Roope Uusitalo juuri tätä edeltävässä kirjoituksessaan kannattaa eläkeiän nostamista ja eläkeiän kytkemistä keskimääräisen elinajan odotteen kasvuun. Roopella on varmasti mielessään joku käsitys yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarista ja eläkeiän muutoksen vaikutuksista siihen, mutta sitä hän ei kerro, ellei sitten tämä kestävyysvaje ole se indikaattori. Tuntuisi oudolta, että olisi, sehän ei ainakaan suoraan millään tavalla kytkeydy mihinkään indikaattoriin, joka jollakin tavalla antaisi kokonaiskuvan kansalaisten hyvinvoinnista.
Mutta ongelma on yleinen ja on sama kaikille yhteiskuntatieteille: yhtään kunnollista mittaria, joka ottaisi systemaattisesti huomioon ihmisten elinikien erilaisuuden, ei ole olemassa. Tässä mielessä itse asiassa kaikki päätökset ovat perustelemattomia. Viime viikon keskiviikon tv-uutisissa (minulle on olemassa vain yhdet oikeat tv-uutiset, mitkähän ne ovat?) annettiin yksi perustelu: AKAVA:n puheenjohtaja Sture Fjäder perusteli omaa näkemystään yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, hänestä koulutettuja, joiden keskimääräinen elinikä on korkeampi kuin muiden, tulee suosia. Vastaakohan tämä mitään kunnollista oikeudenmukaisuuskriteeriä? Mutta hän nosti aivan oikein oikeudenmukaisuuden teemaksi.
Onneksi ainakin taloustieteessä työ tällaisten mittareiden rakentamiseksi on alkanut. Seuraava nojautuu kahteen tällaiseen. Ensimmäinen on Marc Fleurbaeyn, Marie-Louise Lerouxin ja Gregory Ponthieren tutkimus “Compensating the dead? Yes, we can!”. Siinä kehitetään uusimman yhteiskunnallista valintaa koskevaa tutkimusta hyödyntäen yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille mittari.
Ajatus on seuraava: Ajatellaan, että yhteiskunnalla on joku käsitys “hyvästä elinajasta”, se voi olla vaikka pisin kuviteltavissa oleva elinaika, mutta sen ei tarvitse se olla. Kuvitellaan seuraavaksi, että kullakin ihmisellä on joku elinajan kulutus, joka tuottaa hänelle elinikäisen hyvinvoinnin. Mitataan tätä hyvinvointia sillä tasaisella kulutusvirralla, joka takaisi hänelle saman elinikäisen hyvinvoinnin, jos hänen elinaikansa olisi “hyvä”, kutsutaan sitä ikävakioiduksi kulutukseksi.
Tällä tavoin kaikkien ihmisten hyvinvointia voidaan mitata tuona tasaisena kulutusvirtana, joka on siis yksilökohtainen. Näin ihmisten väliset hyvinvointierot saadaan yhteismitallisiksi. Eteenpäin päästään olettamalla, että hyvä yhteiskunnallinen päätöksenteko kunnioittaa yksilöiden valintoja, ts. on siis tehokas: jos kaikki ovat samaa mieltä, että joku muutos on hyvä, niin muutos tehdään. Tarvitsemme kuitenkin vielä toisenkin tukipilarin. Kuvitellaan, että on kaksi ihmistä, joiden elinaika on “hyvä”. Oletetaan, että toisen tasaisen kulutuksen ura on suurempi kuin toisen (siis ikävakioidut kulutusvirrat ovat samat). Tällöin yhteiskunnan hyvinvointi kasvaa, jos siltä, jolla on enemmän, siirretään sille, jolla on vähemmän. Tässä tukipilarissa kyse on niin sanotun Pigou-Dalton-periaatteen yleistys. Kyseessä on siis tulonsiirto vain kahden ihmisen välillä, muiden tulot pysyvät ennallaan. Kyse on siis varsin lievästä preferenssistä tasa-arvon suuntaan.
Tukipilareista voidaan johtaa yhteiskunnan hyvinvointifunktio, tai itse asiassa kriteeri, jolla päätöksiä voidaan arvioida. Se on rawlsilainen, yhteiskunnan tulee yrittää kasvattaa pienintä ikävakioitua kulutusta. Ei mene ihan Fjäderin kaavailemalla tavalla, mutta palataan siihen.
Kuka on yhteiskunnan heikoin? Osoittautuu, että useimmissa tapauksissa se, jonka toteutunut elinikä on lyhyin. Tämä on ilmeistä, jos elämää sinänsä, lisäelinvuosia, arvostetaan riippumatta niiden laadusta. Mutta tulokset muuttuvat vain hyvin vähän ja pysyvät laadullisesti muuttumattomina, ainakin, jos yhteiskunta on varakas, vaikka lisäelinvuosia arvostetaan vain, jos ne ovat tarpeeksi laadukkaita. Tämä on intuitiivista: Yhteiskunnan tarvitsee vain taata vanhemmille ihmisille tulot, jolla elämisen jatkuminen on juuri ja juuri haluttavaa (tai itse asiassa ihmisille on yhdentekevää jatkuuko elämä vai katkeaako se). Näin palataan tapaukseen, jossa yhteiskunnan heikko-osaisin on se, joka kuolee nuorena.
On siis varsin intuitiivista, että oikeudenmukaiset päätökset siirtävät kulutusta pitkäikäisiltä lyhytikäisemmille. Jotta tässä olisi mitään järkeä, niin siirron tulisi tapahtua tietysti jo silloin, kun kunkin sukupolven kaikki ihmiset ovat vielä elossa: kenenkään ihmisen elinaikaa ei tiedetä ennakolta eikä kuolleita voida hyvittää. Tulonsiirtoja nuorille tulee siis kasvattaa, varallisuuseroja tulee supistaa, eläkemaksuja ja vastaavasti eläkkeitä tulee pienentää. Kaikkia nuoria kohdellaan samalla tavalla, heidän kulutustasonsa on sama.
Tämä on merkittävä tulos: Nuorten kohtelu ei siis tule riippua siitä, mikä heidän eliniänodotteensa on. Siksi naisia, joiden keskimääräinen eliniän odote on suurempi kuin miesten, ei tule kohdella eri tavoin kuin miehiä, vaikka heidän keskimääräinen eliniän odotteensa on suurempi kuin miesten. Suomalaisessa keskustelussa tällaistakin on esitetty. Tästä nuorten samanlaisesta kohtelusta voi olla poikkeuksia, jos yhteiskunta ei voi kontrolloida ihmisten säästämistä. Silloinkin, jos yhteiskunta ei voi erotella nuoria täysin eliniänodotteen perusteella (tällöinhän päättäjien pitäisi esimerkiksi sukupuolen lisäksi tuntea myös heidän sairastuvuutensa ja muut elinikään vaikuttavat tekijät), kaikkia tulee kohdella samalla tavalla.
Edellä kirjoitettu ei kerro mitään eläkeiästä/-iistä. Tähän Fleurbaey on tarttunut yhdessä saman joukon kanssa, mukaan on haettu myös Pierre Pestieau (“Fair Retirement Under Risky Lifetime”). Nyt mallikin on monimutkaisempi, siinä otetaan huomioon paitsi työnteon kannustimet myös ihmisten tuottavuuserot kuolleisuuserojen lisäksi. Ne olivat jo mukana aiemmassa yleisessä kehikossa, joten tulos yhteiskunnan huono-osaisimman hyvinvoinnin kasvattamisesta hyvän päätöksenteon ohjenuorana säilyy.
Eläkeiän korotus on tässä kehikossa perusteltu, jos varhain kuolevat ihmiset kuolevat ennen eläkeikää. Korkeampi eläkeikä pitää pitkäikäiset työssä ja lisäävät tuloa, joka voidaan siirtää nuorille (edellisen sukupolven pitkäikäiset elävät samaan aikaan kun nykypolven nuoret). Tulonsiirtomahdollisuuksia pienentää se, että päätöksentekijä (valtio) ei voi tietystikään voi erotella yksilötasolla ihmisten tuottavuuksia ja eliniänodotetta, politiikka voi perustua vain havaituille eroille. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää pitää tuottavimmat ihmiset pitkään työelämässä, tähän kannustaminen asettaa rajat sille, kuinka paljon heidän tulojaan voidaan siirtää nuorille. Fjäderin näkemys hyvästä politiikasta osui siis lähelle, mutta mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa sillä ei ole, se estää oikeudenmukaisuuden tavoitteen saavuttamista.
Mutta jos varhainen kuolema iskee useimmiten heti eläkkeelle päästyä, niin tulos muuttuu: eläkeiän alentaminen on optimaalista. Tällöin palataan tilanteeseen, jossa kuollaan aktiivi-iässä ja edellä kuvatulla tavalla ihmisille voidaan taata kompensaatio jo heidän elinaikanaan. Suomessa käytävälle keskustelulle tämä on tärkeä näkökohta: jos eläkeikää nostetaan, niin noston täytyy olla pieni, suuri nosto lisää yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Samoin automaattinen eläkeiän nousun sitominen keskimääräisen elinikäodotteeseen saattaa olla huono ratkaisu, parempi olisi aina odottaa tietoja kuolleiden ikäjakaumien kehityksestä, kuolleiden ikäjakauman epätasa-arvosta.
Eläkeikien vaihtelu voi olla myös perusteltua. Näin on siinä realistisessa tapauksessa, jossa päättäjillä (valtion virkamiehillä) ei ole yksityiskohtaista tietoa yksilöistä. Esimerkiksi yksilöiden elinajanodote voi riippua toimialasta, jolla he työskentelevät. Tästä päättäjillä voi olla tietoa, koska sillä on tietoa työtapaturmista. Päättäjillä ei kuitenkaan voi olla tietoa yksilöiden elinajanodotteesta. Päättäjillä on tietoa yksilöiden tuottavuudesta ja koulutuksesta, mutta kumpikaan ei ole täysin tarkka mitta yksilön tuottavuudelle.
Epätäydellisen tiedon vuoksi julkisen vallan kannattaa säätää alempi eläkeikä sellaisten sektoreiden tai ehkä pikemminkin ammattien työntekijöille, joilla elinajanodote ja palkkataso ovat alhaisia, kuin muiden ammattien työntekijöille. Nämäkin vaihtoehdot ovat olleet keskustelussa mukana, mutta ne eivät ole saaneet sitä painoa, jonka ne ansaitsevat. Tämä on hyvä muistutus siitä, että todellakin eläkeuudistuksen päämäärät ovat olleet täysin hukassa kestävyysvajepäämäärää lukuun ottamatta.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on sanoa, että Suomessa ei ole ikääntymisongelmaa, meillä on nuorten ongelma. Näitä kahta ei voida itse asiassa erottaa toisistaan. Suomessa työvoimaosuus (työhön osallistumisaste) laski 1990-luvun laman jälkeen paljon lamaa edeltänyttä tasoa alemmaksi. Sama pätee työllisyysasteille, erityisesti nuorempien ikäluokkien työllisyysasteille. Tämä on ainakin toistaiseksi paljon merkittävämpi ilmiö kuin työikäisten määrän vähentyminen. On siis monta syytä, miksi myös eläkeratkaisujen lähtökohta tulee olla nuorten hyvinvoinnin parantaminen. Mutta myös muissa ratkaisuissa pätee myös sama. Niinpä perintöverot ovat varsin hyvä tapa rahoittaa lisätulonsiirtoja nuorille.
Kirjoitukseni pohjana olevissa tutkimuksissa oletetaan, että ihmisten elinikä on kokonaan heidän omista toimistaan riippumaton. Tämä ei ole täysin kohtuuton oletus (artikkeleista löytyy viitteitä tätä tukevaan tutkimukseen), mutta selvästikin osa vaihtelusta johtuu yksilöiden omista valinnoista. Tämä tulisi tietysti ottaa huomioon, mutta kuten aina, mitään selkeää rajaa voidaan koskaan vetää sille, missä yksilöiden vastuu alkaa, senhän pitkään jatkuneet oikeudenkäynnit tupakkayhtiöitä vastaan osoittavat. Vaikka raja löydettäisiinkin, niin joka tapauksessa yksilöille tulee vain osavastuu ja siksi tarvitaan jonkinlainen vakuutus aikaisia kuolemia varten. Ja tällöin ainoa tapa on tavalla tai toisella siirtää tuloja nuorille vanhoilta.
Nykyisin ainakin julkisen keskustelun perusteella yhteiskunta kohtelee vanhuksia juuri niin kuin teoria sanoo, heidän elämänsä on juuri ja juuri elämisen arvoista. Useimmat/monet heistä eivät kuitenkaan ole kokeneet sitä railakasta nuoruutta, joka heille olisi saman teorian mukaan kuulunut. Jos uudistuksia tehdään, niin miten heille kompensoidaan aiempi menetys? Pitäisikö kompensoida?
Malleja tulisi laajentaa myös niin, että vanhusten erilaisuus otetaan huomioon. Jotkut pysyvät terveinä, jotkut sairastelevat enemmän ja muitakin eroja on. Näillä on merkitystä elämänhalulle ja siten myös tulonjakopolitiikalle nuorten ja vanhojen kesken.
Avainsanat: eläkeiän korottaminen, oikeudenmukaisuus
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset
2010-luvulla keski-ikäisenä saappaat jalassa sekä vähävaraisena kuolleen raittiin ja tauottoman uran tehneen työmiehen varattomana yliopistokoulutettuna jälkeläisenä lähetän Fjäderin Sturelle erittäin pahansuovat terveiset.
Kalle: Kuvitellaanpa, että kaikki yhteiskunnan voimavarat käytetään keskosten hoitamiseen. Kukahan silloin on yhteiskunnan huono-osaisin tai ketkä ovat? Ilmeisesti kaikki muut ihmiset, joten sitten heidän asemaansa tulisi parantaa. Tämäkin esimerkki osoittaa, että huono-osaisimman aseman parantaminen ei tarkoita sitä, että muille ei anneta mitään painoa. Päinvastoin kuin Roope tuossa alempana sanoo, näitä painoja ei valita, vaan ne määräytyvät itse optimointitehtävän mukana. Annoin siitä esimerkin itse kirjoituksessa, kun mainitsin elämän arvosta. Se, kuka on huono-osaisin, riippuu ongelmasta.
Itse asiassa minusta näyttää siltä, että keskosten asema on hoidettu ainakin sellaisissa maissa kuin Suomessa rawlsilaisittain: voimavaroja on kohdennettu niin paljon keskoshoitoon, että keskosen eloonjäämistodennäköisyys on suuri. Tämä on analogista sen kanssa, miten kuvailen tilannetta, jossa lisäelinvuosilla ei ole mitään lisäarvoa ja miten voimavarojen ongelma silloin ratkaistaan.
Epämiellyttävän johtopäätöksen (repugnant conclusion) yhdistän utilitarismiin, en rawlsilaisuuteen, enkä ole yksin näin tekemässä. EJ:llä tarkoitetaan sitä, että jos tavanomaisessa utilitaristisessa maailmassa kokonaishyvinvoinnin massaa maksimoidaan sekä voimavarojen jaon että väkiluvun suhteen tuloksena on väkimäärän kasvattaminen mahdollisimman suureksi. Sen seurauksena kunkin ihmisen hyvinvointi on hyvin alhainen. Tämä on johtanut sellaisten utilitarististen mallien kehittelyyn, joissa ongelma vältetään.
Lopuksi, kun kirjoitin huonoimmassa asemassa olevasta, en viitannut hyötyyn, vaan voimavaroihin. Fleurbaey et. al. ovat voimavaraegalitaristeja. He oletttavat, että yksilöiden hyötyjä ei voi verrata keskenään ja ainoa hyötyinformaatio, joka tarvitaan yhteiskunnallista päätöksentekoa varten, on ordinaalinen, indifferenssi-informaatio. Sitähän kerätään esimerkiksi ns. maksuhalukkuus (willingness to pay)-tutkimuksissa. Tällä tavoin voidaan välttää Arrow’n mahdottomuusteoreema ja voidaan puhua järkevästi yhteiskunnan preferensseistä voimavarojen jaon suhteen (tai yhteiskunnan tavoitefunktiosta).
Tämän vuoksi resurssiegalitarianismia ei voi nähdä utilitarismin erikoistapauksena (kuten Roope näyttää tekevän). Utilitarismihan perustuu ajatukselle, että yksilöiden hyödyt ovat kardinaalisia ja keskenään vertailtavissa. Tämä on toinen tapa kiertää Arrowin mahdottomuusteoreema.
Pertti, jos ymmärsin arvosi oikein, pitäisi kaikki resurssit panostaa ainoastaan keskoskaappeihin, sillä rawlsilaisittain vain huono-osaisimman hyvällä on väliä. Sinusta se on lyhytikäisin? Jonkun muun mielestä se olisi joku supermasentunut - muilla ei käytännössä olisi väliä.
Käsittääkseni asiaan perehtyneimmät filosofit katsovat Rawlsin oletusten olevan pahasti pielessä. Rawlsilaisuuden sijaan prioritarismia (painotetaan enemmän huono-osaisia muttei äärettömästi kuten Rawls) on pidetty vakavammin otettavana utilitarismin kilpailijana. Viime vuosina tosin prioritarismikin on osoitettu “järjettömäksi” - edes yhden olennon maailmankaikkeudessa ei saisi maksimoida tämän hyvää (tai tarvitaan kovin anti-occamilaisia oletuksia). Utilitarismin “todistava” Harsanyin Aggregation Theorem taas pohjautuu uskottavampiin (heikomman näköisiin) oletuksiin.
Sitä paitsi, et sinäkään maksimoi huono-osaisimman Pertin tulevaisuutta valitessasi mahdollisten maailmojen välillä (esimerkiksi makaa vain sängyssäsi kypärä päässä), joten Rawls oli väärässä olettaessaan, että ihmiset eivät olisi valmiita ottamaan riskejä ehkä-saavuttaakseen jotain.
Ihmisessä on järkevä intuitio: lisäeurosta köyhä hyötynee enemmän kuin rikas, joten resurssien maltillinen tasaaminen on hyvästä. Utiliteetteja intuitiomme ei ymmärrä, vaan sekoittaa ne resursseihin ja luulee, että niissäkin olisi jotenkin laskeva rajahyöty, vaikka se on “utiliteetin määritelmä”, että ei ole. Siksikin prioritarismi (rawlsilaisuudesta puhumattakaan) on harhautunutta.
BTW, jo “Repugnant Conclusion” on intuitiollemme vaikeaa, ja älyllinen rehellisyys todennäköisesti ajaisi prioritaristin tai rawlsilaisen vielä sitäkin epäintuitiivisempiin lopputuloksiin.
On sitten vaikeampi kysymys, mitä utiilit tarkkaan ottaen olisivat: onnellisuutta, preferenssien toteutumista tms. Sen osoittaminen läheskään yhtä pitkälti “matemaattisen varmasti” ei liene mahdollista.
Yleensä suurin hyötysumma on parempi kuin että kaikkien hyvinvointi lisääntyy yhtä paljon, mutta rajansa tälläkin, eli jos joidenkin hyöty vaikkapa laskee, niin tätä ei yhteiskunta hyväksy.
Pieni tarkennus Roope Uusitalolle: Tavoitteena ei pitäisi olla mahdollisimman suuri hyvinvointisumma, vaan kaikkien hyvinvointi tulee nähdä yhtä arvokkaana, vaikka näin ei päästäisikään suurimpaan hyvinvointisummaan, kuten arvostettu utilitaristi Joshua Greene sanoo tuoreessa kirjassaan Moral minds http://www.wjh.harvard.edu/~jgreene/
Austrian: Fleurbaey et. al. olettavat vain ordinaalisen hyödyn (indifferensikäyrät) ja johtavat siitä yhteiskunnan hyvinvointifunktion. He tarkastelevat myös vapaata markkinaratkaisua, joka ei tietenkään maksimoi rawlsilaisittain määritettyä hyötyä. Itse asiasa vapaassa markkinaratkaisussa ihmiset tasaisivat kulutuksensa, Fleaurbayen et. al. mallissa kulutusta siirretään nuoruuteen mahdollisimman paljon. Tähän tarvitaan valtio ja sen toimia.
Pertti:
Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa hyvinvointifunktion painoihin, ajatukseni oli tätä astetta pragmaattisempi ja menee suunnilleen näin:
1 Oletetaan että eläkeratkaisua tekevillä on tavoitteena jonkin yhteiskunnallisen hyvinvointifunktion maksimointi. Oli se sitten rawlsilainen tai utilitaristinen.
2 Otetaan annettuna että meillä on systeemi, jossa jonkin ikkunan sisällä saa valita eläkkeelle siirtymisiän. Systeemi on sama kaikille.
3 Otetaan annettuna että eläkeikää lähestyvät ihmiset ovat heterogeenisia tuottavuuden, työkyvyn ja odotettavissa olevan eliniän suhteen. Osa tästä heterogeenisyydestä on yksityistä informaatiota.
4 Tiedetään että ihmiset reagoivat taloudellisiin kannustimiin eläkepäätöksiä tehdessään
5 Halutaan pitää julkisen sektorin menot ja tulot pitkällä aikavälillä tasapainossa
Miten nyt pitäisi asettaa eläkejärjestelmän ikärajat, miten suuria pitäisi olla eläkkeiden ja miten suuri pitäisi olla eläkkeelle jäämisen lykkäämisen vaikutus eläkkeen suuruuteen? Ja miten näitten parametrien pitäisi muuttua, kun keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä pitenee?
Eso – Simonovits – Toth 2011 oli minusta lupaava yritys tähän suuntaan. Siltikään osaa vastata yllä asettamiini kysymyksiin analyyttisellä tavalla. Numeeristen dynaamisten optimointimallien simulointitulokset on ehkä sittenkin lupaavampi lähestymistapa.
http://www.math.bme.hu/~jtoth/pubtexts/EsoSimonovitsToth.pdf
Toisaalta täysin säästämisperusteisessa järjestelmässä ei tarvitsisi miettiä sosiaalisen hyvinvointifunktion olemassaoloa tai olemattomuutta eikä toisaalta yksilöiden välisten hyötyjen tai preferenssien vertailua.
Toteutunut elinikä, reservien määrä sekä toteutuneet tuotot ja kombinaatiot erilaista henkivakuutuksista muodostaisivat sen eläketurvan…
Roope: kannatat siis tavanomaista utilitarismia. Miksi? Utilitaristinen ratkaisu eroaa varsin paljon rawlsilaisesta tavoitteesta, jonka Flerbaey et. al. osoittavat olevan sopusoinnussa varsin perustavaa laatua olevien aksioomien kanssa. Kummassakin siteeramassani tutkimuksessa utilitaristista ja rawlsilaista ratkaisua verrataan toisiinsa Ensi meidän siis pitää päättää se, miten ihmisiä, joilla on erilainen elinikä, vertaillaan ja otetaan huomioon päätöksenteossa, tämä kait on pääsanomani.
Rawlsilaisessa maailmassa nuoria subventoidaan first best ratkaisussa niin, että he saavat täyden vakuutuksen aikaista kuolemaa vastaan. Utilitaristisessa maailmassa tätä täysvakuutusta ei anneta.
Tomi: Siis sanot, että näiden miesten eliniänodote riippuu tekijöistä, jotka ovat heidän kontrollinsa ulkopuolella? Jos näin, niin tämä on juuri se, mitä siteeramani tutkimukset olettavat.
Terve Pertti,
Taisin kirjoittaa huolimattomasti, mutta käsittääkseni kirjoituksessa ei kannatettu eläkeiän nostamista muuta kuin ehkä vähän rivien välissä. Lopussa yritin ainakin sanoa, että työurien pidentäminen (=eläkeiän nosto) on vain keino kestävyysvajetavoitteen saavuttamiseksi, ei varsinainen tavoite.
Itse asiassa eläkeikä, eläkkeen taso ja työssä jatkamisen kannustimet ovat minusta vain hankala optimiveroteorian ongelma. Tavoitteena pitäisi olla yhteiskunnallisen hyvinvointifunktion maksimointi – siis sekä eläkkeellä olevien että eläkemaksuja maksavien työikäisten yhteenlasketun hyvinvoinnin maksimointi. Optimiratkaisun pitää ottaa huomioon insentiivirajoitteet ja budjettirajoite. First-best ratkaisua ei käsittääkseni ole olemassa epäsymmetrisen odotettavissa olevaa elinikää, tuottavuutta ja työkykyä koskevan informaation vuoksi, mutta second-best ratkaisuja olen yrittänyt Pestieaun papereiden kanssa löytää muualtakin. Erityisesti olen yrittänyt etsiä papereita, joissa selvitettäisiin, miten optimiratkaisun pitäisi reagoida odotettavissa olevan eliniän nousuun. Lisäksi mallissa pitäisi olla jonkinlainen valintamahdollisuus eläkkeeelel jäämisiän suhteen, jotta ratkaisun parametreja voisi verrata suomalaismalliin.
Hyvät lukuvihjeet olisi tervetulleita.
Kehtaisko tähän väliin sanoa, että moraalisesti ongelmallista on, että osa porukasta, lähinnä miehistä, kuolee ennen eläkeikää. Moraalinen ongelma ei ole epäterveelliset elämäntavat vaan se, että noiden raukkojen syrjäytyminen alkaa jo koulussa tai luultavammin päiväkodissa.
No, eläkkeisiin tämä ei kuitenkaan liity, koska harvoin tuo porukka kai töissä käy enää viiskymppisenä jos aiemminkaan.