Suomessa on viime kuukausina varsin laajalla rintamalla torjuttu ajatus elvytyksestä taloustilanteen parantajana. Perusteluna on esitetty, että Suomen ongelmat ovat rakenteellisia, eivät suhdanneluonteisia. Väite on väärä tai vähintäänkin harhaanjohtava: korjaamattomat suhdanneongelmat luovat rakenneongelmia.Laurence Ball on tutkinut OECD-maiden talousdynamiikkaa 2000-luvulla ennen ja jälkeen (yhä jatkuvaa) vuonna 2007 alkanutta rahoitusmarkkinakriisiä. Hänen keskeinen tuloksensa on, että kriisi on alentanut Sveitsiä lukuun ottamatta kaikkien OECD-maiden potentiaalista talouskasvua. Kriisin kustannukset ovat siis huomattavat ja todella laajat, jos otetaan vähentyneen kokonaistuotannon lisäksi huomioon riisin aiheuttamat muut yhteiskunnalliset kustannukset.
Ball on päätynyt tulokseen seuraamalla sekä IMF:n että OECD:n tekemiä kasvupotentiaaliarvioita ennen ja jälkeen kriisin. Hän on jatkanut ennen kriisiä tehtyjä kasvupotentiaalin arvioita ja vertaa niitä kriisin jälkeisiin arvioihin. Kriisin vaikutus on näiden kahden ero. Sveitsiä lukuun ottamatta kaikki OECD-maat ovat kärsineet. Kärsimykset eivät kuitenkaan ole jakautuneet tasaisesti. Eniten ovat luonnollisesti kärsineet eteläisen Euroopan rahaliiton jäsenet ja Irlanti. Mutta huippujoukkoon on kiivennyt myös Suomi, joka on kyennyt jättämään jälkeensä Portugalin. Eniten ovat kärsineet Irlanti ja Kreikka.
Myös Ruotsi on kärsinyt enemmän kuin OECD-maat keskimäärin, vaikkakin selvästi vähemmän kuin Suomi. Tämä on jo itsessään riittävä syy epäillä väitettä, että Suomessa on työvoima tarjontaan liittyviä isoja rakenteellisia ongelmia, jotka Ruotsin väitetään ratkaisseen.
Erityisen epäilyttävä väite on myös siksi, että potentiaalisen tuotannon lasku ajoittuu kaikissa maissa rahoitusmarkkinakriisin alkuun, mikä kaikkialla johti yksityisen ja valitettavasti melkein kaikkialla myös julkisen kysynnän laskuun. Miten näin voisi olla, jos Suomella on joku erityinen rakenneongelma? Ja vaikka se olisi paljastanut jonkin Suomen talouden erityisen rakenneongelman, kuten on myös väitetty, niin ilman kriisiä se ei siis olisi näkynyt, joten?
Merkittävää on myös se, että potentiaalisen tuotannon lasku käy lähes yksi yhteen havaitun tuotannon (toteutuneen bruttokansantuotteen) laskun kanssa kaikissa maissa. Jos taustalla on jokin rakenneongelma, niin se lienee sama kaikissa maissa. Tämänkin vuoksi on syytä kyseenalaistaa väite, että tällä kerralla Suomi olisi erilainen, “Finland This Time Different”. Ei vain ole.
Ilmiötä, jossa potentiaalisen tuotannon lasku seuraa läheisesti toteutunutta tuotannon laskua, kutsutaan “hysteresis”-ilmiöksi: historia, lähtötila määrittää talouden pitkän ajan suunnan. Sen vuoksi kriisin vaikutuksista on vaikea toipua, jos sen annettu päästä valloilleen. Ballin tulokset ovat yhteneviä Valerie Cerran ja Sheta Saxenan (American Economic Review 2008) laajemmalla tietoaineistolla saadun tuloksen kanssa: rahoitusmarkkinakriiseillä on pitkän ajan vaikutuksia, eikä isoa osaa menetyksistä ole koskaan saatu takaisin.
Mistä hysteresis syntyy? Mahdollisia syitä on monia. Kriisi alentaa investointeja ja syrjäyttää ihmisiä työmarkkinoilta. Jälkimmäistä tapahtuu esimerkiksi siksi, että ihmisten jouduttua työttömäksi heidän työtaitonsa alkavat heiketä. Erityisen mielenkiintoista Suomen kannalta on Ballin viittaama, toistaiseksi varsin alustava näyttö, että rahoitusmarkkinakriisit alentavat tuottavuutta heikentämällä innovaatioaktiviteettia. Suomessa on aivan oikein korostettu vientituotannon kapeutta yhtenä ongelmana, mutta jos kriisi itsessään on sitä alentanut, niin kriisin ylläpito julkista kysyntää supistamalla ei ole oikea lääke. Kriisissä on nyt kyse kokonaiskysynnän vähyydestä. Tässäkään libertaristinen väite, että julkisen sektorin toiminnan laajeneminen syrjäyttäisi yksityistä toimintaa, ei päde.
Hysteresis onkin mielenkiintoinen ilmiö myös siksi, että se saattaa tehdä julkisten menojen kasvattamisesta itse itsensä rahoittavaa. Jos elvytys lisää kokonaistuotantoa, niin se kasvattaa kokonaistuotantoa myös tulevaisuudessa. Kun tämän kasvun vaikutukset julkisen sektorin tuloihin, sekä nykyisiin että tulevin, otetaan huomioon, niin itserahoitus on hyvinkin mahdollista, kuten Bradford DeLong ja Summers ovat osoittaneet.
Julkisen sektorin supistamiset ovat osaltaan pahentaneet pitkän ajan kasvunäkymiä. Tämä näkyy kuvasta, jonka olen ottanut Paul Krugmanin tämänviikkoisesta blogikirjoituksesta. Siinä vaaka-akselilla on ns. täystyöllisyysbudjettiylijäämän muutos OECD-maissa, pystyakselilla BKT-muutos, kumpikin vuosille 2010-2013. Täystyöllisyysylijäämä kuvastaa julkisen vallan tietoisten toimien vaikutusta julkiseen kysyntään. Mittarin avulla voidaan poistaa se vaikutus julkiseen kysyntään, joka syntyy ns. automaattisten vakauttajien seurauksena, esimerkiksi niin, että sosiaalimenot kasvavat työttömyyden kasvaessa.
Kuvasta havaitaan (pitäen mielessä, että havaittu BKT:n lasku on lähes sama kuin potentiaalisen tuotannon lasku), että julkisen kysynnän karsiminen on ainakin hyvin voimakkaasti korreloitunut kasvupotentiaalin heikkenemisen kanssa. Krugmanilta löytyy muuten myös blogikirjoitus, jossa hän esittää kuvan, jossa Ballin laskema potentiaalin muutos on piirretty samaan kuvaan täystyöllisyysbudjetin muutosten kanssa. En viitsinyt kaivaa sitä esiin näin ensimmäisenä lähes kunnollisena kesäpäivänä (nyt juuri tätä kirjoittaessani pieni sadekuuro kylläkin heitti vetensä).
Kuvasta näkyy myös se, että jos jotakin, niin Suomi on lievästi kiristänyt finanssipolitiikkaansa vuosina 2010-2013. Tasavallan Presidenttihän on monissa tilanteissa väittänyt, että Suomessa on elvytetty jo monia vuosia. Hän sekoittanee julkisen velan kasvun elvytyksen kanssa.
Hysteresiksen olemassaolo on sopusoinnussa sen näkemyksen kanssa, että talous on ns. nollakorkotasapainossa. Siitä on yritetty päästä irti pääosin keskuspankkien toimin, nyt kun Euroopan ja Ruotsin keskuspankit pitkän pähkäilyn jälkeen ovat tulleet mukaan. Tämä näkemys on yleisesti hyväksytty, mutta sen kanssa sopusoinnussa olevaa näkemystä finanssipoliittisen elvytyksen hyödyllisyydestä ei ole tunnustettu. Keskuspankkien toimet ovat saaneet varsin laajan hyväksynnän. Tässä ei olisi mieltä, ellei keskeinen ongelma olisi kokonaiskysynnän puute. Kysyntä luo oman tarjontansa.
Nyt on siis valinnan paikka, seuraako Eurooppa Italian ehdotusta yleiseurooppalaisesta elvytyksestä vai Saksa-Suomi-linjaa, joka pitää kriisiä yllä? On tietysti vähemmän fantastista ja eikä lainkaan kivaa myöntää Italian pääministerin olevan oikeassa, ei siitä twiittiä oikein kehtaa lähettää. Mutta jotakin on tehtävä, muuten menetyksistä ei saada mitään takaisin, menetykset vain kasvavat.
Vai onko nyt jo niin, kuten Ball pessimistisesti päättää artikkelinsa, ehkä meillä ei enää ole mahdollista saada menetyksiä takaisin? On myös syytä muistaa, että Saksa on monella tavoin hyötynyt nykykriisistä. Tässä Kyproksen keskuspankin entisen pääjohtajan ja tunnetun taloustieteilijän Athanasios Orphanideksen arvio Saksan saamista hyödyistä, joita se on tietoisesti ollut kriisipäätöksiä tehdessä hamuamassa. Haluaako Suomi pysyä tässä seurassa? Pääministerimme, uusi ja edellinen, ovat kutsuneet tällaista politiikkaa vastuulliseksi, mutta näin ei voida vastuuttomuutta peittää. Ideologisia valintoja on syytä rehellisesti sanoa ideologisiksi.
Avainsanat: hystereesi, rakenneongelma
Aihealueet: Lajittelematon
Jos out-of-the-box -ajattelua haluaa harjoittaa, niin kannattaa kuunnella vaikkapa ohjelma Onko rahalle vaihtoehtoa: http://areena.yle.fi/radio/1854942
Raha on ihmisen (vielä varsin nuori) keksintö, ja se minkä ihminen on keksinyt, siitä me voimme keksiä myös itsemme pois. Raha on tähänastisista vaihdon välineistä kiistatta nerokkain, ja toiminutkin (enimmäkseen?) varsin hyvin, mutta tässä vaiheessa kun haitat ja lieveilmiöt (suhdanteet, taantuma, lama jne jne) käyvät enemmän kuin vallitseviksi, voisi olla aika keksiä rinnalle jo jotakin muutakin. Ei niin, että valuutasta luovuttaisiin vaan nimenomaan niin, että rinnalle tuotaisiin jo jotain uutta. Olisi mielestäni aika. Ei keksimisen tarvitse nykyisyyteen loppua. Emme todellakaan ole kehityksemme harjalla - vielä - vaan hyvää vauhtia rajattomien uusien mahdollisuuksien äärellä.
Mutta niin kauan kun tempoilemme omakeksimissämme rakenteissa ja annamme rakenteiden luoda ongelmamme, on vika meissä itsessämme, ja siinä, ettemme tätä huomaa.
Ihminen on luonnostaan ongelmanratkaisia, joten eivät nämä nykyajan haasteet ole ylitsepääsemättömiä. Tarvitaan vaan rohkeutta ja muutosvastarinnan jättämistä unholaan.
Suomen ongelmat ovat kilpailun puute monella alalla, kilpailuviraston pitäisi saada enemmän virkamiehiä ruotimaan myös proaktiivisiesti eri aloja ja tekemääns sen jälkeen politiikkasuosituksia. Hyvä esimerkkiala on rakentaminen, jossa tehdään kallista bulkkia hitaasti.
Tarjontapuolella ja työmarkkinoilla on on ongelmia niin ikään, mutta niitä on niin paljon, että esim. työvoiman tarjonnan lisääminen ei muuta juuri mitään yksin. Nytkin kuulemma yhtä varastoapulaisen paikkaa voi hakea 200 ihmistä. Olen siksi skeptinen “taloudellisen” maahanmuuton kasvattamista kohtaan.
Samoin kokonaiskysynnän lisääminen ilman, että korjataan jäykkyyksiä ja kilpailun puutetta, ei sekään muuta mitään vaan on vähän kuin kehitysapua ennen vanhaan: kaadetaan rahaa ja toivotaan hyvää. Siinä mielessä olen Juhana Vartiaisen kanssa samaa mieltä.
Jep jep… samaahan sitä itsekin tuumaillut. En tosin ollut lukenut noita IMF raportteja, mutta onhan se nyt mukava vilkaista
Euron lopputulos Suomessa on hintatason romahdus (jolla on vakavia seurauksia etenkin eurossa), ellei Suomi pääse muuten elpymään ja jaloilleen, mikä taas vaatisi ”Nokia2”-onnenpotkua (+ tähän kun lisää vanhenevan väestön). Eli muistellaanpas mitä kävi Kreikalle ja mietitään sitä samaa karua kohtaloa Suomen kohdalla, ja samalla mietitään ensimmäistä tulevaa kylmää talvea.
Tai toisaalta, voivathan pankit myöntää yhä suurempia lainoja työntekijöille, joilla on laskeva palkkataso, hintatason ylläpitämiseksi, mutta sitten pelataan jo ‘’subprime-rulettia”, sillä tulevaisuudessa korkotasonpaine on ylöspäin. Toinen kysymys tässäkin lienee, suostuvatko suomalaiset velkaantumaan niin paljon, ja kolmas, että riittääkö lainanottajia. Eikä tuo valtiokaan voi ottaa loputtomasti lainaa, nimittäin, olen sitä mieltä että Suomella on jo nyt liikaa lainaa. Toisilla valtioilla on vain varaa olla enemmän velkaa kuin toisilla, ja Suomella ei ainakaan ole siihen varaa.
Eurohan on tuonut käytännössä tällä logiikalla ”työttömyyden Suomeen”, joka ilman euroa palaisi sinne, mistä se on tullutkin, eli Saksaan (yhden vaikutus näkyy toisaalla ja syy-seuraus ketju on looginen).
No, ei synkistellä enempää. Onhan näitä mietitty jo tarpeeksi. Uskotaan suomalaiseen vientiin ja investointeihin! Ja että osakekursseissa paljon nousuvaraa, työttömyyskin on laskemaan päin, korot eivät nouse ainakaan kymmeneen vuoteen jne. (+1000 muuta eri tasoilla olevaa aluetta).
Onhan valuuttakytköskin (euro) osa rakennetta. Sehän on merkittävin syy siihen, miksi täällä on alkanut työttömyyden kautta tapahtuva sopeutuminen. Syy lienee se, että kaikki yhteiskunnalliset rakenteemme ovat täysin epäyhteensopivia tuollaisen valuuttakytköksen kanssa. IMF on kirjoitellut aiheesta melko ahkerasti, mutta toki varsin varoivaiseen sävyyn:
http://www.imf.org/external/pubs/ft/sdn/2014/sdn1407.pdf
http://www.imf.org/external/pubs/ft/fandd/2014/06/ghosh.htm
Seuraavaksi kai Suomessakin selvitetään käytännössä, mikä on meidän “tasapainotyöttömyytemme” tässä järjestelmässä.
Myönnetään - isoja ongelmia - mutta toisten syyttelemiseen ei saa sortua. Se vain vauhdittaa alamäkeä. (kaikilta muilta paitsi minulta)
Pitää vain tehdä kovempaa töitä tuottavammin, auttaa tukea ja lähimmäisiään ja uskoa ja toivoa parempaa (onnenpotkua).
Unto Hämäläinen kirjoitti HS kolumnissaan (HS 15.12.2014), että viime vuosikymmenellä ja myös 1990-luvun laman alla palkansaajien ansiotaso Suomessa pääsi kohoamaan nopeammin kuin talous kasvoi. Kun kysyin (sähköposti tallella), miten kävi yritysten osinkojen, hän myönsi, että samoina aikoina valitettavasti myös yritysjohtajat ja omistajat – tietysti joukossa oli poikkeuksia - mittasivat yrityksistä ulos ajan hengen mukaisesti muhkeita voittoja, kun osa niistä olisi pitänyt sijoittaa yritysten kehittämiseen.
Siksi on perusteet väittää, että nyt vientimme ei vedä, koska innovaatioiden kehittelyyn ja investointeihin tarvittavaa rahaa on liiaksi jaettu yritysten omistajille. Tilannetta eivät muuksi muuta työtekijöiden korkeat palkat ja muut suuret kulut sekä laskusuhdanne vientimaissamme. Ne ovat pikemminkin syitä, joiden takia tulisi voitot entistä tarkemmin käyttää tulevaisuuden turvaamisen, mihin ainoa kestävä tie on investoida uutta. Virossahan on tähän kiinnitetty huomiota, kun siellä yritysten voittoja verotetaan lievemmin, jos voitot käytetään yrityksen omiin investointeihin eikä niitä ulkoisteta osinkoina.
Varmaankin hankala on osoittaa, kuinka paljon elinkeinomme pystyisivät lisäämään panostustaan yhteiskuntamme hyväksi, sillä yritysten tulos vaihtelee tavattomasti, mutta osaan yrityksistä varallisuutta kertyy käsittämättömiä summia. Vaarana toki on, että sijoittajat karkaavat muualle, jos eivät koe saavansa riittäviä tuloja. Toisaalta kestävällä tavalla hoidettu maan talous houkuttelee vakaata tuottoa odottavia rahoittajia.
Htimes kirjoittaa:
”The idea for a basic income has grown in popularity in recent years due to the current moribund state of the economy. Economic futurologists such as Thomas Piketty claim that our future growth will be much less than in the past. We may have to learn to live with significant and permanently high unemployment. A great wave of automation could conceivably eliminate up to 47 per cent of all current jobs, according to a study by Carl Frey and Michael Osborne of Oxford University. The theory is that in a world where only a minority of people have jobs we need a new system of social welfare.”
Eikös Mika ollut niin että RBC malleissa ei tyypillisesti ole rahoitusmarkkinoita kuvattuna kovinkaan tarkasti?
Entisenä ekonometrikkona voisi mieltää hystereesin olevan sellaisen aikasarjamallinnuksen talousteoreettinen vastine, jossa tuotanto on satunnaiskulku drift parametrilla. Eli lineaarisen ja stokastisen trendin yhdistelmä. Tällaisessa mallissa shokilla on pysyvä vaikutus sarjan tasoon.
Ei-hysteerinen talous olisi deterministinen trendi satunnaishokilla sen ympärillä. Tällaisessa taloudessa shokilla ei ole pysyvää vaikutusta.
Jos taas taloutta kuvataan tila-avaruusmallilla, jossa drift prosessikin mallinnetaan erikseen niin kriisillä voi olla vaikutusta myös tuotannon kasvuvauhtiin eikä pelkästään tasoon shokkien kumulatiivisen summan kautta.
Mutta mistä nuo vaikutukset drift kertoimeen tulevat? Ovatko ne kysyntäpuolen vai tarjontapuolen asioita? Entä jos kriisi aiheutui potentiaalisen tuotannon kasvuvauhdin alentumisesta ja rahoitusmarkkinoiden reaktiosta siihen eikä rahoitusmarkkinoilta tulevana shokkina?
Juhanaa: Se 18 % perustuu arviolle vuoden 2007 potentiaalisesta BKT:sta, eikä siinä siis ole mitään ylimääräistä. Siksi selitettävää on ainakin 13 %.
13 % on aliarvio, sillä se olettaa, että ei IMF eikä OECD millään kyennyt arvioimaan yhtään mitääm ikärakenteen muutoksen aiheuttamasta työvoiman tarjonnan laskusta seuraaville vuosille. Se, että havaitset tarjonnan laskeneen nopeasti vuonna 2009 ei sulje pois sitä, etteikö IMF ja OECD ole ottaneet huomioon työvoiman tarjonnan alenevaa trendiä jo vuosille 2007-2010, joka sitten tulee automaattisesti otettua huomioom siitä eteenpäinkin Ballin laskutavalla. Jos tämä kaikki on tapahtunut, niin selitettävää on se koko 18 prosenttia.
Tarvehierarkian pohja. Ravinnon ja suojan omavaraisuus. Populaatiot vaeltavat ajassa niukkuudesta niukkuuteen joten esimerkiksi energiaomavaraisuuteen pyrkiminen “hinnalla millä hyvänsä” on tehokkain keino välttää yhteisön ajautuminen kaaokseen.
Samoin panostus sosiaali- ja koulutusjärjestelmiin on positiivisen yhteiskunnallisen kehityksen avain. Vaikka koulutuksen panoksista(oppimistuloksista) suurin osa valuisi hukkaan kuin “vesi hanhen selästä”, ei sen hintaa voida laskea koska ilman näitä panostuksia menetetään kaikki ne mahdollisuudet kehityksessä joita emme vielä ymmärräkkän.
Pointtina siis se että ensin on määritettävä yhteiskunnalliset tavoitteet ja sitten vasta selvitettävä se miten näihin tavoitteisiin päästään tehokkaimmin. Ensin tavoitteet ja vasta sitten kysytään ekonomisteilta neuvo siihen miten sinne päästään tehokkaasti talousjärjestelmän näkökulmasta. Tavoitteiden asettelu on jotenkin jäänyt unohduksiin samalla kun eurojen kuvitteellista puutetta kitistään.
Tuukka,
jos yksityiset tuotot ovat yleisiä pienemmät niin sellaiseen kohteeseen invedtoidaan sosiaalista optimia vähemmän…
Pasi,
Kertoisitko esimerkin asiasta, johon kannattaa sijoittaa, vaikka olisi olemassa enemmän tuottavia vaihtoehtoisia sijoituskohteita.
No pakko mainita yksi oleellinen (monista) kysymys:
Miten Suomen ankara, pimeä ja kylmä talvi rajoittavat työvoimapoliittisia kiristystoimenpiteitä?
Ja toisaalta miten kiristystoimenpiteet vaikuttavat motivaatioon, tyytyväisyyteen ja työn iloon?
…ja miten… (tätähän voisi jatkaa loputtomiin…, yhden vaikutus toisaalla siirtyy toisaalle…)
“Ovatko Suomen talouden ongelmat rakenteellisia?”
Suomen talouden tuotantopotentiaalin suurimmat menetykset tapahtuvat ihmisen 5 ensimmäisen elinvuoden aikana. Näihin menetyksiin ei ekonometriset mallit yletä, vaan ekonomistien on vain luotettava siihen että sosiaalipolitiikan ja koulutuspolitiikan voimakkailla panostuksilla saavutetaan yhteiskunnalliset tavoitteet myös talouden osalta.
On olemassa asioita joita ei voi mitata rahassa, ja on olemassa asioita jotka on vain tehtävä vaikka “sijoitetun pääoman tuotto” olisi vain 1 %.
Pikemminkin voisi ajatella, että lähivuosikymmeninä monissa maissa alkaa olla liikaa toimeliattomia ihmisiä. ”Muutoksen murros.”
Ruotsissakin näkyy tämän ilmiön ongelmat, ja mm. monet (kouluttautuneet!) ovat muuttaneet työn perässä.
Mielenkiintoinen keskustelu. Heräsi paljon mielipiteitä ja ajatuksia, mutta ei niitä kaikkia kehtaa tässä…
Toki molemmat ovat oikeassa osaltaan, mutta tuskinpa ongelmat ratkeavat silläkään, jos Suomeen saataisiin äkkiä vaikkapa 0.2-1 milj. asukasta lisää.
Myös nopea väestönkasvu aiheuttaa monien kustannuserien kasvua infrastruktuurista, opetuksesta ja sosiaalikustannuksista alkaen (erityisesti maahanmuuton tapauksessa), kuin myös muidenkin lieveilmiöiden lisääntymistä. Monet myös haluavat tuoda vanhat eläkeläiset sukulaisensa mukanaan.
Tarvitaan muitakin resursseja, jotta lisääntyneelle työvoimalle olisi kysyntää, ja että työvoima loisi kysyntää.
Lisäksi pitänee huomioida esim. automaation vaikutus joillekin aloille ja sieltä automaation seurauksena vapautuneeseen työvoimaan. Esimerkiksi kauppojen kassat voitaisiin jo nyt ihan hyvin korvata ”itsepalvelu-kassoilla”. Ja otetaan tähän 20-30 vuoden perspektiivi (eli pitäydytään pitkässä aikavälissä).
Hei Pertti!
En ollenkaan halua kumota koko argumenttiasi. En tietenkään tarkoita että tuo työntarjontashokki selittäisi koko Y-pot-pudotusta. Mutta se selittää siitä osan. Pitäisi tietysti katsella väestötrendejä tarkemmin, mutta karkeasti: Jos aiemmin työvoima kasvoi noin 1% /v ja kasvu putoaa nollaan vuonna 2009, vuonna 2014 ollaan noin 5 prosenttia alempana kuin mihin oltaisiin päädytty aiemmalla trendillä. Silloin tuosta 18 prosentista on enää selittämättä “vain” 13 prosenttia.
Jos ajatellaan, että v. 2007 oltiin hieman (esim. 2 %) tasapainon yläpuolella (mitä ajatusta tukee yksikkötyökustannusten voimakas nousu) , jäisi vielä 11 prosenttia selitettävää potentiaalisen tuotannon laskua. Osa siitä varmaan pitää panna osallistumisaste-hystereesin piikkiin ihan niin kuin esität.
Ja loput lienevät tuottavuuskäyrän putoamista. Osa siitä on entisen tuottavuuskasvuennusteen tarkistamista, osa taas todellista yleistä tuottavuuskasvun hidastumisen shokkia. Ja sen päälle vielä Suomi-spesifi nopean tuottavuuskasvun teollisuusalojemme kriisi, josta ei nousta kovin nopeasti.
Uskon auliisti että viime vuosina kasvua on rajoittanut likviditeettiloukku-nollakorkorajoite. Ei tämä työn tarjonnan korostus tarkoita sitä että ajattelisin suhdanteiden loppuneen. Päinvastoin. Mutta kun ynnään näitä tekijöitä, minun on vaikea päätyä muuhun varovaiseen arvioon kuin n 3 prosentin suhdannekuiluun. Ja siksi minun olisi vaikea suosittaa päättäjille kovin voimaperäistä päätösperäisen alijäämän kasvattamista.
Oletetaan, että Ballin arviossa ei ole lainkaan otettu huomioon mainitsemaasi työvoimantarjonta shokkia. Nyt vuonna 2014 Suomen potentiaalinen BKT on 18 prosenttia alempi kuin se olisi ilman sinun työvoiman tarjontashokkiasi. Kuinka iso tarjontashokin tarvitsisi olla? Tavanomaisen kasvulaskennan perusteella työvoiman tarjonnan olisi tullut laskea yli 20 prosentia, jos pelkästään työvoiman tarjonta olisi alentunut. Niinkö, siis yli viidennes työvoimasta olisi hävinnyt?
Tässä oletettaisiin, että koko 2009 lasku olisi ennakoimaton, eikä sitä olisi millään tavalla aiemmissa arvioissa kyetty ottamaan huomioon (se olisi siis ollut täysin ennakoimaton, päivastoin kuin aiemmin kirjoitit). Voiko ikärakenteen muutoksen vaikutus työvoiman tarjontaan olla näin iso ja ennakoimaton?
Hei
Onko Suomen demografiashokki mukana Ballin luvuissa? Minusta ei näytä siltä (korjaa minua viisaampana jos olen väärässä). Ball selittää muodostaneensa “aiemman” y-pot-trendinsä niin, että on ottanut vuoden 2007 OECD:n Outlookista potentiaalisen tuotannon ennusteen vuoteen 2009. Sitten hän on jatkanut sitä loglineaarisena trendinä: “In extrapolating the data, I essentially extend the straight line beyond 2009″. Mutta eikö tuo mene Suomen osalta niin pieleen kuin voi mennä, koska Suomen työikäisen väestön kasvu taittui juuri vuonna 2009! Ballin tarkastelu ei siis sikäli kuin ymmärrän hänen paperiaan sisällä Suomen demografiashokkia. Sitäpaitsi Suomi oli ylikuumentunut v 2007, ainakin OECD:n nykykäsityksen mukaan.
Mutta olennaista on: oli mennyt finanssipolitiikka hyvää tai huonoa, se maito on kaatunut. Jos potentiaalista tuotantoa on menetetty, sitä on menetetty ja kuilu ei ole nyt suuri vaan pieni. Olennainen kysymys on eteenpäinkatsova: uskaltaisitko suositella päätösperäisen alijäämän kasvattamista, jolla tuotantokuilu saataisiin umpeen? Minä pelkään, että aika pian törmätään resurssirajoitteisiin jotka näkyvät erityisesti palkkojen nousuna.
Osallistumisaste voi toki jonkin verran nousta kun elvytään, mutta työttömyyden lasku 8 prosentista 6 prosenttin ei ole kuin noin 50 000 ihmistä. Elpyminen ei siis ratkaise julkistalouden ongelmaa. Ja se on se rakenne-suhdanne-keskustelun tärkeä praktinen kysymys.
Pertti, jatketaan keskustelua lomien jälkeen Economicumissa! Parhain terveisin, hyvää kesää
Juhana
Olemme siis samaa mieltä, että työvoiman tarjonnan kehitys on mukana potentiaalisen tuotannon luvuisssa (se oli ennustettava ja pysyvä), tavalla tai toisella. Suomessa potentiaalinen tuotanto on supistunut n. 18 prosentilla vuodesta 2007, Ruotsissa n. 9 prosenttia, eikä tätä syntynyttä kuilua potentiaalisessa tuotannossa siis voida selittää tällä työvoiman tarjonnan muutoksella (jos ennuste vuonna 2007 oli sama kuin vuonna 2010 esimerkiksi). Sekä Ruotsissa että Suomessa ero aiempaan alkoi kasvaa 2007.
Sinun täytyisi väittää, että vuoden 2009 jälkeinen kehitys oli kokonaaan ennustamaton vuonna 2007, jotta selityksessäsi syntyneestä potentiaalisen tuotannon laskusta suhteessa vuoden 2007 ennustettuun olisi mitään mieltä. Silloinkin ihmettelisin, millä malliparametreilla selityksesi edes toimisi: Suomen potentiaalnen tuotanto nyt 18 prosentia pienempi kuin se olisi, jos vuonna 2007 ennakoitu tuottavuuden, pääomakannan ja työvoiman tarjontakehitys olisi toteutunut. Koko viidenneksen lasku työvoiman tarjonnasta?
Hystereesi on todellinen, oikeastaan määritelmän mukaan se näkyy niin, että potentiaalinen tuotanto muuttuu lähes yksi yhteen toteutuneen tuotannon kanssa.
Tätä sinun shokkisi ei siis selitä ja ilmiöhän on yhteinen lähes kaikkien OECD-maiden kanssa, mkä viittaa siihen, että tuitanto on romahtanut yhtäaikaiseti kaikissa maissa. Tämähän selittää myös sen, miksi esimerkiksi Suomen ja Ruotsin viennin kehitys on ollut kriisin aikana samanlaista. Nollakorko-tasapaino on luontevin selitys, sen kourissa kun koko OECD-alue on ollut. Se on avannut tien muille hystereesitekijöille, eivätkö pankit makuuta rahaa keskuspankeissa ja yrtysten taseet ovat kohentuneet? Missä investoinnit luuraavat?
tuotantokuilu umpeen, mutta tuloksena voisi olla merkittävä kestävyysvajeen paheneminen.
Ehkä voisin kokoavasti sanoa: koska julkistaloutemme oli puutteellisesti varautunut väestön ikääntymiseen, kohtasimme finanssikriisin sellaisessa tilanteessa, jossa julkistalouden rakenteellinen heikkous (eteeenpäinkatsovasti) vei vapausasteet elvyttävältä finanssipolitiikalta.
Tähän liittyy vielä työmarkkinoilta tuleva hintavakauden rajoite. Jos rakenteellinen työttömyys on n 6%, työttömyys ei voi laskea tätä alemmaksi ilman että kilpailukyky alkaa taas heikentyä liiallisen palkka-hinta-paineen vuoksi. Siksi työttömyysaste ei ole kovin kaukana tasapainotasostaan. Osallistumisaste voisi toki elvytyksen myötä parantua jonkin verran, mutta se tuskin muuttaisi kokonaiskuvaa.
Minustakin on selvää, että koko euroalueen tasolla olisi suurempi finanssipolitiikan elvytys ollut teoreettisesti oikein, jos siihen olisi liitetty riittävät rakenneuudistukset joilla turvataan julkistalouksien kestävyys. Jos euroalue olisi ollut yksi maa jossa olisi ollut rationaalinen hallitus, näin olisi varmaan tehtykin. Mutta euroalueen poliittinen arkkitehtuuri ei tässä vaihessa ole ollut optimaalinen. Optimisti ajattelee toisaalta, että tämä tilanne on opettelua, vähän niin kuin Suomen taantuma 1990-luvun alussa. Sen aiheutti kyvyttömyys elää vapailla rahoitusmarkkinoilla, mutta emme palanneet säännöstelyyn kun lama oli ohi vaan agentit olivat jotain oppineetkin.
Hei vielä
Tästä voisi keskustella paremmalla ajalla. Simulointimallittajan näkökulmasta shokit voidaan jakaa pysyviin ja ohimeneviin sekä odotettuihin ja odottamattomiin, ja väestökehitys on tietysti tässä nelikentässä pysyvä ja odotettu. Mutta Suomen talouspolitiikka ei reagoinut siihen riittävästi etukäteen.
Jos katsot viimeisen Kak-juttuni (2/2014) kuvia, niistä käy ilmi, että Suomen ja Ruotsin bkt- ja työllisyyskehitys eriytyivät selvästi vuoden 2009 jälkeen ja että tämä osuu ajallisesti yksiin sen kanssa, että työvoiman määrän kehitys erityi vuodesta 2009: Suomessa työvoiman määrän kasvu loppui, Ruotsissa jatkui. Siinä voi olla mukana hystereesiä, mutta työikäisen väestön määrä on päätekijä. Ruotsissa siihen on toki vaikutettu helpottamalla maahanmuuttoa.
Jos ajatellaan, että tätä eroa ajavat vain kysyntätekijät, Suomessa pitäisi nyt olla selvästi syvempi taantuma ja isompi negatiivinen tuotantokuilu. Maiden työttömyysasteet ovat kuitenkin kehittyneet lähes identtisesti. Nettoviennin kasvukontribuutioissakin ero on ollut aika pieni vuodesta 2010. Ymmärrän kyllä että osallistumisaste reagoi, mutta tuskin se selittää koko eroa.
Minusta uskottavampi tapa tulkita dataa on se, että tuotantokuilut ovat samaa luokkaa (Suomessa OECD:n mukaan hieman isompi), muttaa Ruotsin potentiaalinen kasvu on ollut nopeampaa koska potentiaalisen työvoiman kasvu on ollut nopeampaa.
Ekonometrikot voivat tulevaisuudessa dekomponoida tätä shokkivaihetta, mutta “rakenne vai suhdanne” -kysymyksen varsinainen sisältö on mielestäni eteenpäinkatsova. Eli jos kysymys on vain “suhdanteesta”, ei pitäisi olla mitään esteitä suositella roimaakin julkisen alijäämän lisäämistä jolla saadaan tuotantokuilu umpeen ilman että julkistalous joutuu rakenteellisen alijäämän tilaan. Minä en uskaltaisi suosittaa sitä suomalaisille päättäjille, koska meillä on kestävyysvajeesta suurin osa hoitamatta. Jos nyt päätösperäisesti kasvatettaisiin alijäämää, saataisiin varmaan työttömyys n 6% tasolle ja
Tuon 400000 lisaksi tulee viela 300000 ennenaikaisesti pakkoelakkeella pantua ja julkisen sektorin tyhjantoimittajaa erilaisissa hallintotehtavissa. Suomessa on 700000 tyovoimareservi. Luulisi siita riittavan tarjontaa Juhanalle.
Teoreettista latinaa, kun maassa on 400000 tyotonta. Massatyottomyys maksaa yhteiskunnalle miljardeja vuodessa.
Valtiovarainministeri ja pääministeri taitavat puhua aika lailla ristiin tämän suhteen, mutta todettakoon, että ainakin valtiovarainministeriö on muuttanut kantaansa kiristyspolitiikkaan:
http://yle.fi/uutiset/rinne_haluaa_eurooppaan_vahvaa_elvytysta/7335699
Auringon paistaessa silmiini unohdin kommentoida kommenttiasi hysteresiksestä (ja tuli pari kirjoitusvirhettäkin): Se vain on datan ominaisuus, ja siis merkittävä ilmiö. Lisäksi Evi Pappa ja Markus Brückner ovat OECD-aineistolla osoittaneet, että julkisten menojen muutoksilla on merkittävä vaikutus työhönosallistumisasteeseen, menojen leikkaus alentaa sitä. Se on siis tärkeä hysteresiksen lähde. Heidän aineistossaan ilmiötä ei näkynyt Ruotsin eikä Suomen aineistossa, mutta heidän aineistonsa päättyi ennen vuotta 2010. Ball viittasi useaan muuhun hysteresiksen läteeseen, joista kaikki näyttävät relevanteilta Suomelle.
Nollakorkotasapaino tuottaa itsessään hysteresiksen, Suomen talous on muun maailman mukana osa tätä hysteresistä.
Juhana: Ikärakenne on otettu huomioon jo ennen vuotta 2007 tehdyissä potentiaalisen kasvun arvioinneissa ja se on tietysti mukana myös sen jälkeisissä arvioissa. Sen vuoksi se ei vaikuta Ballin arvioihin Suomen kärsimyksistä finanssikriisissä. Eläkejärjestelmien ongelmista on maailmalla keskusteltu pitkään eikä niitä ole unohdettu. Toiseksi: Monet rakennetekijät, kuten metsäteollisuuden kehitys, olivat tiedossa jo 2000-luvun alussa ja on otettu huomioon potentiaalisen tuotannon arvioinnissa nekin. Monet rakenteellisiksi väitetyistä ongelmista kuten kaivannaisteollisuuden ongelmat ovat tosiasiassa suhdanneongelmia, vientimarkkinoiden heikkoudesta johtuvia.
Edelleen siis väitän, että työvoimantarjota shokkisi ei selitä oikastaan mitään viimeisen 7 vuoden kehityksestä. On vaikea myöskään kutsua työvoimantarjonnan mutosta shokiksi, ensimmäisen kerran minun muistissani ikärakenteen muutosten aiheuttamista ongelmista keskusteltiin Suomessa 1970-luvun lopulla.
>”Minusta Suomen kurja kohtalo on kova oppitunti siitä, että rakenneongelmat kannattaa hoitaa niin kauan kuin talous kasvaa.”
Yrittäkäämme kaikki muistaa tämä, jos joskus vielä saamme elää iloisessa noususuhdanteessa.
>”Rakennemuutoksia on vaikea saada poliittisesti läpi matalasuhdanteessa.”
Vaikeutta ja helppoutta on hankala mitata, mutta Suomen ja monen muun maan historiasta voisi kyllä enemminkin päätyä päinvastaiseen johtopäätökseen. Esim. Kreikassa on rakenteiden korjaaminen tuntunut 2010-luvulla sujuvan juohevammin kuin 2000-luvulla. Sama pätee Suomeen: jos rakenteita ylipäänsä korjaillaan, niin kyllä sitä tuntuu tapahtuvan nimenomaan matalasuhdanteen kliimaksin aikoihin -> matalasuhdanteessa rakennemuutosten läpivienti on vaikeaa. Noususuhdanteessa se on liki mahdotonta.
Mielestäni filosofian pitäisi olla sellainen, että tehottomia rakenteita eliminoidaan ja uusia tarvittavia rakenteita pystytetään lakkaamatta suhdanteista riippumatta. Tälläisessä maailmassa investoijakin suhdannekuopan pohjalla voisi kallistua investoinnin puolelle ajattelemalla, että “rakenteemme ovat huippukunnossa ei tässä kuopan pohjalla tarvitse kauaa kärsiä, nurkan takana saan ison palkinnon investoinnistani.”
Koska ekonomistien tarinoita ei voi datan perusteella diskriminoida niin lienee paras uskoa parasta tarinankertojaa…
Tällä hetkellä Juhana kertoo vakuuttavinta tarinaa vaikka näyttää siltä että ainakin EU instituutioiden ohjeet kriisin hoitoon ovat olleet vääriä.
Hei vielä
Riston pointti oli että eläkejärjestelmän vastuut ja saatavat ovat suunnilleen tasapainossa. Mutta siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Nykysäännöillä kestävyysvaje koskee kuntien ja valtion taloutta. Niistä Risto ei sanonut mitään.
Hystereesi tuskin riippuu ikärakenteesta. Mutta minun “pointtini” oli ja on että Suomea on kohdannut ikärakenteesta johtuva tarjontashokki. Ja finanssikriisi ei tietenkään ole vaikuttanut (”ajassa taaksepäin”) siihen, miten Suomessa ikärakenne muuttuu (edes finanssikriisin piikkiin ei voi panna sitä, että Suomessa syntyi paljon lapsia 1949 ja suhtessa vähemmän lapsia 1999) . Osallistumisasteeseen taantuma (+hystereesi) on varmaan vaikuttanut jonkin verran, mutta on aivan selvää että kestävyysvajeen pääsyy on suhdanteiden suhteen eksogeeninen ikärakenne. Sehän tunnistettiin jo aika selvästi ikääntymisraporteissa 2000-luvun lopulla, mutta toimenpiteet jäivät vähäisiksi.
Oli hystereesin osuus mikä vaan (ja pieni se kuitenkin on), järkevä talouspolitiikkasuositus tuskin muuttuu: sekä rakennemuutoksia että elvytystä, kumpaakin reippaasti enemmän kuin nyt, mutta ei kumpaakaan yksinään.
Minusta Suomen kurja kohtalo on kova oppitunti siitä, että rakenneongelmat kannattaa hoitaa niin kauan kuin talous kasvaa. Rakennemuutoksia on vaikea saada poliittisesti läpi matalasuhdanteessa. Minä olen pettynyt Suomen poliittiseen järjestelmään. Ruotsissa ryhdyttiin sentään päättäväisesti pidentämään työuria ja lisäämään työn tarjontaa jo ennen vuotta 2008, jolloin näkymät olivat hyvät ja talous kasvoi.
Risto Vaittisella oli eilisessä Helsingin Sanomissa Vieraskynä eläkkeiden rahoitustilanteesta. Sain sen käsityksen, että ongelmaa ei ole tai se on hyvin pieni.
On hyvin vaikea selittää mainitsemillasi rakennetekijöillä hystereesi- ilmiötä. helpommin sen voi selittää niin, että lama tai miten sitä haluatkin nimittää on aiheuttanut tarjontaongelmat.
Hei Pertti,
Ballin komparatiivinen analyysi on minustakin kiinnostavaa. Mutta juuri Suomen osalta en ole täysin vakuuttunut. Julkistalouden tasapainon näkökulmasta ei voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että vuosi 2009 todella oli Suomen talouden potentiaalisen kasvun kannalta historiallinen nivelkohta. Silloin alkoi työikäisen väestön (15-64) väheneminen. Se nyt vaan sattui osumaan ajallisesti yksiin finanssikriisin kanssa. Ilman finanssikriisiä ja kansainvälistä taantumaakin olisi siis Suomen potentiaalinen kasvuvauhti hidastunut, eli siis BKT:n kasvun kulmakerroin pienentynyt. BKT-kasvuhan on identtisesti summa työtuntien kasvusta ja tuottavuuskasvusta, ja vaikka tuottavuuskasvu olisi ollut ennallaan, BKT-kasvu olisi siis vääjäämättä hidastunut tämän keskeisen tarjontatekijän vuoksi. Tämä on se “joku erityinen rakenneongelma”, jonka olemassaoloa epäilet — ja joka erottaa Suomen Ruotsista, jossa työvoima ja siksi työllisyys ovat kasvaneet läpi kriisin. Ruotsi on tehnyt enemmän tarjontareformeja, mutta merkittävin ero on tietysti siinä, että Ruotsin demografia on edullisempi (osin maahanmuuton ansiosta). Suomen olisi pitänyt reagoida proaktiivisemmin ikääntymisongelmaan.
Työikäisen väestön väheneminen on siis nimenomaan Suomea koskeva empiirinen tarjontapuolen tosiseikka, jonka toteaminen ei tee kenestäkään “tarjonnan taloustieteilijää” tai ideologia. Jos tuottavuuskasvu on trendillä 2% ja työvoiman kasvu 1%, trendikasvu on 3% (jos osallistumisaste ei muutu), mutta jos työvoiman kasvu on nolla, trendikasvu on 2%. Tämä lienee vääjäämätön tosiasia, ainakaan minä en ymmärrä miten trendikasvu voisi olla ennallaan.
Tämän lisäksi on meneillään toimialojen rakennemuutos, joka vie aikaa. Siksi potentiaalinen tuotanto ei välttämättä tällä hetkellä ole kovin kaukana todellisesta tuotannosta (OECD:n mukaan runsaat 3 %). Se voi toki nousta merkittävästikin, mutta voiko siihen luottaa?
Työikäisen väestön kasvun loppuminen tai jopa sen supistuminen ei sinänsä tietenkään ole “rakenneongelma”, eihän kansakuntien varallisuutta voi perustaa siihen että työikäinen väestö ikuisesti kasvaisi. Julkistalouden kannalta se kuitenkin on juuri nyt merkittävä ongelma, koska se merkitsee Suomen tapauksessa huoltosuhteen muutosta, jonka vuoksi julkisyhteisöt eivät selviä vastuistaan. Ja tästä seuraa loogisena seurauksena epäilevä argumentti elvytyksen suhteen. Elvytyshän on ilman muuta perusteltua, jos julkista alijäämää kasvattamalla saadaan talouden resurssit normaalikäyttöön, mutta edellytyksenä on että kun tasapaino on saavutettu, julkistalous ei ole rankasti alijäämäinen. Muutenhan täytyy siinä vaiheessa alkaa uudestaan sopeuttaa julkistaloutta — mikä puolestaan syöksee talouden uudelleen taantumaan.
Elvytyksen on siis oltava silta eikä laituri, ja aina kun julkistalouden rakenteellista alijäämää muutetaan, vaikutetaan myös suhdannekuiluun. Monet ajattelevat laiskasti, että julkistalous sopeutetaan sitten kun “ajat ovat normaalit” — mutta kun rakenteellista alijäämää pienennetään, eivät ajat ole enää normaalit koska pienentäminen avaa taas negatiivisen suhdannekuilun.
Tämän vuoksi minusta oikea resepti on nostaa talouden potentiaalia rakenneuudistuksilla, niin että talouden potentiaalisen BKT:n käyrä (tästä tulevaisuuteen) nostetaan korkeammalle. Jos tällaisia päätöksiä olisi tehty, voitaisiin tietysti elvyttää enemmänkin. Mutta nykyrakenteilla — osallistumisasteella ja nairulla — julkisen alijäämän kasvattaminen johtaa huomattavaan rakenteelliseen alijäämään. Rakenteellinen alijäämähän pahenee demografiasyistä joka vuosi hieman ilman erillisiä päätöksiäkin.
Lisäksi pitää ottaa huomioon kokonaiskysynnän vaikutus palkkavaateisiin ja kilpailukykyyn. Solmittu nollatupo muuttaa ilman muuta vuosien 2014-2015 optimaalista finanssipolitiikka alijäämäiseen suuntaan, koska se rajaa kustannustason nousua, mutta minusta olisi parempi että sopimusta jatkettaisiin vielä muutamallakin vuodella. Näin voitaisiin kasvattaa kokonaiskysyntää ilman huolta kilpailukyvyn heikkenemisestä.
Näin minun (vajavainen) järjenjuoksuni kulkee.
parhain terveisin
Juhana
Asiaan liittyen, tuossa tiedoksi http://www.nber.org/papers/w20248