikki tekisimme näin, niin hyvinvointimme olisi alhainen. Loogisesti toinen vaihtoehto on, että kaikki auttaisimme toisia ihmisia saavuttamaan korkeamman hyvinvoinnin, vaikka Himasen väitettä noudattaen emme huolehtisikaan lainkaan omasta hyvinvoinnistamme. En usko, että Himanen ajoi tätä takaa.
Väite on ongelmallinen myös historian valossa: Äänestysprosentit Suomen vaaleissa olivat paljon suuremmat silloin, kun hyvinvointivaltiota luotiin, kuin nykyään ja eniten ääniä saivat puolueet, jotka ajoivat hyvinvointivaltiota. Olisiko mahdollista, että ihmiset tietoisesti halusivat rakentaa hyvinvointivaltiota? Tässä vaiheessa etenisin suoraan johtopäätökseen, että halusivat, jos noudattaisin kirjan tapoja: kirjassa on monta tällaista päättelyvirhettä vai pitäisikö niitä kutsua suorastaan harhautuksiksi, mutta jätän ne kirjan lukijan (kai kaikki lukevat, kun pääministerikin niin pyysi) etsittäväksi.
Kaiken kaikkiaan Himasen neljäs väite on vain yksi esimerkki Albert Hirschmanin taantumuksen retoriikan käytöstä: valtion toiminta ei luo mitään uutta, se vain syrjäyttää yksityistä toimintaa. Empiiristä näyttöä väitteelle on vaikea löytää.
Viimeinen väite on, että hyvinvointiyhteiskunnassa valtiolle kuuluu vain vastuu hyvinpalveluiden tarjoamisesta muttei tuottamisesta, hyvinvointivaltiossa nämä kuuluvat yhteen. Tämä herättää suuria kysymyksiä: Mikä valtio on? Olisiko se organisaatio, joka on kehittynyt tuottamaan ne palvelut, joita yksityiset markkinat eivät ole kyenneet tuottamaan? Vai mikä olio se on? Tällaiset yhteiskuntafilosofian peruskysymykset eivät kuitenkaan ole Himasta vaivanneet, mutta selkeä kanta hänellä näyttää olevan.
Mitä tästä opimme? Sen, että Himasen kyky tehdä tutkimusta ja käydä akateemista keskustelua on varsin rajallinen. Hän olisi varsin hyvin voinut ennakoida edellä esittämiäni vastaväitteitä. Sitten hän olisi pyrkinyt kumoamaan niitä sekä loogisin että empiirisin argumentein.
Mitään tällaista ei kirjassa kuitenkaan ole ja tämä osa ovat poikkeuksellinen myös siksi, että siinä ei ole käytännössä lainkaan lähdeviitteitä. Kyse ei ole siitä, että Himasen ajatukset ovat jotakin aivan uutta ja ennenkuulumatonta eikä neron tarvitse vanhoista välittää. Lähes kaikki Himasen väitteet on jossakin muodossa kuultu jo (paljon) aiemmin.
Mennään nyt sitten teoriaan. Himanen väittää (s. 280) kehittävänsä kirjassa uuden perustan yhteiskunnallisten toimien ja muutosten arvottamiselle, filosofisen perustelun ihmisarvolle tai arvokkaalle elämälle. Toki hän sanoo sanoo sen nojautuvan John Rawlsin, Amartya Senin ja Joseph Stiglitzin kehitysteorioille. Nyt voisi kysyä, mikä on Rawlsin kehitysteoria? tai Stiglitzin? tai Senin? (viimeiseen saattaa löytyä vastauskin), mutta ei takerruta tähän.
Himanen arvostelee Rawlsin teoriaa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta siitä, että se ei vastaa kysymykseen, miksi ihmiset haluavat oikeudenmukaisuutta. Senin teoriaa kehityksestä vapauden kasvuna hän arvostelee samoin perustein: miksi ihmiset haluavat vapautta, Sen ei Himasen mukaan anna tähän vastausta. Himanen tarjoaa kumpaankin vastaukseksi teoriaa arvokkaasta elämästä “dignity”), ihmiset haluavat vapautta ja oikeudenmukaisuutta, koska he haluavat arvokkaan elämän.
Himasen arvostelu ei osu kohteisiinsa. Rawlsinsa lukenut kyllä tietää, että Rawls oli kiinnostunut arvokkaasta elämästä, mm. hänen käsitteensä “perushyödykkeistä” (”primary goods”) oli tarkoitettu määrittämään sitä, mitä kansalaisten toiminta vastuullisina kansalaisina edellyttää yhteiskunnalta.
Himasen kritiikki Seniä kohtaan on vielä selvemmin ohilaukaus. Sen katsoo ihmistä hänen “toimintakykyjensä” (”capabilities”) kautta, ihminen on ihminen, jos hän on toimintakykyinen. Sen kytkee suoraan teoriansa ihmisarvoon, hän myös käyttää termiä “dignity”, toimintakyky on ihmisravon perusta ja kehitys on toimintakykyjen kasvua. Ja päinvastoin kun Himanen väittää, Sen vaatii kansalaisilta myös vastuuta. Martha Nussbaum on kehittänyt Senin teorioita eteenpäin ja yhdistänyt ne myös konkreettisiin esityksiin yhteiskunnallisista uudistuksista. Myös kansainvälista oikeudenmukaisuutta käsittelevässä tutkimuksessa, joka lähtee liikkeelle paljolti Rawlsista ja Senistä, ihmisarvo tai elämän arvo liitetään ihmisten toimintakykyyn, hyvä esimerkki on Gillian Brockin teos “Global Justice”.
Erikoista on, että kirjan lähdeviitteissä ovat kaikki ne Nussbaumin, Rawlsin ja Senin tutkimukset, joista minäkin olen ammentanut. Jälleen voi kysyä, onko Himanen ne lukenut tai ymmärtänyt, vai onko kyseessä tietoinen unohdus. Uskon edelliseen aivan kuten uskoin yllä siihen, että hän ei ole kaikkia viittaamiaan lähteitä lukenut/ymmärtänyt.
Hieman hämmentävää kuitenkin on se, että Himanen väittää tehneensä uuden ja suuren yhteiskuntafilosofisen löydön tutustumatta kunnolla alan tutkimukseen. Ja jätän tässä nyt vielä vain maininnalle sen yhteiskuntafilosofisen tutkimuksen, joka on filosofian ja taloustieteen välimaastossa. Siinä yritetään päästä yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittareihin käsiksi lähtemällä liikkelle määrittämällä käsityksiä ihmisten vapaudesta ja vastuusta yhdistäen niitä taloustieteen hyvinvointiteorian peruskäsitteisiin ja erilaisiin henkilökohtaisen vastuun käsitteisiin.
Korjaan vielä pari Himasen virhettä. Hän sanoo (s. 280), että monet kestävän kehityksen indikaattorit ovat ad hoc-pohjaisia (siis olevan vailla kunnollista käsitteellistä pohjaa) ja väittää tätä kirjaa varten kehittämänsä “Dignity”-indeksi korjaavan tilanteen. Ad hoc-pohjaiseksi hän väittää myös HDI (Human Development Index) -indeksiä, vaikka tosiasia on, että se nojautuu Senin ajatuksille ja että Sen itse oli mittaria kehittämässä.
Toinen virhe liittyy Himasen arvokas elämä-teorian kulmakiveen. Arvokas elämä edellyttää ihmisiltä sekä vastuun ottamista että muiden huomioimista (kykyä empatiaan). Himanen huomauttaa (s. 289), että ihmiskunnan kaikki suuret uskonnot ja muut suuret etiikan järjestelmät pitävät sisällään tämän ajatuksen. Arvokkaasta elämästä päästään konkretiaan hyödyntämällä hyvinvoinnin taloustiedettä ja psykologiaa (s. 293).
Mielenkiintoista on, että Himasen käyttämissä lähteissä on keskenään ristiriidassa olevia elementtejä. Osassa tutkimuksia esitetään tuloksia, joiden mukaan ihmiset eivät ole itsekkäitä, vaan ottavat huomioon muut ihmiset ja heidän hyvinvointinsa. Toisissa taas korostetaan sitä, että ihmiset nauttivat yhteiskunnallisesta asemastaan, mitä paremmassa asemassa he suhteessa muihin/vertailuryhmäänsä ovat, sen suurempi hyvinvointi on. Mutta tällöinhän ihmiset ovat superitsekkäitä, heidän hyvinvointinsa laskee, jos muiden asema ja siis hyvinvointi paranee. Tällaiset ristiriidat Himanen on pyyhkinyt ajatuksistaan pois. Tämä ei liene yllättävää, ristiriidat sotkevat positiivista ajattelua ja ahdistavat.
En enää käy käsiksi Himasen Dignity-indeksiin, joka minusta on vähintään yhtä paljon vailla käsitteellistä pohjaa kuin ne indeksit, joita hän arvostelee. Huomautan vain, että hän ei missään sano, millä periaatteilla hän on valinnut eri osatekijöiden painot indeksiä varten. En löytänyt mistään, en erityisesti Himasen ilmoittamalta indeksin kotisivulta (se ei edes avautunut) myöskään mitään tietoa aggregointikaavasta, onko kokonaisindeksi painotettu summa alaindekseistä vai miten se tarkkaan ottaen on laskettu. Sain sen vaikututelman, että kokonaisindeksi olisi painotettu summa/keskiarvo. Jos näin on, niin Himanen olettaa komponentit toisiaan korvaaviksi, köyhyyden voisi siis korvata kansalaisten keskinäisellä luottamuksella. Jos komponentit ovat toisiaan täydentäviä, niin miksi näin, mikä on se teoreettinen perusta, joka sanoo, ovatko ne toisiaan täydentäviä vai korvaavia? Kirjasta vastauksia ei löydy.
Se mitä olen tässä sanonut, on vain pieni raapaisu, kirjasta voisi sanoa paljon enemmän. Kysymyksiä on syytä tehdä jo tämänkin perusteella. Miten ihmeessä on ajauduttu tilaan, jossa tällaisia raportteja tilataan ja julkistetaan suurella kohulla? Olen Himasen kanssa samaa mieltä, Suomessa on ammottava henkinen kestävyysvaje. “Kestävän kasvun malli” on siitä osoitus, ei mikään lääke ongelmaan. Miksi valtakunnan tärkein poliittinen johtaja on ottanut hankkeen suojiinsa? Miksi Suomen merkittävintä akateemisen tutkimuksen rahoittajaa, Suomen Akatemiaa, on nöyryytetty niin, että se pantiin rahoittamaan tätä hanketta? Tämä ei voi olla kestävä tila.
Avainsanat: kestävän kasvun malli, Pekka Himanen
Aihealueet: Lajittelematon
Filosofit Esa Saarisen ja Pekka Himasen tunnin teehetki Ylen Areenalla herätti ajatuksia.
Pekan mukaan häntä ei kukaan käskytä ja hän herää lounaalle, lukee kirjan päivässä, priorisoi luentokutsuja sekä kirjoittaa kirjaa. Pekka on nyt vapaa kansalainen, johon hän kutsuu muitakin yksilöitä. Nyt häntä kiinnostaa kateuden tematiikka. Onko kritiikki kateutta?
Yksilö on ääretön taideteos, jota Pekan mukaan voi jalostaa koska lopputulos on mystinen. Jokaisen pitäisi löytää itsestään intohimon kohteen. Pekan intohimona on filosofinen ajattelu, joka tuo hänelle elannon ja siten vapaan kansalaisen oikeudet: irti käskyttäjistä, lounas, asunto ja vaatteet. Mm. viljelijät, lihantuottajat, metsästäjät, kalastajat, rakentajat ja vaatettajat ovat kaikenlaisten direktiivien alaisia. Heillä kaikilla on käskyttäjät olivatpa he yrittäjiä tai palkansaajia. Ja heitä taatusti tarvitaan, jotta ystävämme pekka ja esa voivat ajatella vapaasti. Tuottajilla on intohimonsa, mutta he eivät ole vapaita käskyttäjistään. He ovat rasismin kohteita, koska he ovat vapaa-ajattelijoiden orjia. Ja vapaa-ajattelijat ovat rasismin kohteita, koska he ovat riippuvaisia tarpeellisista tuottajista. Rasismi lähtee itsekkään jumalallisesta taideteoksen ajatuksesta. Jokaisella yksilöllä on omat fyysiset ja henkiset rajansa ja rajoittajansa. Ehkä filosofin lapsi kehittyy ajatuksissa.
Kateus on itserakkauden eräs voimatekijä. Olisiko meidän syytä kiinnostua rakkauden tematiikkaan, jotta saisimme rasismin kahlittua?
Kiitän Liisa Lampea muistutuksesta. Ei kuitenkaan pidä syyttää peiliä jos naama on vino. Onnellisuus? Henkinen kestävyysvaje? Epäselvää kaikkinensa, ei edes kunnon politiikkaa. Menetelmäpuolelta kannattaa kaivaa esiin Allardt-Littusen Sosiologia. Poliittisessa katsannossa sosiaaliturvan perusta löytyy Bismarckilta. Tästä sanasopasta ei saa tiedettä vaikka kuinka yrittäisi. Kolmekymmentä vuotta valtionhallinnossa opetti minulle, että kansantaloudessa on aina vaihtoehtoja eli se on politiikkaa.
[...] on tunnettu myös Himasen rahoittajana, mm. Kestävän kasvun mallista, jonka arvioon voit tutustua Pertti Haaparannan analyysissä. Eli voisiko sanoa – Sitra ostaa propagandaa valtion [...]
Pertti, aivan erinomainen analyysi. Emme aina ole samaa mieltä kaikesta, mutta nyt näköjään olemme. Hämmästykseni Himasen äärellä oli yhtä suuri.
Luonnollisesti korkeatasoinen tieteellinen tutkimus on äärimmäisen arvokasta. En missään tapauksessa ole sitä mieltä, että pseudotiedettä tai huonoa työtä tulisi tukea.
Olisi kuitenkin hienoa, jos tästä yhteisestä investoinnistamme voisi seurata jotain rakentavaa. Kritiikin jälkeen.
Ymmärrän myös, ettei ole pelkkää semantiikkaa hakea tarkempia määrittelyjä terminologialle, jotta kaikki tietävät, mistä puhutaan.
Mutta.
Olen sitä mieltä, että olemme tilanteessa, jossa olisi hyvä saada kaikki inhimilliset voimavarat rakentamaan yhteiskuntamme tulevaisuutta.
Siksi olisi hyvä tunnistaa, mikä raportissa on huonoa ja korjata se. Yhteistuumin. Samoin olisi hienoa, jos voisimme tunnistaa sen, mikä raportissa on hyvää ja eteenpäin vievää. Kuten viittaukset työelämään rakenteisiin ja toimivuuteen ja arvokkaaseen elämään tavoitteena. Olkoonkin, etteivät ne ole originelleja tai yksiselitteisiä sisällöltään.
Joskus liike ja suunta on tärkeää. Prosessi ja sen sisältö jalostuu matkalla. Erityisesti tämä päteen ihmisten toimintaan, jossa preferenssit ja tahtotila selkenevät usein vasta kokemuksista käsin.
Nyt on yritetty ja vähän erehdyttykin. Korjataan suuntaa ja jatketaan matkaa. Mutta ei viitsitä olla vahingoniloisia. Eihän? Silloinkaan, kun toinen mokaa. Autetaan kaveri pystyyn ja pyyhitään kurat pöksyistä. Ja neuvotaan, miten jatkossa kannattaisi toimia, jotta pysyisi pystyssä ja pääsisi maaliin. Tavallaanhan sitä on tehtykin, mutta osin tavalla, joka osoittaa osan pamfletista relevantiksi.
Kritiikki on hyvästä, niin myös kannustus.
Himasen ryhmä sai rahaa korkeatasoiseen kansainväliseen tutkimukseen, pääministeri Katainen on sanonut sen olevan tieteellistä tutkimusta, Suomen Akatemia, Suomen tärkein tieteellisen tutkimuksen rahoittaja, on (poikkeuksellisen nopeasti) hyväksynyt ryhmän raportin, Castells ja Himanen eivät ole sitä kutsuneet muuksi kuin tieteelliseksi . Eikö ole suomalaisten tavallisten kansalaisten ja arvokkaan elämän ja kestävän kasvun näkökulmasta tärkeää, että kirja arvioidaan tutkimuksena ja erityisesti tarkastellaan sitä, täyttääkö se kansainvälisen korkeatasoisen tutkimuksen vaatimukset?
On ongelmallista sekoittaa pamfletti ja tieteellinen tutkimus keskenään. Itse asian, kestävän kasvun, kannalta on irrelevanttia kummasta tässä on kyse. Me kaikki tiedämme, että pätevinkään tutkimus tai poliittinen retoriikka ei sinällään muuta yhteiskuntaa ja yksilöiden toimintaa.
Havahtuminen, tahtotila ja kyky toimia tarvitaan niiden lisäksi.
Siksi Himasen herättämä keskustelu on hyvästä. Varsinkin, jos noudatetaan näissäkin kommenteissa esiin noussutta ajatusta; alasampumisen sijasta olisi hyvä kääriä hihat ja auttaa miestä ja kansaa mäessä. Näin sen näen.
Suomeen kannattaisi Aalto-yliopiston rinnalle - yhtenä huippuyliopistoista - perustaa mielen tutkimisen yliopisto.
Siinä perusopetuksena olisi ensin kuusi vuotta kestävä mielen systemaattinen harjoittaminen:
- keskittymiskyvyn parantaminen
- tarkkaavaisuus
- instrospektiokyvyn kehittäminen (mielen havainnointi)
- metakognitiiviset taidot (omien kognitiivisten toimintojen havainnointi)
Perusjakson aikana tehtäisiin tutkimusta näiden taitojen kehittymisestä, samaan aikaan kun kehitettäisiin ja vertailtaisiin eri oppimismenetelmiä (jokaiselle eri menetelmälle voisi olla oma ryhmänsä - näin saataisiin vertailukelpoista tietoa millä menetelmillä kutakin mielen kykyä (faculty) voi parhaiten kehittää).
Yhteistyötä tehtäisiin neuropsykologian, neurologian, lääketieteen, psykologian, filosofian ja sosiologian laitosten kanssa (näin taattaisiin puolueettomat, tieteelliset todentamismenetelmät).
Perusjakson jälkeen opiskelijat voisivat erikoistua jatkossa vaikkapa:
- yhteistyöhön Aalto-yliopiston mediapuolen kanssa, tuottaen dokumentteja sekä animaatioita mielen harjoittamisen vaikutuksista
- kehittämään sopivia harjoitusmenetelmiä ja oppimateriaalia eri kohderyhmille
- tekemään tutkimusta “kadunmiesten” parissa siitä, miten mielen kehittäminen vaikuttaa: itsetuntoon, omanarvontuntoon, hyvinvointiin, terveyteen, tunne-elämään, sosiaalisiin suhteisiin yms. (tarjolla olisi eripituisia kursseja, vertailuryhmiä jne, ja kaikista tutkimuksista tehtäsiin tilastot)
- tekemään ehdotuksia opetusministeriölle peruskoulun oppimäärän lisäämiseksi oppiaineilla, joilla olisi em. tutkimusten valossa kiistatonta näyttöä esimerkiksi ihmisen omanarvontunnon ja kriittisen ajattelun kehittymisessä
- tekemään yhteistyötä sairaanhoidon ja lääkäreiden kanssa ADHD-potilaiden tilan parantamiseksi
- tekemään yhteistyötä ja tutkimusta mielenterveyspuolen kanssa mielen harjoittamisen vaikutuksesta masennukseen
- tekemään yhteistyöprojekteja ja tutkimusta sekä luovien alojen että urheilun ja urheiluvalmennuksen parissa
- kehittämään ja testaamaan psykologisen valmentamisen menetelmiä
Mielen tutkimisen ylipisto olisi ensimmäinen laatuaan maailmassa, ja saisi osakseen paljon kiinnostusta ja huomiota, edelläkävijänä. Kymmenessä vuodessa tulokset puhuisivat puolestaan, ja psykologian saralla saataisiin merkittävää uutta tietoa mielen toiminnasta, oppimiskyvystä ja kehitysmahdollisuuksista. Äly ja käytännön tilanteissa ilmenevä viisaus olisivat hyviä vientituotteita joka puolelle maailmaa. Yliopistosta tulisi kansainvälisesti myös psykologisen valmentamisen lippulaiva.
Saisiko ehdotus kannatusta Suomessa? Rakennettaisiin tällainen vaikkapa uuden ydinvoimalaan sijaan.. (Ei varmaan maksaisi juurikaan enempää..). Kumpi olisi parempi vientivaltti?
“University of Mind and Science”, Suomeen?
(taustatietoa: arviolta noin 90% suomalaisista ei kykene laskemaan mielessään kymmentä normaalitahtista hengitystään - keskittymiskyky herpaantuu jo kolmen, neljän hengityksen jälkeen, eli 90% suomalaisista ei pysty hallitsemaan mieltään (saati ajatuksiaan) edes minuuttia. Harjoittamaton mieli ei ole tahdonalainen - siitä johtuu osa ongelmistamme. Sen sijaan keskittymiskyvyn systemaattisessa parantamisessa ei ole tutkimuksissa havaittu ylärajaa. Keskittymiskyky on luku- ja laskutaidon tapaan opittavissa; sen kuuluisikin olla osa perusterveyttämme, tämän taidon opetus olisi mahdollista aloittaa lapsille jo esi- ja peruskoulussa.)
Hei, ja kiitos vinkistä - ja linkistä tuohon hyvinvointimittarirapottiin (http://vnk.fi/julkaisukansio/2011/r1211_bkt/PDF/fi.pdf). Täytyy tutustua. Ensireaktiona mieleeni tulee, että jos raportti on tehty jo kaksi vuotta sitten, miksi mitään niistä ei ole vielä otettu käyttöön? Tai tuotu julki yleiseen keskusteluun, ja miksei jopa aloitteeksi asti.
Ja tosiaankin on hullua jos tällainen on tehty, mutta sitä ei ole saatettu Himasen työryhmän tietoon (jatkojalostettavaksi, kommentoitavaksi tai ainakin ruodittavaksi). Ihmeellistä. Mikäpä lienee Kataisen nykyinen mielipide tästä omanimittämänsä työryhmän raportista? Onko sillä vain pyyhitty lattioita? Toivoisin, että ei ole!
Kiitos tämän esiintuomisesta. Edelleen ihmettelen, miksemme ole kuulleet Kataisen suusta tästä raportista ollenkaan..
Aivan tiedoksi, että kaksi vuotta sitten pääministerin nimittämä työryhmä teki konkreettisen esityksen uusien hyvinvointimittareiden kehittämiseksi ja poliittisten päätösten taustaksi. Työryhmän raportti on tässä: http://vnk.fi/julkaisukansio/2011/r1211_bkt/PDF/fi.pdf. Asiaan kuuluu tietysti, että Himasen osuudessa (johon se paremmin kuuluu) eikä koko kirjassa ole viitettä tähän raporttiin. Lukekaa se ja Kestävän kasvun malli - raportti ja kertokaa, onko Himasella mitään annettavana verrattuna tähän työryhmän raporttiin. Minusta Himanen ei yllä samalle tasolle.
Kiitos analyysistä. Mutta jos esim tuo Dignity-indeksi on puutteellinen tai jopa pielessä, eikö meidän tulisi nyt hypätä kehiin ja korjata se? Jos siis olemme samaa mieltä, että sellainen mittari maamme tilaa kuvaamaan tarvittaisiin, pelkkien talouslukujen ohelle. Ei kai kukaan luule, että raportti mikään lopullinen totuus on, tai edes tarvitsee olla. Minusta jotakin tuollaista kaivataan.
Mielestäni talouden tunnusluvut ovat liian kapeita. Toimeentulo on jo huomattavasti parempi mittari. Ja varmuus ja tunne toimeentulosta vieläkin parempi. Jotain muuta tarvitaan, kuin rahan ja omaisuuden maksimointia. Henkinen pääoma on mittaamatonta tämän rinnalla. Ja yhdenvertainen ihmisen elämä (esim se ettei työttömiä tiputeta elämän reunalta ulos) yhteiskunnan kivijalka. Eikö teistä?
Otetaan käyttöön perustulo ja ajetaan alas tämä nykyinen byrokratia, joka pyörii kelan ja toimeentuloturvan ympärillä. Hyöty: kaiken, pienipalkkaisenkin työn vastaanottaminen muuttuu kannattavaksi, ihmiset säästyvät stigmatisoinnilta (vähempiarvoisuudelta) kun eriarvoisuus hälvenee ja monipuolisempi tekeminen saa arvostusta.
Integroidaan aikapankit osaksi julkista sektoria. Osa ihmisistä voisi tehdä työtä ajalla, saaden palveluja sitä vastaan. Osa ihmisistä voisi maksaa veronsa suoraan tekemällä niitä töitä, joita yhteiskunta verovaroillamme tarjoaa. Hyöty: kaikkien ei tarvitse ansaita miljoonia. Työt tulevat tehdyksi kysynnän ja tarjonnan mukaan, ei pelkästään silloin, kun jollain on varaa maksaa siitä rahaa. Moni tekemätön työ löytää tekijän. Mielekkään tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät myös niillä, joita ei enää “huolita” varsinaiseen työelämään. Myös työttömät hyväksytään yhteiskuntaa rakentaviksi ihmisiksi.
Koulutetaan vuosittain suuri määrä psykoterapeutteja kuntien palvelukseen ja sidotaan hoitotakuu koskemaan myös henkisen hyvinvoinnin hoitoa (eli ihminen pääsisi esim 3 viikon kuluessa terapiaan, kun tarve on havaittu). Hyöty: monin verroin vähemmän työkyvyttömiä ja eläkkeitä, vähentynyt pahoinvointi ja tunne, että ihmisistä välitetään.
Olisiko konkreettisten ehdotusten aika?
Kiitos hyvästä ruotimisesta. On ilo lukea rakentavaa analyysiä.
Mitäpä sanotte, jos tulevaisuusselonteon pohjaksi olisimmekin Himasen raportin sijaan saaneet tällaisen tekstin: http://kirjoituksiataloudesta.blogspot.fi/
Otsikolla “Kasvuideologian konkurssista demokraattiseen talouteen”.
Kulkisiko keskustelumme jo eri tasolla? Artikkelista loistaa asioiden perusteellinen ymmärtäminen ja väitteiden argumentointi. Lisäksi kirjoitus antaa paljon pureskeltavaa konkreettisten ehdotusten muodossa. Voisimmeko ottaa tuon tekstin nyt Himasen raportin jatkoksi, tulevaisuusselonteon seuraavan osan tueksi?
Sininen kirja sai niin huonon vastaanoton, että tuli kiire tehdä uutta talouselämän mieleistä tekstiä. Castells hyvinvointivaltioneen ei okein tuntunut sopivan tavoitteisiin. Valtio ulosja luova tuho sopii paljon paremmin. Sillä on hyvä perustella kuntaliitoksia ja sen myötä demokratian nakertamista. Luomme uutta!
Yön yli nukkuminen olisi tehnyt hyvää Haaparannankin sinänsä jo nyt perustellulle tekstille. Nyt siitä jäi kuitenkin mieleen kuva hyökkäyksestä ei yrityksestä rakentaa parempaa. Tietysti jos Himanen (tai joku muu) vastaa tähän ja siitä syntyy jotakin rakentavaa..
Minulle jäi epäselväksi, mikä tutkimuksen metodi oli. Ilmeisesti se ei ollut mikään tyypillinen tulevaisuudentutkimuksen tai yhteiskuntatieteen metodi. Tällöin olisi kiva, jos tutkimuksessa kerrottaisiin, miltä pohjalta päätelmiä tehdään, miksi päädyttiin valitsemaan juuri kyseinen tutkimusmenetelmä ja millaista tietoa kyseisellä menetelmällä tutkimuskohteesta voidaan saada. Tutkielman toisessa osassa esitellään case esimerkit eri maiden kehityskulkujen luonnehdista. Minulle jäi epäselväksi, oliko noita esimerkkejä tarkoitus vertailla toisiinsa, esittää vaihtoehtona Suomelle vai käyttää jotenkin seuraavan luvun dignity-päätelmien perusteluina. Samoin en ymmärtänyt, miksi juuri nuo esimerkit kaikista maailman valtioiden kehityskuluista oli valittu.
Professori Haaparanta olisitko ystävällinen ja kirjoittaisit blogikirjoituksestasi myös englanninkielisen version. Hyökkäät useampaa hyvin nimekästä yhteiskuntafilosofia vastaan poikkeuksellisen kovasanaisesti, joten on täysin kohtuutonta ettet anna kansainväliselle tutkijayhteisölle mahdollisuutta tutustua kritiikkiisi.
Lienee sanomattakin selvää, että tulet kirjoittamaan vastineen Oxford University Press:n ensi keväänä julkaistavaa kirjaa vastaan. Arvatenkin yhdessä monen muun suomalaistutkijan kanssa.
Kiitos Pertti Haapaselle tästä blogikirjoituksesta!
Tämä on niin mukaansatempaavaa ja raikasta tekstiä, että veti reippaasti mielenkiinnossa yli vauhdikkaimman jännitysnovellin. Ei nukuttanut vaan ahmin tekstin samantien henkeäni pidätellen ja hiukset pystyssä.
Blogi vakuutti minut entisestään Pekka Himasen täydellisestä höperyydestä ja itsekritiikittömyydestä, johon arvioon olin tullut jo aiemmin tutustuessani Himasen kirjallisiin tuotoksiin. Hei hulinaa… missä maailmankaikkeuden henkisessä kolkassa Himanen asuu silloin, kun hän ei esiinny julkisuudessa? Tämä jäi askarruttamaan.
Jokatapauksessa Himanen vaikuttaa olevan Suomen tulevaisuutta käsittelevän selontekonsa perusteella jossain hyvin kaukana Tellus-planeetan todellisuudesta. Himanen liitelee jalat “tukevasti” maanpinnan yläpuolella… jossain aika-avaruuden siirtymässä muinaiseen patruuna-ajan aikataskuun piiloutuneena… näin on pakko todeta, koska niin ajastaan jäljessä olevaa, enimmäkseen epärelevanttia, sekavaa ja jäsentymätöntä on Pekka Himasen teksti. Syynä tähän arviooni ei ole ymmärrykseni alhaisuus, vaan puhtaasti Himasen taso “tutkijana” ja kirjoittajana.
Mielestäni seuraava osuu asian ytimeen tässä: Kirkkaasta ajatuksesta seuraa automaattisesti selkeää tekstiä… vastaavasti sumeasta ajatuksesta sekavaa tekstiä.
Filosofian pitäisi käsitykseni mukaan perustua kuulaaseen järkeen, ja siitä edelleen seuraisi järjestelmällinen ja asioiden selkeä yleispätevä laaja-alainen hahmottaminen, jottei haksahdeta perusteettomiin johtopäätöksiin tai vielä surkeammin pelkkiin mutu-oletuksiin. Himaselle tuntuu kuitenkin tapahtuneen “tulevaisuusselonteossaan” juuri tuo viimeksi mainittu.
Mitä Himaselle tapahtui, kun hän lähti “maailmaan” sen jälkeen, kun oli 20v:na eli Suomen nuorimpana väitellyt filosofian tohtoriksi? Oliko edes positiivista, että noin nuorena? Oliko väitöskirja ansiokas? En ole tutustunut. Maailmankuva nuorella on ohut, jos se perustuu pelkästään kirjoista tankattuun eikä omaan elämänkokemukseen, mikä puolestaan vie aikaa kypsyäkseen. Ihminen voi myös menestyksen jälkeen jämähtää paikalleen ja jopa taantua. Ei sekään tavatonta ole.
Soisin Himasen “selontekoineen” jäävän Mikä-mikä-maahansa ja unohtavan paluulennon numeron takaisin Suomeen ja vuoteen 2013. Emme menettäisi mitään. Maailma voisi jopa pelastua, jos kaikki himaset singahtaisivat Pekka Himasen mukana siihen mustaan aukkoon, jossa Himasen taantumuskapseli olletikin on parkissa. Rengaslukko vielä kiitos!
Oikeuskansleri antoi nuhteita Kataiselle, mutta käytännön vaikutusta tällä ei ollut. Olisi jo aika päästä eroon oikeuskanslerin kummallisesta kaksoisroolista, jossa se nyt toimii yhtäaikaa poliitikkojen ja virkamiesten puolustajana sekä syyttäjänä. Poliitikot pääministeriä myöten tulisi voida viedä rikosoikeuteen kuten kaikki muutkin kansalaiset. Nyt kaksi edellistä ja suorastaan rikollista pääministeriä ovat päässet pälkähästä, koska sekä oikeuskansleri että lakiovaliokunta ovat heidät vapauttaneet kaikesta vastuusta.
Hienoa että on päästy lopultakin sisältökeskusteluun. Asiallinen analyysi. Jotenkin tätä systeemiä pitäisi kuitenkin uudistaa. Hyvä että Katainen ja Himanen yrittivät.
Himas-humpuukista viis.
Oma positiivisen kierteen filosofiani perustuu Collinsin vauhtipyörään. Seuraa intohimojasi, opi ja paranna prosessia jatkuvasti, kehittyen hyväksi (osaajaksi ja asiantuntijaksi). Auta osaamisellasi muita ja siten parannat maailmaa. Sijoita saamasi korvaus tullaksesi paremmaksi ja auttaaksesi enemmän eli lisää vauhtipyörän energiaa. Tässä tarvitaan suuntaa eli visio ja konkreettiset välitavoitteet sekä luovaa ongelmanratkaisukykyä.
Yhteiskunta on synerginen symbioosi, joka tavoittelee suhteellista etua. Se perustuu yhteisen ymmärryksen rakentamiseen, kuten tähän arvioon. Yhteistä ymmärrystä rakennetaan dialogin keinoin, perusteltuja mielipiteitä esittämällä, toisten näkemyksistä kiinnostumalla ja omaa näkemystä rikastamalla sekä uusia yhteisiä käsityksiä luomalla.
Ehkä Katainen kompuroi, Himanen haparoi ja Haaparanta hyperventiloi sekä kansa karkeloi, mutta dialogin hengessä pohtikaamme rakentavasti hyvinvointiyhteiskunnan visiota, sen tarkoitusta ja prosesseja.
Nähdäkseni sen kilpailukyky perustuu oppimiskykyyn ja jatkuvaan parantamiseen, toisten tehokkaaseen auttamiseen jne.
Lopuksi sanon, että dynaamisessa maailmankuvassa suljetut ja avoimet järjestelmät ovat itsetuhoisia, päätyvät umpikujaan tai hajoavat. Yhteiskunta tarvitsee säätöjärjestelmän, jossa ratkaisut eivät ole oikein - väärin akselilla, vaan paremmin - huonommin -akselilla. Siinä suomalainen pragmaattinen ajattelu on eduksi. Voidaan kysyä toimiiko se ja miten se toimisi paremmin. Arviointiin tarvitaan suuntaa ehkä saavuttamatonta absoluuttista visiota, pohjoisnapaa tai huuhkajien maailmanmestaruutta, johon voimme asioita peilata nähdäksemme, mikä olisi paremmin.
Erinomainen arviointi. Olen lukenut ja selannut raporttia minäkin, ja tulin aika nopeasti siihen tulokseen, että Himasen osuudet ovat kirjan heikoimmat. Suosittelen kyllä kirjan lukemista, ilmaiseksihan sen voi ladata, ja esimerkiksi Kiinasta ja Etelä-Afrikasta sain mielestäni hyvää informaatiota (näistä jutuista Suomen valtion ei ehkä kuitenkaan olisi kannattanut maksaa), eikä Himasen tekstienkään lukeminen vahingoksi ole.
Kokoomusta monta kertaa äänestäneenä minua hävettää, että pääministeri Katainen tilasi Himaselta pamfletin, jota myös tutkimukseksi kutsutaan. En voi käsittää mitä pääministerin päässä on liikkunut. Eikö hän todellakaan erota tutkimusta ajatusleikeistä?
Kaikista nolointa koko sekoilussa on, että puolueeni ihmiset yrittävät kovasti puolustaa Himasta, koska se on välillistä tuenantoa pääministerille.
Haaparannalle kiitos selventävästä analyysista. Tavalliset työläiset ja keskiluokaksi nimetty insinöörien kymmentuhatpäinen joukko elävät päivästä toiseen yt-menettelyn varjostamassa Suomessa. Yksikään poliittinen puolue, eikä maan hallitus ole kyennyt esittämään tietä ulos talouden umpikujasta. Nyt on keskitytty näpertelemään rakenteita. Niiden rukkaaminen ei taloutta nosta,eikä vahvista tulevaisuuden uskoa, avaa tietä hyvälle elämälle. Himasen raportti kumisee tyhjän tynnyrin onttoa tyhjyyttä, paljastaen koko vallassa olevan eliitin henkisen mahouden. Koska se ei kykene esittämään tieteellisesti perusteltua tulevaisuusohjelmaa, keskitytään käytännön politiikassa luomaan hyvinvointivaltiosta äkseerausaparaattia, jolla syrjäytyneet pakotetaan osallistamisen nimissä orjantyöhön, työssäkäyvät kiristämään työtahtia jne. Ainakin bropaganda on hyvää!
Hyvä ja asiallinen kirjoitus… johon Himanen voisi vastata samassa tyylilajissa esittämällä asiallisia argumentteja jos hänellä niitä olisi. Mutta käväiskääpä kaikki katsomassa Ylen uutissivulta miten hän reagoi - tulee ihan mieleen eräs entinen pääministeri joka haukkui arvostelijansa kateellisiksi ja kaunaisiksi…
Kiitos että valaisit tätä vaikeasti ymmärrettävää aihetta näin hyvin ja ammattitaitoisesti!
(Avainsanassa on muuten pikkuinen kirjoitusvirhe: kestävän ksvun malli)
Olkaamme kiitollisia Himaselle siitä että hän on antanut nimellään sisällön pseudotieteelliselle vaikuttamiselle. Tuntuu siltä että politiikka tarvitsee himasia. Joskus himaset saavat avainaseman (esimerkiksi Lysenko Neuvostoliiton genetiikan jarruttajana ja kollegojensa vainoojana) mutta heidän päätehtävänsä on toimia kulisseina. Ilmiö ei rajoitu politiikkaan vaan esiintyy kaikkialla. Lääketieteessä törmäsin siihen rajusti kun perustin Suomen terveydenhuollon arvioinnin seuran pohtimaan vallitsevien hoitojen todellisia perusteita. Ehdotankin että perustetaan kokonaan uusi tutkimusala: Himanismin teoria ja käytäntö.
Mikko Laaksonen kirjoitti:
“Joka tapauksessa oli Himasen tieteelliset meriitit mitkä tahansa, meidän pitäisi nyt ottaa tämä teos aloituksena ja rakentaa tältä pohjalta parempia malleja.”
En ole lukenut loppuraporttia (pahoitteluni Kataiselle), mutta teen nyt tässä sen oletuksen, että bloginpitäjän kuvaus siitä pitää paikkansa. Keskustelen siis ylläolevasta väitteestä, en itse teoksesta.
Jos Himasen kirjoittamat loppuraportin osat eivät ole tieteellisesti korkealaatuisia eikä niissä ole mitään uutta, miksi ne pitäisi ottaa keskustelun tai tutkimuksen pohjaksi? Miksi setviä huonosti perusteltuja väitteitä ja epäselviä argumentteja, kun voisimme esimerkiksi keskustella Rawlsista, Stiglitzistä ja Senistä suoraan? Eli miksi meidän kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, jos se ei ole sen arvoinen? “Koska maksoimme siitä” on mielestäni erittäin huono perustelu (ns. “sunk cost fallacy”).
Himasen uutisissa olleissa kommenteissa on mielestäni ollut jossain määrin järkeä, ainakin mitä tulee työhyvinvointiin panostamiseen. En kuitenkaan näe, että ne toisivat mitään uutta keskusteluun. Jos siis oletamme, että Himasen tutkimus on huonoa ja hänen ideansa kuluneita, on täysin järkevää jättää ne omaan arvoonsa ja käydä keskustelua jonkin muun pohjalta.
Kellekään ei näytä tulleen mieleen se todennäköisin vaihtoehto: Himanen ei ole edes yrittänyt kirjoittaa tieteellistä tekstiä, vaan on raapustanut ajatuksenvirtaa omista visioistaan ja palkannut harjoittelijan etsimään niihin sopivia lähteitä. Tämä selittäisi, miksi lähteet eivät täsmää yhtään tai hyvin huonosti johtopääksien kanssa.
Valtioneuvosto tilasi tutkimuksen ja Himanen myi tutkimuksen. Siksi on oikein, että sitä myös arvioidaan tutkimuksena.
Lopputulos vaikuttaa olevan jotain aivan muuta kuin tutkimus. Se on mielipidekirjallisuutta, joka vilisee asiavirheitä ja väärinkäsityksiä. Professori Haaparannan kirjoitus on erittäin tärkeä kannanotto ja puolustuspuhe tutkimukselle.
Valtioneuvosto saa toki tilata vaikka näytelmän, mutta sitä ei pidä kutsua tutkimukseksi. Valtioneuvosto on jopa mainostanut Himasen paperia tutkimuksena. Vaikuttaa siltä, että valtioneuvostossa on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitä tarkoittaa tutkimus.
Ymmärsinkö oikein, että Haaparannalla oli vuorokausi aikaa tutustua monisatasivuiseen raporttiin analyyttisesti ja tarkistaa kaikkien siinä viitattujen muiden monisatasivuisten raporttien tiedot.
Väyrynenkin kyllä luki koko Tolstoin tuotannon viikonlopussa.
Taloudellisen toimeliaisuuden tehtävä ei ole ensisijaisesti maksimoida valtion ja valtiontalouden resurssien määrää. Päinvastoin. Valtion ja yhteiskuntajärjestelmän ensisijainen tehtävä on minimoida taloustoimikustannukset sekä maksimoida taloudellista toimeliaisuutta ja kansalaisten hyvinvointia tukevia toimia. Tätä edustuksellista ohjaus- ja valvontatehtäväänsä valtio toteuttaa hyvinvointiyhteiskunnassa lainsäädännöllisin keinoin.
Valtion ei tule ensi sijaisesti vastata julkisten hyvinvointipalvelujen tuotannosta myös niillä alueilla, missä se kansalaisten itsensä toimesta eli markkinaehtoisesti olisi mahdollista. Valitettavasti hyvinvointivaltio uhraa nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan resursseja toimimalla juuri niillä alueilla yksityistä sektoria matalammalla työntuottavuudella, ja paikkaa epäonnistumistaan ostamalla yksityisomisteisia julkispalveluja sinne, missä valtion piti ne alunperin tuottaa.
Hyvinvointivaltion pitäisi luopua omasta tuotannosta, jossa se haaskaa hyvinvointiyhteiskunnan rajallisia resursseja, ja haaskaamisen sijaan keskittää resurssinsa ostamisen osaamiseen ja laadunvalvontaan, mikä nykyisinkin jää alemmasta tuottavuudesta johtuvien resurssien puutteiden vuoksi vajavaiseksi.
Hyvästä kriittisestä blogitekstistä huolimatta, olisi raikasta jos edes puolet tämänkin kritiikin kommentoijista lukisivat itse julkaisun kommentoimatta sitä koskevia kommentteja. Toisaalta se taitaa olla liikaa vaadittu keskustelupalstoilla paistattelevilta nykyajan näennäisälyköiltä.
Hyvä kirjoitus ja asiallista kritiikkiä — tällainen on virkistävää vaihtelua.
Olen samaa mieltä, että ehkäpä Himasen ryhmän kirjoittaman raportin meriittiä ei pitäisi arvioida tieteellisenä tutkimuksena, vaan pohdiskelevana kokoelmana erilaisia ideoita.
Se että teos on irrallaan tieteellisestä muodosta voi olla myös hyvä asia. Näin ollen ollaan päästy vapaampaan muotoon esitellä ideoita ja ajatuksia.
Oli niin tai näin, nyt kun tämä kirja on kirjoitettu ja maksettu, olisi siitä syytä ottaa kaikki ilo irti.
Henkilökohtaisesti niissä katkelmissa joita olen lukenut, on ollut ihan ideaakin. Hyvinvointivaltion kehittäminen, yleisen ilmapiirin muuttaminen rakentavammaksi ja mediakritiikki ainakin kolahti minulle.
Mietin myös hyvinvointivaltion roolia, mitä tässäkin kritiikissä nostetaan esiin. Hyvinvointivaltiohan on keskittynyt pitkälti materiaalisten tarpeiden täyttämiseen ja ongelmiin reagointiin. On totta, että koulutus on ennakoivaa. Mutta varmasti hyvinvointivaltiota voisi kehittää vieläkin ennakoivampaan suuntaan, varsinkin henkisellä puolella. Miten toimisimme _yhteiskuntana_ paremmin?
Joka tapauksessa oli Himasen tieteelliset meriitit mitkä tahansa, meidän pitäisi nyt ottaa tämä teos aloituksena ja rakentaa tältä pohjalta parempia malleja. Nythän muut tieteilijät voisivat osoittaa omaa osaamistaan, eikö?
Tuli kirjoitusvirhe. Stiglitz sai taloustieteen “Nobelin” 2001, ei 2011.
Itseäni vähän ihmetytti esipuheen toteamus Stiglitziin liittyen. Himanen kirjoitti:
“Kansainvälisen akateemisen tutkimuksen ja päätöksentekijöiden väliselle vuorovaikutukselle on kansainvälisesti monia erittäin tunnettuja esimerkkejä. Viimeisimpiä näistä on Ranskan presidentti Sarkozyn tilaus professori Joseph Stiglitzin johtamalta kansainväliseltä tutkimusryhmältä, joka pohti vaihtoehtoisia kehityksen mittareita BKT:lle (ns. Stiglitzin komissio 2009). Tämä työ on ollut hyvin vaikutusvaltainen akateemisessa maailmassa, ja se on herättänyt laajaa kiinnostusta myös ympäri maailmaa. Stiglitzin työ on tällä hetkellä taloustieteen alalla viitatuinta maailmassa.”
Tuosta voi saada käsityksen, että Stiglitzin työ olisi tällä hetkellä taloustieteen alalla viitattua sen takia, että hän on tehnyt jotain Ranskaan. Amerikkalainen Stiglitz kuitenkin tunnetaan akateemisessa maailmassa ensisijaisesti muista syistä. Hän on maailman tunnetuimpia epäsymmetrisen informaation tutkijoita, johon liittyvistä ansioista hänet palkittiin niin sanotulla taloustieteen Nobelilla 2011 yhdessä kahden kollegansa kanssa. Kyseisen palkinnon saaneisiin tupataan viittaamaan aika paljon myös palkinnon jakamisen jälkeen, jolloin nimet tulevat tutummiksi myös suuremmalle yleisölle.
Stiglitzin toimittamaan Komissio-loppuraporttiin on viitattu Google Scholarin mukaan vähän yli 1000 kertaa, Stiglitzin artikkeliin “Credit rationing in markets with imperfect information” puolestaan noin 11 000 kertaa. Jos vertailu siihen raporttiin kiinnostaa, se löytyy osoitteesta:
http://www.novorumo.info/economia/stoglitzetal.pdf
Muistakaa lukijat linkittää Pertin tekstiä myös sosiaalisessa mediassa.
Jos Jyrki Katainen alistaa valtiokoneiston ajamaan Himasen raporttia kuin käärmettä pyssyyn konsanaan, ei kansalaisille jää muuta mahdollisuutta, kuin julkaista vasta-argumentit monipuolisemman keskustelun takaamiseksi ihan itse.
Jyrki Katainen mokasi tämän raportin tilauksen pahan kerran. Kaikkein pahinta tässä on se, että minusta filosofeja ja monia sosiologeja kannattaisi kuulla nykyongelmien ratkaisemisessa useammin. Katainen veti mattoa alta tältä vaihtoehdolta oikein olan takaa.
Jalonen kirjoitti:
“Himasen mukaan Oxford University Press julkaisee tekeleen. Käsittämätöntä.”
Kirjan tiivistelmässä kerrotaan, että Himasen oletettavasti pääasiassa kirjoittamat Suomi-osiot (esipuhe ja Suomea koskevat johtopäätökset) eivät päädy Oxford University Pressin julkaisemaan kirjaan. Kestävän kasvun malli -kirjan tiivistelmä alkaa toteamuksella:
“Tämä julkaisu on suomennos englanninkielisestä teoksesta, joka ilmestyy keväällä 2014. Sen on laatinut professori Manuel Castellsin ja professori Pekka Himasen johtama kansainvälinen tutkijaryhmä, johon kuului heidän ohellaan viisi muuta tutkijaa. Erona kansainväliseen laitokseen tämä suomenkielinen versio sisältää erillisen esipuheen ja luvun johtopäätöksistä Suomelle.”
http://vnk.fi/julkaisut/listaus/julkaisu/fi.jsp?oid=398870
“Sain sen vaikututelman, että kokonaisindeksi olisi painotettu summa/keskiarvo. Jos näin on, niin Himanen olettaa komponentit toisiaan korvaaviksi, köyhyyden voisi siis korvata kansalaisten keskinäisellä luottamuksella.”
Jos spekulaatioissa siitä, että koko pamfletti olisi kirjoitettu tukemaan kokoomuksen vaaliohjelma on yhtään mitään perää, niin tämänhän voisi tulkita siten että duunarien palkat voidaan pitää matalana, riittää kun näille annetaan juhlapuheita työn arvostuksesta ja keskinäisestä luottamuksesta. Ja jos työnantajaa sitten syyllistää tästä niin se on sitten sitä henkistä kestävyysvajetta ja negatiivisen ajattelun spiraalia.
Onnittelut kiihkottomasta ja argumentatiivisesta analyysista. Ja kiitos. Nähdäkseni se osoittaa, että paras tapa suhtautua tällaisiin teksteihin on altistaa ne akateemiselle ja asiantuntevalle kritiikille. Onnistunut teksti, ja olen tyytyväinen, että yhteiskuntapoliittisesti merkittävä kritiikki on julkaistu tuoreeltaan blogina. Keskittyminen Himasen omiin teksteihin on suomalaisessa ympäristössä täysin perusteltu ratkaisu - kirjan kokonaisarvo täytyy tietysti arvioida sen mukaan, miten muut kirjaan kirjoittaneet ovat onnistuneet.
Himasen mukaan Oxford University Press julkaisee tekeleen. Käsittämätöntä.
Himasta ei pitäisi arvioida tieteelliseltä pohjalta, vaan poliittisena pamflettina.
Kiitos! Työpäiväni meni pilalle, kun kuulin sitä höpinää ennakoivasta hyvinvointivaltiosta. Pelkään kuitenkin, että tätä teosta Kataisen hallitus pitää raamattunaan viedessään läpi sisäisen devalvaation: Ettekö te ymmärrä kiittää, kun elintasonne laskee teidän omaksi parhaaksenne?
Kiitos tästä erinomaisesta analyysistä. Yksi yksityiskohta jäi kuitekin hieman epäselväksi. Kirjoituksen mukaan “Laajemmin koko sosiaalivakuutusjärjestelmä on ennakoiva, kuten muutkin vakuutukset, niillä on merkitystä silloinkin, kun emme niitä tarvitse. Sosiaalivakuutusjärjestelmä antaa meidän ottaa riskejä, jotta pääsisimme elämässä eteenpäin.”. Kuitenkin nykyisellään Suomen sosiaaliturva on tunnettu kannustinloukuistaan ja leimallisuudestaan. Kun kerran joudut turvautumaan siihen, on siitä vaikea päästä eroon. Työtön jakso työhakemuksessa on rasitte ja lisäduunin tekeminen tehdään kannattomattomaksi tukien ansiorajojen takia. Tästä syystä ei mielestäni ole perusteltua sanoa, että sosiaalivakuutusjärjestelmä (nykyisellään) antaisi meidän ottaa riskejä, vaikka se periaatteessa ei anna kenenkään pudota täysin tyhjän päälle.
Raportti on suuri hämäys - kuten oli jo Sininen kirjakin. Himasen ajatukset perustuvat utopialle - ja vieläpä ristiriitaiselle utopialle - ihmisestä.
Mitä on (aito) arvokkuus? Se on jotakin ihmisen sisältä kumpuavaa, elämänkokemuksen ja itsekieltäymyksen (ja vaikkapa meditaation) tulosta. Ei valtio voi sitä tuottaa.
Kiitos! Toivottavasti myös Castellsin käsittämättömät persujen vika / ulkomaat auttoivat ja pelastivat Suomen Neuvosto-Liitolta / solidaarisuutta lisää Etelä-Eurooppaan - kommentit saisivat vastaavaa kyytiä jollain palstalla.
Erittäin hyvä kirjoitus!
Kiitos tästä erinomaisesta palautteesta. Ihmiset ovat ymmällään kun eivät ymmärrä, mistä tässä on kysymys. Tämä surullinen tapaus antaa väärän käsityksen akateemisesta tutkimuksesta sekä filosofeista.