Rakenneuudistuksia perustellaan sillä, että ne ovat tie nopeaan kasvuun. Ovatko ne?
Eivät välttämättä, ja riippuu tietysti vähän katsojan silmästäkin, mikä on nopeaa ja mikä hidasta. Dieter Vollrath on hyödyntänyt taloudellisen kasvun perusteoriaa arvioidessaan Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden, republikaanisellaisten, rakenneuudistusehdotuksia ja niiden väitettyjä kasvuvaikutuksia. Erityisesti Jeb Bush on väittänyt politiikkaohjelmansa rakenteellisten uudistusten tuottavan 4 prosentin talouskasvun nopeasti.
Seuraavassa sovellan Vollrathin tapaa hyödyntää kasvumallia Suomen aineistolle. Kuvitellaan siis, että kaikki talouden ongelmat ovat puhtaasti rakenteellisia. Erityisesti oletan, että tuotantokuilu ei mittaa kysynnän puutetta vaan kuilua talouden pitkän ajan tulotason ja vallitsevan tulotason välillä. Tällöin peruskasvuteoria sanoo, että tämän hetken talouskasvu poikkeaa pitkän ajan kasvusta vain siksi, että talous ei ole pitkän ajan tasapainossa ja että mitä alempana siitä ollaan, sitä nopeampaa kasvu on. Ajatus tässä on, että ero mittaa investointien kannattavuutta: mitä suurempi ero on, sitä suuremmat ovat kannustimet investoida. Jos merkitään g:llä talouden pitkän ajan kasvua, niin nykyhetken kasvuvauhdin tulisi olla
(Yt+1-Yt)/Yt = (1+g)(s(Yt*-Yt)/Yt +1)-1=(1+g)(sYt*/Yt + (1-s))-1
Yt* = tämän hetken/vuoden potentiaalinen kokonaistuotanto (BKT) (maksimi, joka voidaan tuottaa), Yt = tämän vuoden toteutunut tuotanto. s kuvaa sitä, miten suuri vaikutus BKT:n poikkeamalla potentiaalisesta tuotannosta on lyhyen ajan talouskasvuun.
Pitkän ajan kasvuvauhti on pitkän ajan BKT/henkilö kasvuvauhdin ja väestön kasvuvauhdin summa. TED tietokannasta laskettuna BKT/henkilö kasvoi Suomessa vuosina 1960-2014 keskimäärin 2,65 prosentilla vuosittain, väestö 0,33 prosentilla, joten pitkän ajan kasvu on ollut noin 2,98 prosenttia vuosittain. Oletan nyt laskelmia varten, että tämä pitkän ajan kasvuvauhti on Suomelle yhä mahdollinen. Luku on hieman suurempi kuin se luku, jota Vollrath käyttää Yhdysvalloille.
Lyhyen ajan sopeutumiskertoimeksi Vollrath käyttää arvoa s = 0,02, joka perustuu Robert Barron ja Xavier Sala-i-Martinin tutkimuksiin (ja tässä lisätukea). Selaus tutkimukseen paljastaa kuitenkin sen, että arviot kertoimen suuruudesta vaihtelevat jonkin verran. Koska arvolla on suuri merkitys lopputuloksille, niin oletan sen arvoksi s = 0,05 (jonka Vollrath sanoo olevan täysin ristiriidassa empiirisen tutkimuksen kanssa). Mitä suurempi kerroin on, sitä suurempi on kasvuvaikutus, joten en siis käsittääkseni ainakaan aliarvioi rakenneuudistusten kasvuvaikutuksia.
IMF:n World Economic Outlook tietokannan mukaan Suomen tuotantokuilu on parin viime vuoden ajan ollut noin 2,5 prosenttia suhteessa BKT:een. Käytän tätä lähtöarvona, joten Yt*/Yt = 1,025. Kun kaikki nämä arvot sijoitetaan yllä olevaan kaavaan, niin tulevan vuoden (tai paremminkin parin lähivuoden) talouden kasvuvauhdin pitäisi olla 3,11 prosenttia. Tämä on korkea, se ylittää kaikki ennusteet, mutta unohdetaan tämä (paitsi jos se sattuu toteumaan).
Miten rakenneuudistukset otetaan huomioon? Aivan kuten Yhdysvalloissa republikaaniehdokkaat, Suomen nykyinen hallitus esittää pääosin (hallituksen kärkihankkeet ovat poikkeus) rakenneuudistuksen keinoiksi toimia, jotka eivät lisää julkisen vallan menoja, vaan itse asiassa supistavat niitä, mutta unohdan tämä toistaiseksi. Tällöin uudistusten vaikutusten tulisi näkyä vain potentiaalisessa tuotannossa. Jos toimet vaikuttavat nopeasti, niin ne näkyvät jo tämän vuoden potentiaalisessa tuotannossa.
Oletan seuraavaksi, että rakenneuudistusten vaikutukset ovat erittäin suuret sen lisäksi, että ne vaikuttavat nopeasti, tuotantokuilu kasvaa 6-kertaiseksi (lukija voi kokeilla omilla luvuillaan). Tämä tarkoittaa sitä, että potentiaalinen BKT nousisi välittömästi vähän yli 12 prosenttia suuremmaksi kuin se nyt on.
Näillä oletuksilla rakenneuudistusten myötä kasvuvauhdin tulisi nousta 3,75 prosenttiin 3,11 prosentista. Kasvuvauhti nousisi siis 0,64 prosenttiyksiköllä. Minun näkemykseni mukaan tämä on huomattavan pieni kasvuvauhdin nousu suhteessa tehtyyn oletukseen rakenneuudistusten tasovaikutuksista. Lisäksi on muistettava, että tämä on suurin lisäys, heti seuraavina vuosina kasvuvaikutus tulee pienenemään. Ja kuten sanottu, olen olettanut hallituksen kaavailemien toimien vaikutuksen epärealistisen suureksi enkä ole ottanut huomioon hallituksen menoleikkausten vaikutuksia.
Miksi kasvuvaikutukset ovat pienet? Vollrathin selitys kelpaa tähän hyvin: Useimpien rakenneuudistusten vaikutukset ovat pienet, koska ne puuttuvat marginaalisiin asioihin. Kuvitteleeko joku vakavissaan, että kauppojen aukiolojen täydellisellä vapauttamisella olisi muita kuin täysin marginaalisia vaikutuksia? Tai työmarkkinauudistuksilla maassa, jossa määräaikaisten työsuhteiden käyttö on helppoa, nollasopimukset ovat mahdollisia ja käytettyjä ja jo nyt paikallisesti voidaan sopia ja sovitaan hyvin monista asioista (jos oletetaan, että näiden toimien vaikutukset edes ovat positiiviset)?
Rakenneuudistusten kasvuvaikutusten liioitteluun on kiinnitetty huomiota laajemminkin. Tässä Dani Rodrikin arvio siitä, kuinka Kreikalta vaadittujen rakenneuudistusten vaikutukset on yliarvioitu (ja millaiset uudistukset ylipäätään lisäävät kasvua merkittävästi), tässä Noah Smithin huomautus John Cochranelle taso- ja kasvuvaikutusten sekoittamisesta.
Miten sitten päästäisiin nopeaan kasvuun? Tässäkin voimme seurata Vollrathia: Ainoat uudistukset, jotka voivat lisätä talouskasvua nopeasti ovat uudistukset, jotka kasvattavat julkisia menoja ja paljon. Hän ottaa esimerkiksi infrastruktuuri-investoinnit, mutta sama pätee pitkälle julkisiin investointeihin tutkimus- ja kehitystoimintaan ja koulutukseen. Paitsi, että tällaiset menot pienentävät tuotantokuilua ne myös kasvattavat potentiaalista tuotantoa.
Tällaiset uudistukset eivät vaikuta marginaaleihin, vaan työntävät talouteen välittömästi lisää rahaa ja tuloja. Tällöin lyhyen ajan kasvuvauhti kasvaa hyvin paljon. On hyvä muistaa, Tobinin viisaus: Okunin kuiluun (= tuotantokuilu) mahtuu iso kasa Harbergerin kolmioita (tavanomainen mitta markkinaepätäydellisyyksien ja säätelyn aiheuttamista kokonaistulon pienennyksille). Ja tässä muistutukseksi kuva Okunin kuiluista Suomessa ja euroalueella:
Yksi erikoinen piirre suomalaisessa keskustelussa on, että yhä viitataan Nokian romahduksen aiheuttaneeseen tuottavuuden ja kokonaistuotannon romahdukseen syinä, miksi elvytys ei toimi. Nämä tapahtuivat kuitenkin jo monta vuosi sitten, joten ne on otettu huomioon potentiaalisen tuotannon arvioinnissa. Siksi tuotantokuilut kuvaavat hyvin kokonaiskysynnän puutetta ja elvytykselle olevaa tilaa. Ja kuten Vollrathkin toteaa, elvytystä voidaan hoitaa keinoin, jotka ottavat huomioon pitkän ajan kasvun. Kuvasta näkyy oikein hyvin, kuinka Suomen elvytys kriisin jälkeen sai Suomen toipumaan nopeammin kuin euroalueen.
Kuva paljastaa myös sen, että Suomen huonoa talouskehitystä 2008-2009 ei voida panna kokonaan Nokian romahduksen ja metsäteollisuuden rakenneongelmien piikkiin, vaan Suomi seurasi myös koko euroaluetta sekä nousussa että laskussa ja viime vuodet todella läheltä. Nekään eivät välttämättä olleet riippumattomia muun maailman, erityisesti euroalueen kehityksestä. Euroalueen ongelmat syntyivät finanssikriisistä ja sen aiheuttamasta kysynnän laskusta.
Tuotantokuilun ollessa 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta elvytyksellä kasvua voidaan saada lisää nopeasti juuri tämä 2,5 prosenttiyksikköä. Ja muistutan vielä, että lyhytaikaisella elvytyksellä on pitkän ajan vaikutuksia. Antonio Fatas ja Lawrence Summers ovat arvioineet nämä vaikutukset (ns. hystereesivaikutukset) euroalueella hyvin voimakkaiksi, lyhyen ajan tuotannon yhden prosentin alentaa pitkän ajan tuotantoa enemmän kuin prosentin. Tämä luku on paljon suurempi kuin vuosi sitten arvioin Suomelle, Fatasin ja Summersin arviolla elvytys Suomessa alentaisi julkisen sektorin velkaantumista. Olivier Blanchard, Eugenio Cerutti ja Summers osoittavat, että hystereesi liittyy myös kokonaiskysynnän muutoksiin.
On joitakin rakenneuudistuksia, jotka ehdottomasti pitäisi tehdä (vaikka niitäkin tekisin vasta talouden elvyttyä). Seuraavassa kuvassa on esitetty maatalouden arvonlisän osuus koko talouden arvonlisästä (BKT:sta) EU-maissa (pl. Itä-Euroopan maat).
Kuva puhuu puolestaan. Suomi (se tuleentuneen viljan värinen käyrä kuvan yläosassa) kilpailee Espanjan kanssa kovasti pronssista, Portugali on sentään pudonnut kyydistä. Hallituksemme onkin ryhtynyt toimiin mitalin varmistamiseksi. Minun kantani? Maatalouden tuet pois (mutta siis vasta nousukaudella), vaikka en kuvittelekaan, että se kovasti näkyisi kasvuvauhdissa..
Avainsanat: kasvu, rakenneuudistukset
Aihealueet: Julkinen talous, Makro
“WEF:n tutkimuksessa kaikkein jäykimmät muuallakin kuin Postissa.”
ihan sivuhuomiona, näiden WEF:n tutkimusten kanssa on hyvä olla välillä vähän tarkkana. vaikka media tuntuu rakastavan niitä ja asettavan niille merkittävän painoarvon (ja jopa OECD onnistuu joskus siteeraamaan niitä).
vaikkapa WEF:n global competitiveness reportin 2015-2016 executive opinion -kyselyyn on vastannut suomessa vuonna 2015 50 (viisikymmentä) heppua. heiltä on kysytty esimerkiksi, että missä määrin maassasi, asteikolla 1-7, organisoitu rikollisuus aiheuttaa kustannuksia yrityksille. samoin näiltä 50 ihmiseltä on ilmeisesti kysytty lehdistönvapaudesta, oikeusjärjestelmän konsistenssista, ja teiden kunnosta.
Tuotantokuilu voidaan poistaa osittain kannustavammalla sosiaaliturvalla ja vapauttamalla työmarkkinoita, niin että kaikki pääsevät töihin ja ihmisille tulee kannustin siirtyä tuottamattomista tuottaviin töihin, kun palkkaerot kasvavat yritysten välillä ja sisällä. Tämä lisäisi pitkän aikavälin kasvua ja luovaa tuhoa paljon enemmän kuin nykypolitiikka, saati Venezuela-tyyppinen elvyttäminen. Suomen työmarkkinat taisivat olla WEF:n tutkimuksessa kaikkein jäykimmät muuallakin kuin Postissa.
Innovatiivisuutta ja kehitystä voisi lisätä poistamalla paljon sääntelyä. Tällöin Uber ja vastaavat syntyisivät paljon useammin ja kehittyisivät paljon nopeammin - ja usein Suomessa, saisimme vientituotteitakin emmekä vain toimintaamme tehostavaa innovaatiotuontia.
Jos lisäksi tehdään infraprojekteja, niiden ehdoksi pitäisi vähintään asettaa se, että SAK suostuu työmarkkinoiden joustavoittamiseen. Muuten elvytys johtaa kotimaisen kustannustason nousuun ja vain pahentaa kilpailukykyä. Eihän Suomi ole ennenkään noussut taantumista elvyttämällä vaan alentamalla palkkatasoa, devalvoimalla.
Taas hyvää analyysiä, mutta mutta…. tuo maataloustukien poistamisen autuuden julistus on vaarallista. Koko länsimaisen sivistyksen ja demokratian perusta on riittävä ja vakaa ravinnon tuotanto. Maataloustuet ovat historiallista sosiaalipolitiikkaa. Maataloustuet eri muodoissaan ovat pitäneet ravinnon hintaa alhaalla ja vakaana. Täysin markkinaehtoinen ravinnon tuotanto johtaisi, kysyntäjäykkyyden takia, hyvin keskittyneeseen tuotantoon, spekulointiin ja keinotteluun. Markkinaehtoinen ravinnontuotanto olisi globaalien korporaatioiden päiväuni.
Maataloustuotanto ei ole Suomessa kannattavaa… juurikin siksi että maataloustuotantoa tuetaan kaikkialla erilaisilla järjestelyillä, ja juuri tästä hyvästä syystä. Maataloustuilla ja kontrolloidulla tuotannolla on pidetty yllä ylituotantoa katovuosien varalta. Toki maailmankauppa on vähentänyt tätä katoriskiä, mutta ravinnon tuotannon omavaraisuuden vaarantaminen on muuten suurempi riski kuin ymmärretäänkään.
Fossiilisien polttoaineiden, ja etenkin öljyn käyttö, on mahdollistanut satotasojen valtavan kasvun “luomutuotantoon” verrattuna. Paleontologit ovat havainneet että fossiilisen öljyn käyttö on mahdollistanut 10 kertaisen eläinbiomassan (90% karjaa) planeetallamme verrattuna pitkän ajan keskiarvoon (100 000 000 vuotta). Olemme ravinnon tuotannossa täysin fossiilisen öljyn varassa. Fossiilisen öljyn saatavuuden heiketessä, vaikka vain jonkin kansanvälisen kriisin takia, romahtaa satotasot globaalisti. Eikä kerran lopetettua ravinnontuotantoa saada takaisin pystyy edes 5 vuodessa. Tiedämme että planeetan väestö tulee saturoitumaan 10-11 mrd välille ilman massatuhoja. Samoin tiedämme ettei planeetalla ole mitään mahdollisuutta tarjoilla länsimaista elintasoa tällaiselle populaatiolle. Tämä tulee johtamaan erilaisiin kriiseihin kansainvälisesti ja kansojen sisällä.
Meillä nyt vallitseva yltäkylläisyys ei ole itsestään selvyys. Se on vaatinut ja vaatii edelleen valtavia resursseja, joita meillä ei välttämättä ole tulevaisuudessa enää käytössä.
Maatalouden tuet ja kontrolli on osa kansallista turvallisuutta. Markkinatalouden oppien soveltaminen näin kriittiseen tekijään on vaarallista ja ylimielistä.
Kiitos! Olet oikeassa, toki rakennemuutosten oikeastaan jo määritelmän mukaan liittyvät pidemmän ajan kasvuun. Toisaalta yleisessä, myös päätöksentekijöiden, keskusteluissa ja puheenvuoroissa jotkut erityisesti työmarkkinoille vaaditut muutokset kytketään hintakilpailukyvyn varsin nopeisiin muutoksiin.
Olet tietysti oikeassa siinä, että IMF:n laskemat tai mutkaan tuotantokuilut eivät ole helposti kytkettävissä yksinkertaiseen kasvumalliin, vaikka sekin kyllä ennustaa, että ero vallitsevan tuotannon ja pitkän ajan kasvu-uran tuotannon välillä häviää hitaasti. Lisäksi periaatteessa ainakin tuotantokuilujen taustalla olevat potentiaaliset tuotannot kyllä lasketaan (tai pitäisi laskea) jonkin arvioidun kasvu-uran avulla. Hystereesi-ilmiö (jota kirjoitukseni loppupuolella viittamani Fatas et. al. ja Blanchard et. al. artikkelit käsittelevät) muuttaa tietysti asetelman kokonaan, kysyntäongelmia on mahdotonta erottaa tarjontaongelmista ja tekee potentiaalisen tuotannon estimoinnista kimuraisempaa (samoin kuin se kyseenalaistaa sellaisten rakenneuudistusten, joita Suomessakin aiotaan tehdä, positiiviset vaikutukset).
Minun tavoittelemani sanoma oli, että jos kerran kaikki talouden ongelmat ovat rakenteellisia ja siis tarjontapuolen ongelmia, niin silloin niitä pitää ymmärtää kasvuteorian avulla. Ja jos niin on, niin lähdetään perusteista liikkeelle. Tällöin mielenkiintoinen tulos on, että kasvuvauhti on alussa suurimmillaan ja hiljenee sitten BKT:n lähestyessä potentiaalista BKT:tä, jos uudistukset muuttavat potentiaalista BKT:ta välittömästi. Jos näin ei ole, niin silloin voidaan puhua uudistusten hitaasta vaikutuksesta kasvuun.
Hyvä postaus. Jäin vain miettimään lähtökohtaa:
“Rakenneuudistuksia perustellaan sillä, että ne ovat tie nopeaan kasvuun.”
Mä en itse kovin hyvin tunnista tätä diskurssia. Pari esimerkkiä. Julkisen talouden suunnitelmasta (s. 6):
“Lisäksi muut rakennepoliittisessa ohjelmassa hahmotellut toimet luovat yhdessä kustannuskilpailukykyä kohentavan työmarkkinaratkaisun kanssa mahdollisuuden ennustettua nopeampaan kasvuun pitkällä aikavälillä.”
Pääministeri Stubbin hallitusohjelman tiedonannosta:
“Talouskasvun kannalta merkittävimpiä päätöksiä esimerkiksi ovat hallituksen rakennepoliittinen ohjelma, yhteisöveron kuuden prosenttiyksikön sekä kilpailukykyä lisäävät palkkaratkaisut. Näiden pidemmällä aikavälillä vaikuttavien kokonaisuuksien rinnalla rajatut, työllisyyttä ja kasvua vahvistavat toimet tukevat kokonaispakettia ja tasoittavat suhdannetilannetta.”
On totta, että rakenneuudistus ja rakennepoliittinen uudistus ovat muoti-ilmauksia, joita sovelletaan toisinaan melko vapaamielisestikin kaikenlaisiin poliittisiin toimenpiteisiin. Kuitenkin oma kokemukseni on, että rakenneuudistuksia perustellaan pikemminkin sillä, että ne ovat tie kasvuun pidemmällä aikavälillä.
Noin laajemmin on mielenkiintoista, että meillä on potentiaalista tuotantoa kasvumakron ja suhdannemakron puolella, ja ne toimivat vähän eri tavalla: suhdannamakrossa tuotantokuilut umpeutuvat aina muutamassa vuodessa ja kasvumakrossa ne eivät täysin umpeudu koskaan. Esimerkiksi tuo IMF:n WEO:n Suomelle antama tuotantokuilu ei taida olla sellainen olio, että se umpeutuu hiljalleen tekstissä esitetyn konvergenssiyhtälön mukaisesti.
Lyhyellä aikavälillä on varmasti kiistatonta, että massivinen julkisten menojen lisääminen vaikuttaa positiivisesti talouskasvuun. Mitä seuraa sen jälkeen, kun julkisen kysynnän lisäämisen vaikutus loppuu? Käykö kuten nobelisti Joseph Stiglitzin neuvoilla elvytetyssä Venezuelassa - talous romahtaa lopullisesti.
Infrainvestointien lisääminen nollakoron aikana olisi toki järkevää, mutta samalla pitäisi alentaa veroja ja leikata kaikkia yritystukia maatalous mukaan luettuna. Sääntelyn purkamisella on myös varmasti talouden dynamiikka parantavia vaikutuksia.
Mitä työmarkkinoihin tulee, niin väite, että määräaikaisten työsuhteiden käyttö on helppoa ja paikallisesti voidaan sopia hyvin monista asioista, vääristää aika tavalla todellisuutta, tai sitten Posti elää jotain toista todellisuutta.
“Ainoat uudistukset, jotka voivat lisätä talouskasvua nopeasti ovat uudistukset, jotka kasvattavat julkisia menoja ja paljon. Hän [Vollrath] ottaa esimerkiksi infrastruktuuri-investoinnit, mutta sama pätee pitkälle julkisiin investointeihin tutkimus- ja kehitystoimintaan ja koulutukseen. Paitsi, että tällaiset menot pienentävät tuotantokuilua ne myös kasvattavat potentiaalista tuotantoa.”
Toivottavasti edes leikattaisiin vähemmän julkisesta T&K:sta ja etenkin koulutuksesta…
Niukkuuden lisäämistä parempi ratkaisu voisi olla nykyisten julkisten T&K- ja koulutusinvestointien tehokkaampi suuntaaminen. Ekonomistien on tapana puhua esim. julkisten T&K-investointien positiivisista vaikutuksista niin yleisellä tasolla, että vähemmän kiinnitetään huomiota investointien mikrorakenteeseen ja allokaation tehokkuuteen sekä siihen vaikuttaviin tekijöihin. Kun nyt hallitus esim. vähentää Tekesin rahoitusvaltuuksia, ajaa vaiheittain alas Tekesin strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) -rahoituksen sekä lopettaa innovatiiviset kaupungit (INKA) -ohjelman, mikä olisi tehokkain tapa uudelleensuunnata nämä julkiset T&K-investoinnit? Entä mitä tekee Sitra?
Mielestäni inhimillisen pääoman investointien tehokkaampaan kohdentamiseen tulisi etsiä keinoja ja siinä “pelin sääntöjen muuttaminen” eli kannustinjärjestelmien uudistukset (=rakenteelliset uudistukset) ovat avainasemassa. Prof. Otto Toivanen kirjoitti yliopistojen mittakaavaetujen tärkeydestä Helsingin Sanomissa 30.10.2015 (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1446095056090). Kyseenalaistaisin itse hieman tuota yliopistojen välistä kilpailua Suomen sisällä ja näkisin syvemmän yhteistyön esim. massaverkkokurssien (MOOC) järjestämisessä tehokkaana vaihtoehtona (luova tuho kun tulee vääjäämättä iskemään myös vanhentuneisiin opetusmenetelmiin). Harmillisesti kannustimet yliopistojen väliseen laajamittaiseen yhteistyöhön kuitenkin puuttuvat yliopistojen rahoitusmekanismista (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi sivu 28) ja varmaan pelätään myös ”suurempi yksikkö syö pienemmän” -ilmiötä.
Miljardin euron kysymys kuuluukin, minkälainen julkisten investointeihin allokaatio tutkimus- ja kehitystoimintaan ja koulutukseen tulisi olla, jotta suomalaisten hyvinvointi maksimoitaisiin pidemmällä aikavälillä, ja ennen kaikkea minkälaisella kannustinjärjestelmällä (rules of the game) tämä allokaatio saavutettaisiin.
Vasemmisto ehdotti budjetti esityksessään ALV:n määräaikaista alentamista, he arvioivat sen vaikuttava 0,8% BKT:hen ensi vuonna. Onko vasemmiston esitys merkitykselline vai pitäisikö tuloverotusta laskea ennemmin? Maataloustukia pitää leikata, mutta kysyseessä on myös huoltovarmuuteen vaikuttava asia.
Toivoisin yliopistoväeltä omaa budjetti ehdostusta, vastapainoksi VM esitykselle. Saataisiin asiantuntijoilta erinlainen näkemys suomen taloudessa tehtävistä toimista.
Ottamatta kantaa siihen että kuinka järkeviä maatalouden tuet ovat, niin olisin toivonut Professorilta hieman realistisempia politiikkasuosituksia. Blogikirjoituksen tarkoitus ei ollut tarkoitus tarjota konkreettisia vaihtoehtoja, vai?
1) Onko mielestänne todella totta, että työmarkkinoiden rakenteita ei tarvitse uudistaa Suomessa?
2) Puhutte elvytyksen puolesta. Voisitteko sanoa:
a) mitä ne kohteet oikeasti ovat mihin haluaisitte kohdentaa resursseja?
b) kuka päättää kohdentamisen?
c) näettekö elvytyksellä olevan mitään vaihtoehtoiskustannusta?
d) mitä tapahtuu elvytyksen jälkeen jos olette väärässä?
e) kuinka elvytys vaikuttaa viennin kilpailukykyyn?
Niinhän se menee, että vain uuden entistä tuottavamman käyttöönotto, innovaatiot, ovat talouskasvun pohja maapallon mitassa. Toki paikallisesti, kuten Suomen tai jopa Euroopan mitassa, oma talouskasvu voi perustua toisten luoman talouskasvun hyödyntämiseen.
Sata vuotta sitten (hatusta vedetty luku) tarvittiin 1000 työntekijää pelloillamme tuottamaan se ruoan raaka-ainemäärä, minkä nyt tuottaa yksi moderni viljelijä. (Käyrissäkin muuten näkyy, että myös maatalouden kehitys on jämähtänyt paikoilleen viime vuosina.)
Innovaatioiden käyttöönoton yllyke niin maataloudessa kuin muussakin on ollut ylimäärän kertyminen. Resursseja on liiennyt uusiin innovaatioihin, mikä on luonut positiivisen talouskierteen. Entisaikaan kasvukierteen taittoi usein vielä nopeampi väestönkasvu, kuten Pohjanmaalla puukkojunkkarien aikaan. Tämän on Heikki Ylikangas vakuuttavasti osoittanut. Rötöstelypaineen purki lopullisesti vasta Amerikkaan muutto, ei poliisitoimet.
Myös elintason nousu helposti ohittaa talouskasvun vauhdin, koska olemassa olevaan elintasoon, vaikka se olisi kuinka korkea tahansa, ei ihmisluonto tyydy. Ainakin suurelta osin siitä meilläkin on nyt kysymys. Elintason kasvattaminen vaatisi palkankorotuksia, mutta talouskasvu ei tuo niille edellytyksiä. (Tosin kasvavat osingot takaavat, että monen elintaso edelleen kasvaa.)
Historiassa usein talouskasvun selitys on osoitettavissa edullisesta sääjaksosta niin, että syntyi ylimääräistä. Epäedulliset säät puolestaan ovat ennenkin aiheuttaneet kulttuurien romahduksia. Niistä on tapana syytellä moraalin rappiota ja naapurien ryöstöretkiä, mutta ensin on loppunut varat puolustukseen. Kokemamme pitkien, toinen toistaan voimakkaampien talouskasvun kausien perimmäiseksi moottoriksi sopisi vähittäin kiihtyvä ilmastomuutos: aluksi hallavuosia yhä harvemmin ja hyviä satoja tuottamaan ylimäärää useammin. Ovatko kuitenkin jo nyt ilmastomuutoksen haitat hyötyjä suurempia - nykyhetken maailmantalous viittaisi tällaiseen?
Jos tosiaan ulkoiset, ihmisten toimista riippumattomat seikat (nyt tosin ilmastoa muokkaa ihminen) ovat edelleen ratkaisevia, jää taloustutkijoille nousu- ja laskukausien osoittaminen lukuina, jollei sitten ohjeistusta varten oteta huomioon myös perimmäisiä syitä. Hallitusten tehtäviksi jää etsiä “ryöstelyn” hyväksyttävät tavat, kun yritetään elää toisten siivellä ja vastaavasti toimia niin, etteivät toiset käytä meitä hyväkseen.
Suomen hallituksen mukaan maa on elvyttänyt monta vuotta, koska ollaan velkaannuttu, mutta eihän syömävelan ottaminen ole elvyttämistä. Suomessa vuodesta 2000 asti on kertynyt mittava määrä tiestön korjausvelkaa ja sen lyhentäminen olisi nyt hyvä alkaa aloittamaan. Korjaamisen lisäksi voisi moottoriteitä rakentaa lisää, jotta nopeudet saataisiin korkeammalle ja työssäkäynti helpottuisi. Julkisten menojen lisääminen tiestöön on asia joka on helppo hyväksyä, sillä kaikki sitä käyttävät eikä se ole suoranainen tulonsiirto tietylle kansanosalle.
Julkisten menojen kasvattamisen lisäksi voitaisiin elvyttää alentamalla ansiotuloverotusta kaikista tuloluokista ja eniten korkeimmasta, jotta progressiota saataisiin loivennettua. Verotuksen laskun dynaamiset vaikutukset ja infrastruktuurihankkeiden kerrannaisvaikutukset eivät tietenkään riitä kattamaan tulojen menetystä, mutta se pitäisi paikata velan otolla. Suomen julkinen velka suhteessa BKT:en on kuitenkin maltillisella tasolla ja edelleen limiittiä riittää.