Maanantaina nostettu setelinippu tuppaa vaihtumaan viikon mittaan yhä pieniarvoisemmaksi mutta painavammaksi kolikkokasaksi. Kortilla maksaminen on usein vähän kätevämpää. Mutta paljonko olisimme valmiit maksamaan “korttilisää” jos se näkyisi hinnassa?
Tällä hetkellä korttimaksamisen kulut jaetaan kaikkien asiakkaiden kesken, joten käytännössä käteisellä ja pankkikortilla maksavat tukevat luottokorteilla maksajia. Tämä ei olisi suuri ongelma, jos luottokortin maksumukavuus olisi hintansa arvoinen sen käyttäjille - eli kuluttajalle ja kauppiaalle joiden välisen transaktion helpottamisesta toimitusmaksu peritään. Ongelma piilee siinä että toimitusmaksu ei vaikuta kuluttajien päätökseen maksuvälineen valinnassa.
Mikään ei takaa että kortin vinguttaminen olisi edes hintansa väärti. Käytäntö on osoittanut, että kauppiaat eivät yleensä voi siirtää korttimaksuja suoraan hintoihin. Kortteja voi toki vapaasti kieltäytyä hyväksymästä, mutta yleinen maksukortti on monella alalla “must-take card” - jos et huoli Visaa niin asiakkaat menevät kohta naapuriin joka huolii.
Visalla ja MasterCardilla on aivan erityinen markkinavoima, koska maksukortit ovat ns verkostohyödykkeitä - mitä enemmän asiakkaita firmalla on, sitä arvokkaampi tuotteesta tulee muille asiakkaille. Tämä on lähellä reseptiä luonnollisen monopolin syntymiselle. Verkostohyödykkeiden markkinat vaativatkin kilpailuviranomaisilta erityistä valppautta, ja Brysselissä on maksukorttien suhteen oltu toistaiseksi paremmin hereillä kuin Washingtonissa.
USAssa Visa ja MasterCard ottavat noin kaksi prosenttia toimitusmaksua jokaisesta luottokorttimaksusta. Kauppiaat jotka yrittävät ohjata asiakkaitaan käyttämään pankkikorttia (debit card) tai käteistä joutuvat helposti vaikeuksiin luottokorttifirmojen kanssa. Toukokuussa kongressiin tuotiin lakiesitys, joka olisi taannut vähittäiskauppiaille oikeuden lisätä luottokortilla maksajien hintaan heidän aiheuttamansa transaktiokulut. Huonosti kävi.
(Joku voisi kuvitella, että kunhan korttimaksun transaktiokuluja ei erikseen veloiteta kuluttajalta niin se vain päätyy “kauppiaan maksettavaksi.” Tämä on yhtä fiksua, kuin ajatus siitä että mikä tahansa tuotteen kustannuserä, josta ei erikseen veloiteta, jotenkin päätyisi kauppiaan maksettavaksi.)
Samaan aikaan Euroopassa MasterCard lupautui laskemaan luottokorttiensa toimitusmaksun 0.3 prosenttiin välttääkseen EUn kilpailuviranomaisten väliintulon. Vielä pari vuotta sitten MC peri Euroopassa noin yhden prosentin provikkaa.
Kun perinteiset suomalaiset pankkikortit (jotka veloittavat muutaman sentin per transaktio) katoavat lähitulevaisuudessa niin 0.3% provikasta tullee standardi. Onko kolme euroa tonnin ostoksista paljon vai vähän? Toki käteisen käsittely aiheuttaa sekin kustannuksia. Silti lähes-monopolin kyky periä piilotettua toimitusmaksua haiskahtaa yksityiseltä liikevaihtoveronkanto-oikeudelta.
EUn kilpailuviranomaisten valppaus on toistaiseksi ollut hyvä meille kuluttajille, mutta hintasäätelyssäkin on pidemmän päälle omat ongelmansa. Jos hinta riippuu vain säätelijästä, niin korttiyhtiöille ei jää kannustimia kehittää maksujärjestelmiä, jotka kuitenkin helpottavat elämää.
Hinnoittelun valvomisen lisäksi olisi tärkeää jakaa korteilla maksamisen kustannukset niiden käyttäjien eikä kaikkien kaupassa kävijöiden kesken. Näin varmistuttaisiin siitä että kortilla maksamisen mukavuus todella on hintansa väärti.
Otsikoksi olisi voinut laittaa “maksukorttien käyttäjät ja maksukorttifirmat syövät pöydässäsi” mutta olisi mennyt liian pitkäksi…
Avainsanat: luottokortit
Kyllä mielestäni luottokortti yhtiöiden korot ovat jatkuvasti laskemaan päin tän artikkelin kirjoitushetki huomioiden. Kun käteinen raha on kokoajan poistumaan päin, tuo se myös korttifirmoille enemmän tuloja sekä korkojen laskua.
Hyviä uutisia tähän liittyen…
http://www.taloussanomat.fi/liikenne/2010/09/24/nain-finnair-perii-luottokortin-kayttamisesta/201013288/12
Jos kauppiaat siirtäisivät (ainakin osan) toimitusmaksusta kortinkäyttäjille, niin käyttäjät ottaisivat maksuvälineen valinnassa sen aiheuttaman kustannuksen. Nyt jos kuluttajan taskussa on kaksi korttia (pankki- ja luotto) niin molemmat tuovat saman käyttömukavuuden, mutta jälkimmäisessä on piilotettuna selvästi korkeampi maksukulu, jonka kauppias ja pidemmän päälle kaikki asiakkaat joutuvat maksamaan. Pointtini on, että markkinoilla, joissa kuluttajilla ei ole insentiiviä ottaa hintoja mukaan valintoja tehdessään eivät yleensä toimi hyvin. EUssa yritetään tilannetta korjata hintasäätelyllä, mutta se on aika tylppä ase.
Huomasin muuten äsken että Finnair tarjoaa 5 euron alennuksen per lippu, jos ei maksa luottokortilla. (Markkinointimielessä varmasti fiksua aina puhua “alennuksesta” luottokortin käyttämättä jättämisestä eikä ikinä luottokortin aiheuttamasta “lisähinnasta” - silti vähän outoa että alennus on kiinteä summa.) Jos verkkopankin kautta maksaminen on parikini sekuntia hitaampaa kuin luottokortilla, niin kuinkahan moni maksaisi verkkopankissa ilman “alennusta.”
Seignorage voidaan tulkita veroksi, joka peritään käteistä hallussaan pitäviltä ihmisiltä. Hehän antavat valtiolle korotonta lainaa. Tämä on ihan fiksu vero. (Siis silloin kuin se ei johda liikaan rahanpainamisintoon - uhka joka on meiltä kadonnut European Central Bundesbankin myötä). Tämä “käteisvero” peritään kuluttajilta suoraan suhteessa siihen kuinka paljon käteistä he kantavat. Jos et pidä hallussasi käteistä niin vältyt tältä “verolta” — sen sijaan luottokorttiyhtiöiden toimitusmaksuilta ei välty vaikka maksaisi itse aina käteisellä. Paitsi nyt ainakin Finnairilla…
Niin ehkei kokonaisuuden kannalta ole tosiaan kyse tulonsiirrosta, koska toimitusmaksut tosiaan siirtyvät aika hyvin hintoihin. Esim. Amex- ja Diners-kortit, joissa toimitusmaksu on suuri, ovat kortinhaltijoille usein ilmaisia (vaikka listahinnat toki ovat olemassa).
Jos kauppiaat alkavat siirtää toimitusmaksuja kortinkäyttäjille, voi koko toimitusmaksun kai katsoa menettävän merkityksensä, koska sen minkä kortinhaltija säästää korttiyhtiön kuluissa, maksaa hän kauppiaalle ostosta tehdessä. Ja kauppa taas maksaa saman “ylihinnan” pankille/korttiyhtiölle toimitusmaksun muodossa. Ainut vaikutus on kustannukset toimitusmaksubyrokratian pyörittämisestä.
Jos amatöörinä jatkaa tuota seigniorage-ajattelua, jonka ilmeisesti voi katsoa olevan jonkinlainen vero, niin eikö siinä tapauksessa koko yhteiskunta subventoi käteistä korttien kustannuksella?
En löytänyt hyvää suomenkielistä vastinetta interchange feelle parin minuutin googlailuilla, joten annoin periksi ja käytin EUn kilpailuviraston suomentajien käyttämää termiä. Siirtomaksu kuulostaa kieltämättä paremmalta.
En usko että toimitusmaksussa on kyse “tulonsiirrosta kauppiaan pankilta kortinhaltijan pankille” muuta kuin nimellisesti. Pidemmän päälle sillä veloitetaanko korttimaksu kauppiaalta, kuluttajalta, tai jomman kumman pankilta ei ole väliä - tilanne on sama kuin pohdittaessa arvonlisäveron kohtaantoa, jonka nimellisesti kauppiaat maksavat sataprosenttisesti. (Kun ALVia muutetaan niin se näkyy kuluttajahinnoissa, väitän siis että sama pätisi toimitusmaksuihin). Toimitusmaksujen mielenkiintoinen erityispiirre on se, että osa asiakkaista epäsuorasti maksaa toisten asiakkaiden transaktiokuluja, koska ne tasataan eri maksumuotoja käyttävien asiakkaiden kesken. Voi tosiaan olla niin että kauppiaiden kannattaa rohkaista korttimaksamista, koska se alentaa käteisen käsittelykustannuksia. Mutta silloinhan korttiyhtiöiden ei tarvitsisi olla ollenkaan huolissaan siitä jos kauppiaille taataan oikeus siirtää toimitusmaksut kortinkäyttäjien laskuun - tämän järkeilyn mukaan he eivät sellaista oikeutta käyttäisi.
Mitä käteisjärjestelmän “subventointiin” tulee, niin ei huolta, valtio kyllä saa kulunsa takaisin moninkertaisesti. Setelirahan painokulut ovat hyvin paljon nimellisarvojen alapuolella; tästä valtiolle koituva voitto on ns. seigniorage.
“Toimitusmaksun” maksaa kauppiaan pankki kortinhaltijan pankille. Kyse ei ole siis mistään asiakkaan pankeille/korttiyhtiöille maksamasta palkkioista, vaan tulonsiirrosta kauppiaan pankilta tai kortinhaltijan pankille. Ja jos markkinat toimivat oikein, pitäisi tulonsiirto ulottua aina kauppiaalta kortinhaltijoille eli kuluttajille.
Toimitusmaksu, josta käyttäisin itse ennemmin vaikka termiä siirtohinta (vakiintunutta suomennosta termille interchange fee ei kai ole), liittyy korttipalvelujen luonteeseen, ns. kaksisuuntaiseen markkinaan. Tällä tarkoitetaan sitä korttipalveluissa sitä, että korttiyhtiön palveluilla on oltava kysyntää kaksilla markkinoilla (kauppiaat, kortinhaltijat), jotta palvelu toimii ja on houkutteleva. Jos tietty kortti toimii vain harvoissa kaupoissa, ei kuluttajalla ole intressiä hankkia korttia - vastaavasti jos vain muutamilla kuluttajilla on ko. kortti, ei kauppiailla ole intessiä ottaa korttia maksuvaihtoehdoksi.
En tiedä, mikä tällä on suhde verkostohyödykkeeseen, mutta äkkiä ajateltuna korttipalvelut voisivat kai olla vaikka “kaksiulotteinen verkostohyödyke”.
Toimitusmaksua käytetään periaatteessa siksi, että kaksisuuntaiset markkinat kehittyisivät kaikkia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä ajatus on, etteivät kuluttajat ole valmiita maksamaan omaa osuuttaan kuluista ilman toimitusmaksun tuomaa subventioita (vrt. esim. käteinen, jonka käyttö kuluttajille ilmaista, vaikka siitä tietysti aiheutuu kuluja). Jos kuluttajat eivät ottaisi kortteja käyttöön, olisi se myös kauppiaiden kannalta vielä huonompi ratkaisu kuin toimitusmaksun maksaminen.
Korttimarkkinoiden sääntelyä suunnitellessaan viranomaisten pitäisi miettiä myös käteiseen liittyvää subventointointia. Kuluttajillehan ei kohdistu juuri välittömiä kustannuksia käteisen käytöstä. Pankit eivät yleensä käteisen käytöstä palvelumaksuja peri. Esim. Otto.-nostot ovat kuluttajille ilmaisia, vaikka pankki niistä joutuu Automatialle maksamaan. Lisäksi olen siinä ymmärryksessä, etteivät keskuspankitkaan peri pankeilta käteisrahan ylläpidosta ja huollosta läheskään kaikkia sen aiheuttamia kustannuksia.