Talouspolitiikan arviointineuvosto julkaisi raporttinsa 13.1. Raportti noteerattiin laajasti ja sai kovaakin kritiikkiä. Ehkä parhaiten jäsennelty oli Lauri Kajanojan Suomen Pankin blogissa esittämä analyysi. Yritän alla vastata siihen, mutta samalla tullee kommentoitua muitakin puheenvuoroja.
Valtaosa suomalaisista ekonomisteista lienee karkeasti yhtä mieltä julkisen talouden sopeuttamistarpeesta. Julkisen talouden menot ja tulot eivät ole tasapainossa sen paremmin lyhyellä kuin pitkälläkään tähtäimellä. Raportissa toteamme, että itse asiassa ongelma on suurempi kuin mitä esimerkiksi paljon käytetyt julkisen sektorin rakenteellisen alijäämän mittarit osoittavat.
Syynä tähän on että julkiseen sektoriin lasketaan myös eläkejärjestelmä. Jos eläkeuudistus toteutetaan työmarkkinajärjestöjen ehdottamalla tavalla, eläkejärjestelmä on kestävällä pohjalla niin, että nykyisen suuruiset eläkemaksut riittävät kattamaan luvatut eläkkeet vuosisadan loppupuolelle asti. Tämä tasapaino on vaatinut, että eläkejärjestelmään on kerätty merkittäviä ylijäämiä. Nämä ylijäämät tarvitaan kuitenkin tulevien eläkkeiden maksamiseen eikä niitä voi käyttää valtion tai kuntien alijäämien kattamiseen. Kun eläkerahastojen vaikutus puhdistetaan julkisen talouden alijäämälaskelmista, näkyy valtion ja kuntien suuri alijäämä. Ilman eläkerahastoja Suomi olisi jo pitkään rikkonut vakaus- ja kasvusopimuksen alijäämäkriteerit. Vaikka eläkerahastojen ylijäämä on pitänyt julkisen sektorin rahoitusaseman sovituissa rajoissa, ei se tietenkään poista valtion ja kuntien alijäämäongelmaa.
Rakenteellisen alijäämän korjaamiseksi tarvitaan rakenteellisia uudistuksia emmekä kyseenalaista niiden tarpeellisuutta. Rakenteelliset uudistukset eivät kuitenkaan vaikuta julkisen talouden tasapainoon kovin nopeasti. Esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen ehdotuksen mukainen eläkeuudistus pienentäisi eläkemenoja vasta 2020-luvulta lähtien. Sote-uudistuksen vaikutuksia kukaan ei ole vielä osannut luotettavasti arvioida ja kuntatalouden uudistukset ovat vielä pahasti kesken. Eläkeuudistusta ja kuntataloutta käsitellään raportissa tarkemmin ja kummastakin arviointineuvosto teetti erillisen raportin. Tässä kommentissa en puutu niihin, koska kritiikki kohdistuu lähinnä lyhyemmän aikavälin sopeutustoimiin.
Olemme Laurin ja monen muun arviointineuvoston raporttia kommentoineen kanssa samaa mieltä siitä, että rakenteellisten uudistuksen lisäksi tarvitaan myös julkisen talouden sopeuttamista. Politiikkasuosituksissa on aste-eroja liittyen lähinnä finanssipolitiikan kiristyksen ajoitukseen. Lisäksi emme ottaneet kantaa siihen, missä määrin sopeuttaminen pitäisi tehdä veronkorotusten ja missä määrin menoleikkausten kautta. Tätä teemaa olisimme voineet analysoida pitemmästikin, mutta lopulta kyse on myös poliittisista valinnoista.
Raportissa toteamme että finanssipolitiikalla ei pitäisi kärjistää suhdannevaihteluita. Tästäkin lienemme Laurin kanssa samaa mieltä. Kyse siis on pikemminkin siitä, milloin suhdannetilanne olisi kiristyksen kannalta “sopiva” ja erityisesti siitä olisiko paras hetki politiikan kiristämiselle 2016 vai 2017. Arviointineuvostolla ei ole resursseja tehdä omia ennusteita, joten tukeudumme ennustelaitosten ja varsinkin valtiovarainministeriön ennusteeseen. Sen mukaan BKT:een taso on vielä 2016 vajaan prosentin potentiaalisen tuotannon alapuolella. Potentiaalisen tuotannon kehityksen ennustaminen on hankalaa, mutta myös lähitulevaisuutta koskevat talouskasvuennusteet ovat kovin pessimistisiä. Suomen Pankin vuoden 2016 ennuste on itse asiassa pessimistisin viime joulukuussa julkaistuista. Kun vielä nykyiset arviot finanssipolitiikan kiristyksen vaikutuksesta BKT:een ovat suhteellisen suuria, on vaikea suositella pikaista finanssipolitiikan kiristämistä.
Lauri ihmettelee myös työmarkkinoita koskevia kommenttejamme. Toteamme raportissa, että työttömyyden kasvu on ollut pitkälti suhdanneluonteista eikä merkkejä rakenteellisen työttömyyden pahenemisesta ole helppo löytää. Raportissa toteamme esimerkiksi alueellisten työttömyyserojen pienentyneen, mikä viittaa siihen että ongelman ydin ei ole työvoiman kysynnän ja tarjonnan alueellisen kohtaannon heikkenemisessä. Toimialoittaisia eroja emme tarkemmin analysoi, vaikka toki supistuvien toimialojen työntekijöiden voi olla vaikea siirtyä kasvaville toimialoille. Tällä hetkellä tosin on pulaa myös niistä kasvavista toimialoista. Rakenteellisen työttömyyden kasvu voisi näkyä myös pitkäaikaistyöttömyyden kasvuna, mistä emme yksinkertaisten tilastokorjausten jälkeen löydä merkkejä.
Työttömyyden ja avoimien työpaikkojen samanaikainen kasvu, eli ns. Beveridge-käyrän siirtyminen sen sijaan on tilastoihin liittyvistä syistä kiusallisen hankala kysymys. Kuten useimmat työnhakijat tietävät, ollenkaan kaikki avoimet työpaikat eivät päädy työvoimatoimistojen ilmoitustauluille. Siksi Työ- ja elinkeinoministeriön avoimien työpaikkojen tilasto ei ole paras mahdollinen lähde avoimien työpaikkojen määrälle tai sen muutokselle. Periaatteessa parempi lähtökohta on Tilastokeskuksen avoimien työpaikkojen kysely. Valitettavasti tämän kyselyn otantaa muutettiin vuoden 2013 alussa niin, ettei tuoreimpia lukuja voi verrata aikaisempiin. Todettakoon kuitenkin että vuoden 2013 jälkeen avoimien työpaikkojen määrä on tämän tilaston mukaan alentunut. Meidän tulkintamme avoimien työpaikkojen ja työttömyyden suhteesta on, että sekä työttömyysaste että avoimien työpaikkojen määrä oli vuonna 2014 suunnilleen samalla tasolla kuin analyysin lähtöpisteessä vuonna 2006. Varauksia tähän tulkintaan esitämme raportissa viimeisten vuoden 2014 havaintojen osalta. Tulkinta työttömyys- ja vakanssiasteen kehityksestä vuoteen 2010 asti on käsittääksemme sama kuin esim. Heidi Schaumanin ja Juuso Vanhalan BoF Onlinessa vuonna 2011 julkaistussa analyysissä.
Kuten Lauri toteaa, työttömyys oli vuonna 2008 selvästi alempi vaikka avoimia työpaikkoja oli yhtä paljon. Tämän olisin kuitenkin tulkinnut suhdannedynamiikkaan liittyväksi ilmiöksi. Vakanssiaste näyttää reagoivan nopeammin suhdannekäänteisiin kuin työttömyysaste, mistä syystä UV-käyrä on pikemminkin “vastapävään pyörivä litteä soikio”. Samanlainen ilmiö on nähtävissä joissakin muissakin OECD maissa (ks. esim. OECD Employment Outlook 2012 s. 34)
Lauri huomauttaa aiheellisesti myös arviointineuvoston raportin ohittaneen monta oleellista Suomen talouden vaikeuksiin liittyvää kysymystä. Esimerkiksi elektroniikka- tai metsäteollisuuden ongelmiin meillä ei olekaan tarjota minkäänlaisia neuvoja. Kustannuskilpailukyvystä tai tuottavuuskehityksestä olisimme osanneet keskustella, mutta siihenkin keskusteluun meillä olisi ollut vähänlaisesti lisättävää.
Palaan vielä takaisin sopeuttamispolitiikkaan. Lauri kiteyttää blogissaan onnistuneen sopeuttamispolitiikan elementit kolmeen kohtaan
1 Sopeuttamisen ajoitus riippuu tilanteesta, mutta uskottavuus voi edellyttää, että osa sopeutuksesta tehdään heti.
2 Talouskasvun mahdollisuuksia kohentavat rakenneuudistukset lisäävät ohjelman onnistumisen todennäköisyyttä.
3 Ohjelmaa voidaan tukea vahvoilla julkisen talouden säännöillä
Listan lopusta alkaen todettakoon, että julkisen talouden sääntöihin otamme raportissamme kantaa ja ehdotamme kehysmenettelyn parantamista sekä erillisiä alijäämätavoitteita valtio- ja kuntasektoreille. Vaikeammin kierrettävät säännöt edistäisivät politiikan uskottavuutta. Rakenneuudistusten tarpeellisuudestakin olemme samaa mieltä. Ongelmana tosin on että uudistusten vaikutusten arviointi on mahdollista vain jos uudistuksista on riittävän konkreettisia suunnitelmia. Pelkkien tavoitteiden (esim. julkisen sektorin tuottavuuden parantaminen) vaikutusten arviointia en pidä erityisen hyödyllisenä. Resurssien rajallisuus myös pakotti keskittymään vain 52-kohtaisen rakennepoliittisen ohjelman merkittävimpiin elementteihin.
Sen sijaan poliittisesti uskottavan sopeuttamisohjelman rakentamista olisimme voineet raportissa miettiä huolellisemminkin. Voi hyvinkin olla että vaikeat ratkaisut on helpompi tehdä vaalikauden alussa. Nopeammalla aikataululla aloitetuilla sopeutustoimilla voi myös olla merkittävää signaaliarvoa. Miten paljon sopeuttamisen lykkääminen vuodella eteenpäin kasvattaa riskiä ohjelman uskottavuuden karisemisesta. Ja miten suuri on toisaalta riski että kuntien ja valtion säästötoimet (eli käytännössä työvoiman vähentäminen) pahentaisi työttömyystilannetta ja mahdollisesti johtaisi rakenteellisenkin työttömyyden kasvuun. Näistä kysymyksistä voisi päätyä hyvin perusteluin toisenlaisiinkin johtopäätöksiin. Arviointineuvoston kannanotossa huoli uskottavuuden karisemisesta painoi vähemmän kuin huoli työllisyystilanteen pahenemisesta. Pikemminkin tasapainoilimme julkisen talouden tasapainotavoitteiden ja työllisyystavoitteiden välillä.
Ainakin keskustelun herättämisessä raportti näytti onnistuneen.
Aihealueet: Lajittelematon
Hyvä R. Uusitalo,
Kuultuani että raporttinne oli julkaistu - ajan ja rahan puutteen vuoksi - vain englanninkielisenä, ilmoitan kiinnostukseni kääntää se suomeksi puoleen hintaan vallsevista taksoista.
Voisin yhtä hyvin kääntää sen ruotsiksikin, mutta minusta varakkailla ruotsalaissäätiöillä ym. on varoja kääntää se ruotsiksi, mikäli katsovat tarvitsevansa. Suomenruotsalaisistahan 98% ellei 100% joutuu Suomessa tekemään työnsä suomenkielellä, joten riitävä suomenkielen taito heillä on.
Olen jo yli 45 vuotta toiminut asiatekstien ja tieteellisten tekstien kääntäjänä, erityisaloina taloudelliset, juridiset, tekniset ja lääketieteelliset tekstit, kokonaisten tehdaslaitosten suunnittelumateriaalista tutkimusraportteihin ja todistuksiin. Olen toiminut myös kansantalouden tutkijana Suomessa ja Ruotsissa. Ollut assistenntina ja tutkijana KTH:ssa Tukholmassa aluetsuunnittelun osastolla 1980-luvun loppupuolella.
Valantehnyt kielenkääntäjä olen ollut suomen, ruotsin, englannin ja saksan kielissä vuodesta 1970 lähtien. Vastaavan tutkinnon olen suorittanut Ruotsissa ruotsi-englanti (Kommerskollegium). Joten olen pätevä kääntämään tekstejä, oli lähtö- ja tulokieli sitten suomi tai ruotsi.
Olen eläkkeellä, joten voin ottaa raportin mahd. käännöstyön vastaan muiden töiden tai aikataulujen häiritsemättä.
Jään mielenkiinnolla odottamaan vastaustanne. Tehtävään liittyvistä kaikista asioista voidaan varmasti sopia molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla.
Tutkijaterveisin
Esko Fabreus
Tapa, jolla raportti käsittelee yhtäältä tilinpitojärjestelmän ja toisaalta kirjanpitojärjestelmän käsitteitä, on ongelmallinen.
Lainaan arviointineuvoston lausetta seuraavassa:
“Nämä ylijäämät tarvitaan kuitenkin tulevien eläkkeiden maksamiseen eikä niitä voi käyttää valtion tai kuntien alijäämien kattamiseen. Kun eläkerahastojen vaikutus puhdistetaan julkisen talouden alijäämälaskelmista, näkyy valtion ja kuntien suuri alijäämä”
Lainauksessa mainitulla alijäämällä ei ole vastinetta kansantalouden kirjanpidossa - sen täsmällinen termi on nettoluotonanto. Nettoluotonanto on puolestaan paikallishallinnon tai keskushallinnon termi - siis ei kuntien tai valtion.
Esimerkiksi lausetta “kuntien suuri alijäämä” tilastollisesti ja kirjanpidollisesti vastaava tarkka ilmaisu on jokin seuraavista vaihtoehdoista: (A) paikallishallinnon suuri nettoluotonotto tai (B) kuntien suuri ylijäämä.
Kuntien ja kuntayhtymien ylijäämä vuoteen 2013 mennessä oli karttunut noin lähes 8 miljardiin euroon ja vuoden 2014 tulos oli 1,8 miljardia euroa ylijäämäinen.
Toivon, että arviointineuvosto jatkossa tekee tarkan eron tilinpito- ja kirjanpitojärjestelmien välillä. Molemmat ovat laillisia talouden seurantajärjestelmiä ja molempia tulisi käyttää rinnakkain. Vasta niiden rinnakkainen käyttö antaa järkevän kuvan taloudesta.
Kuinka arviointineuvosto käsitteli omaan kelluvaan valuuttaan siirtymisen ja funktionaalisen valtiontalouden rahoituksen vaikutukset kansantalouden tulevaan kehitykseen?
Joo,
Raportin laadusta saa tietysti olla mitä mieltä vaan, mutta ihan ei auennut tästäkään kritiikistä se osa jossa ihmetellään julkistalouden harrastuksen puutetta. Neuvoston jäsenten tieteellisestä tuotannosta kun selvästi isoin osa on juuri julkisen talouden tutkimusta.
Iikko P Voipio pisti Etelä-Saimaassa vielä paremmaksi leimaten koko poppoon makroekonomisteiksi ja samaan syssyyn esim. VATTin makrotalouden tutkimuslaitokseksi. Loppuosan Iikon kommentaarista ei olisi pitänyt olla painokelpoista.
Minusta Korpelan kirjoituksessa varsinainen asiapointti liittyi valintaan veronkorotusten ja menoleikkausten välillä. Tästä olisi toki voinut keskustella raportissa enemmänkin. Varsinaista konsensusta teemasta ei kuitenkaan käsittääkseni kirjallisuudessa ole. Esim. Alesina ym. toteavat tammikuussa 2015 ilmestyneessä työpaperissaan (http://www.nber.org/papers/w20827) leikkausten aikaansaavan paljon vähemmän vahinkoa kuin veronkorotusten. Toisaalta IMF:n Fiscal Monitor toteaa menoleikkausten olevan erityisesti pitkittyneessä laskusuhdanteessa haitallisempia (s.25) ja siteeraa kumpaankin suuntaan viittaavia empiirisiä tuloksia
http://www.imf.org/external/pubs/ft/fm/2014/02/pdf/fmc2.pdf
Juhani Korpelan kirjoitukseen voisi myös kommentoida?
Talouspolitiikan arviointiryhmän raportti petti odotukset. Kun ryhmältä olisi odottanut terävää arviota toteutetusta politiikasta ja hyviä ajatuksia uutta hallitusta varten, saimme varsin vähän uutta sisältävän raportin ja heikosti perustellun ehdotuksen velkaelvytyksen jatkamisesta ja tulevien säästöpäätösten lykkäämisestä.
Kun neuvoston olisi asetuksen mukaan tullut arvioida valittujen keinojen tarkoituksenmukaisuutta, se ei ottanut ollenkaan kantaa, oliko valittu linja – puolet veronkorotuksia ja puolet menosäästöjä – onnistunut.
Neuvosto ei myöskään havainnut koko politiikan perustavaa laatua olevaa heikkoutta: hintakilpailukyvyn puutteen huomioimisen laiminlyöntiä.
SANOMA NETWORK OPTIMIZER
Yhdistä luotot ja säästä
Laske säästösi yhdistelylaskimella ja hae yhdistelylaina 35000€ asti.
http://www.etua.fi/kulutusluotot
Raportissa todetaan kyllä Suomen lainsäädännölliset ja EU-velvoitteet valtiontalouden tasapainottamiselle, mutta ne sivuutetaan varsin kevyin suhdannepoliittisin perustein. Kysymys ei kuitenkaan ole suhdannevaihteluista vaan siitä, että Suomi on jo menettänyt varsin paljon teollisuustuotantoa, jota mikään suhdanne ei tuo takaisin.
Raportin julkista taloutta ja erityisesti kunnallistaloutta koskeva osuus vaikuttaa amatöörimäiseltä. Se panee kysymään, miten professoriryhmä on valittu. Ryhmän nimityksessä on otettu huomioon alueellinen ja sukupuolten välinen tasapuolisuus, mutta ryhmän suomalaisten jäsenten keskuudessa ei ole yhtään julkisen talouden erityisenä oppiaineenaan ilmoittanutta professoria. Liekö tämä vaikuttanut lopputulokseen?
Jos korkeakoululaitoksestamme etsii tarkemmin finanssipolitiikkaan ja erityisesti julkiseen talouteen erikoistunutta kansantaloustieteen professoria, ainakaan minä en sellaista löydä. Verotukseen erikoistunutta professorinvirkaa ollaan sitäkin tiettävästi lakkauttamassa.
Onneksi talouspoliittinen keskustelumme ei ole tällaisella tasolla, vaan siitä on vähemmälläkin ymmärryksellä löydettävissä se linja, jolla voimme saada Suomen jälleen jaloilleen ja estää katastrofiin johtavan kehityksen jatkumisen.
Juhani Korpela
entinen kansliapäällikkö ja
budjettipäällikkö, Espoo