Suomessa on viime aikoina keskusteltu paljon ns. pikavipeistä. Pikavipillä tarkoitetaan lyhytaikaista, vakuudetonta kulutusluottoa.
Otin osaa tähän keskusteluun sanomalehti Keskisuomalaisessa kirjoituksella “Keneltä pikalainojen ottajia suojellaan?“. Päädyin kirjoittamaan aiheesta, koska tähänastinen julkinen keskustelu pikalainoista on ollut varsin yksipuolista. Se on ollut lähinnä pikalainojen tarjoajia ja erityisesti näitä uusia luottotuotteita joko suoraan tai epäsuorasti jollain tavoin syyllistävää. Muitakin näkökulmia asiaan kuitenkin on.
Pikalainoja markkinoidaan ja myönnetään tyypillisesti täysi-ikäisille yksityishenkilöille, joilla ei ole maksuhäiriömerkintöjä. Pikaluottoa haetaan usein matkapuhelimen avulla (tekstiviestillä) tai täyttämällä hakemus niitä tarjoavan yrityksen verkkosivuilla.
Pikaluottojen käyttöä ja niihin liittyviä maksuvaikeuksia on viime vuosina selvitetty mm. Työ- ja elinkeinoministeriön raportissa ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen toimesta. Täysin luotettavaa kuvaa pikaluottojen käyttäjistä ja käyttötarkoituksesta ei ole saatavilla, mutta niiden pääasiallinen käyttäjäryhmä näyttäisi olevan jo lähtökohtaisesti varsin heikossa taloudellisessa asemassa olevat nuoret aikuiset, kuten mm. epävarmassa työmarkkinatilanteessa olevat nuoret, opiskelijat, varusmiehet ja yksinhuoltajat.
Markkinaoikeus rajasi toukokuun lopussa tekemällään ratkaisulla pikaluottoja tarjoavien yrityksien markkinointikeinoja. Samalla ratkaisulla kiellettiin myös ympärivuorokautisen lainapalvelun tarjoaminen ja tarkennettiin ao. yritysten tiedonantovelvollisuutta. Hiljattain on saatu viitteitä, että merkittävä osa pikaluottoja myöntävistä yrityksistä ei ainakaan vielä noudata Markkinaoikeuden ratkaisusta löytyviä ohjeita.
Markkinaoikeus antoi ratkaisunsa Kuluttaja-asiamiehen hakemuksesta. Hakemuksella on epäilemättä ollut hyväntahtoinen tavoite. Pikalainoista käyty julkinen keskustelu on kuitenkin ollut varsin yksipuolista.
Ensinnäkin, keskustelusta tuntuu aikalailla unohtuneen se, että pikaluottojen ottaminen on täysin vapaaehtoista. Tekstiviestillä haettava pikaluotto on useimmille nuorille kuluttajille yksi uuden viestintäteknologian mahdollistama lisäkeino hoitaa tilapäisiä rahantarpeita – paikasta ja kellonajastakin riippumatta.
Kenenkään ei siis ole pakko osallistua näille markkinoille. Kenenkään ei esimerkiksi ole yllättävän rahantarpeen ilmaantuessa pakko hakea pikalainaa sen sijaan, että turvautuisi tavanomaisempiin tai tutumpiin tapoihin, kuten lainaamiseen lähipiiriltä, vanhemmilta tai kulutusluoton hakemiseen pankista.
Toiseksi, epäselvää on, keneltä pikalainojen ottajia oikein halutaan viranomaispäätöksin suojella. Erityisen mielenkiintoinen on Markkinaoikeuden ratkaisulle esitetty perustelu, jonka mukaan pikaluottojen markkinointi ”[…] on ollut omiaan selvästi heikentämään kuluttajan kykyä tehdä perusteltu päätös, jota hän ei ilman menettelyä olisi tehnyt.” Tämä ilmeisesti tarkoittaa, että suomalainen nuori aikuinen ei ole kykenevä itse tekemään päätöstä siitä, onko hänen oman etunsa mukaista ottaa hänelle mainostettua luottoa.
Mielenkiintoiseksi yo. perustelun tekee se, että tämä samainen nuori aikuinen on kuitenkin suomalaisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaan täysin kykenevä tekemään opintolainan ottamista usein edellyttävän koulutuspäätöksen, ostamaan (esimerkiksi toisenlaisella kulutusluotolla) tuhansien eurojen arvosta viihde-elektroniikkaa tai ottamaan asuntolainan ja ostamaan sillä asunnon. Näitä päätöksentekotilanteita ei tietenkään voi täysin rinnastaa, mutta selvää ei ole, miksi juuri pienet, useimmiten alle sadan euron pikalainat koetaan nuorten aikuisten päätöksenteon kannalta erityisen ongelmallisiksi rahoitustuotteiksi.
Kolmanneksi, syy- ja seuraussuhteet pikaluottoihin liittyvissä ongelmissa ovat hämärtyneet. Yksikään aiheesta tehty selvitys tai analyysi ei osoita tai edes pyri huolellisesti osoittamaan, että pikaluotot olisivat aiheuttaneet tai lisänneet esimerkiksi niitä ottaneiden ihmisten taloudellisia ongelmia.
Osa pikaluottojen käyttäjäksi valikoituvista on taloudellisissa ongelmissa jo valmiiksi luottoa hakiessaan tai vähintäänkin ajautumassa niihin. Näin ollen se, että heille kertyy esimerkiksi muita enemmän rekisteröityjä maksuhäiriöitä, ei ole minkäänlainen todiste pikaluottojen erityisestä ongelmallisuudesta rahoitustuotteena. Pikaluottojen käyttö lieneekin useimmiten oire joidenkin ihmisten tavasta suhtautua omaan taloudenpitoonsa, ei ongelmien syy.
Neljänneksi, viranomaissääntelyn kiristäminen ei aina suinkaan ole paras tai edes välttämätön ratkaisu, jos kuluttajia halutaan auttaa uusilla markkinoilla. Yksi syy pikalainojen aiheuttamiin huoliin on ilmeisesti se, että niitä tarjoaa varsin sekava joukko vakiintumattomia toimijoita. Jos kilpailu kulutusluottomarkkinoilla on toimivaa, se karsii ne elinkeinonharjoittajat, jotka eivät aidosti tarjoa lisäarvoa lyhytaikaista rahoitusta tarvitseville kuluttajille.
Pikalainoista olisi tuskin esitetty yhtä paljon huolestuneita näkemyksiä, jos lyhytaikaisia pienluottoja tarjoaisivatkin pääosin jo vakiintuneet rahoituslaitokset. Tämä johtaa luontevasti kysymykseen, miksi Suomessa käsitteellään esimerkiksi tavanomaisia tilinylityksiä lähinnä ei-toivottavina asiakastapahtumina?
Entäpä jos pikaluottojen potentiaalisena kohderyhmänä olevien (”luottokelpoisten nuorten aikuisten”) pankkitileihin liitettäisiin automaattisesti käyttöön otettavissa olevia ”tilinylitystuotteita”, jotka vastaisivat näiden asiakasryhmien yllättäviin ja pienimuotoisiin rahoitustarpeisiin?
Koska suurimalla osalla nuorista aikuisista on pankkitili, vakioidut tilinylitystuotteet tarjoaisivat ilmeisesti varsin suoraviivaisen keinon lisätä tervettä kilpailua tällä uudehkolla luottomarkkinoiden osa-alueella. Ennustan, että jos tällaisia tuotteita olisi laajemmin saatavilla, merkittävä osa tästä nyt hankalaksi koetusta lyhytaikaisesta luototuksesta kanavoituisi aikaa myöten tiukemman viranomaisvalvonnan piirissä oleviin, vakiintuneisiin rahoituslaitoksiin.
Kirjoittaja toimii taloustieteen professorina Jyväskylän yliopiston Taloustieteiden tiedekunnassa.
Avainsanat: kuluttajat, pikalaina, velkaantuminen
Syyllistävä pikavippikeskustelu muistuttaa perussuomalaisten kohtelua mediassa. Vain yksi suhtautuminen ja näkökanta on sallittua.
Pikavippejä on arvosteltu mielestäni ihan syystä, sillä suurin osa vielä vuosia sitten pystyssä olleista firmoista antoi täysin valheellista kuvaa mm. todellisista lainakuluistaan, sekä etenkin todellisten korkojen suhteen.
Hyvin yleistä oli mainostaa pikavippejä ja kulutusluottoja niille, joilla maksuhäiriömerkintä oli jo taustalla. Tietystikään firmat eivät mitään lainaa lopulta myöntäneet, mutta piilotetuista tekstiviestikuluista otettiin kyllä hyvät katteet.
Jos pikavippiä antavat firmat hoitaisivat hommansa hyvin, niin silloin toisten sivujen ei tarvitsisi yrityksistä niin paljoa informoida. Nämä sivustot ovat yleistymään päin, missä suositustakin yrityksestä kirjoitetaan, koska tiedot eivät sivustolla itsellään ole selvästi esillä. Lainan ottajilla on tietysti vastuu itsestään, mutta kyllä tämä pikalaina-ilmiö on edelleen hyvin huteralla pohjalla.
Pikavippejä jakavia firmoja alettiin tarkkailla ja säännöstellä tänä keväänä, juuri tässäkin kirjoituksessa mainittujen seikkojen takia. Tälläinen säännöstely olisi pitänyt olla jo silloin kun ensimmäisiä pikavippifirmoja alkoi syntyä, ja oli selvää, että ihmisille tulee vielä niistä ongelmia.
Se, että ei tarkisteta onko lainaajalla varaa maksaa lainaa takaisin on mielestäni aivan käsittämätön systeemi. Jos näin tehtäisiiin, pikavippien toiminta olisi järkevämpää.
Kannatan yksilönvapautta, enkä siis sinänsä vastusta pikavippien ottamista. Ihmiset vain valitettavasti ovat usein niin tyhmiä, että tarvitsisivat tässäkin asiassa jonkinlaista valvontaa.
Media muokkaan pikalainojen imagoa kovalla kädellä. Pikalainojen osakseen saamaa riepottelua voidaan pitää ajoittain kohtuuttomana erilaisten toimittajien järjestämien ajojahtien vuoksi.
Olen täysin samaa mieltä siitä että monet ihmiset ovat jo alunperinkin erittäin huteralla talouspohjalla kun pikavippejä otetaan, tässä kuitenkin syy on itse pikavipin ottajan, eikä niinkään palveluntarjoajan.
Ihmisten pitäisi oppia vastuullisemmaksi rahojensa kanssa jo nuoresta ja ehkä jo koulussa pitäisi näitä asioita painottaa enemmän kun selkeästikkään eivät ole itsestäänselvyyksiä vaikka näin luulisi.
Jännää, että ihminen pääsee sellaiseen moraaliuden tilaan, jossa huijaaminen on huijatuksi tulleen oma vika, eikä suinkaan huijaajan vika. Samalla logiikalla voisimme hyvästellä myös kuluttajasuojan. Itse asiassa samalla logiikalla suurin osa rikoksistakin voidaan sivuuttaa vain uhrin omana tyhmyytenä tai tajuamattomuutena. Isot, itsenäisiä päätöksiä tekemään kykenevät ihmiset sentään!
Mut hei, kunhan kaverit ite tienaa rahaa, eiks je. Tyhmiltä rahat pois ilman vastuuta.
Vastuutonta on mielestäni se, että pikavippiyhtiöillä on pokkaa laittaa saatavansa muutamien viikkojen sisällä perintäyhtiön perittäväksi. Tästä suurimmat maksut pikavipun ottajalle kertyvät, kun perintäfirmat lisäävät kohtuuttomia kuluja pienen 20 lainan päälle.
Pikavippiyhtiöiden pitäisi myös kantaa vastuunsa. He varmasti tietävät että heidän asiakkaillaan on keskimääräistä enemmän taloudellisia vaikeuksia. Siksi heidän myös pitäisi kantaa itse se riski että laina jää maksamatta. Jos täysi-ikäinen aikuinen osaa itse päättää että ottaako lainan pitäisi myös täysi-ikäisen yrityksen pystyä kantamaan vastuu siitä että myöntää lainaa ihmisille joilla tietää olevan taloudellisia vaikeuksia.
Siksi mielestäni suuren koron voi vielä pitkin hampain hyväksyäkin, koska asiakas on ollut siitä tietoinen lainan ottaessaan, mutta moninkertaiset perintäkulut menevät jo todellisen ahneuden puolelle!
Miksi näillä pikavippiyhtiöiltä ei vaadittu toimilupaa.
Viittaan yleisesti Suomessa voimassa olevan lainsäädäntöön.
Kohdan jätän toistaiseksi mainitsematta.
Parin promillen humalassa oleva henkilö ei ole välttämättä oikeustoimikelpoinen, lisäksi tässä on eräs “tunnistamisongelma”.
Lähde väitteille, Viron media ja Viron vastaava liiketoiminta.
Mainostarkoituksessa laitetut linkit poistettu.
Kerrankin erittäin hyvä ja objektiivinen kirjoitus pikalainoista. Yleisesti ottaen kirjoittelu pikavipeistä on ollut hyvin yksipuolista ja syyllistävää. Itselläni on pikalainoista pääosin vain hyvä sanottavaa. Pienlainat ovat pelastaneet minut tiukan paikan tullen muutaman kerran. Joskus vain äkillinen rahantarve yllättää tarkankin taloudenhoitajan. Huonon itsekurin omaavalle vipit ei varmasti sovi. Raha-asiansa hallitsevalle ne ovat oiva apu ennen palkkapäivää. Olen itse käyttänyt kotimaista Vipster Oy:n pikalainapalvelua [ mainoslinkki poistettu - admin] jonka tuotteet ovat hinnaltaan kilpailukykyiset.
Pikavippien arvostelijat tuntuvat kokonaan unohtavan, että pieniä pikaluottoja on myönnetty kautta maailman sivun. Aikaisemmin vain luotottajana toimi aina pankki, eikä pikaluotto ollut nimeltään pikaluotto, vaan vekseli. Syistä, jotka ihmiset silloin hyvin tuntuivat ymmärtävän, vekselivippi oli tavallista lainaa kalliimpaa rahaa, jota nostettaessa tuli koron lisäksi maksettavaksi huomattava määrä erilaisia kuluja. Minä ymmärrän hyvin että “satasta” ei tässä talous tilanteessa voi lainata 5 euron kuluilla joka muuten sekin tekisi yli 100% todellisella vuosikorolla laskettuna. Näiden vippilainojen osalta on harhaa puhua “todellisesta vuosikorosta” koska kyseessä on kertaluontoinen maksu, jota vastaan saa hieman rahaa tuhlattavaksi. Vippilainan vertaaminen pitkäaikaiseen pankkilainaan ei ole siten asiallista. Lyhytaikainen raha on aina suhteessa kalliimpaa kuin pitkäaikainen. Jos joku uskoo pystyvänsä haastaa lainan antajan oikeuteen perustuen koronkiskontalakeihin hän lyö kirveensä kiveen. 20e korko mille hyvänsä lainalle on niin naurettavan pieni, että mikään lakioppinut ei voi vakavissaan pitää sitä koronkiskontana.