Aamun lehtitietojen mukaan työmarkkinajärjestöt eivät saaneet ehdotusta eläkeuudistukseksi kasaan. Yle-uutisten mukaan neuvotteluja näyttää jumittavan kysymys eläkeiän automaattisesta indeksoinnista sekä uudistuksen vaikutuksesta kestävyysvajeeseen. Kumpaakin on ulkopuolisen hiukan hankala ymmärtää.
Suomalaisessa eläkejärjestelmässä on tällä hetkellä automaattinen, elinajan odotteesta riippuva elinaikakerroin, joka vaikuttaa eläkkeen suuruuteen. Vuonna 1993 syntyneen opiskelijan eläkkeestä elinaikakerroin leikkaa nykyennusteiden mukaan 20%. Leikkuri on siinä mielessä reilu että se takaa pidempään eläville kohorteille nykyarvoltaan samansuuruisen eläkkeen kuin nyt eläkkeelle jääville kohorteille. Kuukausieläke on pienempi, mutta eläkettä maksetaan kauemmin.
Eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta on suurin piirtein samantekevää indeksoidaanko eläkkeiden suuruus vai eläkeikä elinajanodotteeseen. Koko julkisen talouden kannalta tämä ei enää pidä paikkaansa, koska eläkkeelle jäämisikä vaikuttaa työllisyyteen ja sitä kautta tuotannon määrään ja verotuloihin. Julkisen talouden kestävyyden kannalta on kuitenkin kysymys pikemminkin leikkurin suuruudesta, ei siitä vaikuttaako leikkuri kuukausieläkkeeseen vai eläkeikään. Palkansaajien kannaltakaan ei ole ollenkaan selvää, että eläkkeen automaattinen leikkaaminen on parempi vaihtoehto kuin eläkeiän automaattinen nosto eliniän odotteen kasvaessa.
Eläkkeelle jäämisiän nostotarpeesta vallitsee laaja yksimielisyys. Työmarkkinajärjestöt sitoutuivat jo vuonna 2009 tavoitteeseen nostaa vuoteen 2025 mennessä keskimääräinen eläkkeellejäämisikä (tai tarkemmin ottaen ETK:n laskema eläkkeelle jäämisiän odote) 62,4 vuoteen.
Rimaa nostettiin merkittävästi, kun eläkeuudistuksen tavoitteisiin lisättiin kestävyysvajeen alentaminen - hallituksen rakennepoliittisen ohjelman mukaan yhdellä prosenttiyksiköllä. Järjestöjen sitoutuminen tähän tavoitteeseen on hiukan tulkintakysymys. Tämän vuoden maaliskuussa järjestöt vahvistivat yhteisessä kannanotossaan sitoutuneensa eläkkeelle jäämisiän nostotavoitteeseen. Kannanotossa myös viitataan valtiovarainministeriön laskelmiin, joiden mukaan eläkkeellesiirtymisiän nousu 62,4 vuoteen pienentäisi kestävyysvajetta prosenttiyksiköllä. Tarkoittaako tämä kestävyysvajetavoitteeseen sitoutumista vai ei, on sitten toinen kysymys. Ainakin hallitus on näin kannanottoa tulkinnut sekä viime kevään julkisen talouden suunnitelmassa että Stubbin hallituksen ohjelmatekstissä.
Kysymys on oleellinen, koska ollenkaan kaikki eläkkeelle siirtymisikää nostavat uudistukset eivät kestävyysvajetavoitetta saavuta. Julkisen talouden kestävyyttä vahvistaisi työkyvyttömyyseläkkeelle ja työttömyysputkeen päätyvien määrän pieneneminen. Sen sijaan keskimääräisen vanhuuseläkkeelle jäämisiän nousun vaikutus riippuu siitä, miten paljon eläkkeelle siirtymisiän muutos vaikuttaa eläkkeiden suuruuteen. Jos eläkkeet kasvavat tarpeeksi paljon eläkeiän noustessa, muutos ei vaikuta julkisen talouden kestävyyteen kuin vähän.
Lopulta kestävyysvajetavoite on uudistuksen kannalta oleellisempi kysymys kuin eläkeikää koskeva tavoite. Eläkeratkaisu vaikuttaa meidän kaikkien eläkkeiden lisäksi mahdollisuuksiin rahoittaa hyvinvointipalveluja. Työurien pidentäminen on vain keino julkisen talouden kestävyyttä koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.
Aihealueet: Julkinen talous
Oikea suora, en usko, että ansiosidonnaisen ja minimipalkkojen poistaminen tuottaisi yhdessä yössä täystyöllisyyden, jos peruspäiväraha ja irtisanomissuoja jäävät.
Pasi,
käsittääkseni taloustieteessä allokatiiviset päätökset resursseista ja niiden institutionaaliset omistussuhteet aiemmilla aikaperiodeilla voidaan erottaa.
Jos ei ole edes suhteellista niukkuutta niin ei ole hintojakaan eikä millään hyödykkeellä arvoa, siis täysi utopia!
Tuukka: “Öö. Se toteutui?”
Kaikki on tietenkin suhteellista ja ihmisillä enemmän valinnan mahdollisuuksia, kiitos hyvinvointi yhteiskunnan, mutta menepä sanomaan tuo vanhainkoteihin, rakennustyömaille, metalliteollisuuden asennustyömaille, kolmityövuorolaisille, metsänhoidon ammattilaisille jne… puhumattakaan Aasian työmaista. Raskaita ,elämälle tärkeitä, työsuoritteita joita voitaisiin robotisoida edelleen löytyy pilvin pimein jos asia otetaan tavoitteeksi.
Austrian: Salajuoni on tosiaan käynyt mielessä
Jos kaikki elämälle merkittävät työt robotisoitaisiin niin mitä tapahtuisi tuotannon omistamisen oikeutukselle. Kuinka hoidettaisiin tulonjako “Zeitgeist -maailmassa” 
Tuukka, joidenkin mielestä voimavarojen niukkuus suhteessa tavoiteltaviin päämääriin on ideologinen salajuoni eikä tosiasia.
Pasi Pulkkinen:
“Mitä on tapahtunut ihanteelle että ihminen vapautettaisiin (raskaasta) työstä teknologian avulla.”
Öö? Se toteutui?
http://qje.oxfordjournals.org/content/122/3/969.abstract
Tossa linkki ilmaiseen versioon:
http://scholar.princeton.edu/sites/default/files/mtl_qje_0.pdf
Ja samasta asiasta aina yhtä loistava Steven Landsburg (eläkkeistäkin asiaa):
http://www.youtube.com/watch?v=Wnv_5NUueMQ
Voi tietysti olla, että “rahataloudessa” vapaa-aika ei merkitsekään mitään. Mutta kasvojen menettämisenkin uhalla laitan nämä linkit.
Mitä on tapahtunut ihanteelle että ihminen vapautettaisiin (raskaasta) työstä teknologian avulla. 60-luvulla päätettiin mennä kuuhun ja se toteutettiin. Otettiin tavoite ja se toteutettiin ja sivussa saatiin uutta teknologiaa muuhun tuotantoonkin. Tuo aika oli ns. “insinööriaikakausi”.
50-luvulta tähän päivään on työntuottavuus viisinkertaistunut numeroiden valossa. 50-luvun keskituloisen keskiverto perheen elämä oli yksinkertaista, mutta kuitenkin hyvää. Perheen isän ulkopuolisissa työssä hankkimat tulot riittivät kattamaan perheen tarpeet. Äiti oli kotona 2-3 lapsen kanssa tehden yksinkertaista kotiruokaa ym… Tänä päivänä 2 tunnin päivittäisen työajan tuloilla ei keskituloinen perhe kykene selviytymään välttämättä edes työn hankkimiskuluista puhumattakaan muusta, niin kuin voisi olettaa työntuottavuuden numeraalisesta kasvusta. Molempien vanhempien työssäkäynti on edellytys kohtuulliselle elämälle ja esim. asuntolainan hoidolle.
Mitä on tapahtunut? “Insinööriaikakaudesta” olemme siirtyneet pikkuhiljaa “ekonomistiaikakauteen” samalla unohtaen konkreettiset elämänlaatuun liittyvät tavoitteet. Yhteiskunnallisten tavoitteiden sijalle on tullut rahassa mitattavat taloudelliset tavoitteet. Rahassa mitattaessa olemme kadottaneet tavoitteiden prioriteetin. Elämälle välttämättömien resurssien rapistuessa työaikaa sitoutuu “arvokkaampaan” elitistiseen turhaketuotantoon, sosiaalisien tarpeiden korvikkeiden kehittämiseen ja tietenkin kontrollibyrokratiaan.
Minne työn tuottavuuden kasvu on jumittunut? Tuhlaamme työaikaa tietenkin huonoon tuotantoon, kestämättömiin laitteisiin, niistä johtuviin huoltopalveluihin, päivityksiin… Julkistalouden tietohallinto on aivan karmea esimerkki resurssien haaskauksesta. Valtiollinen tietohallintoyksikkö (esim. Valtion tietokonekeskus) olisi kyennyt hoitamaan koko julkishallinnon, sosiaali- ja terveyspalveluiden tietojärjestelmät koko valtakunnassa 90-luvulta asti atomaarisilla resursseilla mitä nyt niihin tuhlataan yksityisen puolen palveluina. Metalliteollisuuden CE-merkinnät tulevat laskemaan työntuottavuutta merkittävästi ilman havaittavaa todellista laadun paranemista. Sähkönjakelun varmuusvaatimuksien nosto tulee sitomaan kymmeniätuhansia asentajia seuraavaksi 15 (20) vuodeksi ilman että jakeluvarmuuden nostolla olisi havaittavaa vaikutusta elämänlaatuun (tai bkt:hen
). Nuokin asentajat voisi työllistää ja kouluttaa energiaomavaraisuuden nostoon tähtääviin projekteihin. Tervettä järkeä vierastava lainsäädäntö johtaa siihen että byrokratia kasvaa ei vain valvontapäässä vaan myös tuotantopäässä. Toimistopöydän takana istujien määrä kasvaa.
Demografiasta johtuvaa kestävyysvajetta ei ole tarvetta korjata eläkeikää nostamalla jos keskitymme oikeisiin asioihin. Käsipareja riittää hoitamaan hyvinvointiyhteiskunnan tehtävät hyvin jos koulutuspolitiikka pistetään tukemaan sitä. Käsiparit riittävät myös hyvin aineellisen elintasomme säilyttämiseen ja parantamiseen jos teknologian kehittäminen otetaan prioriteetiksi. Meidän pitää lopettaa uusiutumattomien resurssien tuhlauksen lisäksi työajan tuhlaus tehtäviin jotka eivät edistä elämänlaatua.
Puheet julkistalouden kestävyysvajeesta on taas suorastaan farssi. Se on keinotekoinen rajoite jota ylläpidetään koska se tukee eräitä ideologisia tavoitteita, ja koska valtio on “paha”, ja koska ei ymmärretä miten rahatalous toimii, ja koska joku menettäisi kasvonsa.
Kohta 2 on osin huuhaata. Siinä lukee:
“2. Perhevapaat pois. Nykyisin nainen voi olla pois töistä kolme vuotta per lapsi. Riittäisikö kaksi vuotta ? Vuosi ? Kuusi kuukautta ? Puhdas nolla ? Naisten työurat pitenevät.”
Tuo on osin laskentatapakysymys, eli että lasketaanko kotona tehtävä hoitotyö osaksi työuraa vai ei. Jos yhteiskunta hoitaa lapset, mitoitus on suunnilleen se, että 2-3 hoidettavaa lasta kohti tarvitaan yksi työntekijä. Eli hoitaa saa perhepäivähoidoissa tai päiväkodeissa yksi henkilö korkeintaan neljää lasta. Ja sitten erilainen tähän liittyvä byrokratia, hallinto, sairaslomien aikaan tarvittavat sijaiset, tilojen ylläpito yms. työllistää hiukan lisää, mistä seuraa tuo luku 2-3 hoidettavaa lasta per yksi palkollinen. Päiväkotilapsen hoito maksaa yhteiskunnalle perheeltä perittävien maksujen jälkeen jonkin verran yli 1000 euroa per lapsi kuukaudessa, huomioiden hoitokulut, tilakulut, ruokakulut ja jonkin verran byrokratiakuluja, joita aiheutuu siis myös päiväkotipaikan ulkopuolella kunnalla. Jos taas lapset ovat yksityisessä päivähoidossa, yhteiskunta maksaa 173 euroa hoitorahaa per lapsi, hoitolisää 0-146 euroa per lapsi, ja suuret kaupungit maksavat vielä lapsikohtaisen lisän (esim. Helsinki 500 euroa per alle 3-vuotias lapsi, jota hoidetaan päiväkodissa tai yksityisen hoitajan toimesta kotona), ja lisäksi tulevat byrokratiakulut.
Käytännössä on niin, että jos vaikkapa sellaisten perheiden, joissa on 1, 2,5 ja 4 -vuotiaat lapset, vanhemmat vaihtavat keskenään lapsia hoitopäivän ajaksi, esimerkiksi Helsingin tapauksessa yhteiskunta on valmis maksamaan tästä hoitajalle tukea yhteensä 2118,62 euroa per perhe [819,54 euroa 1-vuotiaasta, 819,54 euroa 2,5-vuotiaasta ja 479,54 euroa 4-vuotiaasta]. Eli yhteensä kahden perheen kohdalla noin 4240 euroa. Jos taas nämä vanhemmat hoitavat itse omat lapsensa, yhteiskunta on valmis maksamaan tästä tukea vain euroa (Helsinki-lisää 264 [1-vuotiaasta]+ 134,55 [2,5-vuotiaasta] euroa, kotihoidontukea 341,06 [1-vuotiaasta] + 65,61 euroa [2,5-vuotiaasta] ja tulosidonnaista hoitolisää yhteensä enintään 182,52 euroa), eli yhteensä 987,74 euroa kuussa. Ja tästä ei itse kotona lasta hoitavalle kerry edes eläkettäkään kuin hiukan, kun taas vaihtotapauksessa hoitajalle kertyy paremmin eläkettäkin. Kun lapsi täyttää 3 vuotta, tuet omalle vanhemmalle kotona hoidosta loppuvat kokonaan, mutta vieraan hoitajan tapauksessa tukea juoksee.
Tosielämässä harva vaihtaa keskenään lapsia. Mutta laskelma pätee kenen tahansa kotiin hoitamaan tulevan kohdalla. Eli jos sen mahdollistamiseksi, että 3 lapsen perheen toinenkin vanhempi pääsee töihin, palkataan kotiin hoitaja, yhteiskunta maksaa siitä tukea esimerkkiperheessä 2118 euroa kuukaudessa. Päiväkotiin lapsi laitettaessa summa on joitakin satoja euroja alempi, mutta vaikutus on sama. Jos vanhempi sitten menee töihin, ja tienaa vaikkapa vain 2000 euroa kuussa tai vähemmän, mistä ei kauheasti verotuloja kerry, yhteiskunnalle olisi paljon halvempaa pitää tämä vanhempi kotonaan lastenhoitoTYÖSSÄ kuin palkata tilalle muita hoitajia joko yksityisesti tai kunnallisen lastenhoidon kautta (joka on vielä kalliimpaa).
Pointtini on seuraava: perhevapaat ovat yhteiskunnan kannalta varsin edullinen tapa järjestää lastenhoito niissä tapauksissa, joissa hoidettavia lapsia on enemmän kuin yksi, ja joissa vanhempi, joka töihin saattaisi mennä, ei ole korkeatuloinen. Perhevapaiden kalleus tulee lähinnä siitä, jos kotona hoitava vanhempi vieraantuu pitkän hoitotyöjakson takia muusta työelämästä. Mutta hoitoajalla kotihoito on 2-4 alle kouluikäisen lapsen perheissä selvästi useammin yhteiskunnan kestävyysvajetta alentava tekijä kuin sitä lisäävä.
Keskustelu työurien pidentämisestä on jumiutunut keskusteluksi eläkkeistä, joka puolestaan on jumiutunut inkuttamiseksi pikkuasioista.
Jos työuria oikeasti halutaan pidentää, tarvitaan muuta kuin jaaraamista indekseistä tai karttumaprosenteista.
Alla arsenaalia.
1. Asevelvollisuus pois, tilalle palkka-armeija + natojäsenyys. Nuorten miesten työurat pitenevät tapauksesta riippuen 6-24 kk. Toisaalta se (pieni) osa, joka valitsee äksiisin, tekee sitä kuukausipalkalla, mikä myöskin näkyy työurissa.
2. Perhevapaat pois. Nykyisin nainen voi olla pois töistä kolme vuotta per lapsi. Riittäisikö kaksi vuotta ? Vuosi ? Kuusi kuukautta ? Puhdas nolla ? Naisten työurat pitenevät.
3. Ansioturva lyhemmäksi. 26 viikkoa töitä, jonka jälkeen 500 päivää ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla. Reilua leppoistajan kannalta, muiden kannalta ei ehkä niinkään. Jos ansiosidonnainen kestäisi vain 50 päivää, halu uudelleentyöllistyä kasvaisi.
4. Perusturva pois. Työttömyysturvan peruspäiväraha, työmarkkinatuki, toimeentulotuki ja asumistuki takaavat kaikille hyvän elämän. Humanistista tietysti, mutta samalla sosiaaliturva on muodostanut kilpailijan alimmille palkoille. Töihin ei viitsitä mennä, kun saman saa luukulta tekemättä mitään. Mutta poistetaanpa tuet ja oma-aloitteinen tulonhankinta alkaa kiinnostamaan.
5. Pohjapalkat pois. Työehtosopimukset hinnoittelevat väestöä pois työmarkkinoilta. Kun alarajat poistetaan, jokainen työllistyy tuottavuuttaan vastaavalla palkalla. Jos myös kohta 4 toteutetaan, töihin on pakko mennä, koska fatta ei kustannakkaan yksiötä keskustassa. 4+5 –> täystyöllisyys saavutetaan yhdessä yössä. Näkyy työurissa hieman erilaisena kuin vallitseva tapa makuuttaa satoja tuhansia ihmisiä kotona sosiaalietuuksilla.
6. Opiskeluihin ryhtiä. Välivuodet pois lukion ja korkeakoulun välistä. Ja korkeakouluopintoihin vauhtia esim. lukukausimaksuilla. Jos jokainen alkava opintovuosi maksaa 30 000 euroa, halu valmistua nopeasti kasvaa aivan uudella tavalla.
Huuhaata ?